Julkaistua 320 & 321: Poika katsoo taidetta & Jälleen yllätyksetön Salmela

Poissaollessani on Suomessa ilmestynyt pari juttuani, jotka kirjoitin jo aikoja sitten tehtyäni pienen kesänäyttelykierroksen. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi sellainen vähän kepeämpi kuvallinen reportaasi matkasta:

Poika katsoo taidetta

Taiteellisen kesäretken ei tarvitse olla helposti sulateltava välipala. Mitä jos hyppäisit autoon ja ajaisit 1400 kilometriä lapsuuttasi, taidetta ja Suomea pohtien?

Kesällä tehdään usein jotain helppoa, mutta voi vapaa-aikaan suhtautua välillä toisinkin. Minä en ollut menossa kenenkään mökille kalaan tai rentoutumaan vaan hyppäsin autoon ja ajoin kolmessa päivässä 1400 kilometriä pitkin eteläistä Suomea taidetta etsien ja päädyin takaisin kotiin.

Kesällä käydään kesänäyttelyissä, mutta voi kesätaidetta katsoa ihan oikeassa taidemuseossakin. Lapsuuden kesät olivat tunnetun kliseisesti aina niin pitkiä ja ihania, mutta joskus kannattaa muistella asioita toiseltakin kantilta. Traumojahan meillä kaikilla on.

Jarmo Mäkilä purkaa omia länsisuomalaisia traumojaan Porin taidemuseossa laajalla 60-vuotisjuhlanäyttelyllään Poikien leikit. Mieleeni tulee Rob Reinerin leffa Stand by Me (1986), jossa nuoret pojat lähtivät etsimään kuolleen pojan ruumista. Koti voi olla myös kuin Freudin viljelemä käsite unheimlich (= kammottava, outo, kummallinen), siis kirjaimellisesti varsin epäkotoisa. Tämä kokemus on kaikille terveellinen – veikkaanpa, että myös tytöille.

Niinpä ajoinkin Porista lapsuudenkotiin Alavudelle, ja yövyin vielä elävien vanhempieni luona. Mieluisin paikallinen muistoni, lapsuuden suuri kiipeilypuu ”Jättiläinen” oli tietenkin jo aikoja sitten kaadettu. Lapsuuteni kouluakin purettiin parhaillaan. Mäkilän näyttely eli vahvana mielessäni.

Sitten Mänttään, jossa oli kuvataideviikoilla tarjolla nuorempaa ja rosoisempaa nykytaidetta. Elämän tuskat ja riemut kietoutuivat hienosti löytämisen riemuun. Nuori aikuisuus taitaa olla vaikeuksineenkin aika onnellista aikaa. On hienoa, että taiteilijat osaavat näyttää sen.  

Tampereella olisi pitänyt piipahtaa Pirkanmaan triennaalissa (16.6–12.8.), mutta maaseutu kutsui. Savossa nimittäin vaikuttaa kaksi perinteistä kesänäyttelyä.

Kesällä voi vähän seikkaillakin, eikä kaiken tarvitse olla niin rationaalista. Yöpaikka jäi varaamatta, eikä Mikkelistä sellaista tietenkään löytynyt. Mutta sitten vain rivakasti – vaikkakin jo vähän väsyneenä – Savonlinnaan, jonka Seurahuone tarjosi sekä kohtuullisen hintaisen huoneen että kattoterassillaan maukkaat muikut.

Retretissä on johto vaihtunut. Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu puhkuvan intoa. Resepti on kuitenkin tuttu: vanhoja mestareita ja nykytaidetta. Nyt mestareina ovat Tyko Sallinen ja hänen 1910-luvun ekspressionistikollegansa sekä rakastettu sadunkuvittaja Rudolf Koivu, jonka kuvamaailman innoittamana Alexander Reichstein on luonut lapsille hienon elämysmaailman. Ja on syytäkin, koska perhelippu maksaa 35 euroa. 

