Julkaistua 709: Kuvataidevuosi 2014–2015

Pari viikkoa sitten ilmestyi tuorein Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja. Tämä oli jo 14. kerta, kun kirjoitin siihen kuvataidekatsauksen. On jotenkin surkuhupaisaa, että teksti, joka vuosittaisista teksteistäni saa varmaankin eniten lukijoita, on täysin aliarvostettu – se kun suuntautuu ns. kansalle. Vähän niin kuin Valittuihin Paloihin kirjoittaisi. Vuosien mittaan en ole koskaan saanut varsinaisesta taidemaailmasta katsauksistani mitään palautetta – paitsi yhden ainoan kerran, ja kerrottakoon se nyt sitten kaskuna. Joskus noin 7–8 vuotta sitten menin kerran illalla ravintola Salveen, ja siellä istui pienessä tuiskeessa ystäväni Leena Luostarinen (1949–2013). "Sinä olet idiootti! Olet kirjoittanut täyttä paskaa!" Näin hän totesi ennen kuin olin edes istahtanut ja kaivoi laukustaan tuoreen MMM:n. Sitten hän haukkui kommenttini pataluhaksi varmaan kymmenen minuutin ajan. En valitettavasti enää muista, mikä jutussa oli niin kauhean epäonnistunutta. 

Tässä kuitenkin tuorein:    

Kuvataidevuosi 2014–2015

Perussuomalaisten vaalivoiton ja vallankahvaan siirtymisen myötä taidekeskustelumme on saanut uusia suuntia – on esimerkiksi vaadittu tuen suuntaamista ainoastaan kansallisia arvoja vahvistavalle taiteelle. Toisaalta monikulttuurisuus on yksi nykytaiteen keskeisimmistä teemoista.

Taidemaailmamme on aina ollut varsin monikulttuurinen ja monikulttuurisia arvoja puolustava – aina kultakauden mestareita myöten. Maahanmuuttajataustaiset taiteilijatkin ovat yleensä vaivatta sulautuneet esimerkiksi järjestöelämäämme. Ongelmia tietenkin on, mutta instituutiomme eivät niiden esittelyä kaihda. Kesän 2015 epäilemättä merkittävin nykytaidenäyttely, Mäntän kuvataideviikot toi taiteilijapari Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin kuratoimalla teemalla Uusi nykyisyys (14.6.–31.8.2015) komeasti esille ulkomaalaistaustaisen nykytaiteemme kirjon: mukana oli yli 40 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää. 

Dzamil Kamanger (s. 1948) tutkailee Suohpanterrorin julistetta. Kuva: Tiina Nyrhinen.

Monikulttuurisuuden teemat eivät ole yksioikoisia, ja suomalaiset ovat monin tavin suomalaisia, minkä osoitti esimerkiksi valokuvataiteilija Raakel Kuukan mittava näyttely Taidemuseo Poikilossa Kouvolassa 25.9.2014–18.1.2015: aiheina olivat sekä Kuukan itsensä siirtokarjalaistausta että hänen tyttärensä afrikkalainen tausta. 

Myös kauden merkittävistä kansainvälisistä näyttelyistä moni pureutui identiteettien ja kulttuurisen problematiikan teemoihin. Jaettu todellisuus (Tampereen taidemuseo 6.9.2014–4.1.2015) esitteli viiden Lähi-idästä olevan taiteilijan voimin hieman toisenlaista totuutta kuin mitä valtamedia alueelta yleensä esittää – näyttelyssä vaihtoehtoisia näkökulmia alueen ihmisten arkeen ja elämään. Näyttely oli osa suurta kansainvälistä Backlight-valokuvataidetapahtumaa, joka esittäytyi monessa paikassa Tampereella ja lähiseuduilla syys–lokakuussa 2014. Tematiikka oli pääosin hyvin yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Poliittista oli valokuvataide Helsingissäkin: ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 30.1.–12.4.2015) käsitteli muun muassa naisten, lasten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa eri kulttuureissa. Osin varsin poliittisia teemoja sivusi myös valokuvataiteilija Hannele Rantalan retrospektiivi (Suomen valokuvataiteen museo 24.4.–2.8.2015), joka oli samalla syvän henkilökohtainen kommentti maailmassa olemiseen. Yhteiskunnallinen vaiheensa oli myös valokuvataiteilija Leena Sarasteella, jonka retrospektiivi nähtiin Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä 11.2.–12.4.2015. Hän kuvasi jo varhain muun muassa palestiinalaisalueilla, Syyriassa ja Libanonissa ja kokosi elämänmakuisista ja humanistisista kuvistaan kuvakirjan Rakkaani Palestiina (1983). Lehtikuvaajana hän kuvasi toki kaikkea muutakin, julkkiksia ja muotiakin. 

