Julkaistua 650 & 651: Viimeinen helmikana & Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Viime viikolla ilmestyi Taide (3/15), jossa minulta oli kaksi juttua, kirja-arvostelu ja  review-tyyppinen juttu viimeaikaisista tapahtumista taiteilijakirjarintamalla: 

Viimeinen helmikana 

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa. Siltala 2015.

Valtion taidemuseon ylijohtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Tuula Arkio teki työuransa käytännössä yhdessä talossa – tosin useammassa rakennuksessa. Hän aloitti Ateneumin taidemuseon amanuenssina (1968–84) ja jatkoi apulaisintendenttinä (1984–90). Nykytaiteen museon johtajana hän aloitti Ateneumin suojissa vuonna 1990 ja lähti Kiasman johdosta (1998–2000) takaisin Ateneumin rakennukseen museon ylijohtajaksi (2000–06).

Arkion uraa, valta-asemaa ja vuosia ajatellen hän on siis institutionaalisessa mielessä miltei yhtä kuin suomalainen nykytaide. Niinpä hänen muistelmansa onkin tärkeä apuväline suomalaisen taiteen lähihistorian ymmärtämiselle ja kartoittamiselle. Siis silkkaa käsikirjastomateriaalia, minkä vuoksi annetaan nyt ensimmäinen moitekin: Nykyisinä ankeina aikoina kirjoihin ei enää tuhlata juurikaan mitään ylimääräistä, ja niinpä tässäkään kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, josta olisi ollut tulevaisuudessa suuresti apua – nimiä nimittäin piisaa.

Arkion ura asettuu siihen saumakohtaan, missä komissaarit muuttuivat kuraattoreiksi ja taide-elämämme alkoi todella kansainvälistyä – sen sijaan, että olisi vain valittu toivorikkaasti edustajia Venetsian biennaalin Suomen paviljonkiin ja vaihdettu näyttelyitä itäblokin kanssa.

Arkio on silta vanhoista toimijoista – muun muassa Aune Lindström, Salme Sarajas-Korte ja Leena Peltola – siihen aikaan, jonka me nyt tunnemme omaksemme. Eikä työ ole edes loppunut: Arkio on jatkanut kansainvälistä toimintaansa Taidesäätiö Pro Arten IHME-nykytaidefestivaalin (2008–) johdossa.

Muistelmien keskeistä antia on epäilemättä se tarina, miten Ateneumin suojiin perustetusta Nykytaiteen museosta (1990) kehkeytyi Nykytaiteen museo Kiasma (1998) – sekä hallinnollisine kiemuroineen että lukuisine taiteilijoineen, joiden joukossa on niin suomalaisia kuin varsin iso liuta ulkomaisiakin. Toinen punainen lanka muodostuu ARS-näyttelyiden historiasta – ovathan nekin ensimmäistä (1961) lukuun ottamatta erottamaton osa Arkion työhistoriaa. 

Opettavaisena tarinana voi lukea Arkion kansainvälistymisen – hänen ”henkireikänsä” – reittejä. Kyse ei ole niinkään henkilökohtaisista ominaisuuksista tai ambitioista ja urapyrkimyksistä vaan siitä, että osaa verkostoitua samanhenkisten ja maailmalla taidevaltaa käyttävien ihmisten kanssa. Arkion tapauksessa kyseessä oli alun perin kansainvälisen museoliiton Icomin alajaostosta Cimamista (= Icomin modernin taiteen museoiden ja kokoelmien kansainvälinen komitea), johon Helsingin kaupungin taidemuseon intendentti Marja-Liisa Bell Arkion imi mukaansa. Sieltä löytyivät tuttavuudet, jotka veivät Arkion lopulta moniin kansainvälisiin luottamus- ja asiantuntijatehtäviin – muun muassa Carnegie Art Awardin jakajajoukkoon. Pyydettiinpä Arkiota Tukholmasta hakemaan Moderna Museetin johtajan paikkaakin.

Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että 2000-luvulla esimerkiksi taidemaalari Osmo Rauhala alkoi arvostella Suomen taidemaailmaa pysähtyneisyydestä ja kansainvälisyyden puutteesta. Syyllisiksi hän kaivoi esiin vasemmistolaisten helmikanojen ”neljän koplan”: Arkion lisäksi Tuula Karjalainen, Maaretta Jaukkuri ja Marja-Terttu Kivirinta. 

Mainittakoon, että pilkallinen helmikana-nimitys ei tule Rauhalalta, ei myöskään J.O. Mallanderilta, joka sitä omissa aiemmissa hyökkäyksissään käytti, vaan jo 1950-luvulta Erkki Koposelta, joka käytti sitä muun muassa Ateneumin ensimmäistä naispuolista intendenttiä Lindströmiä vastaan. Tuolloin puhuttiin alentuvasti Ateneumin ”helmikanoista ja samettitytöistä”. Tämäkin tulee esiin Arkion muistelmista. 

