Julkaistua 532: Kuvanveistäjä oli tuttu julkisista teoksistaan

Tänään julkaistiin Helsingin Sanomissa kirjoittamani kuvanveistäjä Kari Juvan (1939–2014) nekrologi. Julkaistu juttu oli varmaankin vähän lyhennetty, kuten tapana on, mutta en jaksanut ryhtyä vertailemaan, joten tässä kirjoittamani originaali [tylsä otsikko on Hesarin keksimä]: 

 

Kuvanveistäjä oli tuttu julkisista teoksistaan

Kuvanveistäjä Kari Juva kuoli vakavaan sairauteen Espoossa 21. huhtikuuta. Hän oli 75-vuotias, syntynyt Helsingissä.  

Kari Juva opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1961–64, missä muun muassa edellisen sukupolven mestarit Heikki Häiväoja ja Kain Tapper ohjasivat häntä kuvanveiston saloihin. 

Juva tuli tunnetuksi varsinkin mittavien julkisten teosten toteuttajana, mutta hän myös maalasi ja piirsi koko uransa ajan. Juva kuului siihen sukupolveen, joka uudisti suomalaista julkista veistotaidetta tuomalla taiteilijan subjektiivisen näkemyksen entistä voimakkaammin esiin: julkisen taiteen kaavoihinsa kangistunut herooisuus ja kansallinen pönäkkyys alkoivat murtua. 

Juvan ensimmäinen mittavampi julkisen veistoksen tuotti Helsingin kaupunginteatterin veistoskilpailu vuonna 1966, jossa Juva sai sekä 1. palkinnon että kaksi tunnustuspalkintoa. Pronssinen Thalia ja Pegasos paljastettiin vuonna 1970. Veistoksessa yhdistyy kaksi Juvan lempiaihetta: nainen ja hevonen – kuvanveiston plastisuuden mittatikuista pari tärkeintä. Veistoksessa yhdistyvät myös julkisen taiteen murroskauden elementit: esittävyys kietoutuu vapaampaan, taiteilijan omaa kädenjälkeä korostavaan tyylittelyyn, eikä veistoksen optimaalinen tarkastelukulma ole sidottu rituaaliseen frontaalisuuteen. Se elää joka tarkastelukulmasta erilaisena. Samana vuonna Juva voitti myös Riihimäki–Pietari-radan muistomerkkikilpailun, ja pronssinen Topparoikka paljastettiin Riihimäellä myös vuonna 1970. 

Juva sai siis lentävän lähdön uralleen, ja hän voittikin vuosien mittaan useita palkintoja aina 1980-luvulle saakka. Julkisia teoksia kertyi vuosien mittaan yli 30. Monista julkisista veistoksista mainittakoon vielä Helsingissä Töölön kirjaston edessä Lukusali (1972) ja Sörnäisissä Tannerin portti (1985) sekä Turussa Barkerin puistossa Turku työllä rakennetaan (1987), joka oli valmistuessaan Suomen suurin pronssivalu. Jättiläismäisessäkin veistoksessa näkyy Juvan kyky yhdistää voimakas massa keveyteen ja liikkeeseen, mitä lienee pidettävä yhtenä Juvan tunnusmerkkinä. 

Juva teki myös useita kirkollisia teoksia: reliefejä ja krusifikseja. Näissä materiaali oli toisinaan puu. Varsinkin vanhemmalla iällään hän itsekin kääntyi voimakkaammin kohti hengellistä elämää. 

Maalauksissaan ja piirustuksissaan Juva esitteli intiimimpää puoltaan. Maalaukset olivat värikylläisiä ja iloisia, ja usein naista esittävät piirustukset puolestaan nopeampia ja lennokkaampia – monen veistäjän tavoin Juvakin hallitsi nopean ja näennäisen helpon viivan. Juva myös esitteli usein piirustuksiaan veistonäyttelyiden yhteydessä. 

Juva ei keskittynyt pelkästään omaan taiteeseensa, vaan toimi useissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Kuvanveistäjäliiton puheenjohtajana vuosina 1971–82. 1970-luvulla hän toimi myös taideopettajana eri oppilaitoksissa. 

Tasavallan presidentti myönsi Juvalle professorin arvonimen vuonna 2009.

