Julkaistua 689 & Luettua 134: "Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija"

Kuten edellä totesin, teen töitäkin. Kirjoitan itse asiassa liikaa. Jani Leinosen (s. 1978) Kiasman Tottelemattomuuskoulun (4.9.2015–31.1.2016) yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulta oli tilattu artikkeli. Istuimme Janin kanssa pariin kertaan terassilla, ja alla lopputulos. 

Itse kirja on aika hauska ja monipuolinen. Arja Miller kytkee Jania pop-taiteeseen, mitä minä yritän jutussani vähän vastustaa. Minna Raitmaa taustoittaa kouluajatusta, ja lisäksi Jania on haastateltu useamman hengen voimin. Koulun kova opettajakaarti esitellään myös. Hirveitä suvakkeja kaikki tyynni: Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen ja Sampsa.

"Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija" 

Punk Police are afraid of me, huh,
a young nigga on the warpath,
and when I’m finished, it’s gonna be a bloodbath 
– N.W.A., Fuck tha Police, 1988

Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi. 

– Lauri Anttila, ’Matkakuvia maasta’, Taide 2/84

Näen meidät [Critical Art Ensemble] kuin kokeellisena siipenä etsimässä työkaluja ja uusi käyttäytymistapoja, uudenlaisia tilanteita, joita voimme luoda. Jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät. Jos onnistumme, muut liikkeet voivat toivottavasti ottaa niitä käyttöönsä ja käyttää niitä miten haluavat. 

– Steve Kurtz Gregg Bordowitzin haastattelussa, F Newsmagazine, joulukuu 2014.

En koe Jani Leinosta pop-taiteilijana. Eikä Leinonen oikein itsekään: hän toteaa, että pop-taide on ehkä lähinnä se lokero, johon hänet on helppo sijoittaa, kun joku maallikko haluaa tietää, mitä hän tekee. Ei tarvitse selostaa niin pitkään, koska Andy Warholin tuntevat kaikki. 
Perustelen käsitystäni sillä, että nykyään pop-taiteesta puhuminen olisi elävän aktivistin taiteesta puhuttaessa vain anakronismi. Pop-taiteelle on käynyt samoin kuin kaikille taiteen suuntauksille. Ensin se tulee yleiseen tietouteen, sitten se historiallistetaan ja lopuksi se menettää poleemisen luonteensa ja siitä tulee vain tyyli tyylien joukossa. Näin voi puhua yleisemmälläkin tasolla – kuten Matei Calinescu teki modernin problematiikkaa käsittelevässä kirjassaan Faces of Modernity jo vuonna 1977. 
On tietenkin totta, että Leinonen käyttää hegemonisen massakulttuurin kuvastoa taiteessaan, ja tämä sitoo hänet tavallaan pop-taiteen jatkumoon, mutta voisiko ajatella, että metatason tietoisuus pop-taiteesta ja sen hyödyntäminen Leinoselle ominaisen aktivismin keinona on jo jotain muuta kuin taidetta. Vuonna 2002 Kuvataideakatemiasta valmistunut Leinonen edustaa sitä sukupolvea, jolle kysymykset tyylisuunnista (surrealismi, postmodernismi…) tai taiteen lajeista (maalaus, kuvanveisto…) ovat menettäneet merkityksensä. Näin on käynyt taiteen ja elämän rajoillekin – siis sille, että mikä osuus missäkin projektissa on taidetta ja mikä jotain muuta, esimerkiksi todellisuutta tai totuutta. 
Toisinaan tekisi mieli ajatella, että Leinonen ei ole edes taiteilija vaan pikemminkin kansalaisaktivisti, joka vain käyttää taidetta työkalunaan – koska hänellä on taiteilijakoulutus ja hyvät strategiset kyvyt hyödyntäessään taiteilijan statustaan. Hän esimerkiksi pääsee Nykytaiteen museo Kiasmaan levittämään sanomaansa, joka – ehkä hieman yllättäen postmodernin jälkeen – nojautuu suuriin tarinoihin.

Hyvänä strategina Leinonen pääsi Kiasmaan jo opiskeluaikoinaan. Tutustuin häneen paremmin vuonna 2001, jolloin toimin Taiteen päätoimittajana. Tuolloin hän järjesti Kiasma-teatteriin Nykytaiteen avoimet suomenmestaruuspainit. Mukana tuomaristossa oli kanssani ajan taidevaikuttajia: Ilona Anhava, Jari Björklöv, Irmeli Hautamäki, Tuula Karjalainen, Taava Koskinen, Altti Kuusamo, Asko Mäkelä, Anne Rouhiainen ja Kimmo Sarje. 

