torstai 22. toukokuuta 2014

Julkaistua 535 & 536 & Näyttelykuvia 918: Kotona kaikkialla & Valokuvan totuus ja virhepäätelmä

Eilen ilmestyi pitkän tauon jälkeen Kirkossa ja kaupungissa (19/2014) peräti kaksi juttuani (yksi on vielä tulossa ennen lomia). Jotenkin hassusti on käynyt niin, että olen kuvataidekritiikkien lisäksi kirjoittanut syksystä alkaen kolme henkilöesittelyä, ja kaikki ovat olleet muusikoista. Ensin Kari Peitsamo ja Vesa-Matti Loiri – ja nyt sitten Sakari Kukko, jonka kanssa vietimme pari viikkoa sitten herttoniemeläisellä terassilla hauskan juttutuokion:

Kotona kaikkialla

Pitkästä urastaan maaliskuussa Emma-palkittu Sakari Kukko ei viihdy musiikkibisneksessä mutta liikkuu intohimoisesti ympäri maailmaa.

Sakarin Kukon (60) ensimmäisen menestyksen ja tuoreen Emma-palkinnon väliin mahtuu jo liki viisi vuosikymmentä musiikkia. Hän nimittäin voitti 1. palkinnon yksinlaulussa seurakuntapoikien valtakunnallisilla talvipäivillä Jyväskylässä vuonna 1965. 
Kukon koti oli klassisen musiikin täyttämä, ja alivuokralaisen pianokin oli käytettävissä, joten tie naapurissa asuvan, Sibelius-Akatemiasta valmistuneen pianonsoitonopettajan Anni Helasvuon oppilaaksi oli hyvin pohjustettu. 
Kukko tiesi jo 16-vuotiaana haluavansa ammattimuusikoksi, mutta tyyli oli tuolloin vielä hakusessa. Hän opiskeli klassista musiikkia vielä Oriveden kesäkurssilla, mutta sitten toinen kesäkurssi vei mukanaan. Hän osallistui Otto Donnerin vetämälle Kajaanin pop/jazz-leirille vuonna 1969. Opettajan Kukolla oli muun muassa Pekka Pöyry. Vajaan vuoden saksofonia soittanut Kukko pääsi mukaan loppukonserttiin mestareiden kanssa, ja lämpimällä vastaanotolla oli varmaankin vaikutuksensa siihen, että Kukosta tuli jazzmuusikko. Tämä lienee hänen uransa yksi merkittävimmistä taitekohdista – ei niinkään se, että hän opiskeli myös Sibelius-Akatemiassa kolmisen vuotta 1970-luvun alussa. 
Kukon ura käynnistyi suotuisissa merkeissä, ja hän oli huono kieltäytymään keikoista. Levytyksiä ja studiokeikkoja kertyi ”liiankin kanssa”, mutta samalla tuli toki ”opeteltua käytännössä kantapään kautta” se mitä Sibelius-Akatemiassa opetettiin teoriassa. 

Kuva: Sirpa Päivinen.