***

PS. Juva oli sairastellut jo pitkään. Viimeisin näyttely, jossa hän oli mukana, oli yhdessä Pessi Raution kanssa vuonna 2006 Helsingin taidemuseolle kuratoimani hevosaiheinen taidenäyttely Hevosvoimaa, jossa Juva oli kuin itseoikeutetusti kutsuttujen joukossa – hauskalla puuveistoksellaan. 
Surffaillessani juttua varten löysin hauskan blogin: Patsaanmetsästäjä ei ensin innostunut Juvasta, mutta sitten taide vei mukanaan. On varsin kiinnostava lukea tällaisia ns. maallikkokokemuksia, joiden kanssa voi miettiä taiteen ja yleisön suhdetta – ihan oikeasti, eikä vain akateemisena teoreettisena kysymyksenä

Julkaistua 427 & 428 & 429: Vaivaisukkojen paluu

Perjantaina julkistettiin toimittamani kirja Vaivaisukkojen paluu. Tämä tapahtui Kerimäellä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn (25.5.–31.8.) yhteydessä järjestetyssä seminaarissa. Aika hyvä olo tuli, kun pitelin kirjaa – kevään suurta projektia – kädessäni. Taisimme onnistua niin kuin pitikin. Aki Paavolan kuvat ovat hienoja kuten Ritva Kovalaisen (s. 1959) taittokin. Tässä tämän Maahengen julkaiseman aika monipuolisen kirjan sisällysluettelo:   
– Otso Kantokorpi: Esipuhe
– Otso Kantokorpi: Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?
– Seppo Seitsalo: Vaivaisukot peruspalvelun pioneereina – mutta mikä ukkoja itseään vaivasi?
– Seppo Knuuttila: Haltia, vaivaisukko ja kiusantekijä
– Ville Vauhkonen: Vaivaisukot toiveiden toteuttajina
– Risto Känsälä: Heikki Mikkilä – kuortanelainen vaivaisukkojen veistäjä
– Ville Vauhkonen: Miten Soinin seurakunnan vaivaiskassa toimi 1800-luvun puolivälissä?
– Kaarlo Arffman: Suomen maaseudun köyhäinhoito 1600-luvulta 1800-luvulle – vaivaisukkojen käytön taustaa
– Toivo Loikkanen: Kirkko, köyhät ja kansainvälisen diakonian moderni varainhankinta
– Jouko Karjalainen: Vaivaisukot keskellämme
– Otso Kantokorpi & Aki Paavola: Vaivaisukkoesittelyt

Alla esipuhe ja oma varsinainen juttuni. Kirjoitin myös kaikki 145 ukkoesittelyä, mutta niitä en tähän luonnollisesti ryhdy hilloamaan. Pitäähän jonkun sitä paitsi mennä ostamaan itse kirjakin. 

Esipuhe

Vaivaisukkojen paluu -kirja syntyi kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn myötä. Nelisenkymmentä vaivaisukkoa kokoontui maailman suurimpaan puukirkkoon kertomaan historiastaan ja sanomastaan. Kaikkineen näitä ukkoja on Suomessa jäljellä alun toistasataa – ja vielä Soinissa ainoa vaivaisakkamme. Vanhin tunnettu ukkomme – Hauhon Bartimeus – saattaa olla 1600-luvun lopulta. Suurin osa ukoista on 1800-luvun kansanomaista puunveistotaidetta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin. Tuoreimpana esimerkkinä Kalajoen Raution kesällä 2013 käyttöön vihittävä ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko törkeästi varastettiin syksyllä 2012.

 Soinin vaivaisakka – Suomen ainoa laatuaan. Kuva: Aki Paavola.

Vaivaisukkoperinne on leimallisesti suomalainen perinne, vaikka Ruotsista alle kymmenen kollegaa tunnetaankin. Se on siis miltei ainutlaatuinen, kansainvälisestikin merkittävä kansanomaisen taiteen osa-alue, jota meidän on syytä vaalia ja josta voimme hyvällä syyllä olla myös ylpeitä – toki ukkojen nöyryydestä mallia ottaen.