Hannele Rantala (s. 1952), sarjasta Passikuvia, 2002.

Maalauksen juhlaa 

Vaikka maalaustaide julistetaankin säännöllisesti kuolleeksi, oli kulunut kausi taas yhtä maalauksen juhlaa. Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan parin vuoden takaisten näyttelyiden jälkeen oli vuodossa kolmas 1980-luvulla läpimurtonsa tehnyt ekspressionisti, kun Marika Mäkelä esiintyi mittavalla retrospektiivillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 20.9.2014–25.1.2015 – tarjolla oli häkellyttävä kattaus värikylläistä symboliikkaa. Luostarisellekin järjestettiin koskettava muistonäyttely Salon taidemuseo Veturitallissa 30.5.–4.10.2015. Jokaisen sukupolven on syytä tutustua ikiklassikoihin, minkä vahvisti Ellen Thesleffin näyttely (Turun taidemuseo 23.1.–17.5.2015). Nuoremmista maalariklassikoista oli Anita Snellmanin vuoro ottaa paikkansa retrospektiivisellä näyttelyllä (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 10.10.2014–7.1.2015). 

Anita Snellman (1924–2006), Omakuva, 1961.

Ulkomaisiakin maalariklassikoita oli tarjolla aina 1700-luvun ruotsalaisesta tulenkajon kuvauksen mestarista Pehr Hilleströmistä (Sinebrychoffin taidemuseo, Helsinki 4.9.2014–11.1.2015) tanskalaiseen hiljaisen ja rauhallisen valon kuvaajaan Vilhelm Hammershøihin asti (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.2.–18.5.2015). Monelle taiteenharrastajalle kohokohta oli varmaankin norjalaisen ekspressionistin Edvard Munchin näyttely Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä 6.9.2014–1.2.2015. Tuoreempaa postmodernia ilmaisua edusti islantilainen kuvista kuvia tekevä Erró (Turun taidemuseo 10.10.2014–4.1.2015). Miesmaalareiden vuosi oli siis varsin pohjoismainen.

Tätä täydensi kolme nuorempaa suomalaista ja varsin väkevää taidemaalaria: aina kiistoja herättävä Teemu Mäki (Lapuan taidemuseo 30.9.2014–24.1.2015), klassista venäläistä maalarikoulutusta Suomessa edustava Jan Neva (Joensuun taidemuseo 2.10.2014–11.1.2015) sekä rajun ekspressiivinen ja suurieleinen Heikki Marila (Oulun taidemuseo 28.3.–24.5.2015), joka on antanut kukkamaalauksellekin aivan uutta sisältöä. Maalauksen ja veistoksen välimaastossa tasapainoilee puolestaan Pauno Pohjolainen (Didrichsenin taidemuseo, Helsinki 28.2.–9.8.2015), joka tekee komeaa ja paatoksellista, tosin väliin varsin henkistä jälkeä.

High tech / low tech 

Taide pyrkii usein liikkeeseen, joko illusorisin keinoin kuten unkarilais-ranskalainen Victor Vasarely (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 8.10.2014–11.1.2015), joka loi mestarillisia kineettisiä ja optisten harhojen maailmoita, tai sitten liikuttamalla teoksia oikeasti. Liikkuvia veistoksia nähtiin Hyvinkään taidemuseon (21.11.2014–25.1.2015) monipuolisessa On/Off – liikkuvia veistoksia -näyttelyssä, jossa oli käytetty sekä tekniikan viimeisiä saavutuksia että hellyttävää low tech- ja kierrätysmateriaalia, joiden suomalainen mestari on Jaakko Tornberg. 

Jaakko Tornberg (s. 1961), Moottorilasi, 2014.