Painikilpailu ei ollut edes Leinosen ensimmäinen onnistunut julkisuusstuntti. Sitä ennen hän oli saanut näkyvästi palstatilaa, muun muassa Helsingin Sanomissa, Joonas Kodan kanssa Kuvataideakatemian tiloihin tekemällään muotokuvaprojektilla 11 ja 33 vaikuttajaa (1998) – muistan tuosta Joseph Kosuth -parafraasista (One and Three Chairs, 1965) ainakin Ilona Anhavan muotokuvan. Leinosen ja mainostoimistomaailmassa kunnostautuneen Jaakko Veijolan Tähtikriitikko-niminen rahapeli esiintyi tv:n jo unohdetussa keskusteluohjelmassa Kaken pesula vuonna 2001. Tähtikriitikko tuotti sattumanvaraisia ja järjettömiä lauseita, mutta päävoitto tuli aina lauseella ”Pessi rouhii rintaa” – viittaus siis silloiseen Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkoon Pessi Rautioon, joka nykyään toimii Taiteen päätoimittajana. 
Kirjoitin painikilpailuiden innoittamana Taiteeseen (3/2001) pääkirjoituksen, jossa haukuin Leinosen ja häpesin osallistumistani tuomaristoon: ”Oikein hävettää ja vituttaa, kun välinpitämättömyyttäni, kiltteyttäni tai turhamaisuuttani menin mukaan moiseen hölmöilyyn.” Totesin tuolloin: ”Jani Leinonen on jo nuorena opiskelijana taitava strategi, joka hakee tehokkaasti paikkaansa taiteen kentältä.” Leinonen tietysti vastasi Taiteen seuraavassa (4/2001) numerossa, muun muassa: ”Saavatko taidekirjoittajatkin käskyjä ylhäältä; eikö taidekenttäkään voi kriittisesti arvioida omia asioitaan? Tämänkö takia Kantokorpikaan ei sano mitään? Ja, keneltä käskyt kirjoittamatta jättämisestä tai villaisella painamisesta tulee?” Hän tarjoutui myös minulle rinnakkaispäätoimittajaksi. Siitä lähtien olemme olleet ystäviä – olipa hän minulla myöhemmin jonkin aikaa toimitussihteerinä ja lähdettyäni lehdestä yhden numeron vt. päätoimittajanakin. 
Leinonen itse pitää varhaisia interventioitaan lähinnä opiskeluajan harjoitustöinä, eikä niistä löydy enää paljoa dokumentoitua tietoakaan. Otan ne esiin – jo aiemmin mainitun turhamaisuuden sijaan – siksi, että Leinosen instituutiokriittinen toimintatapa on syntynyt tuolloin. On jotenkin ”luonnollista”, että aluksi se suuntautui taidemaailmaa kohtaan, myös sitä koulutusta kohtaan, jota Leinonen sai. Hänen omien sanojensa mukaan nuorille taiteilijanaluille ei kerrottu juuri mitään heitä odottavan taidemaailman rakenteista ja hierarkioista. He alkoivat siis ottaa sitä itse haltuunsa. Tämähän on tietysti tavallaan pop-taiteelle ominaista appropriaatiota, omaksi ottamisen taidetta, mutta mielestäni se ei ole kuitenkaan pop-taiteelle ominaista tyylillistä lainaamista vaan pikemminkin todeksi tekemistä. Leinonen tarjoutui Taiteen päätoimittajaksi vuonna 2001, ja vuonna 2006 hän oli sitä yhden numeron verran. Voisiko tämä prosessi olla taidetta? Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. Leinosen ehkä ainoa merkittävä opettaja Kuvataideakatemiassa oli nimittäin Lauri Anttila, suomalaisen käsitetaiteen grand old man: ”Laurin kurssi kuvallisen ajattelun perusteista ensimmäisellä vuosikurssilla avasi taidemaailman ihan auki. Se esitteli todella hienolla tavalla niin paljon sellaista, minkä en olisi edes tajunnut voivan olla taidetta. Lauri oikeastaan opetti meille, että mikä tahansa voi olla taidetta. Ja näytti sen hurjalla tavalla. Kyllä Lauri on yksi isoimmista silmieni avaajista.”
Toinen Leinosen käänteentekevä kokemus oli vaihtovuosi pittsburghilaisessa Carnegie Mellon Universityssä, jossa hänen opettajanaan oli Critical Art Ensemblen jäsen Steve Kurtz: ”Steve oli vähän kuin poliittisen taiteen Lauri Anttila, se avasi mulle räjähdysmäisesti taiteen yhteiskunnallisen vaikutuksen. Siellä tuli myös luettua: Quattari, Deleuze, Baudrillard…”

Massa- ja populaarikulttuurin valikoituminen Leinosen kuvamaailmaan ei ollut tietoinen appropriaatio vaan hänen kuvamaailmansa kehittymisen perusta: ”Piirtelin todella pienestä pitäen, varmaan 6–7-vuotiaasta alkaen, kaikkea mahdollista sellaiseen pieneen vihkoon, mainoksista leffajulisteisiin, broidin pornojulisteista Sabrinaan ja Samantha Foxiin. Aina kuin näin kiinnostavan mainoksen tai leffajulisteen, rupesin jäljentämään.” 

Vähän vanhempana Leinonen oli katutaiteilija – ei tosin mikään iso rikollinen, koska laittomia piissejä kertyi vain viitisen kappaletta. Hän kuitenkin eli hip hop -maailmaa: ”Halusin olla musta kansalaisoikeusaktivisti. 12-vuotiaana lempibiisini oli N.W.A.:n Fuck tha Police (1988).” Mainittakoon, että Leinosen isä on ihan oikea mutta ”kiltti poliisi”. 
Vaikka Leinonen onkin SM-tason urheilija sekä uinnissa että amerikkalaisessa jalkapallossa ja on juossut maratoninkin aikaan 3,06, hän valitsi jo lapsena taiteen, omaehtoisesti: ”Sitten tuli ne taidekoulut, joissa opetettiin, miltä taide näyttää. Rupesin unelmoimaan sellaisesta taiteesta, joka näyttää klassiselta taiteelta. Mähän olen käynyt kaikki lasten ja nuorten kuvataidekoulut, taidekurssit ja kuvataidelukiot, olen suomalaisen taidekasvatuksen täysin läpikäynyt huipputuote."
Kuvataideakatemiaan Leinonen pääsi jo kesken lukion, mutta kävi kuitenkin ensin koulunsa loppuun. ”Olin akatemiassa vähän pihalla, olin maalannut ja veistänyt paljon, mutta lopulta en halunnut tehdä mitään, kyselin vain hankalia kysymyksiä opettajilta ja kyseenalaistin kaikki perusteet, laitoin opettajille postilaatikkoihin niille tehtyjä koekysymyksiä ja järkkäsin niiden pohjalta keskustelutilaisuuksia.” 
Mahdollista pop-taidetta enemmän Leinosta kiinnosti Juhani Palmu. ”Mua vitutti, että Juhani Palmu oli symbolinen vihankohde, mihin kaikki lähti mukaan. Kaikki puhuivat sen maalauksista, miten paskoja ne on, ja nehän oli kuitenkin ihan tavallisia perusjuttuja, tusinamaisemaa, ei niiden olisi pitänyt herättää sellaista vihaa. Olin niin ihmeissäni siitä Palmun vihaamisen konsensuksesta, että sitten menin sille kesäduuniin. Kävelin sisään, ja sanoin, että ”moi, mä oon kuvataideakatemiasta, olisko duunia?” Olin siellä pari kuukautta ja halusin myös tarkastaa, että pitääkö ne kaikki jutut paikkansa, muun muassa, että se ei itse maalaa taulujaan. Yritin tarjota itseäni maalaamaan, mutta ei se suostunut siihen. Sitten mä olin Kaken pesulassa ja vein sinne Palmun duunin. Laila Pullinen raivostui mielettömästi ja kysyi, että miksi tuot tänne tällaista.” Voisiko tämäkin olla taidetta?” Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. 