Arkio on aina tunnettu sivistyneenä ja hyväkäytöksisenä ihmisenä, millä seikalla on tietysti etunsa, kun johdetaan museota ja neuvotellaan vaikeistakin asioista, mutta lukijan kannalta katsoen tällainen rooli ei oikein istu muistelmien kirjoittajalle. Tässä lienee kirjan ansaitsema suurin moite: Nyt kun vihdoinkin olisi ollut tilaisuus ottaa kantaa taide-elämämme vesilasin myrskyihin ja seurata myös Kiasmaa oman toimikauden jälkeen vuodesta 2000, ei Arkio sano oikeastaan mitään. Hän tuo kyllä esiin Rauhalan oudon hyökkäilyn, mutta ei kommentoi ”oikeistopoikien” esiinmarssia ja lyhyttä interregnumia millään tavoin. On kuin Janne Gallen-Kallela-Siréniä (Helsingin taidemuseon johtajana 2007–13) ja Berndt Arellia (Kiasman johtajana 2007–2009) ei olisi ollut olemassakaan. Vaikeneminenkin tietysti puhuu omaa kieltään. 

Mitään juoruja ja paljastuksia ei siis ole luvassa. Minulle suurin paljastus oli se, että Arkio oli nuorena SM-tason florettimiekkailija.

***

Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Taiteilijakirja on ollut osa suomalaista kuvataidetta jo nelisenkymmentä vuotta, mutta edelleenkään laji ei ole vakiintunut osaksi taiteenharrastajien elämää. Pelkkä käsitekin tuntuu väliin varsin hämärältä.

Suomen ensimmäinen mittava taiteilijakirjanäyttely järjestettiin jo vuonna 1988. Taiteilijakirjoja Suomesta ja muualta oli Jaakko Lintisen kokoama näyttely, jonka järjestivät yhdessä Helsingin yliopiston kirjasto ja Suomen Taidegraafikot. Muualla maailmassa lajia oli harrastettu jo 1960-luvulta, ja nimeksi vakiintui taiteilijakirja (engl. artists’s book, ransk. livre d’artiste).
  

Senja Vellonen (s. 1954), Riisikirja, 2013.

Kyseessä on siis taideteos, joka yleensä jäljittelee kirjan muotoa. Lintisen vuoden 1988 sanoin: ”Nämä uudentyyppiset taideteokset olivat saaneet kirjan ulkoisen muodon tai ne olivat teoksia, joiden lähtökohtana oli ollut kirjamuoto tai kirjan idea. Ne olivat tavallaan eräänlaisia visuaalisia vastikkeita suppealevikkisille runokirjoille.” Yksi alan pioneereista, Marcel Duchamp (1887–1968) vältteli tarkempaa määrittelyä: ”Taiteilijakirja on sellainen, jonka taiteilija on tehnyt tai sellainen, jota taiteilija sanoo taiteilijakirjaksi.”

Monitahoiset juuret

Suomalaisella taiteilijakirjallakin on monitahoiset juuret. J.O. Mallander sai vaikutteita Fluxukselta, Bellinin akatemia – muun muassa Outi Heiskanen, Mirja Airas ja Hannu Väisänen – teki omia kokeilujaan, Raimo Reinikainen julkaisi pienipainoksisia kuvia ja runoja kirjekuorissa. Osin toimittiin kaupallisten kustantajien ja kirjapainomaailman avulla lajin rajalinjoja hämärtäen: esimerkiksi konstruktivistimaalari Seppo J. Tanninen julkaisi Guillaume Apollinairen (1880–1916) hengessä runoja ja kuvarunoja nimellä Krunoja (WSOY 1977).

Pohjoismaissa taiteilijakirja vakiintui viimeistään vuonna 1980, jolloin ruotsalainen taidelehti Kalejdoskop julkaisi aiheesta kattavan teemanumeron (1&2/80). Lehdessä oli mukana Mallanderin kymmenen vastausta siihen, miksi hän tekee taiteilijakirjoja. Yhden mukaan: ”Koska on yhtä tärkeätä voida leikkiä kirjojen kanssa kuin voida lukea niitä.” 

Kaija Poijula (s. 1963), Algebra, 2014.

Taiteilijakirjan historiaa nyt 2000-luvulla miettiessä ei välty siltä ajatukselta, että sen aika ei koskaan oikein koittanut. Jo Lintinen siteerasi taidehistorioitsija Lucy Lippardia: ”Taiteilijakirja on/oli tärkeä idea. Sen aika ei ole joko vielä tullut, tai se on tullut ja mennyt.” 