Toisen konkarin, Marketta Hailan kuratoimaan nykytaidenäyttelyyn saa kulumaan kylläkin enemmän kuin yhden elokuvan verran aikaa, sillä videoita on aika paljon. Näyttely on kuitenkin täynnä huipputaiteilijoitamme, joiden teoksissa yhdistyivät sekä tiukka ammattimainen viimeistely että yllättävänkin voimakas elämyksellisyys. Ja kyllä Retretin luolastossa on lumoa.

Ravintolaa ei tarvitse enää lähteä etsimään, sillä tänä vuonna Retretissä aloittanut SIS. Deli+Café tarjoaa maittavan lähi- ja luomuruokapitoisen, tuoreen ja raikkaan ja seisovan pöydän tai kahvilan lisukkeineen. Jos haluaa pelkkää raikastusta, on paikan oman reseptin jäätee aivan lyömätöntä.

Ja sitten Salmelaan, porvarillisemman kesätaiteen Mekkaan. Taidetta on paljon – konkareilta taattua laatua, mutta Salmelan nuoret ovat yleensä vähän helpommin pureskeltavia esittävän taiteen edustajia. Salmelaa on taidepiireissä ollut tapana vähän vähätelläkin, mutta kyllä sieltä hyvän annoksen kunnon taidetta aina saa. Kannattaa kuitenkin varautua hyttysiin ja toisinaan sateeseen. Näin minulle kävi, mutta onhan ammattimaisesti hoidetussa paikassa tarjota kävijöille toki sateenvarjoja. 

Sitten kotiin ja pienelle lomalle koko taiteesta. Uniin se taitaa kuitenkin tulla – niiden traumojen kanssa, jotka eivät ainakaan auenneet matkallani, vaikka taiteilijat kuinka yrittivät teoksillaan helpottaa käsittelyä. Mutta taisivat vaan vetäistä kaiken entistä enemmän solmuun.

– Jarmo Mäkilä, Poikien leikit, Porin taidemuseo 15.6.–2.9.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.

– Retretti, Punkaharju 9.6.–28.8.

– Taidekeskus Salmela, Mäntyharju 9.6.–12.8. 

***

Eilisessä Ilkassa ilmestyi puolestaan erillinen juttuni Taidekeskus Salmelan kesänäyttelystä:

Jälleen yllätyksetön Salmela

Suomen kesä on täynnä taidenäyttelyitä, joista voi poimia makuunsa sopivaa tarjontaa. Yksi vahvimmista toimijoista on Taidekeskus Salmela, jonka tarjonta on vakaata – mutta siten myös varsin yllätyksetöntä.

Eteläsavolaisen Mäntyharjun idyllisessä ympäristössä toimivan Taidekeskus Salmelan puuhakas isäntä Tuomas Hoikkala on kuin taidemaailman Vesa Keskinen konsanaan. Hän kova touhuamaan ja ideoimaan, toisinaan vähän mahtipontisestikin, ja hän on myös kovan luokan bisnesmies. Ainoa ero tuntuu olevan hienostuneisuusasteessa. Mediakohujen sijaan Hoikkala viihtyy pikemminkin seurapiireissä ja toisaalta saksofoniensa parissa.

Salmela on jo pitkään ollut suomalaisen kuvataidekesän keskeisiä vetonauloja, ja Salmelan kävijä tietää jo aina etukäteen saavansa nähdä paljon hyvää taidetta. Ja taidetta on todella paljon: tänäkin kesänä teosluettelossa on peräti 313 teosta.

Konkareiden katselmus

Salmelan resepti on aina ollut selkeä. Tarjolla on toisaalta tuhti annos taiteemme vakiintuneiden kiintotähtien tuotantoa ja lisäksi aina joukko nuoria, joita Salmela residenssiohjelmineen on ollut sparraamassa.

Tämän kesän konkareita ovat muun muassa Tapani Mikkonen, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki, Kristian Krokfors, Johanna Koistinen ja Tuomas Mäntynen. Taattua laatua siis.

Suurimman yllätyksen järjestää varmaankin lähinnä graafikkona tunnettu Mikkonen, joka on viime vuonna kaivanut akryylimaalit ja pensselit esiin ja antanut palaa. Ryöppyävä luova vaihe on vähän häkellyttäväkin: väliin herkistellään, väliin maali pursuaa suoraan putkilosta kankaalle. Perinteisiä kukkatauluja eivät hänen huikeat iiriksensä kuitenkaan koskaan muistuta.