***

Syy siihen, miksi Leinonen ei oikeastaan edes halunnut puhua nuoruutensa töistä liittyy varmaankin siihen, että hän on myöhemmin lisännyt ikään kuin esteettisiin laatukriteereihinsä konkreettisen tavoitteen ja sen saavuttamisen. 

Food Liberation Armyn (2011) tavoite oli osin vielä selkiytymätön, mutta julkista keskustelua se ainakin herätti. Leinosen luotsaama FLA sieppasi Helsingin Ruoholahden McDonald’sista ikonisen Ronald McDonald -hahmon, ja myöhemmin näyttelyn avajaisissa se – tai itse asiassa kipsikopio siitä – teloitettiin verkossa yleistyneiden teloitusvideoiden tavoin. McDonald’sille oli annettu määräaika vastata sille esitettyihin ruoan alkuperään ja terveysriskeihin liittyviin kysymyksiin. Yhtiö ei kuitenkaan vastannut kysymyksiin määräaikaan mennessä, joten giljotiinin terä putosi, vaikka Leinonen odottikin omien sanojensa mukaan toiveikkaana viimeiseen hetkeen vastauksia: ”Olisin halunnut säästää Ronaldin hengen.” Leinonen itse sanoi myöhemmin olleensa pettynyt siitä, että Suomessa tempaus oli esillä lähinnä poliisitutkinnan ja oikeusjutun takia, eikä toivottua keskustelua ruoan tehotuotannosta syntynyt. Tuloksena oli Leinoselle ja kahdelle muulle aktivistille 60 päiväsakkoa. 

Leinonen nimittää Budapestissä vuonna 2014 toteuttamaansa Hunger Kingiä epäonnistuneeksi myös tavoitteen toteutumattomuudesta. Teoksellaan hän kritisoi Unkarin uutta ja raakaa asunnottomiin kohdistuvaa lainsäädäntöä. Nukkuminen julkisilla paikoilla on kielletty, ja Unkarissa sakotetaan kieltoa rikkovia henkilöitä – ei tosin niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan uutta iPhonea tai konserttilippuja. Kolmannesta sakosta odottaa vankilatuomio. 

Hunger King näytti hampurilaisravintolalta, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toinen köyhille ja toinen rikkaille. Köyhät jonottajat saivat hampurilaisboxissa 3 400 forinttia eli Unkarin valtion vähimmäispalkan päivältä. Rikkaille oli ohituskaista ja taidetta myynnissä. Sisällä sai tietoa Unkarin tilanteesta, ja sieltä pystyi lähettämään viestejä Unkarin hallitukselle. 

Hunger King oli taiteellisessa mielessä menestys: se sai runsaasti huomiota sekä paikallisessa että kansainvälisessä lehdistössä. Myös somen käyttö onnistui: tuolloin Unkarin valtion PR-tehtäviä hoitanut kansainvälisen kommunikaation apulaisvaltiosihteeri Ferenc Kumin (nykyinen Unkarin pääkonsuli New Yorkissa) sai ottaa vastaan kymmeniä tuhansia twiittejä. 

Mutta miksi Hunger King epäonnistui? Leinosen mukaan siksi, että lainsäädäntöä ei sen avulla kuitenkaan saatu muutettua. Yksi ongelma oli se, että vaikka Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin Finnagoran Leena Pasanen, joka oli innoissaan projektista, sai järjestettyä Leinoselle hyvät kontaktit paikallisiin järjestöihin ja tutkijoihin, eivät ne uskaltaneet puhua julkisuudessa omilla nimillään – paitsi A Város Mindenkié (= Kaupunki kaikille). Valtion tuki olisi saattanut katketa yhdessä päivässä, ja monet kokivat kuitenkin asunnottomien akuutin hädän hoitamisen tärkeämmäksi tehtäväksi. 
 

***

Se, että Leinonen kokee Hunger Kingin epäonnistuneeksi projektiksi, kertoo jotain hänen taiteilijanlaadustaan. Leinonen muistelee vieläkin opiskeluaikojaan, jolloin oli vallalla modernistinen taiteilijamytologia ja herooisen yksilöllisyyden korostaminen. Leinonen on alusta alkaen ollut kollektiivinen toimija, toisinaan pareittain ja toisinaan niin, että projektissa on mukana kymmeniä ihmisiä – jos ei yli sadankin. Leinosesta ei tullut modernin jälkeistä postmodernistia, joka suhtautuisi aiheisiinsa ironialla tai sarkasmilla. Ominaiseen tapaansa törmäyttäen hän tuo esiin jopa sen, että tietyssä mielessä Perussuomalaiset olivat oikeassa edellisissä eduskuntavaaleissa tuodessaan esiin ”postmodernin tekotaiteellisuuden”. ”Minä olin vihainen siitä sarkasmista, jota tykitettiin koulussakin: mihinkään ei sitouduta, suuret tarinat on kuolleita. En minä halunnut sitä. Se oli helppo lähestymistapa, kun kaiken voi pitää etäisyyden päässä, kaikki on tasa-arvoista ja kaikki vain lilluu.” 

Leinonen uskaltaa nimetä nimiäkin. ”Otetaan vaikka Edward Snowden. On meillä uusia sankareita, joissa ei ole häivääkään ironiaa. Snowden haluaa ajaa totuutta, on suuren tarinan takana ja halusi laittaa itsensä likoon. Se oli menestynyt, sillä oli kaikki ja se pystyi luopumaan siitä totuuden takia. Kyllä Snowden on idolini ja teki vaikutuksen taiteeseeni.” 

Leinosen suuret tarinat tulevat nopeasti ja helposti: ”Rakkaus, totuus, solidaarisuus ja vallankumous – niin naiiveilta kuin ne kuulostavatkaan”.
Postmodernia on ehkä lisätä kommenttiin naiiviuden tunnistaminen, mutta ironiaa siinä ei ole lainkaan. Leinonen on naiivi ja avoin ihminen, vaikka tunnistaakin sen itsessään. Lapsenuskoinen usko hyvään onkin ehkä hänen ainoa uskonnollinen ulottuvuutensa.
Totesin vuosia sitten, että Leinonen on hyvä strategi, ja olen edelleenkin samaa mieltä, vaikka hän vastustaisikin. Hän nimittää itseään sosialistiksi – väliin jopa kommunistiksi –, mutta ei välttämättä julista sitä suureen ääneen, jos se on tavoitteen tiellä. Ryhmätyöskentelijänä hän osaa myös joustaa.