Museoiminen tuottaa kuhunkin lajiin aina oman juonteensa. Helsingissä taiteilijakirjoja voikin tarkastella jo ikään kuin museoituna vitriinissä. Rikhardinkadun kirjastossa on kerätty aktiivisesti taiteilijakirjoja vuodesta 2000, primus motorina nykyään eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Emmi Martin. RikArt-kokoelmassa on yli 400 uniikkia tai pienipainoksista taiteilijakirjaa sekä aiheeseen liittyvä käsikirjasto. Osa kirjoista on koko ajan vitriineissä esillä, ja toisinaan tiloissa järjestetään erikoisnäyttelyitä. 

   

Elääkö taiteilijakirja?

Avantgarden historiallistumisesta ja taiteilijakirjan museoitumisesta huolimatta kirjan idea taideteoksen lähteenä on edelleenkin kiehtova ja taiteilijoita haastava. Oman lisänsä on tuonut varmaan kirjan asema fyysisenä esineenä nykyisessä digitaalisessa maailmassa – onhan jopa kirjan kuolemaa povattu aika ajoin. 

Taiteilijakirja voi ja elää hyvin, vaikkakin omassa marginaalissaan. Viime vuosina ovat Suomessa alalla toimineet aktiivisesti ainakin Olof Kangas ja Tatjana Bergelt – ja muitakin tekijöitä on ainakin toistakymmentä. 1970-luvulla aloittanut Kangas on jo pitkän linjan tekijä, jonka taiteilijakirjojen retrospektiivi nähtiin Galleria Katariinassa syksyllä 2013 – samaan aikaan galleriassa nähtiin kansainvälinen 62 taiteilijan näyttely.

 Tatjana Bergelt (s. 1966), sanoista riita, vastus, ymmärtäminen – analyysit hommage à Thomas Bernhard, 2009, kollaasi, uniikki, suljettuna 13 x 33 cm.  

Itse asiassa on kuin eläisimme juuri nyt jotain taiteilijakirjarenessanssia. Kangas kuratoi nyt keväällä Galleria Jangvaan pohjoismaisen näyttelyn, jossa Suomesta oli mukana Bergelt, Kaija Poijula, Eeva-Liisa Isomaa, Juha Joro ja Kangas. Bergelt puolestaan järjesti Saksan Offenbachiin kirjataiteeseen keskittyneeseen Klingspor-Museumiin viime syksynä suomalaisen taiteilijakirjanäyttelyn, jossa mukana oli Bergeltin itsensä lisäksi Kristoffer Albrecht, Isomaa, Martti Jämsä, Sándor Vály ja Senja Vellonen.

Ahvenanmaalaissyntyinen Olof Kangas sai ensimmäiset vaikutteensa Tukholmasta, jossa hän asui 1970-luvulla. Hän muistelee muun muassa Moderna Museetin merkitystä. Eräs impulsseista oli Erik Dietmanin (1937–2002) kirjaveistos. Taiteilijakirja taipuukin moneksi, tekihän Filippo Marinettikin (1876–1944) aikoinaan 1930-luvulla metallilevyille metallisidoksisen litografisella menetelmällä valmistetun kirjan.

Kankaalle kirjan merkitys on hieman futurismia hiljaisempi. ”Kirja on aina ollut esine, jota ihmiset ovat kantaneet mukanaan, ja samalla tuo esine on kantanut itsessään kaikenlaista sisällään. Se on aina ollut hyvin tärkeä ihmisille. Toisaalta kirjoja heitetään pois. Ne ikään kuin kuolevat. Olen joskus sanonut antavani niille uuden elämän – vähän niin kuin reinkarnaationa. Toisinaan myös kirjan sisältö on vaikuttanut teokseen."

Olof Kangas (s. 1946), Terra Incognita, 2015, 23 x 14 cm. Akryylimaali, petsi, paperikollaasi kapalevylle.

Kankaalle tärkeää on myös ”kirjan ikä ja sen oma patina”. Hän myös käsittelee materiaalia monin menetelmin: ”Esimerkiksi petsissä on äärimmäisen hieno värimaailma, joka sopii hyvin yhteen paperin kanssa."

Mutta mikä kirjanmuotoisessa tai kirjan ideaa hyödyntävässä tekemisessä kiehtoo? ”Minulle keskeistä on jonkinlainen transformaatio. Se on prosessi, vähän kuin matka. Kirja on melkein kuin kulkuväline ajassa. Kyseessä on tavallaan aikamatka, jossa taustalla on kirjan oma historia, joka voi synnyttää kauttani jotain muuta, jota vien eteenpäin. Työskentelen usein spontaanisti niin, että pelkkä materiaalikin voi puhutella minua voimakkaasti. Antikvariaatista tai joskus jopa kodin paperiroskiksesta löytynyt materiaali puhuttelee minua. Koko prosessi on tavallaan myös kuin arkeologinen tapahtuma.” 

Kangas on hieman surullinen siitä, että taiteilijakirja ei vieläkään tunnu lyöneen kunnolla läpi Suomen taidemaailmassa. Aktiivisia tekijöitä on hänen mukaansa ”tusinan verran”, ja peruskäsitteitä saa selitellä edelleen. Pohjoismaisten kollegoiden kanssa aiheesta keskusteleminen on huomattavasti helpompaa, ja onpa lahden eteläpuolellakin heimolaisia: Liettuan Vilnassa järjestetään säännöllisesti taitelijakirjojen triennaali, nyt jo seitsemäs, minne hän on lähdössä tänä vuonna jo kolmatta kertaa mukaan. 

Yksi ongelma on varmaankin tietty elitistisyys. Kirjahan on sellaisenaan yksi demokraattisimmista kulttuurin välityskanavista, mutta taiteilijakirjat ovat joko uniikkeja tai pieniä numeroituja sarjoja. Niitä ei viedä mökille tai sänkyyn, ja niitä käsitellään useimmiten puuvillahanskoin. Tässä on tietty paradoksi, vaikka Kangaskin korostaa sitä, että juuri demokratiasta ja anti-elitismistä koko idea on alun perin syntynyt. ”Materiaalit ovat usein halpoja, ja teokset menevät pieneen tilaan: ”Näyttelyteoksia voi kuljettaa mukanaan vaikka kapsäkissä”. 

Ehkä meidän pitää vielä kehitellä ja opetella sekä uusia teko- että vastaanottotapoja. Pelkkä vitriini ei tunnu aina riittävän.

 – Pohjoismaiset taiteilijakirjat. Kuraattori Olof Kangas. Galleria Jangva, Helsinki 2.–26.4. 

– Luonnollisesti. Taiteilijakirjoja Suomesta. Tekstit Dorothee Ader & Tatjana Bergelt. Parvs Publishing 2014. 

– Olof Kankaan haastattelu 7.5.2015.  
– Vilnan taiteilijakirjatriennaalin kotisivut.

Sándor Vály (s. 1968), Dadabook, 2003.

Julkaistua 122 & Näyttelykuvia 285: Dokulampun paikka

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa ilmestyi arvioni Hyvinkään taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Dokulamppu ja muita tarinoita – taidemuseon uushankintoja ja lahjoituksia 2000–2010 (14.1.–27.2.), jota katsomaan tein varsin onnistuneen retken 27.1.:

Dokulampun paikka

Toisinaan taiteen konteksti on aika paljon laajempi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Minulle esimerkiksi matka Hyvinkään taidemuseoon on taidekokemuksen lisäksi tai toisinaan jopa sen sijaan aina ennen kaikkea retki. Junassa voin miettiä sitä, milloin Helsingin epäpaikkaisuutta luova heijastusvaikutus päättyy ja milloin ollaan siellä, jossa on oikeita paikkoja. En ole rajaa vielä löytänyt, mutta siitä olen jo varma, että Hyvinkää on olemassa.

Hyvinkäälle tuleminen on sekin aina miellyttävä kokemus, koska lyhyellä matkalla rautatieasemalta taidemuseoon näkee ainakin kolme hienoa funkistaloa. Viritys taidekokemukselle on siis aina kelpo.

Syy tällaisiin pohdintoihin on yksinkertaisesti se, että toisinaan tulee miettineeksi taidemuseon paikallista tarvetta. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Vantaan taidemuseo ei vielä sinä päivänäkään ole löytänyt vantaalaisuutta, kun kaupunki on jo auttamattomasti liitetty Helsinkiin.

Hyvinkäällä taide on sitä vastoin aivan selvästi osa paikallista kulttuuri-identiteettiä. Tässä on kyse sekä vanhemmista ajoista, Helene Schjerfbeckistä, Jalmari Ruokokoskesta, Tyko Sallisesta ja Yrjö Saarisesta – ja vielä vaikkapa Terho Sakista. Tälle kokoelmanäyttelylle nimen antanut Dokulamppukin viittaa paikalliseen taiteilijaelämään: Olli-Pekka Merimaan maalaus liittyy Solbon taiteilijatalon pihapiiriin, jossa vaikuttivat aikoinaan muun muassa Raimo Reinikainen, Taisto Martiskainen, Anneli Sipiläinen ja Olavi Suomela.

Tällainen kokoelmanäyttely on väistämättä vähän sellaista tilkkutäkkiä kuin vaikkapa vuosinäyttelyt, mutta jotain sympaattista tällaisessakin esitystavassa on. Kun tila on osaavasti viritetty, voi katsoja alkaa etsiä erilaisia vuoropuheluita. Siis ihan konkreettisesti ilman mitään taidekliseitä: minäkin tajusin yhtäkkiä, että kokonaisuutta voi katsoa myös paikallisuutta etsien. Siellä olikin yhtäkkiä eri-ikäisiä ja eri tyylisiä näkemyksiä Hyvinkäästä ja sen tunnelmista. Osa ihan suoraan nimettynäkin – kuten Mika Karhun Hyvinkää by Night (1999), Kaisu Paavllaisen Sveta ja Vanja (2003) sekä Ari Rantamäen
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.