Professori Seppo Seitsalon aloittama uusi kiinnostus vaivaisukkojamme kohtaan poiki Invalidisäätiö ORTONin suojissa toimivan Galleria Ortonin kautta Pelastakaa vaivaisukot ry:n, ja alun perin pieni näyttelyprojekti kasvoi tapahtumien ryppääksi ja myös uudeksi kirjanmuotoiseksi kartoitukseksi suomalaisista vaivaisukoista.

Tällä kirjalla on ollut merkittäviä edeltäjiä. Markus Leppo (1967), Kaija Santaholma (2001) ja Jan-Erik Rudnäs (2006) ovat kukin julkaisseet kattavan selvityksen suomalaisesta vaivaisukkoperinteestä. Tämänkin kirjan asiatiedot perustuvat pääosin heidän uraauurtaviin selvityksiinsä. Nyt kameraan on tarttunut valokuvaaja Aki Paavola, joka on seikkaillut ukkoja ympäri Suomea metsästäen.

Emme siis ole pyrkineet esittämään mitään vallankumouksellisia  tuoreisiin tutkimuksiin perustuvia viimeisiä tietoja vaan itse asiassa jälleen kerran muistuttamaan asiasta, houkuttelemaan tulevaisuuden tutkijoita tekemään niitä tarkempia tutkimuksia, joita tällä kansantaiteen marginaaliin jääneellä alueella on runsaasti tarjolla. Arkistot ovat monelta osin vielä tässä suhteessa hyödyntämättä. Jos vain intoa riittää, niin tietoa kuitenkin löytyy, kuten maakunta-amanuenssi Risto Känsälän ja pastori Ville Vauhkosen artikkelit tässä kirjassa osoittavat.

Ukot ovat kärsineet monenlaisista vaivoista, kuten Seitsalo omassa artikkelissaan osoittaa, eivätkä vaivat ole vielä edes ohi. Ukoista on pidettävä huolta – varsinkin kun moni niistä tekee edelleen työtä tuulessa ja tuiskussa. Haluamme myös kiinnittää huomiota ukkojen asiallisen hoidon ja konservoinnin tärkeyteen. Kirkkohallituksella on käytössään konservointiavustus, joilla apuaan antaneita ukkoja voidaan nyt vuorostaan auttaa.

Myös ukkojen sanomaa on päivitettävä. Apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat tästä artikkeleissaan, joihin ajallisen perspektiivin tarjoaa kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman. Ilman historiaa emme voi myöskään ymmärtää nykyisyyden ja tulevaisuuden rakentumista.

Vaivaisukoista on moneksi. Ne tarjoavat kädenojennuksiaan eri alueille: kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- talous- ja sotahistoriaan, kansanperinteiden ja taiteiden tutkimukseen. Perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. Ukkojen kautta voisi lähestyä monia muitakin aiheita.

Tämä kirja on tehnyt tehtävänsä, jos se saa aikaan uuden kiinnostuksen ukkoja ja niiden tutkimista sekä niistä huolehtimista kohtaan, mutta emme myöskään saa unohtaa ukkojen varsinaista sanomaa: kanssaihmisten auttamista.

Helsingissä 28.4.2013

Otso Kantokorpi

***

Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?

Monen erityisesti pohjalaisen kirkon tai tapulin seinustaa on koristanut – ja joissain paikoissa koristaa edelleenkin – puinen ihmishahmo, joka on kerännyt rahaa seurakunnan köyhille. Usein ne seisovat koristeellisen katoksen alla, ja ukon yhteydessä voi olla myös kehotuslause – vaikkapa: ”Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.” Niitä on kutsuttu vaivaisukoiksi, eteläisemmällä Pohjanmaalla toisinaan vaivaispojiksi. On puhuttu myös kirkonäijistä ja vaivaistukeista – jälkimmäinen ilmaisu on säilynyt kansan suussa varhaisten tukinmuotoisten rahakeräysvälineiden myötä.

Suurin osa vaivaisukoistamme on peräisin 1800-luvulta, mutta vanhimmaksi oletetun Hauhon Bartimeuksen arvellaan olevan jopa 1600-luvun lopulta. Muutamissa seurakunnissa on varsin nuori ukko: tuoreimpana Rantsila, jonka jättimäinen ukko paljastettiin kesällä 2012.

