Julkaistua 615 & Näyttelykuvia 956: Irti säännöistä ja muodoista

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (9/15) ilmestyi juttuni Designmuseon varsin kiinnostavasta näyttelystä Postmodernismi 1980–1995 (30.1.–17.5.)

 

Irti säännöistä ja muodoista

Postmodernismi on ollut vaikea pala suomalaisessa taidekeskustelussa – jopa poliittisessa keskustelussa. Totesihan Perussuomalaisetkin edellisessä vaaliohjelmassaan kohauttavasti: ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” Puolue halusi julkista tukea vain puhtaudelle, ja nimenomaan puhtaalle suomalaisuudelle. 

Postmodernismi ei ollut puhdasta, se sotki säännöistä piittaamatta vaikutteita, se oli leikkisää, joskus ironista – ja aina itsestään tietoista. 

Postmodernismi totesi, että kaikki oli jo tehty kieltäen uskon lineaariseen kehitykseen, valistukseen ja ”suuriin tarinoihin”. Taiteiden väliset rajat rikkoutuivat lopullisesti, ja ennen kaikkea vaarassa oli populaarin ja korkeakulttuurin välinen häilyvä raja. 

Designmuseon näyttely luotaa postmodernismin saapumista Suomeen 1980-luvun alusta. Mukana on muotoilua, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja populaarikulttuuria, sekä kansainvälisiltä tekijöiltä että suomalaisilta pioneereilta. 

Leena Luostarinen (1949–2013), Sfax, 1984. Helsingin taidemuseo.

Näyttely on levoton, mutta mitä muuta se voisikaan olla. On todella kiinnostavaa nähdä, miten samanlainen henkinen viitekehys voi tuottaa niin erilaisia lopputuloksia. Muotoilussa postmodernia henkivä leikkisyys suosii lapsenomaista villiä yhdistelyä, joka saattaa edelleenkin ärsyttää. Esineet eivät vaikuta funktionaalisilta, vaikka sitä vähän ivaillen olisivatkin. Säännöistä piittaamattomuus saattaa tuntua oudolta ihmisestä, joka on lapsuudessaan tottunut aterioimaan modernistisesti vaikkapa Kaj Franckin (1911–1989) Kilta-astiastosta, vailla tarpeetonta ja ylimääräistä. Silti sama ihminen saattaa rakastaa Leena Luostarisen (1949–2013) maalauksia, joissa on vallalla postmodernistinen eklektisyys, eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Luostarisen itämainen romantiikka yhdisti kitschiä ja antiikkia, kulttuurihistoriaa ja populaarikulttuuria mistään piittaamatta – tai piitaten vain omasta tinkimättömästä kauneudentavoittelustaan.
 

Stefan Lindfors (s. 1962), Scaragoo, 1988. Designmuseo.

Designmuseo onkin tehnyt hienon ratkaisun yhdistelemällä epookkia luotaavassa näyttelyssään Alessin kahvikannuja, Inka Kivalon tekstiilejä, Stefan Lindforsin hirviömäisiä veistoksen ja muotoilun sekasikiöitä, Luostarisen ja monen muun kuvataiteilijan – muun muassa Raili Tang, Jarmo Mäkilä, Kuutti Lavonen ja Vertti Teräsvuori – teoksia ja jopa vanhoja Image-lehtiä.
On varmaankin totta, kuten eräässä saliteksteistä todetaan: ”Henkisessä ja aatteellisessa mielessä postmodernismista ei ole paluuta. Identiteetti- ja arvokeskustelu on pysyvästi monipuolistunut.” Juuri siksi on jälleen motkotettava nykyään huolestuttavasta seikasta: museot on ajettu niin ahtaalle, että ne eivät kykene enää vastaamaan tehtäviinsä muistiorganisaatioina. Tämä on selvästikin kulttuurihistoriamme kannalta tärkeä näyttely, ja juuri tällaisista näyttelyistä tulisi aina julkaista kattava ja monipuolinen julkaisu. Kohta näyttely on vain häilyvä muisto ilman kunnon dokumentaatiota.