Tade-elämä on joskus täynnä sellaista hypeä, että hirvittää. Silloin tällainen taidekokemus on kuin terapiaa. Ulos astuttuaan sitä miettii, että tällainen taidemuseo täytyy olla olemassa. Ja että tällaisia näyttelyitä täytyy olla olemassa. Ja että Hyvinkäällä on syytä käydä niin usein kuin mahdollista.

Hetken tunsin itseni aivan hyvinkääläiseksi, mutta sitten alkoi ottaa pannuun, kun vastapäisen funkistalon olutkapakka aukeni niin myöhään, että en saanut pohdiskella kokemustani oluttuopin äärellä.

 Ari Rantamäki (1957–1994), Maisema Hyvinkäältä, 1989.

Julkaistua 85: Kuvataidevuosi 2009–10

Nyt näitä tunkee joka luukusta. Uusi Mitä Missä Milloin ilmestyi myös viime viikolla. Siinä oli kirjoittamani katsaus kuluneeseen taidevuoteen. Olen kirjoittanut niitä jo osapuilleen vuodesta 2003 asti joka vuosi. Älykköpiireissä ei MMM-juttuja varmaankaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, mutta tosiasia on, että suurimman vuosittaisen lukijakuntani minä niillä saan. Vastuu tuntuu itse asiassa aika isolta. Yksi aika raskaalta tuntuva ongelma on se, että olen sekaantunut moniin näyttelyihin jossain roolissa, usein näyttelyjulkaisun tekstin kirjoittajana, ja kuitenkin minun pitäisi pystyä lähestymään vuoden tapahtumia jollain neutraalilla objektiivisuutta lähentelevällä tavalla. Mutta tällaista tämä on, kun on pienet piirit. Yritän ainakin olla kehumatta niitä juttuja liikaa, joihin olen tavalla tai toisella sekaantunut. 

Kuvataidevuosi 2009–10

Virallinen taidepolitiikka saattaa toisinaan saada enemmän palstatilaa osakseen kuin itse taide, ja näin kävi, kun museonjohtajien valinnat ja näyttelyvaihtokeskus Framen kohtalo toivat ehkä vähän totuttua enemmänkin esiin opetusminiteriön roolia vahvana taidepoliittisena toimijana.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin nimitti monen yllätykseksi filosofian kandidaatti Pirkko Siitarin Nykytaiteen museo Kiasman johtajaksi 1.4.2010 alkaen. Valtion taidemuseon johdon mukaan pätevin hakija oli nykytaiteesta väitellyt Pariisin Suomi-instituutin johtaja Marja Sakari. Valintakohua oli edeltänyt edellisen johtajan Berndt Arellin vähintäänkin yhtä yllättävä keskenkautinen ero paikalta, jota hän oli hoitanut vasta vuodesta 2007. Arell siirtyi tammikuussa 2010 Konstsamfundetin johtoon.

Syyskuussa 2009 uutisoitiin siitä, kuinka opetusministeriön rahoittama näyttelyvaihtokeskus kärsii huonosta ilmapiiristä. Maaliskuussa 2010 uutisoitiin jo, että opetusministeriö lopettaa Framen tukemisen. Varsinainen tapahtumaketju on jäänyt kaikkineen melko epäselväksi. Taidekenttää hätkähdytti myös samaan aikaan julkaistu opetusministeriön yleinen kehotus lähettää ministeriölle ehdotuksia uusiksi tavoiksi hoitaa Framen tehtäviä. Alkusyksystä 2010 tilanne oli vielä kesken, eikä virallisista taiteen kansainvälistämisstrategioista ollut selvyyttä. Vaikuttaisi siltä, että vallalla on kaksi varsin erilaista ajattelutapaa: toinen korostaa vientiulottuvuutta ja toinen kulttuurivaihtoa.

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana toiminut Berndt Arell käynnisti Stefan Wallinin aloitteesta taiteen keskustoimikunnan hallinnon kehittämistyön. Taidehallintoamme ollaan siis laittamassa uusiksi, mutta prosessi on vielä kesken.

Rakastettuja klassikoita

Olkoon taidepolitiikka mitä on, mutta ainakin kansa osaa tarvittaessa näyttää rakkautensa ja tarpeensa itse taiteeseen. Ateneumin taidemuseossa esillä ollut, Pariisin Musée National Picassosta koottu Pablo Picasso -näyttely (18.9.2009–28.1.2010) nimittäin rikkoi Ateneumin taidemuseon tähänastiset kävijäennätykset. Näyttelyn näki kaikkineen 314.755 kävijää. Näyttely ei myöskään ollut mikä tahansa Picasso-kooste vaan asiantuntemuksella laadittu kattava katsaus rakastetun taitelijan keskeisiin teemoihin.