Ukkojen tyylillisiä juuria ei ole tarkemmin kartoitettu. Osa vanhemmista ukoista muistuttaa saksalaisen kirkollisen puuveiston perinnettä, osa myöhemmistä hakee selvästikin juuriaan Pohjanmaan rannikon laivanrakennus- ja puunveistoperinteestä – onpa laivojenkin keulakuvillakin ehkä oma merkityksensä.

Moni ukoista on Suomen sodan (1808–09) puujalkainen sotaveteraani, ja moni niistä seisookin lähellä Pohjanmaan klassisia taistelupaikkoja. Voisi jopa ehdottaa teoriaa, että Ruotsista löytyvät alle kymmenen ukkoa olisivat perua juuri tästä sodasta, Pohjanlahden yli siirtyneiden käsityöläisten innoittamaa – ja jos ei sodasta, niin ainakin läheisten naapuruussuhteiden perua. Muualta maailmasta ei tällaista perinnettä sitten tunnetakaan, joten kyse on kansainvälisestikin varsin merkittävästä ja ainutlaatuisesta ilmiöstä.

Kaikkineen Suomessa tunnettuja ukkoja on ollut noin 180, joista 145 on jäljellä – myös yksi akka, joka työskentelee Soinissa. Jotkut ovat hävinneet aikojen saatossa, osa rapistunut hiljalleen huonokuntoisiksi ja sitten hylätty. Monia ukkoja on pahoinpidelty useampaankin kertaan ryöstösaaliin toivossa, ja vietiinpä Raution ukko kappelin seinästä kokonaan niinkin myöhään kuin syksyllä 2012. Tämä surullinen tapahtuma sai kuitenkin onnellisen lopun, kun ukko löydettiin toukokuussa 2013 hylättynä syrjäisen metsätien varrelta Kannuksessa. Ryöstetty ukko oli jkonkin verran vettynyt talven aikana, mutta se saadaan kunnostettua jatkamaan työtään.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Vaivausukkojen esteettiseen maailmaan on nykykatsojan hieman vaikea uppoutua. Toisin kuin hienompi ja arvokkaampi kirkkotaide, ukot ovat useimmiten seisseet ulkona säiden armoilla. Tämä on tuottanut ukkojen jatkuvan korjaamisen ja maalaamisen tarpeen, jota on myös toisinaan laiminlyöty kohtalokkaan pitkään. Ulkonevia osia – ojollaan olevia käsiä, jopa neniä, on hävinnyt ja toisinaan korvattu uusilla. Uudelleen maalauksissa ei useinkaan ole piitattu alkuperäisestä, ja vaatetuksen jopa väri on saattanut vaihtua kokonaan. On käytetty sitä materiaalia, mitä tarjolla on ollut. Toisinaan käytetty maali on ollut täysin väärää, jolloin ukkojen rapistuminen tai jopa suoranainen tuhoutuminen ovat vain nopeutuneet.

Alkuperäisen mestarin näkemyksen ja sen onnistumisen arvioiminen on näiden historiallisten vaiheiden kautta usein vaikeaa. Mutta kyllä niihin kansan parissa suhtauduttu esteettisesti jo niiden uhkeimmassa nuoruudessa – ollaan oltu ylpeitä oman kylän osaamisesta, mutta on sitä osattu jo aikanaan kritisoidakin. Samuli Paulaharju on kerännyt muistitietoa muun muassa Perhosta, jossa rumaa ja pelottavaa ukkoa jouduttiin jopa kaunistelemaan: 89-vuotias Paavolan Tummu kertoi Paulaharjulle vuonna 1928: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”

Vaivauskot ovatkin tavallaan olleet käyttötaidetta, jonka oletetaankin kuluvan, vaativan erilaista korjailua ja lopulta muuttuvan jätteeksi. Monissa seurakunnissa onkin vuosien saatossa ollut töissä useampikin ukko: uusi on tehty, kun vanha on tehtävänsä jo selvästi täyttänyt.

Ukkoihin taiteena kohdistunut kiinnostus heräsi ensimmäistä kertaa varmaan pitkälti kansanperinteenkerääjä Samuli Paulaharjun myötä jo 1910-luvulla. Aiheesta kirjoitti myös arkeologian professori A.M. Tallgren vuonna 1911. Myöhemmin kansa- ja tilastotieteilijä Yngvar Heikel kiinnitti huomiota ukkoihin laajassa artikkelissa vuonna 1929.