Aaron Heino ja Tapani Mikkonen Salmelassa.

Eikä ole Mäkelälle ja Krokforsillekaan riittänyt litteä kaksiulotteisuus. Krokfors on käyttänyt maalauksissaan tehokeinona kuperaa pintaa, ja osa Mäkelän puupohjaa hyödyntävistä maalauksista alkaa muistuttaa suorastaan veistoksia.

Nuoret esittävät

Suurin ongelma Salmelassa on yleensä nuoriso-osasto. Minulla ei ole mitään esittävää maalaustaidetta vastaan, mutta Hoikkalan mieltymys nuoremman polven esittäviin maalareihin alkaa olla jo vähän puuduttavaa. Hoikkalan työskentely nuoremman taiteen kanssa on toki ihailtavaa. Hän jakaa palkintoja ja tarjoaa residenssiohjelmaa ja mahdollistaa monin tavoin toimeentuloa tämän vaikean alan aloittelijoille, mutta kovin näkemyksellistä voimaa eivät hänen valintansa yleensä tarjoa. Salmelan suosima taide on yleensä kovin sisäsiistiä ja pikkuporvarillista tai ainakin helposti omaksuttavaa.

Jos kaipaa taiteelta vähän vaikeampia kysymyksiä ja pohdittavaa pitkälle kesäisen iltapäivän jälkeenkin, ei Salmelan nuorten tarjonta sellaiseen juurikaan johdata. Tässä suhteessa Salmela ei selvästikään liiku nykytaiteemme eturintamassa.

Osalle nuorista Salmelan tarjoama tilaisuus on myöskin vähän liian kova pala. Esimerkiksi nyt tämän kesän Salmelan vuoden nuoren taiteilijan Milla Kuisman (s. 1980) rahkeet eivät oikein vielä tunnu riittävän isompaan näyttelykokonaisuuteen.

Kaikkineen Salmela on kokemuksen tasolla hyvin kuvattavissa ilmaisulla ”ihan kiva”. Taas tänäkin kesänä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Julkaistua 316: Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Eilisessä Ilkassa näkyi ilmestyneen raporttini tämän kesän Retretistä (9.6.–28.8.), jossa kävin jo kolmisen viikkoa sitten ja kirjoitin juttuni:

Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Kesänäyttelyihin suhtaudutaan usein kuin kesäteatteriin: kepeää ja helppoa koko kansalle. Retretin tämän kesän näyttelyt osoittavat kuitenkin, että kesälläkin voi harrastaa vakavasti taidetta.

Punkaharjulla sijaitsevassa Taidekeskus Retretissä on miehitys vaihtunut. Uusi toimitusjohtaja, Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu aloittavan suotuisissa tuulissa. Hän on myös jakanut vastuuta toiselle konkarille: Porin taidemuseon ja Näyttelyvaihtokeskus Framen pitkäaikainen johtaja Marketta Haila (ent. Seppälä) on koonnut Retretin dramaattiseen luolastoon mittavan nykytaidenäyttelyn.

”Paha poika” ja kaverit

Retretin päävieras on suomalaisen ekspressionismin suurin sankari Tyko Sallinen (1879–1955), jota näköjään nykyään lanseerataan suomalaisen taiteen ”pahana poikana”. En nyt tuosta pahuudesta niinkään tiedä, mutta Sallisen rooli maalaustaiteemme kehityksessä on niin merkittävä, että jokaisen vähänkin vakavamman taiteenharrastajan on syytä suunnata nyt Retrettiin. Esillä on monia Sallisen avaintöitä – muun muassa monia muotokuvia Mirriksi nimitetystä vaimosta sekä jo ikoniset HihhulitJytkyt (1918), joista molemmista on tarjolla myös luonnoksia ja versioita. (1918) ja

1910-luvun miehisten ekspressionistiemme maailmankuvasta ja erityisesti myös naiskuvasta on hedelmällistä käydä keskusteluja edelleenkin, sillä näyttelyn maalareiden myötä pääsemme kiinni moneen ajankohtaiseen aiheeseen. Ilman historiaa ei ymmärrystä synny, ja 1910-luvun kansalliseksi aarteistoksi muuntuneen taiteen kautta olemme epäilemättä kulttuurihistoriamme ytimessä. Sallisen seurassa näyttelyssä nähdään otoksia Alwar Cavénin, William Lönnbergin, Eemu Myntin, Juho Mäkelän, Eero Nelimarkan, Valle Rosenbergin ja Jalmari Ruokokosken tuotannosta. Uhoa siis riittää – ja epäilemättä myös angstia.