Valo ja sen taiteelliset sovellutukset ovat yksi nykytaiteen keskeinen alue. Taiteilijapariskunta Helena Hietanen ja Jaakko Niemelä (Helsingin Taidehalli 24.1.–8.3.2015) ovat toimineet pitkään ja johdonmukaisesti valon ja varjon kanssa ja ovat tehneet myös paljon julkista taidetta.

Taiteen lähihistoriaa 

Pyörä keksitään aika usein uudestaan, ja siksi onkin tarpeen muistuttaa niistä keksijöistä, jotka ovat ikään kuin liian lähellä. Kaksi taiteemme lähihistorian mestaria tuotiin esiin hienoilla koosteilla – molemmat jopa kahdella näyttelyllä Jyhtä aikaa. J.O. Mallander oli aikoinaan tuomassa Suomeen kansainvälistä käsitetaidetta ja monenlaista avantgardea. Hän esitteli sekä omia Fluxus-ryhmän kokoelmiaan (Galleria Katariina, Helsinki 7.1–25.1.2015) että omaa, usein zen-henkistä tuotantoaan (Galerie Anhava, Helsinki 8.1.–1.2.2015). Ismo Kajander on tullut sekä valokuvataiteilijana (Suomen valokuvataiteen museo17.4.–2.8.2015) että varsin anarkististen esinekoosteiden ja installaatioiden tekijänä (Nykytaiteen museo Kiasma 17.4.–9.8.2015). 

Ismo Kajander (s. 1939), näkymä Kiasman näyttelystä. Kuva: Petri Virtanen.

Pop-taide tekee aina silloin tällöin paluuta taiteen ilmaisukieliin, ja senkin lähihistoriaan on syytä tutustua. Pop-taiteen keskeisiin ilmiöihin kuuluu myös designin ja kuvataiteen välinen yhteys. Taiteilijoiden ja muotoilijoiden pyrkimyksenä oli teollisten tuotantoprosessien hyödyntäminen, mikä näkyi havainnollisesti näyttelyssä Pop Art Design (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.2.–10.5.2015). Sama koskee usein myös tietyissä piireissä kirosanaksi nousutta postmodernia, jota luodattiin yhtä aikaa leikkisässä ja vakavassa näyttelyssä Postmodernismi 1980–1995 (Designmuseo, Helsinki 30.1.–17.5.2015).

Heikkenevät näkymät 

Vaikka taidekausi olikin vireä ja monipuolinen, ei se poista sitä tosiseikkaa, että museoilla ei mene kovin hyvin. Määrärahat joko pysyvät samoina tai pienenevät. Kokoelmanäyttelyiden määrä lisääntyy, jopa niin että kokoelmia kierrätetään muissakin paikoissa. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä törmäytti (6.2.–3.5.) mänttäläisen Gösta Serlachiuksen kokoelmat helsinkiläisen Paul Sinebrychoffin kokoelmien kanssa. Taidemaailmaa taisi vähän huvittaakin, kun remontissa ollut Kiasma vuokrasi tilaa Helsingin Taidehallilta (Kiasma Goes Taidehalli, Helsingin Taidehalli 10.10.–16.11.2014). Jatkuvien teemojen ja aasisiltojen keksiminen kokoelmanäyttelyille on varmaankin rasittavaa, mikä näkyi Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmanäyttelyn mielikuvituksettomassa nimessä Näkökulmia eri vuosikymmenille (11.4.2014–27.9.2015).

Tunnelin päässä ei juurikaan näy valoa. Museoiden valtionosuudet ovat laskeneet vuodesta 2011 alkaen, ja valtionvarainministeriön elokuussa 2015 julkaisema budjettiluonnos lupasi museoille lisäleikkauksia liki kahdeksan prosentin verran.

Muita merkittäviä näyttelyitä 
Kaarina Kaikkonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 5.9.–16.11.2014 

Antti Tanttu, Gallen-Kallelan museo, Espoo 6.9.2014–1.2.2015 

Kalle Hamm, Keravan taidemuseo 13.9.–2.11.2014 

Meidän katu, Vantaan taidemuseo 26.9.2014–7.2.2015

Synti, Serlachius-museo Gösta, Mänttä 11.10.2014–24.5.2015 

Sibelius ja taiteen maailma, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 17.10.2014–22.3.2015 

Markus Henttonen ja Kim Simonsson, Lahden taidemuseo 17.10.2014–18.1.2015 

Tuomas A. Laitinen, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 22.10.2014–11.1.2015 

Viimeinen Taiteilijat-näyttely, Helsingin Taidehalli 29.11.2014–4.1.2015 

Janne Laine, Tampereen taidemuseo 17.1.–26.4.2015 

Anneli Sipiläinen, Hyvinkään taidemuseo 6.2.–29.3.2015 

Robert Mapplethorpe, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 13.3.–13.9.2015 

Kirsi Neuvonen, Vantaan taidemuseo 27.3.–6.6.2015 

Kiinan muuttuvat maisemat, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 27.2.–11.5.2015 

Otos – turkulaista nykymaalausta, Wäinö Aaltosen museo, Turku 20.3.–24.5. 

Mia Hamari, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 7.3–10.5.2015 

Erwin Wurm, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 30.4.–20.9.2015 

Julian Opie, Helsingin Taidehalli 23.5.–2.8.2015 

Veikko Hirvimäki, Jyväskylän taidemuseo 5.6.–13.9. 

Ville Andersson, Tampereen taidemuseo 16.5.–23.8.2015 

Eila Minkkinen, Rauman taidemuseo 13.6.–13.9. 

Lars-Gunnar Nordström, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 17.6.–13.9.2015 

Tino Sehgal, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 15.8.–27.9.2015

 

Palkintoja 2014–15  

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2014 Marjatta Hanhijoki 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2014 Alma Heikkilä 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2014 Pauliina Turakka Purhonen 

Ars Fennica 2015 Mika Taanila 

AVEK-palkinto 2014 Annette Arlander 

Vuoden nuori taiteilija 2015 Ville Andersson 

Suomi-palkinto 2014 Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Taide- ja kulttuurikeskus Kaarisilta 

Taiteen valtionpalkinto 2014 Kulttuuriyhdistys Mustekala 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2014 Annu Vertanen 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2014 Tero Puha 

Mediataiteen valtionpalkinto 2014 Maija Blåfield 

Vuoden ympäristötaideteos 2014 Sirpa Hynninen ja Vesa-Ville Saarinen 

Pro Finlandia -mitali 2014 Kari Cavén 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2015 Maria Rehbinder, Erkki Kannosto 

Kettuki ry:n vuoden taiteilija 2015 Harri Blomberg 

Kaakkois-Suomen taidepalkinto 2014 Taidekeskus Antares ja Olavi Heino 

Hyvinkään taidepalkinto 2015 Maija Helasvuo

Julkaistua 635 & Virossa 145: Raunioarvoa mittaamassa

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aamulla ei vielä ollut mitään ideaa, mutta yleensä toimin niin, että herään varhain, surffailen siellä sun täällä ja yhdistelen mahdollisia aiheita itseäni viikolla vaivanneisiin tai kiinnostaneisiin asioihin. Toisinaan en tiedä edeltävänä iltana mitään. Näin eilenkin; aamulla törmäsin sattumalta Hyperallergicissa Sarah Rose Sharpin (s. ?) kiinnostavaan artikkeliin detroitilaistaiteilija Scott Hockingista (s. 1975), ja miltei välittömästi heräsi kaipuu Saarenmaan raunioille.

Jutun loppu toistaa saman idean kuin Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelystä kertovassa parin viikon takaisessa jutussani. Tämä ei johdu siitä, että olen väsynyt enkä keksi uusia ideoita vaan siitä – vaikka olenkin väsynyt – että pidän asiaa varsin tärkeänä. Miksi ihmiset eivät innostu olemaan harrastelijanykytaiteilijoita? Illalla ryhdyin jopa fantisoimaan asiasta: kuvittelin miltä tuntuisi järjestävää Saarenmaan raunioituneisiin neukkutukikohtiin harrastelijoille kahden viikon kesäkurssi, jonka opettajiksi palkkaisin Jussi Kiven (s. 1959), Kaisu Koiviston (s. 1962) ja Antti Majavan (s. 1977). Not bad?

Raunioarvoa mittaamassa

Vietin viime vuoden syksystä ison osan Saarenmaalla. Tein samaa kuin muutkin suomalaisturistit: nautin luonnosta ja rauhasta, kuuntelin kurkien huutoa vuokraamani vanhan maatalon viereisillä pelloilla, istuskelin pitkiä aikoja merenrannalla ja söin lähinnä savustettua kampelaa. Sesonki oli ohi, ja sain tehdä kaikkea lähes yksin: edes Kuressaaren torilla ei näkynyt muita turisteja. 

Kuudessa viikossa kolusin Saarenmaan jokaisen julkisen tien ja kävin sen jokaisessa kylässä. Saari vastasi melko tarkkaan siitä välitettyä mielikuvaa luonnon ja rauhan tyyssijana. Yhden poikkeuksen kuitenkin löysin. Kolutessani hiekkateitä löysin tien päästä toisinaan hylätyn neuvostoaikaisen sotilastukikohdan. Kaikki oli tietenkin enemmän tai vähemmän raunioina. Osa rakennuksista oli sortunut, osa yllättävän hyvässä kunnossa, mutta eihän niille ollut enää mitään järkevää käyttöä. Mikään löytämistäni tukikohdista ei ollut vartioitu, ovet repsottivat auki ja rakennuksiin pääsi sisään. Varovaisuutta piti tietysti noudattaa, mutta etsiydyin esimerkiksi entisiin ruokaloihin, luokkahuoneisiin ja voimistelusaleihin siinä toivossa, että löytäisin aikansa visuaalista symboliikkaa – olenhan taidekriitikko ammatiltani. Riemuni olikin suuri, kun löysin retkilläni kaksi melko hyväkuntoista seinämaalausta, jotka sain dokumentoitua. 

Tammunan rajavartiolinnakkeen seinämaalaus.

Raunioissa seikkailemisen tunne on aika hämmentävä. Osin tunsin itseni kuin jännittyneeksi pikkupojaksi. Olen kasvanut maaseudulla, ja autiotalo oli yksi tärkeistä lapsuuden ja nuoruuden kokemusten paikoista. Sellaisesta saattoi löytää jonkin oudon matkamuistonkin. Minulla on vieläkin jäljellä jokunen vanha ja käsin puhallettu pulituuripullo. 

Lapselliseen seikkailuun sekoittui kuitenkin vakavampi esteettinen ulottuvuus. Estetiikan opintojen myötä opin raunioiden merkityksen romantiikan aikakauden maalaustaiteelle ja kirjallisuudelle. Oudoimmillaan raunioiden estetiikka tuotti varsin hassun ilmiön: ihmiset alkoivat rakentaa esteettisistä syistä keinotekoisia raunioita, aikansa elämyspuistoja. Osa niistäkin on nykyään jo raunioina. 
Adolf Hitlerin luottoarkkitehti Albert Speer kehitti asiaa vieläkin pidemmälle: hän kehitti teorian raunioarvosta (saks. Ruinenwert). Idea oli se, että jo rakennuksia suunnitellessa otettaisiin huomioon niiden tuleva raunioituminen. Mahtirakennukset tuli suunnitella siten, että niistä jäisi jäljelle mahdollisimman näyttävä ja ilman huoltoa säilyvä raunio. Näin pystyttäisiin varmistamaan jälkipolville kansallissosialistisen Saksan loistokkuuden muisto. 

Raunioarvoteoria ei toteutunut Saarenmaalla. En hetkeäkään ajatellut, että edessäni oli ikuisuutta uhmaavia todistuskappaleita ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” voimasta. Pikemminkin kallistuin saksalaisen filosofi Walter Benjaminin kannalle – hänen mukaansa ”allegoriat ovat ajatusten alueella samaa kuin rauniot asioiden alueella”. Raunioilla seikkaileminen tuottaa melankolian tunteen, jossa yksityinen ja yleinen yhdistyvät kiinnostavasti. Tunnen kuolevaisuuteni, mutta kaiken aineellisenkin murtumisen, hajoamisen ja väliaikaisuuden näkeminen sitoo minut historiaan, jonka suuret tarinat, sosiaaliset ja kulttuuriset intohimot ovat samankaltaisten lakien alaisina kuin minä itsekin. Nekin kuolevat. Tiedän, että kaikki nämä löytämäni rauniot häviävät tulevaisuudessa. Historiallisten todistuskappaleiden sijaan ne ovatkin lähinnä ongelmajätettä, jota sen paremmin valtiolla kuin kunnillakaan ei ole ollut varaa hävittää. 

Michigan Central Station hylättynä vuonna 2010.

