Julkaistua 724 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 8: Kun sivistyslautakunta taistelee sivistystä vastaan

Torstaina ilmestyi tuorein Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Yllätyksekseni se osoittautui suosituimmaksi kaikista liki kymmenen vuoden aikana kirjoittamistani 158 kolumnista – tällä hetkellä 2 698 Fb-suositusta – ja tätä en sano nyt lainkaan omahyväisenä vaan todella ilahtuneena siitä, että meitä, jotka kantavat huolta suomalaisen kulttuurielämän tulevaisuudesta, tuntuu olevan todella paljon. Jaksan nimittäin vielä uskoa joukkovoimaan. 

Joukkovoimaa voi nyt osoittaa Riihimäen taidemuseon puolesta taistelevalla nettiadressilla, joka on kerännyt viikossa jo 956 nimeä. Tässä linkki. Allekirjoittamaan!
Ja vielä toinenkin pyyntö. Kotkan kaupunki – missä ei ole edes taidemuseota – osoittaa samanlaista kulttuurivihamielisyyttä kuin Riihimäki ja aikoo lopettaa Galleria Uusikuvan. Raportoin asiasta maanantaina ja ehdotin adressin laatimista nettiin. Nyt se on tehty. Neljässä päivässä on kerätty 305 nimeä. Tässä linkki. Allekirjoittamaan tämäkin!
Ja, pliis, jakakaa adresseja Facebookissa. Perustakaamme Suomeen taiteenturvajoukot, kun muutkin niitä joukkoja perustavat.
Ja mainittakoon vielä, että vaikka jutun lopussa mainitaan vuonna 2005 lopetettu Savonlinnan taidemuseo, on jälleen olemassa Savonlinnan taidemuseo – katsokaa, mitä se tarkoittaa. 

Kun sivistyslautakunta taistelee sivistystä vastaan

Toisinaan uutiset ovat absurdeja. Olisitteko voineet kuvitella, että kaupungin sivistyslautakunta ehdottaa kaupungin taidemuseon lakkauttamista? Näin on käynyt Riihimäellä. Esityksen teki  sivistyslautakunnan varapuheenjohtaja Jari Heikkinen (PS). Pöytäkirjassa lukee: ”Jari Heikkinen esitti, että Riihimäen taidemuseo lopetetaan ja Wähäjärven kokoelma luovutetaan muualle.” Mainittakoon, että antiikkikauppias Pentti Wähäjärvi (1912–1999) lahjoitti antiikki- ja taidekokoelmansa Riihimäen kaupungille vuonna 1993. 2000:n teoksen joukossa on noin 1000 maalausta: monia keskeisiä kotimaisia klassikkoja, esimerkiksi merkittäviä töitä Helene Schjerfbeckiltä.
 

Helene Scherfbeck (1862–1946), Pariisitar (1943 tai 1944). Teos kuuluu Riihimäen taidemuseon Tatjana ja Pentti Wähäjärven kokoelmiin.

Maallikkojärjellä sivistyslautakunnan luulisi olevan se elin, jonka tehtävä on sivistyksen turvaaminen kunnallisessa päätöksenteossa. Taata se, että kaikilla kuntalaisilla on yhtäläinen pääsy sivistyksen äärelle. Nyt juuri sivistyslautakunta haluaa kuntalaisten olevan jatkossa vähemmän sivistyneitä. 

Sivistyksestä on tietenkin taitettu peistä jo 1820-luvulta, jolloin sana luotiin suomenkieleen. On ilmestynyt jopa lukuisia kirjoja, joiden nimi on Sivistyssanakirja. Eräässä niistä sivistys määritellään näin: ”Kasvatuksen tietä omaksuttu tieto ja henkinen kehittyneisyys.”

Sivistystä on toki aina käytetty vähemmän sivistyneiden ihmisten alistamiseen, mutta on sitä käytetty myös taistelussa sortoa vastaan: sivistyksen lisääminen ja vaatimus sen demokraattisemmasta jakamisesta on ollut tehokas ase sosiaalisesti rajoitetun tiedon taakse piiloutuneita vallanpitäjiä vastaan. Juuri pohjoismaisissa demokratioissa tällä on ollut suuri merkitys. 

Taidemuseoita pidetään kuitenkin toisinaan elitistisinä. Epäilemättä yksi syy on se, että ne ovat täynnä teknistaloudellisen rationaliteetin kannalta turhaa tavaraa. Todellisuudessa kunnallinen taidemuseo on nimenomaan varsin voimakkaasti antielitistinen instituutio, jota jostain kumman sivistyksellisistä syistä ovat tukeneet myös teknistaloudelliseen rationaliteettiin uskovat liikemiehetkin.

Wähäjärven kokoelman arvo on epäilemättä useita miljoonia euroja. Pahimmassa tapauksessa teokset riippuisivat piilossa eliitin yksityiskotien seinillä, mutta nyt niitä on kaikkien ihmisten mahdollista käydä katsomassa ja myös oppimassa joitain niistä asioista, joiden yleisesti katsotaan kuuluvan sivistykseen. 

