Julkaistua 554: Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tämän aamun Helsingin Sanomissa ilmestynyttä juttua en olisi koskaan halunnut kirjoitaa. Tapsa oli hyvä ystäväni. Mutta onneksi toinen hyvä ystäväni, Timo Setälä, otti Tapsasta hienoja kuvia Galleria Ortonin viimekesäisen Salvelan kesä V:n ripustajaisissa ja avajaisissa. Juuri tällaisena Tapsaa on hyvä muistaa: seestyneenä ja optimistisena, hiljaa myhäilevänä.

Julkaistussa jutussa oli harmillisesti yksi virhe, jonka olen alla korjannut. Kopioin tiedon lainkaan miettimättä suoraan Hesarin aiemmasta uutisoinnista: ei Tapsa ollut kuollessaan 62-vuotias vaan 61-vuotias.

Lopun Reino-tossut voi tuntua oudolta, mutta se oli hyvin kuvaavaa Tapsan itsestään huolehtimattomuudelle, ja kerronpa tässä vielä jutun lopun, kun ei lehdessä voi liikoja jaaritella. Kun siirryimme – yhteinen ystävämme oli muuten kuvanveistäjä Heimo Suntio – Moderna Museetin näyttelystä kaupungille syömään ja vinyylikauppaan (Tapsa oli intohimoinen musiikin harrastaja), ylitimme sateessa vilkasliikenteistä Långholmsgatania Södermalmissa, mikä oli aikamoista urheilua Tapsallekin tossuissaan ja autoja väistellessään, varsinkin kun olimme juoneet muutaman calvadosin museon kahvilassa, niin eiköhän yksi tukholmalaisnainen pysäyttänyt meidät kesken kaiken, koska hän oli huomannut Tapsan tohvelit ja halusi tietää, mitä ne olivat ja mistä niitä saa ostaa. Varsinainen trendsetter tämä meidän Tapsa!

Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tapani Mikkonen 1952–2014

 

Taidegraafikko Tapani Mikkonen kuoli 61-vuotiaana Jorvin sairaalassa 10.9.2014. Hän syntyi Joensuussa 26.12.1952, ja vietti lapsuutensa Lieksassa. Siellä hän innostui nuoruutensa rockkulttuurin visuaalisuuteen ja toteutti jo varhain ensimmäisen julkisen teoksensa: paikallisen diskon sisustuksen. 

Mikkonen opiskeli Oriveden opistossa, Lahden taideinstituutissa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Työuransa hän teki ensin Helsingissä ja sitten Espoon Nallenpolun taiteilijatalossa vuodesta 2000.  
Mikkonen aloitti 1970-luvun tyyliin realistisena työläiskuvaajana, mutta 1980-luvulle tultaessa hänen suhteensa kuvataiteeseen muuttui. Hän siirtyi maisemaan, väliin miltei abstraktiin, sitten monipuoliseen symboliseen ilmaisuun ja ryhtyi käyttämään värejä Myös teoskoot suurenivat. Mikkonen itse muisteli halunneensa vedostaa niin suurelle paperille kuin mahdollista, ”nostaa grafiikan seinälle” – hänen uransa alkuaikoina grafiikkaa esitettiin yhteisnäyttelyissä usein vain vitriineissä. Mikkonen onkin yksi niistä pioneereista, jotka nostivat grafiikan tasavertaisena ilmaisumuotona muiden kuvataiteiden joukkoon. Hän oli intohimoinen grafiikan puolestapuhuja ja rohkaisi aina nuorempia kollegojaan. Hän toimi muun muassa Grafiris-työpajassa ja myöhemmin grafiikanpaja Imprimossa. 

Mikkonen näytti, että grafiikka voi olla jopa julkisten tilojen monumentaalitaidetta. Skanskan pääkonttorissa sijaitseva, kolmeen kerrokseen kohoava Vuosituhannen muistiinpanoja (2001) on edelleenkin suurin suomalainen graafinen teos. 

Mikkonen matkusteli paljon ja imi vaikutteita muun muassa japanilaisesta puupiirroksesta ja tussipiirustuksista, joita hän itsekin teki. Tärkeitä olivat myös kokemukset espanjalaisista luolamaalauksista ja 2000-luvulla afrikkalaisesta kulttuurista. Hän vieraili Länsi-Afrikassa useampaankin kertaan ja teki ison mosaiikkiteoksen suomalaiseen Villa Karon kulttuurikeskukseen Beninissä.

Mikkonen oli monipuolinen taiteilija, joka myös maalasi paljon, vaikka ei usein maalauksiaan esittänytkään. Hän oli armoton työnarkomaani ja maalasi esimerkiksi viimeisessä residenssissään, Kolin vastarannalla Vuonislahdessa talvella 2012 kahden kuukauden aikana 80 öljymaalausta. Hän kävikin lapsuutensa Pohjois-Karjalassa melkein vuosittain piirtämässä ja maalaamassa. 

Mikkonen sai vuonna 1981 Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Vuonna 2003 hän sai vastaanottaa kuvataiteen valtionpalkinnon. Hän teki useita julkisia teoksia, ja hänen töitään on kaikissa Suomen merkittävissä julkisissa kokoelmissa. 

Mikkonen oli väliin surullisen hahmon ritari eikä aina jaksanut huolehtia itsestään, ei avata laskuja tai ajaa partaansa, mutta taiteen katsojana ja keskustelijana hän oli aina intohimoinen. Eräänkin kerran lähdimme yhteisen taiteilijaystävämme kanssa Tukholmaan katsomaan J.M.W. Turnerin, Claude Monet’n ja Cy Twomblyn näyttelyä – Mikkonen tallusteli aamulla jalkoihin tökkäämissään Reino-tossuissa tammikuisia ja räntäsateisia katuja, kun siirryimme kapakkaan analysoimaan näkemäämme. 

Surumielisyys onneksi hälveni viimeisenä vuotena: hänestä tuli isoisä, täysraitis ja hän valmisteli vimmaisesti tammikuista näyttelyään, josta on nyt siis tuleva muistonäyttely.

Näyttelykuvia 553 & 554 & 555 & 556: Taidetta risteillymatkailijoille

Elämä on ollut viime aikoina yhtä Guggenheimia ja myös vähän liikaa kirjoitushommia, joten blogipäivitykset ovat taas jäljessä – siinä määrin kun nyt olen edes taidetta seurannut. Palaan kuitenkin vielä viime viikolle ja tiistaihin, jolloin pääsin hetkeksi pois suomalaisesta taide-elämästä.

Lähdin nimittäin Guggenheim-seminaarin jälkeen kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan, jossa tavoitteena oli Moderna Museetin Turner, Monet, Twombly – Sent måleri (8.10.2011–15.1.2012) – eikä oikeastaan mikään muu. 

Niinpä matkustimme läpi yön laivalla Tukholmaan ja otimme heti aamulla satamasta taksin suoraan museoon, jotta saisimme jonot minimoitua.

Selvisimmekin hyvin ennen jonojen kasvua, ja niinpä saimme paneutua rauhassa J.M.W. Turnerin (1775–1851), Claude Monet'n (1840–1926) ja Cy Twomblyn (1928–2011) kunkin myöhäisemmästä tuotannosta koottuun näyttelyyn, jossa oli haettu erilaisten ulkoisten teemojen kautta muun muassa subliimia, vanhenemista ja luopumista.

Kriitikkokin leikkii joskus lapsellisia leikkejä. Kiertäessäni näyttelyn viimeistä kertaa mietin, että minkäköhän työn ottaisin mieluusti omalle seinälleni. Voittajaksi selvisi Twomblyn Wilder Shores of Love (1985). Enkä taatusti osaa eritellä syytä tähän valintaan. Aika lähelle tuli Turnerin pieni skissi Tyyni meri ja etäisiä harmaita pilviä (1840–5?):

  
Monet'sta en ole ole koskaan ollut ihan hullaantunut, mutta Turner ja Twombly tekivät minuun tosi voimakkaan vaikutuksen. On mainittava, että en koskaan esimerkiksi ole kunnolla tutustunut Lontoon laajaan Turner-tarjontaan, ja Twomblyäkin olen aiemmin nähnyt ainoastaan yksittäisinä töinä. Oli sitä paitsi hienoa nähdä maalausnäyttely, joka oli kuratoitu vähän oudommasta näkökulmasta ja joka sai ihan uudenlaisia tyylisuuntien rajoja ylittäviä siltoja aikaiseksi.

Heimo Suntio (s. 1955) ja Tapani Mikkonen (s. 1952) ihastelemassa Twomblyn jättimäistä neliosaista teosta Quattro Stagioni (1993–95).

Ja kun aikaa oli tarpeeksi, Suntio innostui kuuntelemaan myös sitä tapaa, miten Modernassa lapsille maalaustaiteen katsomista opetettiin.

Tuli taas vähän kateellinen olo. Kaiken Guggenheim-hypetyksen jälkeen herää niin yksinkertainen kysymys: miksi meilläkin ei voisi olla tällaista hyvää taidemuseota, jonka substanssi vastaisi itsekseen kaikesta brändäyksestä ja pakottaisi ihmiset tulemaan luokseen katsomaan vain taidetta? Tallinnan Kumukin alkaa olla jo samanlainen. Miksei Helsingin taidemuseokin voisi olla tätä?

Tätä mietiskelin juodessani espressoa ja grappaa. 

***

Vaan eiköhän Suntio huomannut, että tuollahan on vielä joku valokuvanäyttely (emme olleet siis suorittaneet ennakkoon mitään tiedustelutoimintaa vaan lähdimme pelkästään ex tempore katsomaan yhtä näyttelyä). Ja niinpä siellä olikin aika raju kattaus: salikaupalla jättimäistä kokoelmanäyttelyä En annan historia – Fotografi ur Moderna Museets samlingar (1.2.2011–19.2.2012):

Näyttely oli vähän liikaa keskittymiskyvylleni, koska olin käynyt Turner etc. näyttelyn jo kolmesti läpi, mutta toisaalta oli hauska vaellella saleissa ja poimia sieltä täältä vanhoja ja uusia mestareita. Ja niitähän piisasi 1840-luvulta näihin päiviin asti. En minä itse asiassa ole koskaan nähnyt elämässäni näin hienoa valokuvanäyttelyä, jossa oli ihan kaikkea: August Sanderista (1876–1964) Hiroshi Sugimotoon (s. 1948) tai vaikkapa Irving Pennistä (1917–2009) Diane Arbusiin (1923–1971). Modernassa kokoelmat muodostavat vankan kulmakiven museon toiminnalle.

***

Ja tulihan sitä ohimennen nähtyä Cecilia Edelfalkin (s. 1954) pieni Moment-näyttely (20.9.2011–12.2.2012), jossa taiteilija kuvaa itseään ja omaa oeuvreaan monitasoisesti: 
 

***

Ja jaksoin katsoa vielä Ulf Rollofinkin (s. 1961) Moment-näyttelyä (8.11.2011–12.2.2012), jossa oli varsin väkivaltainen mutta oudon kaunis tunnelma:

Suntio lähti vielä viidenteenkin näyttelyyn (Ynglinggatan 1, 25.11.2011–22.2.2012), jossa esiteltiin legendaarisen ysärigallerian toimintaa, mutta minulta loppuivat voimat, ja otin Mikkosen kanssa cavan baarissa. On se kummallista, että yhdessä museossa voi olla näin paljon taidetta.

Sitten levykauppaan (Micke's), josta löysin sikahalvalla Wilson Pickettin Atlantic-vinyylin Hey Jude (1969; kuunnelkaa nimibiisi tästä linkistä):

Sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään ja sitten takaisin laivalle. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä kannelta Sugimoton kunniaksi valokuvan:

Taide siis voi todellakin olla "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten Janne Gallen-Kallela-Sirén Guggenhem-seminaarissa hehkutti. Se voi olla sitä jopa risteilymatkailijoille ja jopa Ruotsissa.

Näyttelykuvia 514 & 515 & 516: Nojaa...