Taidemaalarit Juri Saarikoski ja Jorma Hautala tutkimassa Picassoa. Kuvaaminen oli kiellettyä, ja tätä ottaessani salitäti kävi jo kimpppuun. Mutta kerkisinpäs, hähhäh.

Samalla tavalla hyvän katsauksen loi Ateneumin taidemuseon toisen, hyvin erilaisen klassikon näyttelyssä. Museo on viime vuosina ottanut valokuvataiteen suojiinsa esittämällä nimenomaan kansallisesti merkittäviä klassikkokuvaajia. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin mittava retrospektiivinen näyttely (19.2.–16.5.2010), jossa oli näytillä niitä suomalaista sielunelämää klassisia lehtikuvia, jotka nostivat Bremerin lopulta taitelijaprofessoriksi.

Varsin rakastettu klassikko on jo pitkään ollut myös Ateneumin esittelemä Veikko Vionoja (11..6.–3.10.2010), jäyhän pohjalaisen sielunmaiseman tulkki.

Aina ei rakastettujen klassikoiden rooli taidehistoriassa ole edes täysin selkeä, ja niinpä heidän uraansa kannattaa valottaa eri näkökulmista. Näin tehtiin EMMA – Espoon modernin taiteen museossa, jossa 14.10.2009–10.1.2010 esiteltiin enemmän muotoilijana tunnettua Tapio Wirkkalaa nimenomaan hienovireisenä modernistisena kuvanveistäjänä.

Kuvanveiston juhlaa

Kuvanveisto oli yleisemminkin juhlinnan kohteena, kun Suomen Kuvanveistäjäliitto täytti sata vuotta. Päänäyttely Tähtihetkiä – Suomen Kuvanveistäjäliitto 100 vuotta nähtiin Wäinö Aaltosen museossa Turussa 19.5.–26.9.2010. Helsingissä liiton galleria Sculptor puolestaan esitteli vanhempaa veistotaidetta Julkisen veistotaiteen museossa (11.8.–5.9.2010).

Yksittäisistä veistäjistä isommilla näyttelyillä esiintyivät analyyttisilla teräskonstruktioillaan Kari Huhtamo (Helsingin Taidehalli 18.5.–13.6.2010) ja syvähenkisistä puuveistoksistaan tunnettu Pauno Pohjolainen (Turun taidemuseo 11.6.–12.9.2010). Molemmista veistäjistä ilmestyi myös kattava kirja viime vuosina Suomen ehkä liiankin harvalukuista taidekirjojen kustantajamaailmaa elävöittäneen Parvs-kustantamon toimesta.

Modernistisista vesiaiheistaan tunnettu kuvanveistäjä Eero Hiironen esiintyi laajalla koosteella Kumussa, Tallinnassa 21.5.–5.9.2010. Myös Huhtamo esiintyi ulkomailla: hänen laaja näyttelynsä nähtiin Moskovassa Tretjakovin galleriassa 3.9.–4.10.2009. 

 Eero Hiironen Kumun sisäpihalla.

Kuvanveistäjien nuorempi polvi osaa sekin täyttää isoja tiloja. Helsingin Taidehallissa (10.4.–9.5.2010) esiintyi komealla yhteisnäyttelyllä kaksi pariskuntaa Tampereen seudulta: Hanna ja Villu Jaanisoo sekä Heli Ryhänen ja Matti Kalkamo. Veistotaidetta, joskin käsitteellisemmällä tavalla, on myös Denise Zieglerin tohtorinopintoihin liittyvä tuotanto, jota nähtiin myös Helsingin Taidehallissa 6.–31.3.2010.

Kuvanveiston ystäviä kohtasi myös kaksi suru-uutista, kun abstraktin muodon mestarit Harry Kivijärvi (25.7.1931–15.4.2010) ja Ukri Merikanto (20.3.1950–25.7.2010) poistuivat keskuudestamme. Myös maalaustaiteemme vähäeleinen ja filosofinen modernismi jäi yhtä mestaria köyhemmäksi, kun Juhana Blomstedt (20.12.1937–3.8.2010) kuoli. 

Kokoelmista kiinnostavasti

Taidemuseot joutuvat epäilemättä rahanpuutteen takia tyytymään useammin omien kokoelmien esittelyyn kuin kalliisiin itse tuotettuihin tuontinäyttelyihin. On syytä kuitenkin muistaa, että kokoelmien esittely on yksi museoiden tehtävistä, ja siihenkin voi paneutua monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasmassa on temaattisia kokoelmanäyttelyitä järjestetty heti alusta alkaen, ja Järjestetty juttu (26.3.2010–20.2.2011) olikin jo museon 11. kokoelmanäyttely. Temaattisuuttahan voi varioida tuomalla esiin aivan uusia näkökulmia, kuten Kiasmassa on tehty. Nyt esimerkiksi huomion kohteeksi nousivat taiteen kokemuksellisuus ja henkilökohtaisuus ja se tekemisen tapahtuma, joka teoksen on synnyttänyt.