Julkaistua 238: Naismaalarit maalaavat punaista

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Raili Tangin (s. 1950) ja Katja Tukiaisen (s. 1969) näyttelyistä Galerie Forsblomissa. Mainittakoon, että otsikko ei ole alkuperäinen – minulla ei ole tapana käyttää ilmaisua 'naismaalari' poikkeuksena miesmaalaria tarkoittavasta ilmaisusta 'maalari'. Liekö sitten taiton takia pitänyt pidentää? Alkuperäinen otsikko: "Maalari maalaa punaista..."
Mitä taas tulee Tukiaisen yhteydessä käyttämääni ilmaisuun 'tyttöenergia', nousee se puolestaan itse maalauksista ja tyylillistä seikoista. Nuoret 'pojat' maalaa eri tavalla. 

Naismaalarit maalaavat punaista

Onko ”maalaus vain litteä pinta, joka on peitetty tiettyyn järjestykseen asetetuilla väreillä”, kuten taidemaalari Maurice Denis on todennut? Ainakin sen voi tehdä monella tavalla.

Nykyään on tapana erottaa toisistaan modernismi ja sen jälkeinen – nimitetään sitä vaikka postmodernistiksi. Toisinaan on hauska testata omaa makuaan tällä janalla.

Raili Tang (s. 1950) on ekspressiivinen maalari, jonka maalaukset eivät koskaan ole ”esittäneet” mitään. Tai toisaalta, niin kuin hän itse on todennut, ”kaikkihan esittää jotain, läntti esittää länttiä”. Ihmisen silmä ja mieli toimivat kuitenkin niin, että teoksesta hakee jotain tunnistettavaa muotoa, jonka kautta sen mysteeriä voi yrittää kehiä auki. Tangin kohdalla tämä on kuitenkin turhaa, koska tavoitteena taitaa olla juuri tuo mysteeri: ”Pidän töistä, jotka ovat jollain tavoin epäselviä. Kyllä taiteessa täytyy olla mysteeri”, hän on todennut.

Näin on jälleen. Sitä on tunnistavinaan kukan tai puun, mutta maalauksen lumovoima rakentuu kuitenkin jostain käsittämättömästä, kun on ensin katsonut kaukaa ja sitten läheltä ja sitten taas kaukaa. Teokset ovat voimakkaita, intensiivisiä ja tunnekylläisiä, ja Tangin mestarillisuus välittyy jo pelkästään siitä, miten voimakkaasti hänen punaisen maailmansa voi kokea. Mitään näin punaista en muista suomalaisen taiteen edessä ihmetelleeni.

Pinkkiä tyttömaailmaa

Forsblomin studiossa on esillä Katja Tukiaisen (s. 1969) näyttely Such a Lovely Place, joka on sekin varsin punainen – tosin liekehtivän sijaan pinkki, joka pitää sisällään paljon kulttuurisia latauksia.

Eikö Tukiainenkin ole aikansa lapsi niin kuin Tang? Hän on kehittynyt maalariksi aikana, jolloin populaarikulttuurin ainekset on legitimoitu osaksi korkeakulttuuria. Hillityn modernismin värien pelko on saanut kyytiä, ja maalausten kuvamaailmaan on hiipinyt uusia aineksia – muun muassa japanilaisesta mangasta ja animesta. Herooisten miestaiteilijoiden maailmaan on tunkeutunut myös tyttöenergiaa, jota ei tarvitse hävetä ja jota ei enää voi vähätellä. Kaltaiseni keski-ikäinen mieskatsoja voi joko sulkea silmänsä tai opetella. Suosittelen jälkimmäistä, sillä yhtymäkohtia modernismiinkin on tarjolla. 

Tukiainen on taitava installoimaan teoksiaan, ja lopputuloksessa henkii voimakkaasti myös eräänlainen mysteerin tuntu. Ja kun onnistuu ylittämään tiettyjä värejä kohtaan tuntemansa vieroksunnan, tarjoaa tuo pinkki maailma ihan omanlaisensa tunnelatauksen, jonka vietäväksi on hauska heittäytyä.