Taitavana valokuvaajana tunnettu Paulaharju sekä valokuvasi että piirsi ukkoja, tallensi niihin liittyvää suullista perinnettä ja kirjoitti niistä myös useampia artikkeleita. Paulaharju ymmärsi myös ukkojen vaalimisen tarpeen: ”Saakoon vanha, uskollisesti virkansa hoitanut kirkonpalvelija saman kunnian vieläkin. Ja seisokoon hän rakkaan kirkkomäkemme vanhana uskollisena vartijana edelleenkin.” Sittemmin vaivaisukot ovat kokeneet kaksi pientä renessanssia, 1960-luvulla ja 2000-luvun alussa. Valokuvaaja Markus Leppo julkaisi ukoista kaksikin kuvakirjaa. 2000-luvulla ukkojen nykytilaa ovat kartoittaneet Kaija Santaholma ja vähemmän tunnetussa omakustanteessaan Jan-Erik Rudnäs.

Karvian vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Ukkojen tekijöiden joukosta on löytynyt sittemmin maineeseen nousseita mestareita – varsinkin kaksi: evijärveläinen Erkki Lahti (1816–1858) ja kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801–1850). Moni ukko on kuitenkin täysin anonyymi tai sitten nimetyn mutta vaiheiltaan vain vähän tunnetun tekijänsä ainoa taidonnäyte. Tieto tekijästä on tavallaan ollut yhdentekevä. Paulaharjukin törmäsi tähän Kalajoella, missä Piekon Aukko (Aukusti Isokääntä) vuonna 1916 totesi humoristisesti: ”Tietysti se on jumalan töitä niinkuin muutkin äijät.”

Ovatpa akateemisen koulutuksen saaneet ja taidehistoriassa jo paikkansa lunastaneet veistäjätkin kokeilleet taitoaan tässä lajissa: muun muassa Hannes Autere (Mänttä, 1930) Heikki Konttinen (Nurmijärvi, 1939), Eeva Ryynänen (Pankakoski, 1960) ja Kari Juva (Aitolahti, 2002). Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että varsin marginaalisiksi nämä ukot tekijöidensä muuhun tuotantoon nähden ovat jääneet. Ne ovat pikemminkin kuriositeetteja.
Vaikka ukot ovat saaneet osakseen arvostusta jo 1900-luvun alkupuolella, vakavan ja perinpohjaisen taidehistoriallisen tutkimuksen kohteeksi eivät ne kuitenkaan ole vielä joutuneet. Ne ovat itse asiassa pysyneet taidehistoriallisessa marginaalissa häkellyttävän pitkään ja sitkeästi. Arkistoissa on kuitenkin runsaasti tässä suhteessa käyttämätöntä materiaalia. Arkistojen avulla ukkoja kyetään ajoittamaan tarkemmin, ja monelle anonyymille ukolle saattaa vielä löytyä tekijäkin. Myös yksittäisten tekijöiden vaiheita on mahdollista tutkia tarkemmin. Perustutkimukselle on tilausta, sillä ukkojen kytkeytyessä ikään kuin ”luonnollisesti” nykyään niin voimallisesti virinneeseen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen tutkimukseen ja harrastukseen on syytä saattaa vaivaisukkoperinne osaksi samaa jatkumoa. Vaivaisukkoperinne on selvästikin oma voimakas juonteensa kansanomaisen luovuuden historiassa ja jatkuvuudessa: tuskin on väärin olettaa, että moni tuoreempi kansantaiteilija on saanut varsin suoria virikkeitä ukkojen maailmasta. Niin monelle tuo ukon hahmo tuntuu piirtyneen selkeänä lapsuuden ja nuoruuden muistikuvana.

Kirjallisuutta:

– Heikel, Yngvar: Kyrkornas fattiggubbar i det svenska Österbotten. – Svenska Litteratursällskapets folkloristiska och etnografiska studier IV. SLS 1929.

– Leppo, Markus: Vaivaisukot – Finnish Pauper-sculptures. WSOY 1967.

– Leppo, Markus: Finlands Wooden Men-at-alms – Finlands fattiggubbar – Suomen vaivaisukot. Valokuvakirja 1979.