”Välillähän mua vituttaa. Olen törmännyt viime vuosina maailmalla usein tilanteeseen, jossa mieluummin ollaan varovaisia yritysten kanssa takia kuin puolustetaan vaikkapa ihmisoikeuksia. Aasiassa, Euroopassa ja Suomessa taideprojekteistani on haluttu editoida jo etukäteen kaikki hankalat kohdat pois “potentiaalisten” raastupajuttujen takia. Yritykset vahtivat brändihahmojaan niin tiukasti, että lapset luulevat jo, ettei Hello Kittyä saa piirtää paperille ilman lupamaksuja. Helsinkiläinen mainostoimisto jopa kielsi työntekijöitään olemasta mun facebookkavereita, ettei niiden asiakas McDonald´s suutu. Tämä yrityksien uhkailun luoma maailmantilanne näkyy myös Kiasmassa. Kiasma ei tietenkään halua joutua ongelmiin vaikkapa brändioikeuksien takia, ja ne varautuu ongelmiin hyvin huolellisesti, mutta en ole ennen tätä projektia tajunnut, että maailma on ihan näin pelottava paikka myös museoille. Katsomme talon lakimiehen kanssa läpi kaikki mahdolliset ja kuviteltavissa olevat vaaralliset asiat etukäteen.Toimin myös diplomaattina museon ja koulun opettajien välissä. Tottelemattomuuskoulussa on opettajia, joilla on omia ideoitaan, jotka ei aina miellytä museota. Joudun esittämään museon kritiikin opettajalle rakentavasti ja sitten selittämään museolle opettajan idean läpi niin, ettei se menettäisi teräänsä. Se on välillä hirveää jongleerausta. 

Uskon, että vaikeuksien tullen Kiasma seisoo moraalisesti takanani – toisin kuin Helsingin taidemuseo vuonna 2008 vetäytyessään Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon takaa vastuusta ja sanoi museon vain vuokranneen tilaa, kun Karttunen joutui oikeuteen. Mun mielestä meidän pitäisi käydä vakava yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mitkä meidän periaatteet oikein on? Meneekö talous oikeasti oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edelle. Mistä kaikesta me suostutaan vaikenemaan, ettei meille tulisi ongelmia? Ja meidän pitää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa teemme näitä valintoja." 
 

***

Myös Tottelemattomuuskoulussa on konkreettinen tavoite. Leinonen on huolestunut ihmisten poliittisesta vieraantumisesta. Somea voi hyödyntää muuhunkin kuin festivaaleihin ja ravintolapäiviin tai hauskanpitoon. 

Tottelemattomuuskoulu on ihan oikea koulu: se antaa konkreettisesti työkaluja ja keinoja, jolla ympäröivään maailmaan voidaan vaikuttaa. ”Jos haluat ajaa jotain asiaa, määrittele se ensin. Houkuttele jengin mukaan, mutta älä jaa pelkkää informaatiota, mukana pitää olla käytännön tavoite. Eikä tässä tarvita mitään yksilösankareita ja karismaattisia tyyppejä. Ihmiset joukolla voivat saada asioita aikaan. Työväki taisteli aikanaan 40-tuntisen työviikon. Lapsilisätkin saatiin 1940-luvulla joukkovoimalla aikaan.” Leinoselle ominainen kollektiivisuus näkyy tässäkin projektissa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että vain omalla porukalla tehdään asioita. Leinosen tavoitteena on se, että kaikkia hänen ideoitaan voi myöhemmin toteuttaa kuka tahansa: ”Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija.” 

Tajuaakohan Kiasma, mihin se on ryhtynyt?

***

Voisikohan sitäkin pitää metatasoa hyödyntävänä ja ikään kuin käsitteellisenä ja poliittisena yksittäisenä taideteoksena, että onnistuu pitämään näyttelyn Suomen merkittävimmässä taidemuseossa? Sitä, että todellisuudessa se vasta alkaa, kun näyttely on virallisesti sulkeutunut 31.1.2016. 

Tarjoudun seurantaryhmän jäseneksi.

***

PS. Avajaisiin ja pressiin en halunnut mennä. Käyn myöhemmin katsomassa näyttelyn rauhassa. Taidemaailman small talk on minulle toisinaan vähän liikaa, ja koen itseni avajaisissa usein suorastaan paniikkihäiriöiseksi – siis niinku ihan oikeasti. Jatkoille kuitenkin menin, ja olihan sekin minulle aivan liian newyorkia portsareineen – jotka olivat kuulemma jopa toimineet Kiasmassa Janin turvamiehinä – ...
 

... ja korkokenkäleideineen lyhyissä mekoissaan...

... ja trendikokkeineen (Sami Tallberg) ja huippudiijeineen (Paleface), että vähän tällainen fiilis oli juotuani vielä hyvää oluttakin:

 ... mutta Jani on ystäväni, joten suon hänelle mieluusti juhlahetken...

 ... lopulta lähdin kuitenkin läheiseen baariin juomaan yksinäisen oluen ja sitten nukkumaan. 
Eihän tämä nyt ollut niin hienostunut raportti, mutta ainakin rehellinen ollessaan tottelematon suhteessa hyviin tapoihin ja taidemaailman konsensuksen tuottamaan pehmeään sensuuriin.
Tai ehkä minä olen nyt vain liian väsynyt. Sitä paitsi ruoka ja musiikki olivat mainioita, mistä kiitän.

Ennakkomainos: Jani Leinonen

9.3. istuin Coronan terassilla kahvin, Jaloviinan, sanelukoneen ja Jani Leinosen (s. 1978) kanssa:

Olen tekemässä Janin tulevan Kiasman näyttelyn luettelon yhtä tekstiä, joten perästä kuuluu. Joskus syksyllä. Lähdimme liikkeelle ihan lapsuudesta ja piirtämisen himosta, emmekä päätyneet lainkaan pop-taiteeseen, vaikka näin olin vähän suunnitellutkin. Enemmän me puhuimme Juhani Palmusta (s. 1944) kun popista. 

Kuka määrittelee maalaustaidetta?