Luettua 88: Raili Tang

Timo Valjakka (toim.): Raili Tang. Parvs Publishing 2011. [Teksti: Timo Valjakka]

Taidekirjallisuuden asema Suomessa on melko tukala. Myynnit ovat pieniä, eivätkä kustantajat ole siksi enää kovin kiinnostuneita kuin jostain Helene Schjerfbeckistä (1862–1946) ja kultakauden herooisista mestareista. Museoidenkin julkaisutoiminta on alkanut näivettyä rahan puutteessa, ja monista merkittävistä näyttelyistä jää julkaisu tekemättä kokonaan. Siksi on hyvä, että sentään jotkut sinnittelevät, kuten valokuvaaja Jussi Tiaisen (s. ?) Parvs Publishing. Tiaisessa on vielä se hyvä puoli, että valokuvaajana – myös kokeneena taiteen valokuvaajana – hän tietää, miltä taidekuvan pitää painettuna näyttää.

Parvsin tuorein julkaisu summaa Raili Tangin (s. 1950) uraa. Timo Valjakka (s. 1953) on kirjoittanut hienostuneen johdantoesseen, joka avaa hyvin Tangin vähäeleistä tuotantoa, ja maalauksia on tarjolla vuodesta 1984 asti näihin päiviin. Kirjan visuaalista ilmettä ryydittää muutama Tiaisen hieno valokuva Tangin työhuoneelta. Hieno taiteilija ja hieno kirja.

Ei tällaista kirjaa yhtä lyhyttä rupeamaa enempää lue, mutta siihen voi palata koska tahansa, ja sitä kautta taiteilijasta tulee paljon elävämpi. Sitä kautta harrastajat ja tutkijat voivat koska tahansa tarkistaa käsitystään suomalaisen abstraktin maalauksen tilasta ja sen lähihistorian vaiheista. 

Tällaisia kirjoja pitää voida julkaista jatkossakin. Vihje: paras tapa taata taidekirjallisuuden tulevaisuutta omalta osaltaan – tämä on myös sitä kuluttajan vaikutusvaltaa aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi luomun ja lähiruoan valitseminen – on käydä kirjakaupassa. Muutaman kaljan hinnalla sinulla on loppuelämäkseksi käytössä katsaus yhden taiteilijan kontribuutioon.  

PS. Olipas palopuhe. Ja nyt joku voi huomauttaa, että minäkin olen tehnyt useita tekstejä Tiaiselle ja että minulla on vain oma lehmä ojassa. Jos onkin, niin suurin huoleni on kuitenkin suomalaisen taidekirjan tulevaisuus. Minä nimittäin haluan ihan oikeasti lukea niitä jatkossakin.

Näyttelykuvia 523 & 524 & 525: Kriitikko näkee punaista

Tänään kävin Galerie Forsblomissa katsomassa eilen avatut uudet näyttelyt.

Raili Tang (s. 1950) on aina kuulunut mielimaalareihini, eikä pettymystä tullut tästäkään Valoa ja tulta -näyttelystä (25.11.2011–8.1.2012). Tangin abstraktit ja värikylläiset maalaukset ovat täynnä tunnetta ja myös paljon selittämättömiä asioita, jotka houkuttelevat katsomaan teoksia kaukaa ja läheltä, tutkimaan ensin kokonaisvaikutelmaa ja sitten pintaa ja siveltimenvetoja. Valtavan jännitteisiä maalauksia ja hienoa punaista:

Palaan piakkoin asiaan, koska olen kirjoittamassa Kauppalehteen juttua aiheesta.

***

Palaan asiaan myös Katja Tukaisen (s. 1969) suhteen, joka esiintyy Forsblomin studiossa nimellä Such a Lovely Place (25.11.2011–8.1.2012). Ja taas oli punaista – tosin pinkkiä:

Minulla on ollut aika paljon opettelemista tämän pinkin ja japanilaisvaikutteisen tyttömaailman kanssa, eikä se edelleenkään ole oikein minun juttuni. Tukiainen on kuitenkin aito maalari ja myös taidokas installoimaan teoksiaan, joten koulutustani on vain jatkettava. Jotensakin symppis näyttely, mutta palaan siis vähän artikuloidummin asiaan.