Nykyajan hyvät taiteilijat

Retretin luolastossa on tarjolla suorastaan loistava katsaus nykytaiteemme kärkinimiin. Ripustus on onnistunut myös siinä suhteessa, että teokset joko suorastaan ottavat toisiinsa kantaa tai jossain kohdin ne on pantu ottamaan kontaktia toisiinsa. Dramaattinen luolasto on osattu hyödyntää kunnolla, ja monet nykytaiteilijamme ovatkin nimenomaan paikkasidonnaisen taiteen mestareita – kuten vaikkapa Charles Sandison, joka muokkaa tietokoneohjattuja tilateoksiaan vaikeisiin ympäristöihin millintarkalla virtuoosimaisuudellaan.

Luolastossa ottamiani "taidekuvia". Yllä Kari Cavén ja Eija-Liisa Ahtila, alla Pekka Jylhä.

Ainoa kritiikinpoikanen syntyykin siitä, että kokonaisuus on saumattoman varmaa työtä, eikä vähän nuoremmalle ja entuudestaan tuntemattomalle rosoisuudelle ja kokeiluille ole tarjottu tilaisuutta.

Näyttely ei ole ihan helppo, ja videoteoksia on melko paljon, joten kannattaa varata aikaa. Pienen uhrauksen myötä saa kuitenkin hyvän kuvan nykytaiteemme menosta – ja myös siitä, kuinka hyviä ihmisiä taiteilijat nykyään tuntuvat olevan. Sadan vuoden takainen uho ja herooisuus ovat vaihtuneet myötäelämiseen ja yhteisöllisyyteen.

Satukin elää

Vähemmän raadollista menoa on tarjolla Rudolf Koivun (1890–1946) satukuvitusten näyttelyssä, jonka maailman on monipuolisella installoinnilla päivittänyt nykylasten elämykseksi Alexander Reichstein. Lapsilla – ja toki myös aikuisilla – on mahdollisuus kuin liikkua keskellä satua.

Vähän vinksahtaneempaa nykytaiteellista satumaailmaa on tarjolla Grafiikanpaja Himmelblaun näyttelyssä, joka tänä vuonna on yllättävän terävä myös nykytaiteellisessa mielessä.

Retretti ei siis ole mikään pikkuporvarillisen sievä kesäretkikohde vaan tuhti paketti aidolle taiteenharrastajalle.

Näyttelykuvia 701 & 702 & 703 & 704 & 705 & 706 & 707 & 708 & 709 & 710 & Julkista taidetta 60: 1443 kilometriä taidetta

Perjantaina lähdin laina-autolla Suomen kiertueelle. Mutta ensin kävin Itä-Helsingissä vähän oudommassa paikassa katsomassa taidetta. Palvelukoti Sofian aulassa oli Ninetta Sombartin (s. 1925) näyttely (17.5.–31.7.). Kyse oli vain painokuvista, mutta oli kiinnostavaa kuitenkin nähdä tällaista vähän esoteerisempaa maalausta, joka ei koskaan ole oikein kuulunut minun taidemaailmaani:

Ja oli siinä vähän historian siipien havinaakin, sillä Sombartin isä oli saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart, jonka kirjoja olen aikoinani 1970-luvun lopulla tenttinytkin.