Ateneumin taidemuseon kesäinen kokoelmanäyttely paneutui puolestaan Helsingin 1910-luvun historiaan kirjailija L. Onervan (1882–1972) ja myös näyttelyn kuraattorin, taidehistorioitsija Anna Kortelaisen silmin näyttelyssä Onerva – Kaupungin naiset (25.3.–29.8.2010). Kuraattorin roolin korostuminen herätti myös joissain taidepiireissä närää – aihe josta Suomessa tullaan epäilemättä vielä keskustelemaan paljonkin, koska ulkomailta tuttua tähtikuraattorijärjestelmää ei maassamme ole vielä kovin voimakkaasti koettu.

Suomen valokuvataiteen museo esitteli omia kokoelmiaan jopa hieman absurdilla tavalla oudolla koostellaan Ihmisiä suviyössä (9.6.–29.8.2010), joka läpivalaisi Suomen kesään liittyviä kliseitä ja stereotypioita. Ja eivätköhän ne valokuvakirjat, joita museo esitteli näyttelyssään Sivukaupalla – Suomalainen valokuvakirja (16.9.2009–6.1.2010) olleet nekin museon kokoelmista. Katsaus osoitti, että valokuvakirjallakin on sangen pitkä ja myös erittäin monipuolinen historia maassamme. Löytämättömiä – tai siis laajemmalle yleisölle esittelemättömiä – mestareita on varmaan vielä luvassa.

Institutionalisoituvat radikaalit

Moni taiteilija on nuoruudessaan viettänyt vaihetta, johon on liittynyt voimakas yhteiskuntakriittisyys tai jopa porvarillisen elämän kieltäminen. Varhaisemmassa vaiheessa 1900-lukua tämä liittyi usein viinanhuuruisen boheemielämään, mutta 1960-luvulla alkoi poliittisuus tulla kuvaan mukaan. Vanhoista radikaaleista moni on pitänyt pintansa instituutioiden paineissa, vaikka heitä on sitten opittukin laajemmin myös arvostamaan ja palkitsemaan.

Filosofinen mutta toisinaan myös varsin poliittinen, jo 1960-luvlta radikaalina tunnettu Raimo Reinikainen on aina ollut vaatimaton ja vetäytyvä, mutta 70-vuotisjuhlanäyttelyssään hän esittäytyi komeasti kahdessa taidemuseossa: Hyvinkään taidemuseossa 23.10–29.11.2009 ja Jyväskylän taidemuseossa 11.12.2009–21.2.2010.

 Erkki Pirtola Berndt Arellina Kiasmassa 16.2.2010. Satuinpas paikalle!!! 

Myöhempää radikalisoitumista taiteessamme edusti 1980-luvulla Ö-ryhmä, jonka jäsenistä on lopulta kehittynyt varsin arvostettuja hahmoja taidekentällämme. Taiteen väsymättömänä monitoimimiehenä tunnettu Erkki Pirtola sai työstään Kiila-palkinnon; kesäksi 2010 hän kuratoi Nurmijärven Taaborinvuorelle nykykansantaidenäyttelyn Taabor 10: Taapori ITE (19.6.–22.8.2010). Yksi kansainvälisimmistä taitelijoistamme on jo pitkään ollut performanssitaiteen grand old man, Roi Vaara – vanhoja Ö-ryhmäläisiä hänkin – jonka esiintymisiä ja niiden dokumentointia ei kovin paljoa Suomessa nähdä. Nyt niitä oli tarjolla Kajaanin taidemuseossa 6.9.–18.10.2009. Vanhoista Ö-ryhmäläisistä kuluneen kauden menestyjä oli kuitenkin Jussi Kivi, joka voitti sekä Ars Fennica -palkinnon että edusti Suomea Venetsian biennaalissa. Hänen palkintonäyttelynsä oli esillä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa 27.3.–23.5.2010, ja Venetsiassa nähty Kiven häkellyttävä yksityinen palo- ja pelastusmuseo oli esillä Nykytaiteen museo Kiasmassa 12.2.–12.9.2010.

Suomi vihdoin aidosti kansainvälinen

Taide-elämässämme on kansainvälisyys ollut aina vähän ongelmallinen alue. Usein kyse on ulkokohtaisen menestyksen kaipuusta, mutta ehkä vasta nyt, ruohonjuuritason kansainvälisyyden – muun muassa residenssitoiminnan – vallattua alaa alkaa kansainvälinen toiminta olla täysin luontevaa.