– Paulaharju, Samuli: Käsikirjoitus Kirkonäijiä – 35 kuvaa ja piirrosta, 42 muist.pano-lehteä. Päivätty Oulussa 1932. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto.

– Rudnäs, Jan-Erik: Fattiggubbarna i Finland och Sverige. Jan-Erik Rudnäs 2006.

– Santaholma, Kaija: Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät. RAK 2001.

– Tallgren, A.M.: Fattiggubbar i Finland. – Brages årsskrift 6. Föreningen Brage 1911.

Näyttelykuvia 355 & 356 & 357 & 358 & 359 & 360 & 361 & Julkista taidetta 29: Olisikohan minustakin työn sankariksi?

Hesarin nettisivuilla – itse paperilehteä en ole kulttuuripoliittisista syistä enää pariin vuoteen tilannut – oli aamulla juttu Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen seinässä olevasta, Neuvostoliiton lippua ja rauhankyyhkysiä kuvaavasta 40-neliöisestä mosaiikkityöstä, joka on ollut piilossa peitteen alla vuosikausia mutta joka nyt on jälleen päästetty vapauteen.

Olen ollut kaksi vuorokautta miltei liikuntakyvytön kipeän polveni takia. Lääkärini soitti tänään ja kertoi, että röntgenkuvien perusteella kipeä vasen polveni on vähemmän kulunut kuin ei-kipeä oikea polveni. Niin että suositus oli lähinnä särkylääkettä ja voimistelua. 

En kuitenkaan masentunut. Sirpin ja vasaran innoittamana päätin stahanovilaisittain heittäytyä työn sankariksi ja lähteä heti katsomaan tuota kummajaista – huolimatta tuskaisan kipeästä polvesta ja ankaran harmaasta kevätsateesta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Ensin kävin kuitenkin Töölön kirjastossa hakemassa lainaksi Ray Charlesin omaelämäkerran Ray Charles omin sanoin (Johnnyn Kniga 2005). Kirjaston edessä tutkailin pitkästä aikaa Kari Juvan (s. 1939) Lukusalia (1972):

 

Olen aina katsonut veistosta vähän ristiriitaisten tunteiden vallassa. Olen ajatellut, että raskas pronssi – tai ylipäätään iso ulkoveistos – ei voi olla hyvä kuvaamaan sitä herkkää hetkeä, kun kaksi tuntematonta ihmistä kohtaavat kirjastossa. Sitä paitsi Juvan veistos on mielestäni muutenkin vähän kömpelö ja kulmikas. Ja silti jotenkin pidän siitä. En tiedä johtuuko se 1970-luvun hengestä (silloin minä olin nuori) vai mistä. Ei kai kaikkea osaa aina analysoida.

Sisälläkin tuli vähän ristiriitainen olo. Matti Peltokankaan (s 1952) ihan hieno Säteet (1989) on ulko-oven vieressä, mutta mielestäni paikka on kelvoton – selityksenä on kaiketikin se, että se on varmaankin pantu paikoilleen ennen varashälyttimiä:

 

Tällaisella installoinnilla hävitetään se, miten herkkää ja aineetonta kivikin voi olla.

***

Sitten Korjaamolle katsomaan valokuvataidetta. Korjaamon Galleriassa oli viime vuonna EMMA Prizen saaneen Mikko Rikalan (s. 1977) debyyttiyksityisnäyttely Between the Idea and the Reality (8.4.–1.5.), jonne eksyin etuaikaan ennen illan avajaisia. Vähän surreaalissävyisetkin tilannekuvat olivat oikeastaan aika raikkaita, vaikka tietty yliharkinta tai tarpeeton nokkeluus löikin joistain vähän läpi. Mutta kyllä tätä nuorta miestä kannattaa seurata.

 Primary Sense, 2009.

***

Korjaamo Cafén seinillä oli myös valokuvia. Ja opinpa taas uuden sanankin: cossaaminen tai cossaus. Kyse on englanninkielen sanojen costume ja play yhdistymisestä: cosplay. Muutama vuosi sitten Suomessakin on yleistynyt uusi animen ja mangan maailmasta vauhtia saanut tapa pukeutua (ja varmaan jotain enemmänkin, mitä minä en tietenkään ymmärrä) uuteen roolihahmoidentiteettiin. Näitä on kuvannut ranskalainen Lorenzö (s. 1978) näyttelyssään Cosplay Finland (14.1.–6.3. – näyttelyn olisi siis pitänyt olla jo loppu):

Eivät kuvat visuaaliseti nyt mitään ihan erikoisia olleet, mutta kaiken maailman ilmiöiden dokumentointi on sekin jo aina arvokasta. Oli tähänkin maailmaan hauska tutustua. Kun en nyt itse paljoa enää taida cossailla.