*** 

Mutta sitten suoraan Poriin (237 km). Porin taidemuseossa oli Jarmo Mäkilän (s. 1952) 60-vuotinäyttelyiden Poikien leikit (15.6.–2.9.) avajaiset. Mäkilä on jatkanut edellisen isomman näyttelynsä poika-teemoja ja on myös ollut häkellyttävän ahkera. Mukana oli maalausten lisäksi installaatioita ja iso joukko keraamisia poikia:

On hienoa nähdä, miten niin moni kuusikymppinen taiteilija on hyvässä vireessä. Näin Mäkiläkin. Mutta on hänen töissään myös jotain tosi pervoa, joka tosin viehättää kammottavuudellaan:

Jytky, 2012.

***

Sitten Porista samana iltana Alavudelle (189 km), missä vanhempani Kaarina Kantokorpi (s. 1935) ja Voitto Kantokorpi (s. 1935) asustelevat. 

Heidät oli kutsuttu Taidekeskus Harriin pitämään yhteisnäyttely (26.5.–21.6.). He olivat vähän hauskasti laittaneet esiin jonkin verran uudempia töitä ja sitten paljon 1960-lukua, jolloin he nuorina taiteilijoina muuttivat Helsingistä Alavudelle.

Isäni, hänen veistoksiaan ja seinillä äitini 1960-lukua.

Ja olinhan siellä minäkin isäni ikuistamana pikkupoikana vuodelta 1962:

*** 

Taidekeskusksessa on myös esillä Matti Annalan (1898–1958) näyttely. Töysäläissyntyinen mutta Alavudella pitkään asunut Annala oli kelpo aikansa maalari, joka on vähän syyttä suotta niin unohtunut:

 

Kävin myös isäni työhuoneella ja varastollla, joka oli varsinainen Augeiaan talli:

Ja kun näin vanhan oppikouluni, jota nyt aletaan purkaa, tunsin itseni hetken aikaa ihan lapsuuden traumojen täyttämäksi Jarmo Mäkiläksi:

Ja sittenhän oli kuunneltava nuoruudenkaverini Pauli Hanhiniemen Tästä asti aikaa (1990), jossa kerrotaan samaisesta alavutelaisesta nuoruudesta.

***

Ja sitten kohti Mänttää (111 km). Mäntän kuvataideviikoilla (10.6.–31.8.) on vähän nuorempi ja kiinnostava taiteilija kuraattorina. Ilona Valkosen (s. 1980) kokoama näyttely oli varsin raikas – vaikka vähän turhankin rosoinen joiltain osin. Taiteilijalistakin oli tosi kiinnostava, ja mukana oli minulle useampiakin uusia tuttavuuksia. Toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinenkin vaikutti tyytyväiseltä:

Palaan asiaan tarkemmin, kun Ilkan tilaama juttuni ilmestyy. Mutta jos nyt pari suosikkiani kuitenkin mainitsisin. Hanna Saarikosken (s. 1978) performanssivideo See Paris and Die (2012) oli aivan mainio. Saarikoski kuljeskeli Pariisissa neljä päivää silmät kiinni. Silmäluomiinsa hän oli maalannut toiset silmät:

Mainio oli myös Jussi Juurisen (s. 1976) installaatio Kaivertamisen himo (2012): 

Graafikon himo oli kaiverruttanut Pekilon rakenteitakin:

***

Sitten Tampereelle (88 km), missä Kaija Papu (s. 1980) odotti minua Polaroidiensa kanssa. 

Näyttelyyn on siis tulossa hieno duuni.

***

Tampereelta suoraan Mikkeliin (252 km), missä oli tarkoitus yöpyä. Mutta eihän kaupungissa ollut uupuneelle matkailijalle sijaa, joten kelvottoman kebabin jälkeen suoraan Savonlinnaan (105 km), jonka Seurahuoneelta löytyi huone.

Seuraavana aamuna Retrettiin (35 km), missä oli tarjolla neljä näyttelyä (9.6.–28.8.). Ehdin jo kirjoittaa niistä Ilkkaan jutun, joten palaan asiaan tarkemmin, kunhan se on ilmestynyt. 

Tyko Sallisen (1879–1955) ja 1910-luvun ekspressionistikollegoiden näyttely oli hyvin rakennettu. Kiinnostavia rinnastuksia, paljon miehistä uhoa ja angstia. Ja varmaankin vähän vääristynyttä naiskuvaa. 