Kukko itse kertoo, että katsottuaan nyt uudelleen 1970-luvun alun Euroviisu-konserteja hän näki likipitäen kaikki soittokaverinsa lavalla, kun hän itse samaan aikaan oli jo Nagra-magnetofoninsa kanssa ensimmäisellä Intian-matkallaan vuonna 1974. Studiokeikkailu sai jäädä, ja jazzmuusikosta tuli myös maailmanmusiikin moniottelija. 
Samana vuonna syntyi edelleenkin toimiva Piirpauke, jonka ensilevyn (1975) Konevitsan kirkonkellot lienee ikonisin kappale siinä genressä, jota myöhemmin nimitettiin ”maailmanmusiikiksi”. 
Kukolle itselleen ei tyylisuunnilla ole kovinkaan isoa merkitystä, ja hänen nykyisissäkin projekteissaan sekä klassinen musiikki että jazz elävät sulassa sovussa. Kukolle on alusta asti tärkeintä ollut se, että ”musiikki tulee sydämen kautta” – oli laji mikä hyvänsä. 
Itse hän kokee, että hänestä tuli hieman ”luopio tai toisinajattelija” jazzin suhteen, kun hän ei suostunut pitäytymään pelkästään amerikkalaisissa esikuvissa. Ympäri maailmaa matkustelleelle Kukolle Senegal on ollut yksi merkittävimpiä uran käännekohtia. Hän oli jopa jäsenenä legendaarisessa, Badu Ndiayen johtamassa aikansa huippubändissä Étoile de Dakar, jossa soitti myös Youssou N'Dour. Senegalin pelimanniveljiltä Kukko oppi sen maksiimin, joka edelleenkin pitää: ”On opittava arvostamaan ja säilyttämään omaa perinnettä, mutta samalla on oltava avoin kaikkialta muualtakin tuleville vaikutteille.” Tämän asenteen Kukko on säilyttänyt näihin päiviin. Huomaan, että mukana on edelleen voimakas annos klassista, kun kuuntelen sitä intoa, jolla hän yhdistelee parhaillaan mielessään Selim Palmgrenin pianolle ja laululle tekemiä kantelevaikutteisia sovituksia ja Suomessa nykyään vaikuttavan soittokaverinsa, multi-instrumentalisti Malang Chissokon isän, Soundioulou Cissokhon koransoittoa. Kora on länsiafrikkalainen, harpun kaltainen soitin, jota on soitettu hoveissa jo 1200-luvulla. Kukko muistuttaakin, että ”varsinaista klassista musiikkia” löytyy länsimaiden lisäksi vaikkapa Intian ja Senegalin hoveista. 
Muun muassa juuri Palmgrenia tulee esittämään Kukon uusin projekti, senegalilaissuomalainen afrojazztrio HELLE, jota on tarvittaessa tarkoitus vahvistaa myös vierailevilla muusikoilla, laulajilla ja jousikvartetilla. 
Eikä Kukon mielestä Palmgrenista ole pitkä matka toiseen klassiseen pianosäveltäjään, ranskalaiseen Erik Satie’hin, ja niinpä Kukolla on jo toinenkin uusi bändi, SatieCutie, jota tullaan todennäköisesti kuulemaan ensimmäistä kertaa Kaamos-jazzissa marraskuussa.
Samaan aikaan on keikkailun on aloittanut myös Valo-yhtye, jonka kanssa Kukko teki viime vuoden lopulla uuden väkevän virsilevyn Valo. Kukkohan on yksi niistä keskeisistä uudelleen tulkitsijoista, jotka tuottivat suomenkieleen 2000-luvulla uuden sanan: virsibuumi. Kukon ensimmäinen koe tällä saralla oli Virret (Rockadillo 2001). Eikä innostus virsiinkään tunnu yhtään laantuneelta: ”Erilaiset marinadit ovat terveellisiä. Kun joudut mukavuusalueen ulkopuolelle tai äärialueille, se tekee aina hyvää”, toteaa Kukko ja muistuttaa, että ”olen minä Palefacenkin kanssa heittänyt keikkaa”.
 
– Sakari Kukko: Valo (Rockadillo Records ZENCD 2152) 2013. 
– Valo-yhtyeen keikat pääkaupunkiseudulla: 21.8. Urkuyö ja Aaria (Espoon tuomiokirkko); 18.9. Munkkiniemen kirkko. 
HELLE Juttutuvassa Helsingissä 28.5.; Senaatintorilla 14.6.

***

Suomen valokuvataiteen museossa on vielä pitkään päällä HPB14 (Helsinki Photography Biennial, 27.3.2013–27.7.2014). Kiertelin kaikki näyttelypaikat läpi jo huhtikuun alussa (Jätkäsaaren L3-makasiinin osuus oli ehkä vaikuttavin), mutta juttu ilmestyi niin myöhään, että sain keskittyä ainoastaan museon päänäyttelyyn (eikä siitäkään tällä merkkimäärällä niin hirveästi ollut tilaa sanoa):