Pentti Wähäjärvi (1912–1999). Tämän miehen kulttuuritahdon Riihimäen kaupunki haluaa nyt pettää.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kokoelmista. Kunnallinen taidemuseo on tapahtumakeskus, jonka avulla pääsemme näkemään koko ajan sitä, mitä taiteilijat tekevät tässä ajassa. Hyvä museo esittää myös valtakunnallista ja resurssiensa mukaan jopa kansainvälistä taidetta, mutta tärkeää on myös sitoa paikalliset taiteilijat ja yleisöt yhteen. Näin museo pitää omalta osaltaan yllä yhteisöllisyyttä, ja sitä vastaan ei kai millään kunnallispoliittisella taholla pitäisi olla mitään syytä taistella.

Ajan henki on kuitenkin sivistyksen vastainen. Kunnallista sivistyspolitiikkaa ei suojella enää edes valtakunnallisella tasolla. On olemassa laki, jonka nimi on ’Laki kuntien kulttuuritoiminnasta’. Sen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kunnan tehtävänä on edistää, tukea ja järjestää kulttuuritoimintaa kunnassa.” Laissa on jopa poikkeuksellisesti määritelty se, mitä kulttuuritoiminta tarkoittaa: ”Kulttuuritoiminnalla tarkoitetaan tässä laissa taiteen harjoittamista ja harrastamista, taidepalvelusten tarjontaa ja käyttöä, kotiseututyötä sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimista ja edistämistä.” 

Tätä kaikki kunnalliset taidemuseot ovat tehneet ansiokkaasti. Mutta ei niitä tunnu suojelevan tehtävässään kukaan. Ei näköjään edes oman kunnan sivistyslautakunta. Eikä edes maan hallitus, sillä Sipilän hallituksen miltei ensimmäinen tehtävä oli ehdottaa uutta lakia, jonka mukaan ”kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi”. Näiden lakien joukkoon kuuluu myös laki kuntien kulttuuritoiminnasta. Tämäkin oli viime toukokuussa varsin absurdi uutinen: ehdotetaan siis lakia, joka mahdollistaa lakien noudattamatta jättämisen.

Jyväskylän yliopiston tutkija Laura-Kristiina Moilanen totesi profeetallisesti 12 vuotta vanhassa kirja-arvostelussaan: ”Suomi kai kuuluu ikuisesti kategoriaan, johon kuuluvat kaikki toisen asteen sivistysvaltiot. Tämän puolustelun ja toisaalta häpeilyn keskellä on pohdittava korostaako omaa erityisyyttä vai sulautuako johonkin epämääräiseen amerikkalaiselta näyttävään menoon, jossa varallisuuden näyttäminen on tärkeintä.” 

Muistutettakoon myös siitä, että profeetallinen oli Savonlinnan kaupunkikin, joka edelläkävijämäisesti lopetti taidemuseonsa jo vuonna 2005. Eipä ole sielläkään tarvinnut kymmeneen vuoteen taideretkillä käydä. Säästöä sekin.

Julkaistua 533 & 534: Säilyykö taiteemme jälkipolville? & Kansallisia arvosoittimia

Kaikki journalismi ei ole pidäkkeetöntä subjektiivista hengenpaloa. Toisinaan sitä soitetaan ja tilataan juttu tarkasti rajatusta aiheesta ja tarkasti rajatulla merkkimäärällä. Tuoreimmassa Taideyliopiston lehdessä IssueX (Touko 14) minulta ilmestyi tällainen tilaustyö:

Säilyykö taiteemme jälkipolville?

Valtion taidemuseota uudistettiin vuodenvaihteessa. Alkuvuodesta sen tilalla aloitti toimintansa Kansallisgalleria, joka on julkisoikeudellinen säätiö. Rahoituspohja muuttui: budjettivarojen sijaan toimintaan käytetään veikkausvoittorahoja. 

Säätiöittäminen on pelottanut monia tahoja, koska tällaisen ns. agentifikaation, minkä myötä hallintoa siirretään kauemmas byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta, pelätään siirtävän monia muitakin asioita näkymättömiin. 

Menee säätiö jatkossa mihin hyvänsä, emme tule kuitenkaan näkemään Ateneumin maalauksia huutokaupoissa, koska kokoelmat säilyvät valtion omistamana kansallisomaisuutena. Rahoitus on ainakin rakenteellisesti varmistettu, koska Kansallisgalleriaan kuuluvan kolmen museon – Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo – hankintamäärärahat tulevat korvamerkittynä eri momentilta. 

Määrärahat eivät riitä kovin merkittäviin hankintoihin. Vanhempaan ulkomaiseen taiteeseen keskittyneen Sinebrychoffin taidemuseon osalta kyse on kosmetiikasta. Alle 100 000 eurolla ei osteta yhtäkään merkittävää vanhempaa ulkomaista teosta. 

Mutta miten on laita Ateneumin ja Kiasman, joiden pitäisi säilyttää merkittävä suomalainen taide jälkipolville? 

Ateneumin rahat ovat pysytelleet vakiona. Tänä vuonna käytettävissä on 190 000 euroa. Ateneumin tehtävä on hankkia ”teoksia, jotka ensiarvoisen taiteellisen merkittävyytensä ja taidehistoriallisen asemansa vuoksi kuuluvat kansallisgalleriaan”. Hankinnoista päättävät museonjohtaja ja intendentit. Museo on päättänyt ”ryhdistää toimintaansa” perusteiden osalta, kuten museon johtajana väliaikaisesti toimiva kokoelmaintendentti Timo Huusko asian ilmaisee. Jokainen hankinta on jo jonkin aikaa pitänyt perustella dokumentoiden. 