Marketta Hailan kuratoima nykytaidenäyttely Luolavertauksia luolastossa oli kuin suomalaisen nykytaiteen Kuka kukin on. Taattua laatua, tarkkaa työtä mutta samalla paljon elämyksellisyyttä. Mutta ehkä vähän liiankin varman päälle.  En yllättynyt mistään.

Tea Mäkipää (s. 1973) ja taustalla pikkuruinen Tommi Toija (s. 1974).

Rudolf Koivu (1890–1946) ei oikein ole minun taiteilijani, mutta ymmärrän toki Retretin valintoja. Lisäksi Alexander Reichstein (s. 1957) oli luonut hyvän elämyksellisen lapsiympäristön:

Grafiikanpaja Himmelblaun osasto oli poikkeuksellisen rohkea ja hyvä, varsin nykytaiteellinen eikä niinkään sitä helpointa ja siisteintä sievää myyntigrafiikkaa. 

Jani Leinonen (s. 1978) Himmelblaussa.

Kaikkineen tämän kesän Retretti on ehdottomasti käynnin väärti – niin kuin Mänttäkin.

***

Ja sitten vähän savolaista maaseutua pienemmillä teillä. Punkaharjusta ensin Sulkavalle (73 km), missä pienen tauon aikana kirosin taas suomalaista julkista taidetta. Ei minkäänlaista plastiikkaa, ei menoa eikä meininkiä, ei sommittelua. Mitä soutua tämä oikein on:

Tekijä on Heikki Räsänen (s. ?) ja vuosi 2007. Karmea amatöörimäinen tekele.

Ja sitten Puumalaan (41 km), missä söimme muikkuja vesisateessa.

***

Ja sitten Mäntyharjulle (111 km), Taidekeskus Salmelaan, jonka kesänäyttely (9.6.–12.8.) oli taidematkan päätösetappi. 

Salmelastakin ehdin jo kirjoittaa jutun Ilkkaan, joten palaan siihenkin kohta tarkemmin. 

Tarjolla oli varsin tuttua Salmelaa: taattuja konkaritaiteilijoita ja ei-niin-hirveän-kiinnostavia nuorempia maalareita, joita Salmelassa yleensä yhdistää esittävyys ja tietty helppo omaksuttavuus. Salmela ei koskaan räväytä tai juurikaan yllätä. Suurin yllätys taisi olla se raju ryöppy, jonka myötä paremmin graafikkona tunnettu Tapani Mikkonen (s. 1952) oli antanut siveltimen lentää kankaalla:

Tapani Mikkosen maalauksia ja Aaron Heinon (s. 1977) veistoksia.

Salmela on sillä tavalla ongelmallinen tapaus, että sen poroporvarillinen ja siisti imago antaa hyvällekin taiteelle voimakkaasti tiettyä omansalaista kontekstia, josta on vaikea irrottautua. Kai sitä pitäisi katsojanakin olla vähän itsekriittisempi ja kyetä myös analysoimaan ennakkoasenteitaan. Sitä paitsi se, että Tuomas Hoikkala on kova bisnesmies, on kuitenkin taiteilijoille pelkkä etu. Kyllähän he myyntiä tarvitsevat tehdäkseen töitään. Tosin on pakko todeta, että lievää tekopyhyyttä haistelen, kun luen Hoikkalan kommentteja vanhasta Suomen Kuvalehdestä: ”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”

***

Ja sitten takaisin Helsinkiin (201 km). Kaikkineen 1443 kilometriä. Paljon taidetta, vähän liikaakin, ja paljon suomalaista metsää – ja Savossa vähän järviäkin. Ja hauskaa oli.

Luettua 71: Kokoelma Bäcksbacka & Katriina Salmela-Hasánin ja David Hasánin taidekokoelma

Taideaiheinen lukupäiväkirjani on ollut keväästä asti täysin hunningolla, mutta yritetään nyt vielä elvyttää sitä. Eilen vietin iltapuhteen – ei muuten ollut järin pitkä – kahden uunituoreen taidekirjan kanssa:

 Kokoelma Bäcksbacka – Helsingin taidemuseon sydän. Helsingin taidemuseo 2011.

