Julkaistua 533 & 534: Säilyykö taiteemme jälkipolville? & Kansallisia arvosoittimia

Kaikki journalismi ei ole pidäkkeetöntä subjektiivista hengenpaloa. Toisinaan sitä soitetaan ja tilataan juttu tarkasti rajatusta aiheesta ja tarkasti rajatulla merkkimäärällä. Tuoreimmassa Taideyliopiston lehdessä IssueX (Touko 14) minulta ilmestyi tällainen tilaustyö:

Säilyykö taiteemme jälkipolville?

Valtion taidemuseota uudistettiin vuodenvaihteessa. Alkuvuodesta sen tilalla aloitti toimintansa Kansallisgalleria, joka on julkisoikeudellinen säätiö. Rahoituspohja muuttui: budjettivarojen sijaan toimintaan käytetään veikkausvoittorahoja. 

Säätiöittäminen on pelottanut monia tahoja, koska tällaisen ns. agentifikaation, minkä myötä hallintoa siirretään kauemmas byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta, pelätään siirtävän monia muitakin asioita näkymättömiin. 

Menee säätiö jatkossa mihin hyvänsä, emme tule kuitenkaan näkemään Ateneumin maalauksia huutokaupoissa, koska kokoelmat säilyvät valtion omistamana kansallisomaisuutena. Rahoitus on ainakin rakenteellisesti varmistettu, koska Kansallisgalleriaan kuuluvan kolmen museon – Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo – hankintamäärärahat tulevat korvamerkittynä eri momentilta. 

Määrärahat eivät riitä kovin merkittäviin hankintoihin. Vanhempaan ulkomaiseen taiteeseen keskittyneen Sinebrychoffin taidemuseon osalta kyse on kosmetiikasta. Alle 100 000 eurolla ei osteta yhtäkään merkittävää vanhempaa ulkomaista teosta. 

Mutta miten on laita Ateneumin ja Kiasman, joiden pitäisi säilyttää merkittävä suomalainen taide jälkipolville? 

Ateneumin rahat ovat pysytelleet vakiona. Tänä vuonna käytettävissä on 190 000 euroa. Ateneumin tehtävä on hankkia ”teoksia, jotka ensiarvoisen taiteellisen merkittävyytensä ja taidehistoriallisen asemansa vuoksi kuuluvat kansallisgalleriaan”. Hankinnoista päättävät museonjohtaja ja intendentit. Museo on päättänyt ”ryhdistää toimintaansa” perusteiden osalta, kuten museon johtajana väliaikaisesti toimiva kokoelmaintendentti Timo Huusko asian ilmaisee. Jokainen hankinta on jo jonkin aikaa pitänyt perustella dokumentoiden. 

Realistina Huusko toteaa, että 1700–1800-lukujen osalta kokoelmien täydentäminen on ongelmallista, koska merkittävien klassikoiden hinnat ovat karanneet käsistä: esimerkiksi Helene Schjerfbeckin Tanssiaiskengät (1882) myytin Sothebyllä 3,9 miljoonalla eurolla vuonna 2008. Onkin lohdullista, että esimerkiksi maailmansotien väliseen aikaan ei mahdu suomalaisia maailmalla menestyneitä tähtiä, koska heidän merkittäviä teoksiaan voidaan vielä hankkia.
Museoihmiset tiedostavat nykyään olevansa aika- ja kulttuurisidonnaisten määreiden armoilla, ja tämä huomioidaan hankintapolitiikassa. Aukkoja syntyy väistämättä, ja toisinaan niitä pitää paikata. 

Rahatilanne ei siis ole helppo. Huusko arvioi, että ”yhdellä miljoonalla tultaisiin jo kohtuullisesti toimeen”. 

Timo Heino (s. 1962), Dialogi, 2005. Kiasman kokoelmista.

Kansallisgallerian taidehankintojen suurin rahankäyttäjä on Kiasma, joka kuluvana vuonna saa käyttää 470 000 euroa. Näillä resursseilla kansainvälisen nykytaiteen kärki on sekin jo karannut, ja kokoelmista vastaava intendentti Arja Miller toteaakin Kiasman keskittyvän pääasiassa kotimaisen nykytaiteen hankintaan. Hankinnoista päättää museonjohtaja kuultuaan hankintalautakuntaa, johon museon neljän edustajan lisäksi kuuluu kaksi taiteilijajäsentä, joita taiteilijajärjestöt saavat ehdottaa. 

Kiasmassa on periaatteessa edelleenkin käytössä ”laajenevaksi kehäksi” nimetty käytäntö, joka pitää mukanaan lähialueiden taiteen. Joitakin lähialuehankintoja onkin tehty, viimeisimpänä komissioteos puolalaiselta Miroslaw Balkalta, mutta ulkomaiset hankinnat ovat viime vuosina kytkeytyneet omiin näyttelytuotantoihin. Millerin mukaan esimerkiksi ARS-näyttelyistä – viimeisin 2011 – on pyritty hankkimaan teoksia, joihin museo on saanut kunnolla paneutua. 

Kun kysyin Milleriltä samanlaista rahatoivomusta kuin Huuskolta, hän totesi, että ”2–3 miljoonalla voisi tulla toimeen”. 

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Dubain kuningashuone käyttää taidehankintoihinsa nykyään noin 600 miljoonaa dollaria vuodessa. Kannattanee siis pysyä naapurivertailuissa: Viron taidemuseolla on tänä vuonna käytössään 60 000 euroa nykytaiteen hankkimiseen.

***

Juttuun oli myös tilattu kainalojuttu. Kaikkihan varmaan tietävät suuren asiantuntemukseni klassisen musiikin arvosoitinten suhteen. Eiku surffailemaan ja soittelemaan:

Kansallisia arvosoittimia

Kun kuulemme Arto Noraksen soittavan Giovanni Grancinon vuonna 1699 rakentamaa selloa, olemme tietyllä tavalla kansallisen aarteiston äärellä. Sello on Suomen Kulttuurirahaston omaisuutta, ja se hankittiin vuonna 1965.

Kulttuurirahasto omistaa nykyään viitisenkymmentä arvokasta – vakuutusarvo noin 9 000 000 euroa – jousisoitinta, joita lainataan viideksi vuodeksi kerrallaan. Erityisasiantuntija Veli-Markus Tapion mukaan tilanne on viulujen osalta hyvä; selloista on vielä pulaa. Tapion mukaan kyse ei ole samasta asiasta kuin taidekokoelman kartuttamisessa. Soittimia hankitaan ammattikäyttöön, ja soittajien määrä on tietysti rajallinen. 

Säätiömuoto mahdollistaa sen, että toiminta ei tapahdu vuosittaisten budjettien varassa. Markkinoille tuleviin soittimiin reagoidaan tarpeen mukaan. 

Toinen vahva toimija alalla on Pohjola Pankin Taidesäätiö, jonka lippulaiva on Réka Szilvayn Stradivarius vuodelta 1702. Säätiöllä on yhdeksän arvokasta jousisoitinta, joita lainataan 3–4 vuodeksi kerrallaan nuorille lupauksille. 

Yksityisten säätiöiden soittimet eivät ole kansallisomaisuutta, mutta sekä Tapio että Pohjola Pankin Taidesäätiön asiamies Tuire Jäkkö korostavat sitä, että säätiön hallinnassa soittimien tulevaisuus on turvattu ja että ne on hankittu suomalaisen kulttuurin edistämiseksi. 

Varsinaista kansallisomaisuutta ovat tietenkin Sibelius-Akatemian soittimet. Soitinamanuenssi Riitta-Liisa Joutsenlahti kertoo, että soittimia on kolmessa kategoriassa, joista arvokkaimpaan kuuluu toistakymmentä soitinta. Joutsenlahden mukaan aina ei kuitenkaan kannata katsoa vain rahallisia arvoja: esimerkiksi Martti Pokelan kanteleista ja kansanomaisista puhaltimista koostuvan kokoelman arvo on kulttuurihistoriallisesti mittaamaton.