Realistina Huusko toteaa, että 1700–1800-lukujen osalta kokoelmien täydentäminen on ongelmallista, koska merkittävien klassikoiden hinnat ovat karanneet käsistä: esimerkiksi Helene Schjerfbeckin Tanssiaiskengät (1882) myytin Sothebyllä 3,9 miljoonalla eurolla vuonna 2008. Onkin lohdullista, että esimerkiksi maailmansotien väliseen aikaan ei mahdu suomalaisia maailmalla menestyneitä tähtiä, koska heidän merkittäviä teoksiaan voidaan vielä hankkia.
Museoihmiset tiedostavat nykyään olevansa aika- ja kulttuurisidonnaisten määreiden armoilla, ja tämä huomioidaan hankintapolitiikassa. Aukkoja syntyy väistämättä, ja toisinaan niitä pitää paikata. 

Rahatilanne ei siis ole helppo. Huusko arvioi, että ”yhdellä miljoonalla tultaisiin jo kohtuullisesti toimeen”. 

Timo Heino (s. 1962), Dialogi, 2005. Kiasman kokoelmista.

Kansallisgallerian taidehankintojen suurin rahankäyttäjä on Kiasma, joka kuluvana vuonna saa käyttää 470 000 euroa. Näillä resursseilla kansainvälisen nykytaiteen kärki on sekin jo karannut, ja kokoelmista vastaava intendentti Arja Miller toteaakin Kiasman keskittyvän pääasiassa kotimaisen nykytaiteen hankintaan. Hankinnoista päättää museonjohtaja kuultuaan hankintalautakuntaa, johon museon neljän edustajan lisäksi kuuluu kaksi taiteilijajäsentä, joita taiteilijajärjestöt saavat ehdottaa. 

Kiasmassa on periaatteessa edelleenkin käytössä ”laajenevaksi kehäksi” nimetty käytäntö, joka pitää mukanaan lähialueiden taiteen. Joitakin lähialuehankintoja onkin tehty, viimeisimpänä komissioteos puolalaiselta Miroslaw Balkalta, mutta ulkomaiset hankinnat ovat viime vuosina kytkeytyneet omiin näyttelytuotantoihin. Millerin mukaan esimerkiksi ARS-näyttelyistä – viimeisin 2011 – on pyritty hankkimaan teoksia, joihin museo on saanut kunnolla paneutua. 

Kun kysyin Milleriltä samanlaista rahatoivomusta kuin Huuskolta, hän totesi, että ”2–3 miljoonalla voisi tulla toimeen”. 

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Dubain kuningashuone käyttää taidehankintoihinsa nykyään noin 600 miljoonaa dollaria vuodessa. Kannattanee siis pysyä naapurivertailuissa: Viron taidemuseolla on tänä vuonna käytössään 60 000 euroa nykytaiteen hankkimiseen.

***

Juttuun oli myös tilattu kainalojuttu. Kaikkihan varmaan tietävät suuren asiantuntemukseni klassisen musiikin arvosoitinten suhteen. Eiku surffailemaan ja soittelemaan:

Kansallisia arvosoittimia

Kun kuulemme Arto Noraksen soittavan Giovanni Grancinon vuonna 1699 rakentamaa selloa, olemme tietyllä tavalla kansallisen aarteiston äärellä. Sello on Suomen Kulttuurirahaston omaisuutta, ja se hankittiin vuonna 1965.

Kulttuurirahasto omistaa nykyään viitisenkymmentä arvokasta – vakuutusarvo noin 9 000 000 euroa – jousisoitinta, joita lainataan viideksi vuodeksi kerrallaan. Erityisasiantuntija Veli-Markus Tapion mukaan tilanne on viulujen osalta hyvä; selloista on vielä pulaa. Tapion mukaan kyse ei ole samasta asiasta kuin taidekokoelman kartuttamisessa. Soittimia hankitaan ammattikäyttöön, ja soittajien määrä on tietysti rajallinen. 

Säätiömuoto mahdollistaa sen, että toiminta ei tapahdu vuosittaisten budjettien varassa. Markkinoille tuleviin soittimiin reagoidaan tarpeen mukaan. 

Toinen vahva toimija alalla on Pohjola Pankin Taidesäätiö, jonka lippulaiva on Réka Szilvayn Stradivarius vuodelta 1702. Säätiöllä on yhdeksän arvokasta jousisoitinta, joita lainataan 3–4 vuodeksi kerrallaan nuorille lupauksille. 

Yksityisten säätiöiden soittimet eivät ole kansallisomaisuutta, mutta sekä Tapio että Pohjola Pankin Taidesäätiön asiamies Tuire Jäkkö korostavat sitä, että säätiön hallinnassa soittimien tulevaisuus on turvattu ja että ne on hankittu suomalaisen kulttuurin edistämiseksi. 

Varsinaista kansallisomaisuutta ovat tietenkin Sibelius-Akatemian soittimet. Soitinamanuenssi Riitta-Liisa Joutsenlahti kertoo, että soittimia on kolmessa kategoriassa, joista arvokkaimpaan kuuluu toistakymmentä soitinta. Joutsenlahden mukaan aina ei kuitenkaan kannata katsoa vain rahallisia arvoja: esimerkiksi Martti Pokelan kanteleista ja kansanomaisista puhaltimista koostuvan kokoelman arvo on kulttuurihistoriallisesti mittaamaton.

Julkaistua 419: Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Varsinainen radioviikko. Maanantaina olin Roman Schatzin vieraana YLE Radio 1:n Roman Schatzin Maamme-kirjassa. Kanssani keskustelemassa oli Demos Helsingin Roope Mokka. Aiheenamme oli Suomen maabrändäys. En nyt oikein osaa sanoa, että oliko jutustelussamme mitään erityistä järkeä, mutta tästä linkistä sen voi kunnella.    
Tiistaina olin Johanna Vehkoon luotsaamassa Norsuradiossa Radio Helsingissä. Kanssani keskustelemassa oli kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi. Ja aiheena kritiikin tila ja tulevaisuus. Sen osaan sanoa, että keskustelussamme ei ollut niin hirvittävästi erityistä järkeä, koska olimme aika samanmielisiä, mutta ehkä Norsuradion podcasteista tämänkin tunnin voi joskus myöhemmin kuunnella. Ehkä kuitenkin saimme hyvää sanomaa eteenpäin. Sitä paitsi oli hauskaa tavata nämä kaksi terävää ajattelijaa ja kirjoittajaa, joiden blogeja seuraan aika tiiviisti. Tässä vielä linkki Vehkoon blogiin.

Yllä Johanna Vehkoo Radio Helsingin pikkuruisessa studiossa, jonne menemistä edelsi tupakkatuokio kahvin kanssa Sanomatalon kahdeksannen kerroksen tupakkaparvekkeella:
 

Keskiviikkona kävin sitten lukemassa Pasilassa oman YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin. Tässäpä se: 

Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Uskallan väittää, että suurin osa taiteilijoista ei ole todellisuudessa kovinkaan kiinnostunut julkisuudesta tai tunnettuudesta. Taiteilija elää oudossa jännitteessä: suurin osa haluaa todennäköisesti tehdä rauhassa työtänsä siinä kehittyen ja siitä nauttien, mutta olosuhteet tälle järjestyvät vain, jos niille löytyy puitteet ja resurssit, jotka mahdollistuvat usein vain julkisuuden kautta. Suurin osa tarvitsee myös maksavaa yleisöä, ja sitähän ei ilman julkisuutta saa houkuteltua paikalle tai kaupan tiskille. Vaikka kyseessä ei olisi aina edes kaupallisuuteen kytkeytyvä julkisuus, on tilanne hyvin samankaltainen: ei apurahojakaan ole helppoa saada, vaikka olisi alallaan kuinka hyvä tahansa, jos ei sitä hyvyyttä ole julkisuudessa tavalla tai toisella vahvistettu.

On myös tunnettua, että taiteessa vallitsee rankka ikärasismi: jos et hankkinut mainettasi kohtuullisen nuorella iällä, on kovin epätodennäköistä, että saisit sitä myöhemminkään. Toki poikkeuksia löytyy, mutta en minä äkkiseltään keksi esimerkiksi kuvataiteemme lähihistoriasta yhtäkään viisikymppistä taiteilijaa, joka olisi yhtäkkiä ponnahtanut menestykseen yli 20 vuoden huomaamattoman puurtamisen jälkeen.

Mutta ei syytä huoleen. Taidemaailma toimii monessa asiassa kuten muodin maailma: trendejä tulee ja menee, ja niistä on syytä yrittää ottaa kiinni, silloin kun hetki on otollinen. Minulla on hyviä uutisia niille kuvataiteilijoille, jotka ovat turhautuneita uranhoidon vaikeudesta ja ajan kulumisesta. Yhdysvaltain taidemarkkinoilla on syntynyt viime vuosina uusi trendi: uudelleen löytäminen. Taidehuutokaupoissa on yleensä ollut tapana maksaa huimia hintoja joko sellaisista mestareista, joiden pelipaita on jo ikuisiksi ajoiksi jäädytetty – mitä niitä nyt on: niillä Picasso ja Warhol, meillä Schjerfbeck ja Gallen-Kallela –, tai sitten kulloisenkin trendin harjalla surffaavista nuorista tähdenaluista. Viime vuosina rinnalle on kuitenkin tullut uusi ja edelleenkin ilmeisen voimistuva trendi, jonka myötä moni elävä taiteilija on vielä kuusikymppisenä tai seitsemänkymppisenä saanut kokea iloisen yllätyksen. 
 

Tästä Llyn Foulkesin (s. 1934) akryylimaalauksesta Nob Hill (1965) pulitettiin viime vuonna 74 500 dollaria huutokaupassa.

Nettilehti Artinfon toimittaja Rozalia Jovanovic esimerkiksi raportoi juuri Llyn Foulkes -nimisestä 77-vuotiaasta taidemaalarista, joka on Los Angelesissa tehnyt työtään likipitäen tuntemattomuudessa jo viitisenkymmentä vuotta. Hänen 1960-luvun maalauksensa myytiin viime vuonna Christie’sin huutokaupassa arvioidun 6 000–8 000 dollarin sijaan kymmenkertaisella hinnalla: 74 500 dollarilla. Foulkes ei ole mikään yksittäistapaus. Jovanovickin luettelee useita muita nimiä – muun muassa viime vuosina maineeseen nousseen, myös yli seitsemänkymppisen Judith Bernsteinin. 

 Judith Bernstein (s. 1942) ja hänen 1970-luvulla näyttelystä poistettu fallinen teoksensa.

Syitä tällaiseen uudelleen löytämiseen on useita. Taidehistoriassa lähihistoriaa tutkivilla taidehistorioitsijoilla on toisinaan taipumus etsiä ”omia löydökkejään”. Tämä on vähän kuin journalistisen skuupin metsästystä: mikä olisi hienompaa kuin suorittaa oma taidehistoriallinen löytö, järjestää tälle hieno näyttely ja kirjoittaa aiheesta vielä hyvä kirja! Ja onpa kaupallisilla markkinoillakin omat syynsä: silkkana sijoituskohteenakin pitkän uran tehneen taiteilijan työtä on helpompi arvioida ja löytää sieltä laatu kuin satsata nuoreen trendikkääseen lupaukseen, jonka menestystarina saattaakin lopulta olla liian lyhyt. Varsinkin jo mukana on taidehistorian tai museoiden tuki, jota markkinat ovat aina osanneet hyödyntää.

Olivat tällaisten trendien varsinaiset syyt kuinka ulkotaiteellisia hyvänsä, on kyseessä kuitenkin aika hieno ja lupaava asia. Trendeihin voi tarttua, niitä voi vahvistaa ja niitä voi käyttää monella tapaa hyväkseen. Ajatelkaa nyt ihan oikeasti sitä, kuinka hyvältä seitsemänkymppisestä taiteilijasta voi tuntua, kun hän voi helpottuneena ajatella, että ihan turhaan ei tullut sitä taidetta koko ikänsä tehtyä.

Olen varma siitä, että Suomessakin on useita sellaisia työtään tekeviä pitkän linjan taiteilijoita, joita ns. ”kukaan ei tunne” ja jotka ovat ajautuneet tuntemattomuuteen erilaisten sattumusten kautta ja jotka kuitenkin ovat varsin laadukkaita tekijöitä – sellaisia joilla olisi kanssaihmisille painavaa sanottavaa. Mitä jos lähtisimme joukolla tutkimusretkelle taiteemme lähihistoriaan ja yrittäisimme korjata niitä vääristymiä, jotka syntyvät taidehistorian yksinkertaistavien kaanonien synnyn ja markkinoiden varman päälle pelaavan ja siten taiteen moniäänisyyttä rajoittavan varovaisuuden kautta? Eikä tämän tarvitse olla yleisen tason höpinää. Pienestäkin voi aloittaa: minä esimerkiksi asetin tänään itselleni tehtävän tutustua verkossa olevan taiteilijamatrikkelin avulla kymmeneen yli viisikymppiseen taiteilijaan, joiden töitä en muista koskaan nähneeni. Itse asiassa poimin jo aamulla varastoon neljä vuonna 1947 syntynyttä naistaiteilijaa.

***

PS. En valmistautunut Schatzin ohjelmaan mitenkään erityisesti, koska olen maabrändäyksen idioottimaisuutta joskus aiemminkin jo pohtinut. Opiskelin itse asiassa maanantaiaamuna vain oman vanhan radiokolumnini, jonka  olin tuoreeltaan kirjoittanut silloin, kun Stubbin brändityöryhmä oli perustettu – olikohan tuo nyt vuonna 2008. Kuka hitto näitä nyt edes muistaa? Mutta laitetaan sekin nyt sitten tähän, koska allekirjoitan vanhan tekstini täysin [hitto soikoon, etten vain olisi ollut viitisen vuotta sitten paljon fiksumpi kuin nykyään?]:

Rakennetaan mieluummin maata kuin kuvaa

Ulkoministeri Alexander Stubb asetti viime kuussa korkean tason valtuuskunnan Suomen maabrändin kehittämistyön johtoon. Valtuuskunnan ”tehtävänä on laatia perusta Suomen maabrändin eli vahvan maakuvan luomiselle Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi”. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila. Pohjat tälle oli laskettu jo Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa, jossa todettiin, että ”Suomen maakuvaa vahvistetaan”.

No, minähän tein virtuaalimaailman testin. Hakkasin Googleen hakusanaksi ”Finland is” eli ”Suomi on”, osumia tuli 541 000. Sitten vaihdoin ilmaisuksi ”blow job” eli ”suihinotto”. Osumia tuli 16 100 000. Tilastollisesti tästä ei varmaan pysty päättelemään mitään, mutta hommia ainakin tuntuu piisaavan.

Kuinkahan moni muistaa, että kauppa- ja teollisuusministeriö käynnisti silloisen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen toimesta jo vuonna 1987 samanlaisen projektin? Tuolloin perustettiin Suomen kuva -työryhmä. Tältä pohjalta syntyi sellainen elin kuin Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta. En muista näistä 1980-luvun projekteista juurikaan mitään, mutta neuvottelukunta totesi kuitenkin loppuraportissaan vuonna 1990, että ”kuva ei voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus”. Neuvottelukunta päätyi siis yllättävän rehellisesti suosittelemaan Suomen olojen kohentamista. Huomio piti kohdistaa ”koulutukseen, kulttuuriin ja ympäristöön”.

Sen me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Raportti ilmestyi laman alla, ja laman seuraamuksena esimerkiksi opetusministeriön pääluokka budjetissa pieneni 4,7 miljardia markkaa vuosina 1991–95.

Uuden laman kynnyksellä yritetään nyt sitten uudelleen. Stubbin onneksi ryhmässä on mukana entinen filosofi ja nykyinen kansleri Ilkka Niiniluoto, joka on varmaan Wittgensteininsa lukenut. Jos Wittgensteinia on uskominen, kieli ei heijasta maailmaa. Kielellä sitä pystytään myös muokkaamaan. Toisin sanoen Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta oli naiivisti väärässä. Kuva voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus. Esimerkiksi iso osa takavuosien stalinisteista on joutunut karvaasti myöntämään tämän tosiseikan.

Wittgensteinin kielipelin ajatuksia kehitteli aikoinaan myös ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard, joka toi voimallisesti esiin ajatuksen ”suurten kertomusten” lopusta. Nämä suuret kertomukset eli metakertomukset – kuten esimerkiksi kristinusko, kommunismi tai teknologinen kehitysusko – ovat postmodernina aikana korvautuneet ”pienillä kertomuksilla”, mikronarratiiveilla.

Etääntyminen ja eriytyminen yhteisesti jaetuista tarinoista on tietysti uhka yleiselle etiikalle. Tästähän Ollila on varmaan yhtä huolissaan kuin toinen fasistisen ruumiinkulttuurin ihailija, pääministeri Matti Vanhanen. En kuitenkaan usko, että hyväkuntoisten ja raittiiden nuorten kasvattaminen olisi mikään ratkaisu etiikkaan kohdistuneelle uhalle. Eiköhän oleellisempaa olisi opetella kunnioittamaan asioita niiden moraalisessa partikulaarisuudessa, siis ihan oikeassa arjessa. Uusien suurten tarinoiden luomisen sijaan olisi ehkä parempi tutustua niihin oikeisiin pieniin tarinoihin, joiden kielipelit arjessamme vaikuttavat. Ongelma on tietenkin se, että ns. korkean tason porukka tähän tuskin pystyy. Heille kun suuren kertomuksen ihminen on aina ’tyyppi’ tai ’tilastollinen luku’ – ja kertomuksen arvoista poiketessaan vastaavasti siis usein vain ’poikkeama’ tai ’ongelma’.

Eiköhän unohtamamme Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta ollut Wittgensteinista huolimatta sittenkin oikeassa? Jokainen koulukuraattorin vastaanotto parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin kauppavaltuuskunnan lähettäminen Moskovaan. Jokainen homehtuneen koulutalon korjaaminen parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin Karita Mattilan esiintyminen Metropolitanissa. Jos siis jaksamme vain odottaa – muutakin kuin loppuraportin kielipelejä.

Juttujen kierrätyksestä

Eilen vitutti. Ja jatkuu se tänäänkin: 

Juttujen kierrätyksestä

Kun eilen raivosin ammattini saaneesta käänteestä ja valitin sitä, että en ole saanut tässä kuussa myytyä kuin kaksi kritiikkiä, olin autuaasti jo unohtanut, että kyse oli vieläpä samasta näyttelystä kirjoittamastani kahdesta eri jutusta. Tämä sai minut vielä miettimään juttujen kierrätystä.

Olen viime vuosina kirjoittanut aika paljon juttuja, jotka ovat vaatineet kuvataiteemme lähihistoriaan paneutumista. Olen istunut aika paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja lukenut vanhoja kritiikkejä. Juttukierrätystä on tapahtunut aiemminkin: esimerkiksi 1960–70-luvuilla moni kirjoittaja sai myytyä identtisen jutun eri lehtiin. Erotuksena nykyisyyteen tietysti se, että juttupalkkiokin kertautui. Tämän olen kuitenkin kokenut aina journalistisen etiikan vastaiseksi. Ja luulenpa, etten ole kertaakaan myynyt identtistä juttua kahteen eri mediaan – ihan varma en voi tosin enää olla, koska olen kirjoittanut varmaankin nelisen tuhatta juttua, joita en toki kaikkia muista, ja dokumentaatiotakaan niistä ei ole, koska kovalevyilläni on ollut taipumus räjähdellä. Olen kirjoittanut vuodesta 1978 saakka, ja tuolloin ilmestyi Ilkassa myös ensimmäinen päivälehtijuttuni. Alusta alkaen opin [en kyllä muista mistä tai keneltä], että saman jutun useampaan kertaan myymisessä on jotain moraalisesti vastenmielistä. Olenkin pitäytynyt siitä koko urani. Olen erinäisistä sattumuksista johtuen pari kertaa vuodessa tilanteessa, jossa olen saanut samasta näyttelystä juttutilauksen kahteen julkaisuun – esimerkiksi Kauppalehteen ja Taiteeseen. Tällaisessa tilanteessa katson tehtäväkseni kirjoittaa aina täysin erilaisen jutun – mikä nyt ei edes ole kovin vaikeaa, koska esimerkiksi Kauppalehti ja Taide ovat hyvin erilaisia kanavia, ja juttukootkin ovat yleensä hyvin erilaisia. Kirjoittaessani aikoinani Uuteen Suomeen ja Kauppalehteen rinnakkain yritin välttyä tältä ongelmalta kokonaan – vain kerran taisi tapahtua päällekkäisyys, joka olikin hieman kiusallinen.

Nyt olen siis tilanteessa, jossa juttuni saatetaan julkaista identtisenä jopa seitsemässä lehdessä. Tämä kierrätys ei kuitenkaan ole minun käsissäni eikä se tuota minulle lainkaan lisätuloa. Joudun vain alistumaan siihen, jos haluan tienata elantoni omakseni kokemalla ammatilla. Jos en suostuisi siihen, en kirjoittaisi lainkaan. Mutta esimerkiksi nyt kirjoittaessani Karjala!-näyttelystä sekä Kauppalehteen (joka on siis myös Alman lehti) että Alma Aluemedialle, oli edelleenkin jostain takaraivosta kummuten täysin selvää, että kirjoittaisin eri jutut. Eihän tällä taivaspaikkaa lunasteta, mutta ehkä hieman vähemmän huorantunnetta.

Juttukierrätys nykymuodossaan ei ole ihan uusi asia. Olen itsekin joutunut STT:n käytäntöjen uhriksi. Aikoinaan minulle kävi useammankin kerran Ilkassa sinne juttua tarjotessani, että vastaus oli: ”Meillä oli jo STT:n juttu aiheesta.” Nämähän olivat niitä kierrätettyjä – ja usein vähän hajuttomia ja mauttomia – juttuja, joita saattoi ilmestyä identtisinä ympäri Suomea paljonkin. Kollegani Heikki Kastemaa istuu hänkin Kuvataiteen keskusarkistossa. Tässä hänen Kriitikko-lehden tuoreet havaintonsa Helene Schjerfbeck -näyttelyn mediahiteistä: ”Vietin viime kesänä pari päivää Kuvataiteen keskusarkistossa, jossa on luettavissa käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa kuvataiteesta julkaistu aineisto. Helene Schjerfbeckin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Ateneumissa järjestetystä isosta näyttelystä oli paljon kirjoituksia. Laskin, että STT:n toimittajan Antti Eerolan artikkeli julkaistiin käytännöllisesti katsoen kopioituna yhteensä kolmessatoista sanomalehdessä (Hämeen Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Kainuun Sanomat, Länsi-Suomi, Kouvolan Sanomat, Warkauden Lehti, Salon Seudun Sanomat, Uutisvuoksi, Itä-Savo, Forssan Lehti, Länsi-Savo, Etelä-Saimaa ja Suomenmaa). Sari Toivakan kirjoittama artikkeli julkaistiin samanlaisena Ilkassa, Kalevassa, Keskisuomalaisessa, Karjalaisessa ja Pohjalaisessa.”

Tosiasia on kuitenkin se, että juuri nyt elämme kulttuurijournalismin suurimmassa ahdinkotilassa koko itsenäisen Suomen ajalla. Syy on mediamaailmaa leimaava kapitalismi ja pohjaton ahneus. Syynä on myös journalismin rapistuminen: vaikka journalisti Journalistin ohjeita sisäistyneesti noudattaen olisikin edelleen vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, mediatalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Näin se vain on.
Journalistin ohjeissa todetaan: "Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu." Tästä voisi tehdä pienen parafraasin: "Meditalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Heillä on oikeus saada pääomalleen tuottoa."
Mediatalot rikkovat surutta Journalistin ohjeiden toista pykälää: "Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille." Sisältöä koskevat ratkaisut – olkoonkin, että kyse on tietynlaisista sisällöllisistä metaratkaisuista – tehdään nykyään journalististen perusteiden sijaan taloudellisin perustein. Näin se vain on.
Ja nimenomaan ahneudesta on syytä puhua: vaikka viime vuosina on ollut tapana puhua taantumasta ja printtimedian ahdingosta, tekevät lehdet todellisuudessa erittäin hyvää tulosta. Tässä lukuja Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) tuoreesta julkilausumasta: ”Suomalaiset maakuntalehdet ovat lisäksi olleet viime vuosina erittäin kannattavia. Esimerkiksi Ilkan liikevoittoprosentti vuonna 2011 oli 35,2, TS-yhtymän 15,6, Aamulehden 18,6, Keskisuomalaisen 24,1, Kalevan 22,1 ja Savon Sanomien 16,3 prosenttia. Vaikka tätä ei ole lehdistössä uutisoitukaan, nämä ovat huikeita voittoja ankeina aikoina.”

Ja kun nyt olen ilmoittautunut ”alastomaksi” kriitikoksi, tässä todellisia lukuja viime vuoden verotuksestani, joka tupsahti postilaatikosta toissapäivänä. Täsmälleen näin paljon sain tuloa eri lehdiltä: Arkkitehti (650,00), Kauppalehti (9 615,00), Taide (2 554,30), Esitys (70,00), Ilkka (2 120,00), Voima (500,00). Lisäksi kirjoitin Eloon ja ½-lehteen ilmaiseksi, mitä en valita, koska minua kohdellaan niissä tasa-arvoisesti muiden kirjoittajien kanssa ja koen sen vähän niin kuin omaksi aatteelliseksi toiminnakseni.

Tiedän olevani yksi harvoista ”hyväosaisista” kriitikoistamme ja tiedän, että statukseni on aika kova. Tiedän myös, että olen ahkera: parhaana vuotenani 2009 kirjoitin 265 juttua. Nykyään kirjoitan vuodessa keskimäärin 150 juttua. Miellän lehtiin kirjoittamisen päätyökseni. Palkka päätyöstäni viime vuodelta oli siis 15 509 euroa. Kuukausiansio 1 292 euroa. Viimeksi laskettu suomalaisten palkansaajien keskiansio kuukaudessa oli 3 111 euroa.

Jos visioin kuluvaa vuotta, niin Kauppalehti on romahtanut, Ilkka pienenee, koska kirjoitan sinne erillisesti enää vain muutamia kolumneja vuodessa. Alma Aluemedia ehkä kompensoi nämä miinukset, ja tuloni lehdistä pysynevät siis samanlaisina. Näillä mennään.

Ei siis ihme, että vituttaa.

PS. Haloo, minähän jopa kiihtymyksessäni valehtelin! Olen minä tässä kuussa saanut myytyä kolmannenkin kritiikin. Se ilmestyy seuraavassa Taiteessa. Palaamme siihen tulevaisuudessa.

PPS. Nyt lopetan urputukseni kokonaan, unohdan hetkeksi kuvataiteen ja siirryn pelien maailmaan: lähden baariin pelaamaan tikkiä muun muassa ystäväni Hanskin kanssa. On nimittäin pääsiäinen, ja porukallamme on tapana pelata virallisina juhlapyhinä aivan erityinen Punavuoren suurmestaruusturnaus, jossa pelipanos on yhden euron sijaan viisi euroa, ja jossa pelin voittaa kolmen pisteen sijaan viidellä pisteellä. Pidämme oikein virallisen kirjanpidon, ja voittaja saa kunniakirjan. Olemme tehneet tätä pari vuotta, ja yhden kerran olen voittanut Punavuoren suurmestaruuden – kadehdin Hanskia, jolla niitä on jo kaksi. Nyt siis taistelemaan.

Julkaistua 368 & Näyttelykuvia 752: Sielujen maisemat

Tiistaina kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa näyttelyyn 52 sielua – Symbolismin maisema 1880–1910 (16.11.2012–17.2.2013). Ja sitten nopeasti kirjoittamaan keskiviikon Kauppalehteen pieni – se nykyään tyypillinen 1500 merkin – juttu: 

Sielujen maisemat

Tämä taitaa olla varsinainen Ateneumin vuosi. Heti Helene Schjerfbeckin jälkeen on tarjolla mestareita sali toisensa jälkeen.
Yhdessä Amsterdamin van Gogh -museon ja Skotlannin kansallisgallerian kanssa toteutettu symbolistisen maisemamaalauksen kansainvälinen esittely on ensimmäinen tässä mittaluokassa toteutettu katsaus. Mukana on 52 taiteilijaa, joita ei paljoa tarvitse esitellä: on van Gogh, Gauguin, Munch ja Kandinsky. Ja joukossa on suomalaisia, joita on hedelmällistä verrata kansainvälisiin sielunveljiin ja -siskoihin: Edelfelt, Gallen-Kallela, Simberg, Thesleff jne.

Hugo Simberg, Kevätilta jäänlähdön aikaan, 1897.

Näyttely on hienosti teemoitettu. Maisematyyppejä on monenlaisia: yömaisemaa, mytologisia raunioita, autioita kaupunkeja omituisine tunnelmineen ja maisemaa, joka liukuu luonnonhavainnosta kohti mystisen kokemuksen kuvaamista. Maalareista on usein tapana kliseisesti sanoa, että heidän maisemaksi miellettävät teoksensa ovat tunnistettavan maiseman sijaan sielunmaisemaa, mutta tämä näyttely näyttää tuon oudon transformaation varsin kouriintuntuvasti, suorastaan lumoavasti.
Taidetta ei koskaan kannata katsoa liian nopeasti, mutta erityisesti nyt ehdottaisin katsojia varaamaan kunnolla aikaa ja lukemaan myös salitekstit, sillä teosten symbolistinen kerroksellisuus on yhtä kiehtova alue kuin useiden mestarillisten maalaukselliset ulottuvuudet: valon, hämyn ja muiden elementtien virittämä assosiaatioiden tulva. 

***

Eipä tuossa taas paljoakaan ehtinyt sanomaan. Olisin voinut esimerkiksi ottaa vähän feinistisestikin kantaa. Mietiskelin nimittäin museolta tietokoneen äärelle palatessani muun muassa sitä, että olipa kuitenkin aika miehinen näyttely. Ellen Thesleff (1869–1954) oli ainoa naispuolinen taiteilija joukossa, ja hänkin vain lisäys tähän suomalaiseen ripustukseen. Onneksi kuulin, että kansainvälisen kuraattorin mukaan Thesleff on niin hyvä, että hänen olisi pitänyt olla mukana alusta lähtien. Ja niinhän hän on:

Ellen Thesleff, Koristeellinen maisema, 1910.

Joka tapauksessa oikein tavattoman hieno näyttely. Ja koska minun pitää nykyään antaa Kauppalehden keskiviikkokritiikkeihin vielä tähtiäkin, niin annoin niitä nyt maksimin: viisi.

Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.

Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.

Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.

Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).

Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.

Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.

Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).

Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.

Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.

Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.

Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo

Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni

AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen

Fotofinlandia 2011 Maija Tammi

Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen

Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala

Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo

Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä

Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:

Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012

Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012

Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012

Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012

Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012

Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013

Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012

Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012

Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012

Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012

Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012

Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012

Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012

Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.

Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.

Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012

Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.

Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102

Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012

Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012

Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.

Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).

Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.

Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.