 

 Katriina Salmela-Hasánin ja David Hasánin taidekokoelma. Helsingin taidemuseo 2011.

Tulin tuossa vähän aiemmin jo kehaisseeksi, että on hienoa, kun Helsingin taidemuseo julkaisee tutkittuja kokoelmaluetteloita, joiden avulla varastossakin olevat teokset elävät enemmän taideteoksen arvoista elämää. Taidanpa nyt vähän perua sanojani. 

Kokoelma Bäcksbackan toimitustyössä oli joku näköjään keksinyt mielestään hauskan idean: pannaanpa kuvitetun teosluettelon lisäksi joukko Helsingin taidemuseon entisiä ja nykyisiä johtajia ja johtohenkilöitä kirjoittamaan esseet joistain taideteoksista. Tässä se joukko: Tuula Karjalainen (1999–2004), Maija Tanninen-Mattila (monivuotinen intendentti ja toisinaan vt. johtajana), Berndt Arell (2004–2007), Erja Pusa (nykyinen näyttelypäällikkö ja johtajan sijainen 2007) ja Janne Gallen-Kallela-Sirén (2007–). Suuria taidevaikuttajia kaikki tyynni.

Ja mitä on tuloksena? Joukko kuivakkaita elämäkerrallisia valioaineita ilman mitään erityisiä näkökulmia tai henkilökohtaista otetta. Oikeastaan vain Karjalainen on saanut jotain paloa ja intohimoa omiin juttuihinsa Tyko Sallisesta (1879–1955) ja Mauno Markkulasta (1905–1959). Varsinkin Markkulasta oli hauska lukea heti aloitus: "Rakastan kaikkia Markkulan maalauksia. Mitä enemmän niitä näen, sitä suuremmaksi tämä rakkaus kasvaa. Nuo pienet, valtavalla voimalla maalatut teokset hertättävät tunteita, mutta ovat kuitenkin katseelle vapaita." Ja sitten hän kertoo tuon rakkauden syistä. 

Ihan asiallista tietoahan kirja kuitenkin jakaa, ja Bäcksbackan kokoelmassa on toki paljon hienoja ja kiinnostavia teoksia, mutta jotain vähän tuoreempaa otetta olisin teosluettelon lisäksi odottanut. Kokoelmaluettelot kun muutenkin tuppaavat jäämään katergoriaan "auttamattoman tylsät taidekirjat", niin olisi parempi, että ne eivät todellisuudessakin aina olisi niin auttamattoman tylsiä taidekirjoja. Tämä on juuri yksi niistä.

Hasánien kokoelmaluettelo ei sitten ole samalla tavalla tylsä, mutta kyllä sekin lupaavasta alusta huolimatta ontoksi jäi. Kirjoittajat – Erja Pusa, Tuula Karjalainen, Markku Valkonen, Vexi Salmi ja Hannu Väisänen (s. 1951) – toistelevat eri puolilta katsellen David Hasánin mytologiaa luovan hahmon keskeistarinoita, ja luulenpa, että muutaman kuukauden kuluttua muistan vain sen, että kaikki kertovat Hasánien legendaarisista juhlista huikeine tarjoiluineen. Minusta on melkein luokatonta, ettei tässä yhteydessä, kun kerrankin mahdollisuus ja tilaa olisi ollut, kummankin Hasánin panosta taide-elämällemme kartoitettu vähän analyyttisemminkin tai edes pelkästään kronologisesti listaten. Ei olisi esimerkiksi ollut mikään vaivaa koota täydellistä luetteloa niistä merkittävistä taidenäyttelyistä, joita näyttelyjärjestäjänä tunnettu David Hasán Suomeen aikoinaan toi. Juuri tämä kirja olisi ollut se oikea konteksti.
No, jääpähän työsarkaa.

PS. Se kaikista tärkein eli kunnon teosluettelo koko museon kokoelmista puuttuu edelleen. Tähän olisi syytä saada korjaus ennen kuin Guggenheim nielee koko paskan. Jäisipähän edes jotain, mitä muistella.