Taidan aloittaa vähän hölmöllä tunnustuksella. Kävin tänään Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa ensimmäistä kertaa elämässäni. Galleria on toiminut kaksi ja puoli vuotta, siellä on olut useita kiinnostavan tuntuisia näyttelyitä ja minä olen ammatiltani kriitikko. Tämä kumma yhtälö johtuu ehkä vähän naiivista boikotista, josta en kuitenkaan ole halunnut koskaan tehdä numeroa. Elcoteqin miljonääri Antti Piippo on edustanut minulle nykyaikaista kyynistä kapitalismia jotenkin rumimmillaan, enkä ole halunnut tukea hänen toimintaansa. Olen nyt kuitenkin ajatellut, että ei minun ehkä näin kannata toimia. On niitä galleriamaailmassa muitakin paskiaisia. Koko taidemaailmassa on siellä sun täällä paskiaisia. Tässähän pitäisi boikotoida vaikka mitä. Olen suotta jättänyt jopa kavereitteni näyttelyitä näkemättä. Ja muutenkin hyvää taidetta. Niin että se siitä boikotista. Sitä paitsi eiköhän Pilvi Kalhama tee tosissaan hyvää työtä. Ennustan kuitenkin, että ei Piippo kovin pitkään huonoa bisnestä tee. Voisin lyödä jonkun kanssa vaikka vetoa siitä, että onko galleriaa enää olemassa viiden vuoden kuluttua.
No, oli miten oli, tänään menin sitten katsomaan uutta brittimaalausta, New British Painting (21.5.–8.8.). Lontoolaisen Zavier Ellisin ja Kalhaman kuratoima näyttely esittelee kuusi brittimaalaria ensimmäistä kertaa suomalaisyleisölle. Vähän vaatimaton näyttely kuitenkin oli. Uusi vähäeleinen figuratiivinen maalaus, joka lienee jonkinlainen vastaele herooiselle YBA-ilmiölle, jää kuivakkaaksi, vaikka mukana olisikin vähän pimpsankuvia, kuten Sam Jacksonin (s. 1977) pikkuruinen (15 x 15 cm) Vaginal Freedom 3:
Kokonaisuus oli sisäsiisti ja sellaisena herätti kysymyksen: Miksi näitä nyt piti varta vasten Suomeen tuoda?