***

Forsblomin kolmas näyttely oli Tony Ourslerin (s. 1957) As Above, So Below (25.11.2011–8.1.2012). Olen tottunut katsomaan taidetta aika ajoin melkoisina ryöppyinä, mutta nyt kolmas näyttely oli vähän liikaa. Ourslerin edellinen esittäytyminen Forsblomilla vuonna 2007 oli melko vaikutava, mutta nyt tuli sellainen tunne, että jotain ihan uuttakin pitäisi keksiä. Tekee hän emotionaalisesti ja visuaalisesti tehokasta äänen ja kuvan yhdistelmää, mutta vähän maneeriseksi hänen hassut hahmonsa ovat menneet:

Oursleriin en palaa enää jutun myötä, mutta pannaan tähän muistutukseksi ja taustoiksi juttu, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (26.11.2007) hänen edellisestä näyttelystään (aika samoin fiiliksin tätäkin näyttelyä voisi lähestyä – tarkoitan lähinnä tuota viimeistä virkettä, niin pinnallista kuin se olisikin):

Beep, beep, beep...

Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin Suomen taide-elämässä piti vain haikailla maailmantähtien perään. Esimerkiksi Tony Oursler (s. 1957), joka on epäilemättä yksi videotaiteen valovoimaisimmista kiintotähdistä 1990-luvun alusta lähtien, on Suomessakin jo varsin tuttu. Hänen töitään on nähty ARS 95 -näyttelyssä vuonna 1995 ja isossa retrospektiivissä Taidemuseo Tennispalatsissa vuodenvaihteessa 2005–06. Nyt Galerie Forsblom juhlistaa 30-vuotista taivaltaan Ourslerin pitkäkestoisella yksityisnäyttelyllä.

Oursler syntyi samana vuonna kun yhdysvaltalaiset saivat kauhistua Neuvostoliiton avaruusteknologisesta voittokulusta, ja avaruudesta alkoi kuulua ensimmäisen Sputnikin lähettämä äänisignaali: ”Beep, beep, beep...” Yhdysvaltalaiset ovat toki aina olleet avaruusorientoituneempia kuin me suomalaiset, mutta sama mytologia täälläkin on hiljalleen kasvanut.

Minäkin muistan lapsuuteni ufo-jutut ja öiset tähtitaivaan tuijotteluhetket. Ja olihan meilläkin Juhan af Grann ja Rauni-Leena Luukanen, joilla lienee sadoittain kollegoja Yhdysvalloissa. Luukanenhan esimerkiksi väitti, että saksalaiset kävivät kuussa jo 1940-luvulla ja että yhdysvaltalaiset ovat käyneet jo Marsissakin.

Osin tällaista taustaa vasten nousevat Ourslerin ”ulkoavaruudelliset” työt. Lisäksi kannattaa muistella populaarikulttuurin ja varsinkin television historiaa. Oursler itsekin muistelee lapsena uskoneensa, että elokuvissa ja tv-sarjoissa kuolevat ihmiset kuolevat oikeasti ja ovatkin näyttelijöiden sijaan kuolemaantuomittuja rikollisia, jotka ovat valinneet tämän vähän kiinnostavamman kuolintavan.

Oursler ei kuitenkaan ole mikään ufologi, vaan legendaarisesta CalArtsista (California Institute of the Arts) valmistunut taiteilija, joka tutkii ja kommentoi töissään hyvinkin kriittisesti toden ja fantasian suhdetta, mediaa, populaarikulttuuria ja moraalista maailmanmenoa.

Oursler on varsin monipuolinen taiteilija, joka tunnetaan videoiden lisäksi myös perinteisemmästä ilmaisusta ja performansseista sekä rockyhtyeestä The Poetics.

Ourslerin tavaramerkiksi on kuitenkin noussut videoiden projisoiminen mitä moninaisimmille alustoille, jotka saavat usein veistosten muodon. Teoksissa on mukana myös yleensä ääniraita, jossa hän itse tai joku yhteistyökumppani esittää Ourslerin runoutta lähentelevää tekstejä. Juuri tällaisia teoksia Forsblomin näyttelyssä on useampiakin, mutta mukana on myös sekatekniikalla paperille toteutettuja ja perinteisesti kehystettyjä töitä, joiden tematiikkaa on kuitenkin videoiden tavoin melko avaruudellista. Mukana on muun muassa teos, joka juhlistaa meteoriitin alle vuonna 1954 jäänyttä Ann Elizabeth Hodgesia.

Ourslerin teokset ovat tavattoman taitavasti toteutettuja ja voimakkaan elämyksellisiä ja avautuvat siksi varmaan sellaisellekin, jonka taideharrastus ei ole ylen vakavaa. Niissä on mukana myös ripaus huumoria, joten jos ei kaikkia ääniraitoja jaksakaan kuunnella, on kokemus todennäköisesti vajaanakin varsin palkitseva.