Eilen raahauduin jälleen kipeytyneellä polvellani Ateneumista vielä Galerie Forsblomin kautta sänkyyn, jossa olenkin tänään maannut koko päivän lukien. Jouduin jopa peruuttamaan yhden keskusteluosallistumisen.

Forsblomilla oli tarjolla kolme taiteilijaa (28.10.–20.11.), jotka eivät minua paljon hetkauttaneet. 

Olen usein miettinyt sitä, miten sitä on tavallaan oppinut vuosien mittaan tunnistamaan tietyn laadun, mutta kaikkina näinä vuosina on myös aina ollut taiteilijoita, joiden tuotannosta en "yhtään tykkää" vaikka "tiedän", että he ovat ikään kuin "hyviä". 
Minä en ole koskaan ymmärtänyt Marianna Uutisen (s. 1961) taidetta, vaikka ymmärränkin – ainakin tietyllä tavalla – hänen arvostuksensa. Olen aina pitänyt hänen maalauksiaan jotenkin ylimielisinä ja pinnallisina ja myös aika epäkiinnostavina. Ja arvatkaapa, että hävettääkkö yhtään sanoa näin ääneen. Hävettää. Ja enköhän näyttelyssä jutellut yhden tuttuni kanssa, joka sanoi, että hän saa Uutisen töistä valtavasti energiaa, jonka hän tuntee joka solullaan:

Olkoon sitten niin. Minä en vain pääse osalliseksi näihin aniilininsävyisiin energiakenttiin. En vaikka kuinka yrittäisin. Mutta onhan se niinkin, että taidemaailma olis kauhia paikka, jos kaikki tykkäis aina samasta. Olipa hemmetin analyyttisesti todettu!

***

Ja yhtä älyllisesti jatkuu. Jos Alessandro Twombly (s. 1959) olisi jonkun muun kuin suuren mestarin Cy Twomblyn (1928–2011) poika, hän tuskin olisi esillä Forsblomilla. Kaj Forsblom ei kysyttäessä tätä varmaankaan myöntäisi, mutta olen varma, että juuri näin on. Ja silti samalla ymmärrän, että Cy Twomblyn poikana olemisen täytyy olla hirveä rasite taidemaailmassa. Niinpä oikein pakotin itseäni katsomaan näyttelyä sympaattisella asenteella:

Nojaa, olihan se lopulta ihan sympaattinen näyttely. Samalla kuitenkin varsin epä-älyllisesti ajattelin, että olisihan sieltä Italiasta löytynyt varmaan satoja kiinostavampia viisikymppisiä rivitaiteilijoita kuin juuri se yksi, joka nyt sattuu olemaan Cy Twomblyn ainoa lapsi. Tyhmä mä. 

[Huomautus: Tämähän ei siis ole kriitikkiä vaan polvisärkyisen kriitikon huolettomia taidepäiväkirjamerkintöjä.]

***

Ja sitten vielä yksi epä-älyllinen havainto. Jos Forsblom toisi Suomeen vain suurten kansainvälisten tähtien taidetta, olisi helppoa heitellä jotain sellaista, että me saamme nähdä näitä jämiä – international leftovers, niin kuin sanotaan. Mutta hänhän todellisuudessa tuo näytille kansainvälisistä kuvioista myös nuorempia ja ei-niin-kuuluisia taiteilijoita, kuten vaikkapa nyt Hidemasa Fujii (s. 1984). Tämä valoilla pelaava taiteilija on ihan raikas, mutta ei ehkä kuitenkaan paljoa muuta:

Ja sitten huomasin oman epä-älyllisyyteni saaneen jo oudot mittasuhteet. Tajusin nimittäin, että yleensä menen katsomaan vain taidetta – myös ns. huonoihin gallerioihin –, mutta juuri Forsblomilla minussa herää aina kummallinen taka-ajatus: Miksiköhän se on tuonut esille juuri tämän taiteilijan? 

Paskaako se minulle oikeastaan kuuluu? Yritän siis ehkä opetella tästä eroon.

Tai sitten vain polveni on liian kipeä – tai ehkä olisi pitänyt mennä suoraan sänkyyn. Hyvää yötä.