Taidemaalariliitto juhlii 85-vuotista taivaltaan eri tavoin, muun muassa Tuubit auki -tapahtumalla (11.–12.10.). Tänään tuli tiedote. 
Näin liitto kertoo itsestään: "Taidemaalariliiton toiminnan yleisenä tavoitteena on maalaustaiteen aseman kehittäminen ja vahvistaminen. Keskeisiä kysymyksiä ovat taidemaalauksen määrittely ja sen ytimen sekä rajojen tutkiminen nykyhetkessä ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa."
Minua nauratti. Melkein uskaltaisin väittää, että taidemaalauksen määrittely ei voi eikä saa olla keskeinen kysymys maalaustaiteen aseman kehittämisessä ja vahvistamisessa, jos liitto tahtoo ihan oikeasti elää tässä muuttuvassa maailmassa. Enkä oikein tiedä, onko tuo edes mielekäs kysymyksenasettelu. Haluaisin myös kuulla lisää tuosta ytimestä ja sen määrittelystä.
Sen kuitenkin tiedän, että tutkimisen sijaan liitto lähinnä suojelee ydintään ja rajojaan. Suomessa on nimittäin muutama sata taidemaalaria tai sellaisena itseään pitävää, jotka katsovat liiton epäonnistuneen juuri tässä määrittelytehtävässä, koska heitä ole – joitakin useista yrityksistä huolimatta – hyväksytty liiton jäseniksi. Tämä on ns. määrittelyvallan käyttöä konkreettisesti. En minä oikein muita määrittely-yrityksiä liitolta muistakaan – jos ei sitten liiton epäonnistunut lehtikokeilu (Taidemaalaus, 2008–2011) ollut sitä. 
Toisaalta minulla on esimerkiksi muutama taiteilijaystävä, joka on päässyt liiton jäseneksi pelkillä pisteillä – maalamatta koskaan yhtäkään maalausta. Mutta antoihan Carnegie maalauspalkintonsakin useamman kerran ei-maalarille. Pohtikohan liitto koskaan tätä seikkaa?
On se niin vaikeaa, juuri tämä määrittely.
Liitto muuten ilmoittaa hallituksen ja näyttelytoimikunnan jäsenten nimet kotisivuillaan, mutta ei jäsenhakulautakunnan jäseniä – siis niitä, jotka sitä konkreettista määrittelyvaltaa käyttävät. Arvaatte varmaan miksi. 

En muuten oikein ymmärrä, miksi minun piti tämä kirjoittaa. Rupesi vaan aamulla naurattamaan tuo juhlapuheinen 'määrittely'. Ja ajatukset sitten vain kulkivat tahattomasti näihin suuntiin. Eikä oikein ollut muutakaan tekemistä, kun päivän – itse asiassa koko viikon ainoa tilattu – kritiikki oli valmis jo ennen kymmentä.

Ja toki tiedostan, että minäkin käytän työkseni tuota määrittelyvaltaa. Ja sekin naurattaa joskus – ihan itseironisesti. Varsinkin silloin, kun joku sanoo minulle joskus (itse asiassa aika usein), että "enhän minä taiteesta mitään ymmärrä, mutta..." Osa niistäkin, jotka ostavat taidetta, aloittavat lauseen usein näin. Ja sitten minun pitää seurata aikaani ja muuttuvaa maailmaa ja kertoa, että noin ei pidä sanoa siitä ja siitä syystä...

PS. Hetkeä myöhemmin. STOP PRESS! Nythän tulikin ihan muuta ajateltavaa. Taike tiedotti juuri uusista taideneuvoston valitsemista jäsenistä taidetoimikuntiin. Tässä teille ihan oikean ja ison määrittelyvallan käyttäjät juuri nyt (mihin yllä tekemäni linkkikin viittasi):

Visuaalisten taiteiden toimikunta 
Tero Nauha, performanssi- ja kuvataiteilija, tutkija, Helsinki, toimikunnan puheenjohtaja
Pirjetta Brander, kuvataiteilija, Helsinki
Terhi Ekebom, kuvittaja, sarjakuvantekijä, Helsinki
Aimo Katajamäki, graafinen suunnittelija, kuvittaja, Helsinki
Markus Kåhre, kuvataiteilija, Espoo
Anne Tamminen, kuvataiteilija, Hämeenlinna
Anna Tuori, taidemaalari, kuvataiteilija, Helsinki
Santeri Tuori, valokuvataiteilija, Espoo
Harri Laakso, professori, taiteen tohtori, Akaa
Anni Leppälä, valokuvataiteilija, Helsinki
Arja-Liisa Räisänen, toiminnanjohtaja, FT, Oulu
Juhani Tolvanen, toimittaja, kriitikko, tietokirjailija, Helsinki

Kuvataiteen jaosto 
Tero Nauha, performanssi- ja kuvataiteilija, tutkija, Helsinki, jaoston puheenjohtaja
Pirjetta Brander, kuvataiteilija, Helsinki
Reima Hirvonen, taidemaalari, kuvataiteilija, Eno
Markus Kåhre, kuvataiteilija, Espoo
Katriina Rosavaara, kuvataiteilija, Helsinki
Anne Tamminen, kuvataiteilija, Hämeenlinna
Anna Tuori, taidemaalari, kuvataiteilija, Helsinki
Harri Turunen, kuvanveistäjä, Joensuu 

Valokuvataiteen jaosto
Harri Laakso, professori, TaT, Akaa, jaoston puheenjohtaja
Anni Leppälä, valokuvataiteilija, Helsinki
Arja-Liisa Räisänen, toiminnanjohtaja, FT, Oulu
Päivi Setälä, TaT, valokuvataiteilija, johtaja, Pori
Santeri Tuori, valokuvataiteilija, Espoo
Hanna Weselius, valokuvataiteilija, Helsinki

Audiovisuaalinen taidetoimikunta 
Jouko Aaltonen, elokuvaohjaaja, tuottaja, Helsinki, toimikunnan puheenjohtaja
Joonas Berghäll, tuottaja, elokuvaohjaaja, Espoo
Saara Cantell, elokuvaohjaaja, Helsinki
Mia Kivinen, valosuunnittelija, kuraattori, Helsinki
Antti Ikonen, lehtori, Helsinki
Tero Koistinen, toimitusjohtaja, Helsinki
Leena Perälä, elokuvasihteeri, Lahti
Perttu Rastas, erikoissuunnittelija, Helsinki
Minna Suoniemi, mediataiteilija, Helsinki
Päivi Valotie, toimittaja, kriitikko, Turku
Sami van Ingen, kuvataiteilija, Savonlinna