Mahtipontiset rauniot eivät ole pelkästään totalitaaristen yhteiskuntien ongelma. Ns. vapaan maailman kapitalismikin tuottaa raunioitaan. Henry Ford perusti tehtaansa Detroitiin vuonna 1903, ja sata vuotta myöhemmin iso osa kaupungista on pelkkää rauniota: mukana on tehdasrakennuksia, kirkkoja, kauppakeskuksia, asuintaloja ja jopa aikanaan maailman suurin asemarakennus, Michigan Central Station. Se aiottiin jo purkaakin, mutta suojelijat saivat teon estettyä. 

Hockingin sarjasta Jumalten puutarhat.

Detroit on siis myös täynnä sekä raunioarvoa että ongelmajätettä. Yksi tapa yhdistää nämä kaksi aluetta on taide. Detroitilainen taiteilija Scott Hocking on jo vuosia tehnyt raunioista taidetta: hän kasaa vähän humoristisestikin rakennusmateriaalista ja muusta jätteestä – muun muassa saastuneista kumihanskoista – muinaisten intiaanien kumpuja muistuttavia rakennelmia. 

Moni harrastelijataiteilija on käynyt Saarenmaan ihanilla rannoilla maalaamassa akvarelleja. Siellä järjestetään oikein kurssejakin. Olen päättänyt tänä kesänä lähteä Saarenmaalle olemaan aivan itsekseni harrastelijanykytaiteilija. Aion ottaa kohteekseni jonkun sotilastukikohdan ja tehdä romusta installaation. Lupia en kysele, mutta tuskin minua kukaan pidättää ja mistään syyttää. Sitten voin taas miettiä raunioromantiikkaa uusin eväin.

Julkaistua 629 & Näyttelykuvia 978: Ilman väitelauseita

Viime torstaina ilmestyi Kansan Uutiset (18/15), jossa oli juttuni Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelystä Ihanien aikojen loppu (24.4.–2.8.) Suomen valokuvataiteen museossa. Näyttely oli hieno ja koskettava, ja olipa vallan hauskaa, että kun haahuilin yksikseni saleissa, tuli sekaan toinenkin ihminen – ja sehän oli taiteilija itse. Emme olleet tavanneet aikoihin, joten oli hauska käydä pieni keskustelukin.

Ilman väitelauseita

Yhteiskunnallisesti kantaa ottava taide mielletään usein kuin väitelauseiksi. Odotamme tällaiselta taiteelta dokumentaarisuutta, jotka näyttää asioiden tilan – useimmiten tuo tila on kielteinen, ja sen kauheuden, epäoikeudenmukaisuuden, huonojen seurausten jne. todistaminen koetaan kriittisenä, jopa taistelevana tekona. Tällainen taide on nykyään useimmiten vasemmistolaista, mikä paradoksaalisesti tulee olemaan yksi taiteen ongelmista oikeistolaistuvassa tulevaisuudessamme. Miksi porvareiden pitäisi rahoittaa ja mahdollistaa vasemmistolaista taidetta? 

Viime aikoina on keskusteltu – tai ehkä pikemminkin huudeltu poteroista – vihervasemmistolaisen älymystön arroganssista, koska sen katsotaan tai tulkitaan luulevan tietävänsä paremmin. Keskuuteemme on juuri nyt alettu rakentaa kahtiajakoa, jonka toisella puolella on ”vihervasemmistolaisessa kuplassaan” elävä kaupunkilaisporukka ja toisella puolella se ”oikea kansa”. 

Sisäistetty herruus on aistittavissa jo monin tavoin. Olin taannoin mukana eräässä ryhmässä laatimassa ohjelmallista tekstiä. Kaikilla jäsenillä oli vasemmistolaisia mielipiteitä, mutta kun lauseita alettiin rustata, lopputuloksen sävyä jo ehdittiin pelätä. Koska kyse oli poliittisesti neutraalisti asetetusta ryhmästä, oli tekstin annettava ulospäin vaikutelma, joka ei johtaisi suoraan sylttytehtaalle. Kyse oli taiteilijoista tai muusta taideväestä. Ei heitä poliittisin perustein oltu tehtäväänsä valittu, mutta he olivat vasemmistolaisia kuin väistämättömänä sattumana – siksi että he olivat taiteilijoita. 