 ***

Asiaan. Tätähän minä lähdin katsomaan:

Tästä herää varmaan ainakin pieni haloo. Mielestäni suotta. Neuvostoliitto oli olemassa, ja sillä oli symboliikkansa. Turha historiaa on kieltää purkamalla kulttuurihistoriallisesti merkittäviä muistoja. Sellainen tämäkin on. Taiteilija on nimeltään herra Ter-Grigorjan (s. ?), eli kotoisin jostain Armenian suunnalta. Mosaiikki on vuodelta 1977.

Minulle tuli myös vähän huvittunut olo, kun katselin sitä. Ihan samanlainen kuin katsoessani ulkopuolella vitriinissä kuin vuosikymmeneniksi sinne unohtunutta Juri Gagarinia:

Ja tähän Töölön outoon aikakoneeseen pääsi sisällekin. Siellä Neuvostoliitto oli kaikessa mukana, sisustuksessa ja kahvilassa. Tarjolla oli pietarilaisen Tamara Repinan (s. 1958) näyttely Kaleidoskooppi (7.–28.4.):

Vähän oli sellaista kansalaisopistotasoa, vaikka koulutettu ammattilainen onkin kyseessä. Aulassa oli myös viisi Suomessa jo pitkään asuneen, pietarilaissyntyisen Andrei Gennadievin (s. 1947) maalausta, vaikka mitään infoa varsinaisesta näyttelystä ei ollutkaan. Tämä Gennadiev, jonka töitä olen nähnyt ennenkin, voisi olla ihan osaavakin (tutkailkaa kotisivuja), jos vähän malttaisi keskittyä:

***

Sitten kamppiin. Näyttelyssä oli arkkitehti Tuija Pösön (s. ?) veistosnäyttely Soirometsä (23.3.–10.4.):

 

Kyllä se amatöörimäisyys näkyy. Välillä jyvä niin kuin löytyy, välillä ei. Sievyyttä ja pintapuolista taitoa piisasi, syvyyttä ei juurikaan. Ripustus oli melkein kiinnostavampi kuin veistokset.

***

Mutta Lasipalatsin aukiolla oli vitriineissä tosi hauska näyttely. Ensin meinasin mennä halpaan ja ajattelin, että Ornamon 100-vuosijuhliin liittyvä Marianne Valolan (s. 1978) näyttely (21.3.–11.4.) oli vähän niin kuin mitä tahansa muotia, mikä ei oikein minun maailmaani ole:

Mutta sitten havahduin katsomaan tarkemmin Valolan Naisten päivä -malliston kangaskuvioita. Aika hienoja kirkkoveneitä:

Ja humoristinen Valola ihmettelee oheisteksteissä, että sitä hän ei ymmärrä, miksi kirkkovenettä käytetään kiroiluunkin.

***

Ja sitten vielä Laituriin, jossa oli myös kiinnostava näyttely – tai itse asiassa messut: Kaavoista kaupungiksi – kaupunkisuunnittelumessut (5.–9.4.).

Kaavoittajat ja liikennesuunnitelijat siellä tarjosivat kahvia ja pullaa ja esittelivät suunnitelmiaan. Näihin Laiturin näyttelyihin pitäisi itse asiassa tutustua säännöllisesti, ettei aina heräisi omaan elinympäristöönsä vaikuttaviin suunnitelmiin liian myöhään. Nyt kuitenkin alkoivat paukut olla niin loppu, että en jaksanut kunnolla enää keskittyä. Polveen otti niin kipeää, että melkein itketti. Mutta sitten minua lohduttivat ratikassa lukemani Ray Charlesin sanat: "Itken usen laulaessani. Itku on tuntemista ja tunteminen ihmisyyttä. Minä itken, kyllä vain."

Ei minusta ehkä ole työn sankariksi. Niinpä lähdin kotiin.