Mediataiteen jaosto 

Perttu Rastas, erikoissuunnittelija, Helsinki, jaoston puheenjohtaja
Miia Rinne, mediataiteilija, Helsinki
Minna Suoniemi, mediataiteilija, Helsinki
Sami van Ingen, kuvataiteilija, Savonlinna 

Valo- ja äänitaiteen jaosto 

Mia Kivinen, valosuunnittelija, kuraattori, Helsinki, jaoston puheenjohtaja
Antti Ikonen, lehtori, Helsinki
Petteri Pietiäinen, valo- ja äänisuunnittelija, Helsinki

PPS. Otetaan nyt vielä rautalangasta vääntäen tuo määrittelyn ongelmallisuus. Uudessa visuaalisten taiteiden toimikunnassa on vain yksi Taidemaalariliiton jäsen: Tero Nauha (s. 1970). Sitten voi kysyä, että kuinka paljon performanssitaiteilijana tunnettu Nauha maalaa tai ylipäänsä identifioi itsensä maalaustaiteeseen. No, Pirjetta Brander (s. 1970) on maalannut tosi paljon, mutta hänellä on parhaillaan veistosnäyttely Galleria Sculptorissa eikä hän ole edes Taidemaalariliiton jäsen – itse asiassa hän on Muun ja Suomen Kuvanveistäjäliiton jäsen. Eikä ole muuten edes porukan ainoa maalarimaalarimaalari Anna Tuorikaan (s. 1976) Taidemaalariliiton jäsen. Mutta onhan toimikunnan alaisessa kuvataiteen jaostossa – mikähän muuten on varsinaiseen toimikuntaan kuulumisen ja pelkkään jaostoon kuulumisen käytännön ero? – peräti kaksi: Reima Hirvonen (s. 1963) Enosta ja sitten liiton liki nelikymppinen kokelasjäsen Katriina Rosavaara (s.?). Taidemaalariliitossa on nimittäin sellainen erikoisuus, että joku voi roikkua kokelasjäsenenä 10 vuotta ja tulla sitten hylätyksi kokonaan, jos lautakunta ei valitse mukaan. Muistan itse asiassa oikein hyvin sen ajan, kun Juhani Palmu (s. 1944) yritti 2000-luvun alussa päästä liittoon kokelajäsenyyden kautta. Eihän se onnistunut, ja varmaan yli viisikymppistä äijää, joka silloin tienasi maalauksillaan enemmän kuin kukaan muu suomalainen taidemaalari, vitutti ja rankasti. Ja muistan minä senkin, kun Riitta Nelimarkka (s. 1948) ei päässyt mihinkään haluamaansa liittoon päästäkseen mukaan viimeiseen painettuun taiteilijamatrikkeliin ja sen kuinka hän lopulta keksi Muu ry:n himojaan varten. Ja sehän yllättäen onnistui. Silloin minulta meni usko Muun muunlaisuuteen. 
Ota tästä nyt sitten selvää.
Itse asiassa muistan hyvin sen ajan, kun lajiliittojen tarpeellisuudesta yritettiin käydä keskustelua. Eihän siitä mitään tullut.

PPPS. Ja nyt joku saisi tarjota minulle ihan oikeita töitä, ettei minun tarvitsisi lämpimikseni kirjoitella tällaisia. Johan joku suuttuu minulle.

Missä taidemaailmassa minä oikein elän?

"Juhani Palmu (s. 1944), yksi rakastetuimmista nykytaiteilijoistamme", sanoi äsken Pauliina Laitinen-Laiho, yksi arvostetuimmista nykytaideasiantuntijoistamme, typerässä Rojua, rojua -ohjelmassa.
Missä taidemaailmassa tässä oikein pitäisi yrittää elää?

Aika usein tulee mieleen, että voisi sitä ehkä joskus vetäytyäkin tästä taidemaailmasta.

Näyttelykuvia 520: Hauska retki Suvilahteen

Eilen kävin Suvilahdessa tutustumassa minulle aivan uuteen galleriaan, joka aloitti toimintansa tämän vuoden maaliskuussa. Kyseessä on Make Your Mark Gallery (Kaasutehtaankatu 1, rakennus 6), kahden katutaidekonkarin perustama ja kuratoima galleria, joka keskittyy lähinnä katutaiteeseen, mutta nyt tarjolla oli Hannaleena Heiskan (s. 1973) ja Rauha Mäkilän (s. 1980) Work in Progress (Mr. Ward Forever) (5.–27.11.). Projektin kohteena on siis vähän taiteilijanakin ja valokuvaajana tunnettu valokuvamalli Tony Ward (s. 1963), joka muun muassa seurusteli aikoinaan Madonnan kanssa.

Näyttelyssä on sekä Anna Keski-Kohtamäen (s. ?)) dokumentaatiota kumppanusten kolmen päivän aiheeseen liittyvästä maalausperformanssista vuodelta 2008 että uudempaa Jussi Häyhän (s. ?) performatiivista kuvaelmamateriaalia sekä pari isompaa sekatekniikkaduunia:

 
Näyttely ei ikään kuin varsinaisena taidenäyttelynä ole ehkä kovinkaan kummoinen, mutta tässä kontekstissa se toimii vallan mainiosti – eikä se oikein olekaan elitistisemmän taidemaailman juttu, ja tuskin kumppanit sitä Kalhama & Piipolle tarjoaisivatkaan ja tuskin ne sitä huolisikaan. Katutaiteeseen erikoistuneessa galleriassa fiilis on ihan toinen. Hommassa on hyväntuulisen irrottelun makua ja camphuumoria, sellaista rosoa ja huolettomuutta, joka tempaa katsojankin mukaan. Minulla oli varmaan taiteilijoidenkin mielestä oikea tulkintakehikko käytössäni, kun rupesin muistelemaan opiskeluaikaista ystävääni, älykköä jolla oli Anne Pohtamo -leikekirja, jota hän ylpeänä esitteli. Ja oli minullakin aikoinani Juhani Palmu (s. 1944) -lööppikokoelma.