Julkaistua 75: "Tausta on tärkein"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Raili Tang (s. 1950). Tangin työhuoneella oli muun muassa hauska katsoa, miltä räiskyvän työn jäljet näyttävät:

 Raili Tangin ateljeen lattiaa syyskuussa 2010.

”Tausta on tärkein”

Taidemaalari Raili Tang (s. 1950) on todennut, että ”väri on mielentila”. ”Maalaaminen ei ole mitään ilman vahvaa tunnetilaa”, hän toteaa, kun yritän hakea täsmennystä. Samassa muistan muutaman erään muutaman vuoden takaisen hetken hänen teostensa äärellä. Kun näkee taidetta paljon, ei usein kovinkaan helposti hätkähdä, mutta Tangin väreillään luoma tunnemaailma on rajuudessaan vastustamattoman pysähdyttävä. Sellaisessa tilanteessa taiteilijan mahdolliset intentiotkin jäävät usein hämärän peittoon, mutta kun maalaus puhuttelee kunnolla, ei niitä jää kaipaamaankaan.

Tangin maalaukset toimivat kuitenkin aika monimutkaisesti. Välittömästi koettuna kuva räjähtää elämään nopeine ja usein jäljittämättömine assosiaatioineen. Aistimuksen ja tunteen yhteen kietoutunut hyöky jättää ajattelun alleen, eikä silloin ryhdytä analysoimaan kokemusta käsittein miettimällä. Mutta sitten on vielä pitkäkestoisempi vaikutus. Elämään jäävä jälkikuva viipyilee oman tutumman kuvamaailman kanssa vielä silloinkin, kun teoksen nimi mahdollisine viittauksineen on jo unohtunut. Sitä saattaa muistaa yhden mitään esittämättömän punaisen maalauksen vuosikausia.

Näin taitaa käydä taiteilijalle itselleenkin. Ei Tangiakaan häiritse hirveästi se, että kuvaan saattaa hiipiä esittäviä elementtejä. Hän aloitti aikoinaan maisemamaalarina ja on nyt antanut puillekin luvan tulla takaisin maalauksin. Ei hän niitä kuitenkaan kuvaa. Tang ei maalaa koskaan havainnosta, muttei poista sitä mahdollisuutta, etteikö esimerkiksi kävelyretki koirien kanssa ennen ateljeelle menoa saattaisi tulla tietyssä mielessä kuvaan mukaan. Ja kun hän sanoo, että kuvattavien objektien sijasta ”tausta on tärkein”, selittää hän sitäkin alkuaan luontokokemuksella.

Tangin suhde esittävyyteen on huoleton: ”Ei sillä ole niin väliä. Kaikkihan esittää jotain. Läntti esittää länttiä.” Oleellisempaa on se, mikä jää määrittelemättä. ”Pidän töistä, jotka ovat jollain tavoin epäselviä”, toteaa Tang itse. ”Kyllä taiteessa täytyy olla mysteeri.”

Tangin uralla on vaiheita, joissa maalauksissa on selkeästi jopa rakenteellisia elementtejä, mutta useimmiten kyse on pelkästä väristä. Hänellä onkin ollut tapana aihevalinnan sijaan antaa itselleen ”väritehtäviä”, hän saattaa esimerkiksi haluta maalata maalauksen, jossa on punaista ja violettia. Sen kummempaa aihetta hän ei välttämättä tarvitse. Toisinaan tehtävänantona saattaa olla abstrakti tapahtuma, kuten vaikkapa putoaminen, loikka tai hyppy. Ja silloin katsojalle varmaan myös välittyy se, millainen huikaiseva liike ja eleitten summa itse maalaamisen prosessi on: ”Rakastan maalia, sen pitää olla ihana möyheää, mehukasta.” Tangin tapa maalata onkin välillä kuin kuvanveistoa, jossa materiaalia sekä lisätään että poistetaan. Hän poistaa maalia rätillä ja väliin myös maalaa sillä. Ja kun hän sanoo onnistuneesta teoksesta, että ”läsnäolon ja aitouden kyllä näkee”, saan minä saman tuntemuksen miltei tyhjästä työhuoneesta, räteistä, maalitahroista ja lattian hiljalleen muuntuvasta kuvioinnista.