Teemu Mäki pohti samaa asiaa taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisussa (Ruukku 2/14) – tekisi mieleni sanoa: vastaansanomattoman nerokkaasti – summaten näin: ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 

47 lähtöä, Montreal 1999.

Ajauduin taas miettimään tätä, kun katselin Hannele Rantalan (s. 1952) retrospektiivista näyttelyä Suomen valokuvataiteen museossa. Minulla ei ole aavistustakaan Rantalan poliittisesta suuntautumisesta, eikä hän tietääkseni ole tuonut sellaista esiinkään, mutta hän tekee tarkalleen juuri sitä, mitä Mäki ajatuksessaan esittää. Hän näyttää meille meidän haurautemme ja haavoittuvaisuutemme, toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla olemisen äärimmäisellä herkkyydellä ja surumielisellä kauneudella mutta myös tietyllä armottomuudella – väitelauseiden sijaan kuin runona. 

Rantala ei ehkä ole suoraan taisteleva, hän ei kerro miten maan pitäisi maata, mutta hän antaa kuvallista muotoa niille tunteille, joita aikamme ei anna tulla esiin ja joita on väliin vaikeakin analysoida, koska niille ei aina ole vakiintuneita sanoja. Sanoja on toki joitain: Rantalan taiteen teemoja ovat olleet muun muassa kodittomuus, pakolaisuus ja siirtolaisuus. Meillä on todennäköisesti näille teemoille jokin mielikuva, joka on syntynyt median tuottamasta kliseisestä kuvavirrasta. Totta puhuessaankin kliseet tuottavat samalla kuitenkin vieraannuttamisefektin: kuvat toistavat toisiaan yksittäisten motiivien ja jo pelkästään sommittelun tasolla ja muuttuvat kuin pinnaksi ja merkeiksi, tunnistamisen apuvälineiksi, joiden emotionaalinen voima samalla pienenee, kun kyllääntymispiste tulee vääjäämättä vastaan. 

Kodittomuudelle voi antaa helposti kuvan näyttämällä sen, kuinka ihminen yöpyy väliaikaisessa leirissään kadunvierustalla, mutta miten antaa kuva sille, miltä kodittomasta oikeasti tuntuu. Miten kuvata turvattomuuden tunnetta, kaipuuta, vieraantumista? Miten päästään pelkän tunnistamisen hetken tuolle puolen? Venäläisen kirjallisuusteoreetikko Viktor Šklovskin mukaan ”taide pyrkii antamaan kokemuksen asiasta nähtynä, ei vain todettuna; taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa, sillä taiteessa vastaanottoprosessi on itsetarkoituksellinen, ja sitä on jatkettava. Taidetta on kokemus asian tekemisestä – se mitä on tehty ei ole taiteessa oleellista. 

Näyttelyissä on tapana kertoa teosten tekniikka: hopeagelatiinivedos, öljy kankaalle jne. Rantalalla on usein mukana elementti, joka ei manifestoidu materiaalisuutensa kautta: teko. Hän ei ole performanssitaiteilija, mutta mukana on useimmiten performatiivinen elementti. Tukholmassa hän lakaisi kolmen viikon ajan parkkipaikkaa, New Yorkissa siltaa. Monien siirtolaisten ja pakolaisten päätyö uudessa maassa on usein siivous huolimatta heidän koulutuksestaan. 

Harrastelijataiteilijat jäljittelevät – vaikkapa akvarelleja maalatessaan – usein sitä, mitä taiteilijat tekevät. Näin ei kuitenkaan jostain syystä ole nykytaiteen laita. Mutta miksi ihmeessä? Mikä estäisi ottamasta harjaa ja lakaisemasta parkkipaikkaa edes parina päivänä? Veikkaan, että työn tuottama tunnekirjo olisi paljon kiinnostavampi, monimuotoisempi ja pitkäkestoisempi kuin sitä kökköä akvarellia tuijotellessa. 

The Bridge, New York, 2014. 

Löysin Punavuoresta naisen

Toissa viikon torstaina kävin baarissa ja bongasin Pursimiehenkadulta naisen:

Se oli kuin hyvä enne. Olin menossa myös Suomen valokuvataiteen museoon katsomaan Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelyä – ja kuva liittyi Rantalan taideprojektiin. Palaan asiaan piakkoin.