Näyttelykuvia 452 & 453 & 454 & 455: Sitä sun tätä... ja vähän kiukkuakin

Kiireet ja kiinnostavammat asiat ajoivat ohi, joten viime viikoltakin jäi vähän rästejä. Paikataan ne nopeasti. 

Keskiviikkona kävin Kaapelilla useammassakin paikassa. Vapaan Taidekoulun 4. vuosikurssi oli laittanut töitään esille Galleria Vaagaan (Vapaan Taidekoulun käytävägalleria) näyttelyssä 11 (27.8.–11.9.). Mukana 11 taiteilijaa, joiden työt ovat valmistuneet vuonna 2011. Tyylikästä oli jälki:

Vähän sisäsiisti ja yllätyksetön näyttely kuitenkin oli. Harrastin taas pitkästä aikaa leikkiä, jossa valitsen yhden työn seinälleni. Arpa osui Ilkka Palosaaren (s. ?) juutille tehtyyn akryylityöhön Päiväkoti (2011):

***

Vapaan Taidekoulun käytävän vastakkaisella seinällä oli sitten jotain ihan muuta. Tanssisudio Balanssin puolella oli tarjolla tanssikuvia:

Kuvat ovat Kim Laineen (s. ?) kokoelmasta Dance-Corner. Aika karmeitahan nuo olivat. Mutta toisalta tiedän, että kyse on aivan omanlaisestaan estetiikasta, jonka prinsiipit ovat minulle vieraita. Esimerkiksi kantakirjahevosiakin kuvataan tiettyjen tarkkojen konventioiden mukaan. Vakavana vinkkinä antaisinkin kehotuksen tutkailla tällaisia juttuja aina kiinnostuneena ja avoimin mielin, jotta kykenisi näkemään niitä perusperiaatteita, mitä tällaisissa erikoislajeissa tulee noudattaa, mitä ja miten kuvasta pitää ilmetä...

***

Keskiviikkona kävin myös Sanomatalossa, koska Galerie Anhavan 20-vuotisnäyttely Vähän kiva (18.8.–4.9.) oli jäänyt jostain syystä toistaiseksi väliin. Vailla yllätyksiä sekin oli juuri niin laadukas kuin sen piti ollakin, ehkä "ihan kiva":

Olisin minä sieltäkin useammankin työn voinut viedä kotiin – vaikkapa Matti Kujasalon (s. 1946) puolitoistametrisen Maalauksen (2011):

Mutta mistäpä minä 20.000 euroa saisin?

***

Art Kaarisillassa näkee toisinaan kiinnostavaa vammaistaidetta, mutta toisinaan siellä on tarjolla mitä tahansa himphamppua. Niin nytkin. Paul Tiililä (s. 1931) on kummallinen vanha herra, joka vähän niin kuin luulee olevansa taiteilija. Hän harrastanut paljon postitaidetta ja osallistunut sitä kautta moniin kansainvälisiin tapahtumiin. Nyt hän oli laittanut esille joukon karseita tietokonetöherryksiä (yhtä karseita kuin nopean valokuvani laatu) 80-vuotisjuhlanäyttelyssään Tietokonetaidetta (30.8.–18.9.):

Legitiimiä toimintaahan tämä kuitenkin on. 

Silti vähän nauratti lukea lehdistötiedotteesta, että "Tiililän huomattavimmat saavutukset ovat osallistuminen Venetsian biennaaliin 2003...". Se, että on osallistunut johonkin biennaalin kupeeseen tukittuun postitaide(tms.)tapahtumaan ei nyt vain vielä oikein ole osallistumista Venetsian bienaaliin. Mutta tällaisiahan nämä amatöörit ovat. Johanna Oraskin (s. 1970) – tai ammattilainenhan hän tietenkin on, mutta siinä "toisessa", paremmin toimeen tulevien ihmisten toritaidemaailmassa niin kuin Juhani Palmukin (s. 1944) – listaa koko ajan ansioluetteloonsa kaikennäköistä pellepalkintoa rivikaupalla, niin että Helsingin Sanomatkin (mm. 1.7.2008) saattaa mennä halpaan ja uutisoida niitä vakavissaan. Juuri tämä läpimenon helppous minua risoo, muutenhan tällä valheellisella itsetehostuksella ei olisi mitään väliä. 

Vähän vastaavasti aina silloin tällöin näkee, että taiteilija on merkinnyt ansioluetteloonsa olevansa "Suomen Taiteilijaseuran jäsen". Suomen Taiteilijaseuralla EI OLE henkilöjäseniä, ja tällaisessa tapauksessa selitys on useimmiten se, että taiteilijaressukka ei ole päässyt mihinkään varsinaiseen lajiliittoon jäseneksi vaan on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton jäsenjärjestön jäsen (ja sehän on siis toki Suomen Taiteilijaseuran jäsenjärjestö, mutta ei silläkään ole henkilöjäseniä). Paikallisten taiteilijajärjestöjen kautta näin pääsee myös jonkin verran amatöörejä mukaan kakulle. Ja se valitettavasti näkyy.

Ihmisten – ja varsinkin taiteilijaksi havittelevien ihmisten – loputon turhamaisuus on minulle alituinen kummastuksen aihe. Ehkä minua vaivaa joku vanhanaikainen rehellisen pärjäämisen ideaali.

PS. Ja vielä sille varalle, että joku olettaisi virheellisesti tämän tekstin takia minun olevan joku järjestöuskovainen, mainittakoon, että tunnen ja tunnistan monia hyviä taiteilijoita, jotka eivät ole minkään järjestön jäseniä, ja vielä enemmän monia taiteilijoita, joille ansioluettelon pilkunnussimaisen tarkka ylläpito on yksi taide-elämän vähiten kiinnostavia ulottuvuuksia.

Näyttelykuvia 121: Pohjalaisen hämärän valon mestari

Pääsin tänään vähän etuajassa katsomaan Ateneumin taidemuseossa avattavaa Veikko Vionojan (1909–2001) näyttelyä (11.6.–3.10). Pressi on huomenna, mutta silloin olen Iissä (Art Ii Biennaali) pitämässä luentoa. On aika hienoa mennä elämänsä ensimmäistä kertaa Iihin, mutta siitä sitten myöhemmin lisää.