Valokuvan totuus ja virhepäätelmä

Suomen Valokuvataiteilijoiden Liiton järjestämillä suurnäyttelyillä ja festivaaleilla on pitkä tausta aina 1980-luvulta saakka, mutta nykyisen muotoiseksi biennaaliksi vakiintuneena yhtyneenä tapahtumana kyseessä on nyt toinen. Yhdessä Suomen valokuvataiteen museon kanssa järjestetyssä päänäyttelyssä on keskitytty yhteen teemaan, joka ponnistaa tilastotieteestä lainatusta käsitteestä ecological fallacy (virhepäätelmä). Turkkilaisen kuraattorin ja tutkijan Basak Senovan kokoamassa näyttelyissä etsitään niitä taiteellisia lähestymistapoja, joiden avulla voi tuottaa ja käsitellä ympäristöä koskevaa tietoa sekä sen vääristymiin sisältyviä kriittisiä, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia puhetapoja.
Senovan kokoaman osuuden lisäksi on mukaan kutsuttu Hyrynsalmella vaikuttavan Mustarinda-seuran yhteinen laaja kooste Objects on Oil, joka syventää ekologisiin kysymyksiin keskittyvää teemaa ja käsittelee näyttelyssä luontokuvamme ja -suhteemme muutosta arkistojen, arkkitehtuurin, metsän ja energian näkökulmista. 

I.K. Inhan (1865–1930) lehmäkuvat innostivat Ali Cherriä (s. 1976).

Näyttelyn teema on siis äärettömän vakava ja myös tulevaisuutemme keskeisiin kysymyksiin kurkottava, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Ei edes arkistomateriaalin käytössä, jota voidaan myös lähestyä yllättävän kulttuurisen vuorovaikutuksen kautta: Beirutissa ja Amsterdamissa vaikuttanut multimediataiteilija Ali Cherri on löytänyt aiheekseen I.K. Inhan (1865–1930) häkellyttävät lehmäpotretit, jotka Inhalta tilattiin Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin vuonna 1900. Teoksessaan Cherri tutkailee muotokuvan, modernin ja kansallisen identiteetin syntyä. 

Guy Ben-Ner (s. 1969), Stealing Beauty (2008).

Toinenkin teos onnistui herättämään katsojassa hersyvän naurun. Israelilainen Guy Ben-Ner on ollut Kauneutta varastamassa (2008). Elokuva on eri kaupunkien IKEA-myymälöissä salaa ja luvatta kuvattu juonellinen tarina perhe-elämästä. Vanhemmat ja lapset käyvät myymälöihin rakennetuissa kotimiljöissä keskustelua maailmanmenosta kuin kotonaan. Hit and run -tekniikalla toteutetut kuvaussessiot tuottavat filmiin oman rytminsä ja oudon jännitteen. Ensin naurattaa, mutta sitten absurdiksi rakennettu vakava keskustelu taloudellisesta vaihdosta, yksityisomaisuuden merkityksestä, etiikasta ja perhe-elämästä vie väistämättä mukanaan. 
Näyttelyn kokonaisilme on toki vakava, väliin vähän kuivakkakin. Se on myös pelottava, koska se vie katsojan aika surullisena isojen asioiden äärelle. Valokuvan kautta moni asia saa kuitenkin sellaisen poeettisen ulottuvuuden, että vaikutelmaa pelkästä valokuvan avulla kuvittamisesta ei synny. 
Dokumentaarinenkin valokuva onkin lähihistoriassa saanut aivan uutta syvyyttä – esimerkiksi niistä ajoista 1970-luvulla, jolloin dokumentaarista valokuvaa käytettiin lähinnä epäkohtien esittelyyn. Syntyi outo tilanne, jossa valokuvan totuusarvo määrittyi pääsääntöisesti pelkästään kielteisistä asioista. Paha on totta, hyvä on illuusiota. 
Valokuvalla on myös opittu rakentamaan uusia todellisuuksia – tutkailemaan mieltä ja merkitystä yhdistämällä eri elementtejä todesta ja fiktiivisestä. Näin päästään myös kyseenalaistamaan itse totuuden käsitettä, joka niin usein otetaan liikoja miettimättä ikään kuin annettuna. 

***

PS. Ilahduttakaa itseänne kuuntelemalla vielä edellä mainittua Soundioulou Cissokhon (s. 1921) koransoittoa:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti