Julkaistua 293: Suurvalta osaa myös ottaa vastaan

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi Lontoon matkani viimeinen juttu, Tate Britainin Picasson (1881–1973) brittitaiteeseen tekemää vaikutusta analysoivasta näyttelystä tehty teksti. Kuten lopusta käy ilmi, on mielestäni pelkästään tämä näyttely Lontoon matkan väärti (15.7. saakka). Tai sitten, jos sattuu olemaan menossa Edinburghiin loppukesästä tai syksyllä, voi matkaansa elävöittää samalla näyttelyllä (4.8.–4.11.)

Suurvalta osaa myös ottaa vastaan

Itseriittoiset brititkin alkavat hiljalleen myöntyä sille, että imperiumin piirissä ei keksitty itse kaikkea. 

Tate Modernin Picassoa ja varsinkin Picason vaikutusta muitten taiteilijoiden töissä esittelevä näyttely nousee 2000-luvun suurten taidekokemusten joukkoon. 

Miltei kaikki tiedotusvälineiden kanssa elävät ihmiset tietävät Pablo Picasson (1881–1973) nimen. Suuri osa tietää myös, että Picasso on jo pitkään ollut maailman kaikkien aikojen kuuluisin kuvataiteilija. Ateneumin taidemuseon taannoinen neljän kuukauden Picasso-näyttely 2009–10 keräsi Suomen kaikkien aikojen katsojaluvut: 314.755 kävijää.

Picasso, Still Life with Mandolin, 1924.
  

Lienee oikein päätellä, että Picasso oli 1900-luvun merkittävin taiteilija. Tämä tekee Picasson kuitenkin tietyllä tavalla näkymättömäksi. Teoksen näkeminen saattaa jäädä lukuisten reproduktioiden kautta lähinnä vain tunnistamisen hetkeksi – tai sitten suorittamiseksi, joka on kuin kulttuurinen rituaali: ”Minäkin olin siellä.”

Minäkin olin siellä – ja ystäväni Sirpa.
  

Picasson vaikutuksen myöntävät toki kaikki, mutta taiteilijathan ovat tunnetusti melko kitsaita puhuessaan omista esikuvistaan, joten vaatii oikeasti paljon työtä, kun näitä vaikutteita lähdetään tutkimaan. Brittitaiteen lippulaivamuseossa on nyt laitettu Picasson vaikutteet kunnon suurennuslasin alle.

Brittien itseriittoisuus

Briteillä on epäilemättä ollut alemmuuskompleksia esimerkiksi Ranskaa kohtaan, koska Lontoo ei koskaan ole ollut sellainen taiteen keskus kuin Pariisi, jossa Picassokin vaikutti, ja onpa esimerkiksi Berliini tainnut jo aikoja sitten ohittaa Lontoon tuoreen nykytaiteen kaupunkina. Niinpä Damien Hirstin ja ns. Young British Artin (YBA) nousu 1980-luvun lopulla oli varsin tervetullutta brittiläiselle itsetunnolle. YBA oli kuitenkin osa sellaista kaupallista – ja epäilemättä myös nationalistista – hypeä, että kuluu varmaan vielä aikaa ennen kuin näemme sen todellisen taidehistoriallisen merkityksen.

Brittiläiset ovat kärsineet suurvalta-asemansa tuottamasta näköharhasta, eikä tämä ilmiö ole varmaan vieläkään ohi. Vasta viime aikoina tuota itseriittoisuutta on ainakin taidemaailmassa alettu ohjelmallisesti purkaa. Tate Britainissa on esimerkiksi Picasson kanssa yhtäaikaisesti 500 vuoden maahanmuuton taidevaikutuksia analysoiva näyttely Migrations (12.8. saakka).

Aitoa vuoropuhelua

Picasson merkitys brittitaiteelle oli tavattoman merkittävä, vaikka hänen vastaanottonsa saarivaltiossa ei ollutkaan vailla ongelmia. Picasso sai nimittäin pitkään edustaa kahtalaisesti epäilyttävää: hän oli sekä ulkomaalainen että konservatiiviselle brittimaulle toisinaan suorastaan sairaalloisen raju.

Moderneissa taidepiireissä tilanne oli kuitenkin toinen. Joissain porukoissa Picassoa alettiin ymmärtää jo vuosisadan alkupuolella, ja ensimmäiset hänen työnsä nähtiin Lontoossa vuonna 1910. Yleisö tosin otti uuden taiteen vastaan nauraen ja pilkaten. Näin Picassosta tuli kuitenkin heti modernin taiteen symboli – niin hyvässä kuin pahassakin.

Wyndham Lewis (1882–1957), A Reading of Ovid (Tyros), 1920–21.
  

Tate Britainin näyttelyssä on yleisten vaikutteiden sijaan keskitytty perinpohjaisesti seitsemän brittimestarin Picasso-suhteeseen. Osa heistä on Suomessakin varsin tuttuja kuten Henry Moore, Francis Bacon ja David Hockney, muutkin lähemmän tutustumisen arvoisia: Duncan Grant, Wyndham Lewis, Ben Nicholson ja Graham Sutherland. Näyttelyssä on 60 hyvää Picassoa ja 90 hyvää brittityötä. Monipuolisesti kontekstualisoiva taidehistoriallinen tutkimus ja silkka taidenautinto yhdistyvät ihanteellisella tavalla. Ainakin minulle tämä oli yksi 2000-luvun suurista taidekokemuksista.

Näyttelykuvia 645 & 646: Brittitaiteen Mekassa

Eilen kävin Tate Britainissa ja katsoin kaksi näyttelyä kunnolla ja kaksi huonosti (niistä en nyt jaksa kirjoittaa mitään – liika on selvästikin liikaa, vaikka yrittäisi olla ahkera).

Pablo Picasso & Modern British Art (15.2.–15.7.) oli aivan huikea näyttely. Siinä oli käyty läpi Pablo Picasson (1881–1973) vaiheet brittien taidemaailmassa, hänen näyttelynsä, vastaanotto, teoshankinnat ja ennen kaikkea hänen vaikutuksensa ja suhteensa seitsemään merkittävään 1900-luvun brittitaiteilijaan. Kaikkineen mukana oli 60 Picassoa ja 90 brittityötä sekä runsaasti ajan dokumentaarista materiaalia, näyttelyluetteloita ja lehtiä.

Kolme tanssijaa, 1925. Tämän Picasso suostui 1960-luvulla myymään Tatelle.

Kiinnostavinta oli ehdottomasti nähdä hyviä Picassoon liittyviä kokoelmia brittitähdiltä. Tässä Duncan Grantin (1885–1978) Eevan pää (1913): 

Erityisen innoissani olin Wyndham Lewisistä (1882–1957), jonka töitä en koskaan ole nähnyt luonnossa mutta jonka kirjoja luin kiinnostuksella jo opiskeluaikoinani. Hän kehitti aikoinaan oman isminsäkin, vortisismin, joka ei kuitenkaan ottanut hirveästi tuulta siipien alle. Tässä Työpaja (n. 1914–15):

Enkä minä Ben Nicholsoniakaan (1894–1982) ole juurikaan ennen nähnyt. Tässä 1932 (Au Chat Botte), 1932:

Henry Moore (1898–1986) oli tietysti tutumpi, mutta oli hienoa nähdä huoneellinen hänen pienempiä Picassoon kantaa ottavia teoksiaan – ja yksi vähän isompi puinen, Reclining Figure (1936):

Myös Francis Baconilta (1909–1992) oli esillä vaikuttava setti – erityisesti tämä Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion (n. 1944):

Samanlaista tematiikkaa oli esillä myös Graham Sutherlandilta (1903–1980), kuten vaikkapa tämä Crucifixion (1946):

Ja sitten oli vielä tietysti David Hockney (s. 1937), jolla oli varsin monipuolinen Picasso-suhde. Tässä hauska kubistinen pastissi Blue Guitar, jonka Hockney teki Polaroid-kuvista vuonna 1982, jolloin hän aloitti tämän Polaroid-vaiheensa:

Tämä oli vain pikku raapaisu, mutta yritän kirjoittaa näyttelystä johonkin, joten palaan varmaankin asiaan. Minulle tuli vähän väliä näyttelyä kierrellessä mieleeni, että olisikohan tämä paras taidehistoriallinen museonäyttely, jonka koskaan olen nähnyt. Voi olla, että innostukseni oli vähän yliampuvaa, mutta nautin aivan suunnattomasti kaikesta: itse taiteesta, informatiivisista saliteksteistä ja osuvista rinnastuksista. Luettelokin näytti illalla selailtuna aivan fantastiselta, joten palaan ainakin siihen sen luettuani. Uskallan joka tapauksessa väittää, että pelkästään tämä näyttely on yhden Lontoon-matkan väärti, jos taidenäyttelyyn haluaa säästöjään uhrata.

***

Tate Britainissa oli myös 500 vuoden migraatioista kertova taidenäyttely Migrations (31.1.–12.8.), johon oli koottu Taten omista kokelmista taidetta aina vanhoista ja vähän tylsistä genreistä nykyaikaiseen dokumentaariseen videotaiteeseen. Näyttely oli kokoelmaluonteestaan johtuen vähän epäilyttävän suppea nykypäästä ja muutenkin vähän takapainotteinen, mutta hyviä teoksia oli paljon. Tässä yksi hauska rinnastus:

James Tissot (1836–1902), Portsmouth Dockyard, n. 1877. Tissot oli ranskalaissyntyinen brittimaalari.

Lubaina Himid (s. 1954), Between the Two My Heart Is Balanced, 1991. Himid on tansanialaisyntyinen taiteilija ja professori.

Nyt en kuitenkaan jaksa kommentoida asiaa tätä enempää, vaan lähden etsimään yhtä hyvää etnistä ruokapaikkaa kuin Chinatownin Beijing Dumpling, jossa söin aivan mainion dim sum + mustekala -aterian:

Ja oli muuten edullinen, vaikka olikin Michelin-suosituksella varustettu paikka.