Oli se hienoa nähdä elämänsä ensimmäistä kertaa kunnon kokoelma Vionojaakin. Tämä jäyhä maagisen pohjalaisen valon kuvaaja on nimittäin aikamoinen mestari. Jotain Juhani Palmua (s. 1944), joka häneltä on yrittänyt kopioida ideoita, ei kannata samaan kastiin yrittää sijoittaa. Voi kun ihmiset ihan oikeasti tajuaisivat tämän eron. Vionoja on aito maalari. Ei hän nyt ihan minun lempilajiani edusta, mutta kyllä yhden tällaisen mestarin pitää mahtua siihen kaanoniin, jota mielessäni Suomen taiteesta rakennan [enhän siis toki sellaista rakenna kuin alitajuisesti]. Mutta palaan tähänkin aiheeseen, kun olen lukenut näyttelyyn liittyvän kirjan ja kirjoittanut Ilkan näyttelystä tilaamaan arvostelun.

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että näyttely oli aika vaikuttava, ja suosittelenkin sitä kaikille taiteenharrastajille, vaikkei se ihan omalta lajilta tuntuisikaan. Sen verran vastustamattomia tunnelmia Vionoja on kankaalle saanut aikaiseksi:      

Ruiskukkia, 1975. Sara Hildénin taidemuseo. Kuva: Kalevi A. Mäkinen.

Näyttelykuvia 71: Turhaa kitschiä

Aamupäivällä oli Kiasmassa Ilja Glazunovin (s. 1930) näyttelyn (21.5.–29.8.) pressi. Tämä Kekkosen maalannut ja jonkinlaiseksi "hovimaalariksikin" tituleerattu Juhani Palmun (s. 1944) tasoinen toritaiteilija on toki mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen ilmiö, mutta asian ymmärtäminen vaatisi aivan toisenlaista kontekstia kuin mitä Kiasma ja näyttelyn kuraattori Berndt Arell ovat pystyneet tekemään. Tämä näyttely ei siis oikeasti avaa juuri lainkaan tuon ilmiön varsinaisia juuria vaan ainoastaan keikistelee aikakauden pintamedian kanssa ja hihittelee typerästi kohteelleen – mitä tekee myös Ralf Forsströmin (s. 1943) turhanpäiväisen pikkunokkela ja osoitteleva, itse asiassa aika kammottava näyttelyarkkitehtuuri (joka sekin on varmaan maksanut paljon). Ihan niinku suomeksi sanottuna: helppohan se on miltei kuolleelle ryssälle vittuilla, mutta miten olisi ihan oikeasti tutkia 1970-luvun taidemaailmaa, mitä Arellkin väittää tämän näyttelyn tekevän mutta mitä se ei itse asiassa lainkaan tee. 

 Ruotsin kuningas ja suomalaisen skenografian kuningas.

Koko roska on ihan turhaa pelleilyä – varsinkin kun olemme lehdistä saaneet lukea, että museo on joutunut muutenkin jo perumaan näyttelyitä Arellin tuhlattua jäähyväisikseen talon rahoja rutkasti yli budjetin. Mitähän tämäkin turha näyttely oikeasti maksaa? Mikä on esimerkiksi taustalla hääräilevän tuottajan Heikki Lahelman – Arellin kamu jo kaupungin taidemuseon ajoilta – siivu? Lehdistötilaisuudessa hän ylpeili käyneensä tämän näyttelyn tiimoilta kymmenen kertaa Moskovassa. Miksiköhän? Ei Glazunovin kanssa nimittäin ole tehty mitään yhteistyötä. Ei hän tule edes avajaisiin. Eikä Moskovasta tule yhtään työtä. Mitään kontaktia ei siis ole tarvittu. Varmaankin aika kallista matkailua. Ja kukahan senkin maksaa? 

Sen verran otti pannuun koko lehdistötilaisuus, että kysyin muutaman kysymyksen ja lähdin sitten voimasanoin höystettynä alakertaan kahville. Kysyin muun muassa sitä kummallista seikkaa, että miksi näyttelyn kuraattori ei ollut pressissä vastaamassa kysymyksin. Ja Pirkko Siitari väitti valheellisesti (näin oletan), että kyse oli aikatauluongelmista. Mutta kyllä minä talon sisäpuolelta saamani informaation pohjalta tiedän, mistä oikeasti on kyse. Arell on nyt lopullisesti sukset ristissä museon kanssa. Oikein pistää vihaksi, kun tässä nyt yhdessä naureskelemme 1970-luvun kummallisuuksia, mutta kyllä nämä 2010-luvun prinssit ja ruhtinaat ovat aivan yhtä koomisia ja kummallisia.

Paikalla oli myös näyttelyluetteloon yhden tekstin kirjoittanut kuvataiteilija Kari Jylhä (s. 1939), joka tutkaili vitriineihin laitettuja vanhoja aikakauslehtijuttuja. Tulikohan nostalginen olo? Hän nimittäin toimi Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana juuri silloin, kun Glazunov-kuume oli huipussaan.

Nyt pitäisi jo rauhoittua. Tai sitten vaihtaa alaa.

PS. 21.5. Enkä rauhoitu. Kun tämän omituisen näyttelyn motiiveita miettii tarkemimin – myös kuultuaan ne hölmöt kommenttit 1970-luvusta, joita Bernd Arell esitti FST5:n Pixelissä (miksi muuten ruotisinkielisellä puolella tunnutaan aina osaavan paremmin kultuurimakasiinin teko?), ei voi päätyä kuin siihen tulokseen, että Arell yrittää piirtää valheellista kauhukuvaa jostain suomalaisesta kommarimenneisyydestä perustellaakseen nykyisen kulttuuripolittiisien oikeistomenon, jossa hänen sormensa ovat pelissä vähän joka toisessa valtaelimessä. Tästä haastattelun voi katsoa vielä kuusi päivää – alkaa noin 14.30-kohdalla). Arell muun muassa analysoi 1970-lukua "monoteistisena" ja väittää Glazunovin taiteen "peilaaavan aikansa ihanteita". Ikään kuin Arell ei tietäisi hölkäsen pölähtämää (vai onko se pölähtävää?) 1970-luvun taiteesta.

Mutta hitto, en minä jaksa nyt enempää ajatella. Pitäisi kai ihan oikeasti vaihtaa alaa.