Yksi suosituista residensseistä on jo 10 vuotta ollut Beninissä toimiva Villa Karo, jossa eri alojen taiteilijamme ovat maailmankuvaansa rikastuttaneet. Tästä muistutettiin Helsingin Taidehallin näyttelyssä Huomenta Afrikka! – Villa Karo 10 vuotta (19.6.–11.8.2010).

Jostain kehityksestä kertonee sekin, että maahanmuuttajataitelijasta voi muutamassa vuodessa kehkeytyä yksi nykytaiteemme merkittävimmistä kansainvälisistä tekijöistä. Näin on käynyt irakilaissyntyisen ja viime vuodet monilla tärkeillä kansainvälisillä areenoilla esiintynyt Adel Abidin, jonka videoinstallaatiokatsaus nähtiin Nykytaiteen museo Kiasmassa 12.2.–25.4.2010.

Suomalainen nykytaidekin on siis tullut täysi-ikäiseksi, ja nyt on hyvä jäädä odottelemaan uusia tuulia.

Adel Abidin, Malja Muhammedille! Malja Mekalle!, 2009.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pippilotti Rist, Nykytaiteen museo Kiasma 5.9.–6.12. 2009

Bridgit Anderson, Suomen valokuvataiteen museo 16.9.2009–6.1.2010

Petri Hytönen, Gallen-Kallelan museo 26.9.2009–24.1.2010

Borders and Beyond, Helsingin Taidehalli 15.10–22.11.2009

Jani Leinonen, Hyvinkään taidemuseo 11.9.–11.10.2009

Jorma Kardén, Lahden taidemuseo 9.10.2009–10.1.2010

Zineb Sedira, Porin taidemuseo 16.102++9–31.1.2010

Laura Lilja, Lönnströmin taidemuseo 10.10.2009–10.1.2010

Flash! Valoa ja liikettä, Sara Hildénin taidemuseo 12.9.2009–17.1.2010

Tämä matka!, Turun taidemuseo 15.9.–28.11.2009

Henry Lönnforsin miniatyyrikokoelma, Turun taidemuseo 15.9.–28.11.2009

Art & Language 14.102009–10.1.2010

Helena Westermarck, Amos Andersonin taidemuseo 4.9.–23.11.2009

Catarina Ryöppy, Amos Andersonin taidemuseo 13.11.2009–4.1.2010

Nuoret 2009, Helsingin Taidehalli 5.12.2009–6.1.2010

Merja Puustinen & Andy Best, Keravan taidemuseo 10.11.2009–10.1.2010

Afrikan voima, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 24.2.–6.6.2010

Candice Breitz, EMMA - Espoon modernin taiteen museo 24.2.–6.6.2010

Ars Fennica 2009, 9.10.2009–10.1.2010

Kirsi Tapper, Saarijärven museo 18.9.–15.11.2009

Kauneuden pauloissa, Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 21.10.2009–14.3.2010

Georg Baselitz, Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 16.4.–1.8.2010

Stiina Saaristo, Amos Andersonin taidemuseo 15.1.–8.3.2010

Export – Import, Helsingin Taidehalli 16.1.–28.2.2010

Wilhelm Sasnal, Sara Hildénin taidemuseo 18.2.–30.4.2010

M.C. Escher, Amos Andersonin taidemuseo 3.3.–31.5.2010

Moderni[smi], Designmuseo 12.2.–9-5-2010

Antti Jantunen, Hyvinkään taidemuseo 12.3.–25.4.2010

Hiroyuki Masuyama, Mikkelin taidemuseo 26.3.–5.9.2010

Rauma Biennale Balticum 2010, Rauman taidemuseo 12.6.–19.9.2010

After Sauna Art – Elonkorjaajat ja valokuva, Suomen valokuvataiteen museo 9.6.–29.8.2010

Denise Grünstein, Nykytaiteen museo Kiasma 30.4.–15.8.2010

Ilja Glazunov ja Suomi, Nykytaiteen museo Kiasma 21.5.–9.8.2010

XV Mäntän kuvataideviikot, Mänttä 13.6.–22.8.2010

Isaac Julien, Helsingin Taidehalli 21.8.–10.10.2010

Palkintoja 2009–10

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2009 Lauri Laine

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2009 Petri Eskelinen

Vuoden Kiila 2009 Erkki Pirtola

Ars Fennica 2009 Jussi Kivi

Vuoden nuori taiteilija 2010 Anni Leppälä

Suomi-palkinto 2009, Kuutti Lavonen, Osmo Rauhala

Valtionpalkinto 2009 IC-98 (Visa Suonpää, Patrik Söderlund)

Taidekeskus Salmelan taidepalkinto 2010 Maria Laine

Vuoden ympäristötaideteos 2009 Riikka Latva-Somppi

Pro Finlandia -mitali 2009 Carolus Enckell, Ukri Merikanto