Julkaistua 783 & Virossa 183 & Arkkitehtuuria 59: Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Kesän alussa ilmestyi suomalaisen arkkitehtuurin kaksivuotiskatsaus Finnish Architecture 2016 (Alvar Aalto Museum/Museum of Finnish Architecture/SAFA 2016). Arkkitehtuurimuseossa on vielä päällä kaksivuotisnäyttely (15.6.–2.10).

Minulta tilattiin julkaisuun artikkeli, aihe ja käsittelytapa vapaa. Tässä se suomeksi, itse kirja on ilmestynyt vain englanniksi. Mainittakoon, että käännökset kannattaa ihan oikeasti aina tarkastaa. Nyt en kiireessäni tehnyt sitä, kun juttu pintapuolisesti vaikutti hyvältä. Ilmestymisen jälkeen huomasin, että olisi pitänyt. Englanninkielisessä jutussa kerron opiskelleeni taidehistoriaa yliopistolla, mikä ei pidä paikkaansa. Olen itseoppinut (?). 

Kuvituksenkin sain valita itse, ja valitsin omia vanhoja kuviani ja annoin itselleni luvan vähän hupailla – niin kuin kirjoittajamäärittelyssäkin.

Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Unelmoin koko lukioaikani tulevani arkkitehdiksi, vaikka tajusinkin, että lyhyellä matematiikalla se olisi ollut miltei mahdotonta. Se johti kuitenkin siihen, että olen koko elämäni tuntenut lukkarinrakkautta arkkitehtuuria kohtaan.

Olen pitkään toiminut ammatikseni taidekriitikkona, mutta vaikka arkkitehtuuri on esimerkiksi Helsingin yliopistossa taidehistorian opetuksessa olennainen osa, ei taidekriitikoilla juurikaan ole tapana puhua arkkitehtuurista. Arkkitehtuuri on alue, joka jätetään yleensä erikoisasiantuntijoiden vastuulle. 

Yleissivistyksellisistä syistä hankin käsikirjastooni ja luin John Summersonin (1904–1992) itsekin jo klassikoksi muodostuneen kirjan The Classical Language of Architecture (1963). Ja toki tutustuin Andrea Palladioon (1508–1580), hänen ajatuksiinsa mittasuhteista ja symmetrisyydestä.

Joka kerta, kun kirjoittaja lähtee Tallinnaan ja palaa sieltä, hän näkee Jorma Hautalan värisuunnitelman Wärtsilän telakan allashalliin (Arkkitehtitoimisto Erkko Wirkkunen, 1975).

Myöhemmin opin ajattelemaan palladiolaisesti myös tilaa rakennuksen ympärillä ja tajusin, että rakennuksia oli tarkasteltava eri puolilta – ei pelkkinä fasadeina, niin kuin maallikoilla on usein tapana tehdä, ja johon toisaalta tiivis kaupunkirakenne myös toisinaan saattaa pakottaa. Tuolloin opin ajattelemaan myös rakennusten massoittelua ja pääsin jo kuvataiteenkin äärelle miettiessäni rakennuksen mahdollista ”veistoksellisuutta”, josta vieläkin on toisinaan tapana puhua, vaikka en olekaan täysin vakuuttunut ilmaisun mielekkyydestä. 

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista on mielekästä puhua – enkä pelkästään siksi, että arkkitehtuuria nimitetään toisinaan suomenkieliselläkin termillä, vaikkakin enää harvemmin: se on ’rakennustaidetta’. Syy on lähinnä se kompleksinen suhde, joka ns. puhtaalla taiteella ja arkkitehtuurilla on ollut, ja joka kaikkien mahdollisten ratkaisuyritysten jälkeen on vieläkin varsin kompleksinen. Tämä suhde tuntuu palaavan sitä paitsi uuden akuutin keskustelun aiheeksi, koska ns. prosenttiperiaate on Suomessa jälleen noususuhdanteessa – siis periaate, jonka mukaan julkisessa rakentamisessa tietty rahasumma, ideaalisesti ehkä juuri tuo 1% mutta käytännössä usein paljon vähemmän, käytetään rakennukseen liittyviin taidehankintoihin. Yksi prosenttiperiaatteen ongelmista on luonnollisesti se, missä vaiheessa taide asettuu osaksi arkkitehtuuria: onko se jotain, jota tehdään yhdessä arkkitehdin kanssa, vai onko taide vain jälkikäteen hankittua pinnallista koristelua, jolla valmis rakennus somistetaan asianmukaisen tyylikkäällä tavalla. Tätä keskustelua on Suomessakin käyty ainakin 1960-luvulta saakka.

On tiettyjä tekstejä, joihin tulee palattua usein. Yksi tällainen on kuvanveistäjä Raimo Utriaisen (1927–1994) essee ’Monumenttitaiteesta’ (Taide 3/1962). Utriainen totesi muun muassa: ”Monumenttitaiteen on luotava henkinen, kohottava komponentti sille arkiselle elämänpoljennolle, joka sykkii kaupungin jokapäiväistä tarvetta palvelevan arkkitehtuurin viitoittamissa puitteissa. Ellei se siihen kykene, ilmeistä on, että  ennen pitkää arkkitehtuuri riistää monumenttitaiteen osuuden ja muuntuu tarvittaessa itse palvelemaan ko. tarkoitusperiä; pyrkiessään yhteisyöhön uuden arkkitehtuurin kanssa symbolistisena taideteoksena, joka elää pintajännitteen, muotojen vastakohtaisuuden sekä tilojensa rytmin varassa, ei monumentti voine loukata sitä kohdetta, jonka kunniaksi se on pystytetty.” Mainittakoon, että Utriaisella oli takanaan myös arkkitehtiopintoja ja että hän on yksi niistä harvoista kuvanveistäjistä, jotka Suomessa ovat aktiivisesti toimineet yhdessä arkkitehtien kanssa. Toinen tällainen oli Kain Tapper (1930–2004), mutta hänen arkkitehtuurin liittyvät työnsä jäävät selvästikin jähmeämmiksi hänen ns. vapaisiin töihinsä verrattuina.

Kirjoittaja on tehnyt Virossa arkkitehtuuriseikkailuja koko 2000-luvun ajan. Yksi merkittävimmistä kohteista on ollut Valve Pormeisterin (1922–2002) pohjoismaisesta orgaanisesta arkkitehtuurista vaikutteita saanut Kurtnan siipikarjankasvatuksen koeaseman päärakennus vuodelta 1966. Koska arkkitehtuurikokemus täydentyy vasta sisältä koettuna ja eletyksi elämäksi muuntuneena, vietti kirjoittaja hääjuhlansa tässä 1960-luvun kolhoosiarkkitehtuurin helmessä kesällä 2014.

Tuntuu siltä, että arkkitehdit ja taiteilijat eivät ole oppineet yhteistä kieltä – niin taiteilijoita kuin molemmat ovatkin ja niin pitkään kun keskusteluyhteys on ollutkin olemassa. Itsekin arkkitehtuurin kanssa monumenttimaalarina toiminut Unto Pusa (1913–1973) opetti pitkään arkkitehtejä Teknillisessä korkeakoulussa, ja hänen työtään – sekä oppejaan – piti samassa oppilaitoksessa yllä myöhemmin kuvanveistäjä Raimo Heino (1932–1995). Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, ja esimerkiksi suomalaisen arkkitehtuurin grand old man, Markku Komonen, samaisen oppilaitoksen myöhempi arkkitehtuurin professori, kertoi minulle äskettäin asiasta keskustellessamme, että hän hakeutui opiskeluaikanaan myös Vapaaseen Taidekouluun, silloisen kuvataiteen modernismimme huippuoppilaitokseen, koettuaan tarvitsevansa lisää tietoa kuvataiteesta, minkä hän koki oleelliseksi arkkitehtiopinnoissaan.

Kaikki tämä liittyy tietysti voimakkaaseen modernistiseen perinteeseen. Palaan vielä Utriaiseen, joka vuoden kuluttua kirjoitti uuden artikkelin samalla nimellä ja samaan lehteen (Taide 3/63). Niin kuvataiteella kuin arkkitehtuurillakin on taipumus tyyliytyä ja sitä kautta ajautua stagnaatiotilaan. Utriainen otti esiin Bauhausista ja Walter Gropiuksen (1883–1969) ajattelusta ulottuvuuden, joka lienee vaipunut vähän unholaan – Bauhausinkin nyt myöhemmin ikään kuin tyyliydyttyä: ”Bauhausin olemus kehittyi alati kehittyvästä tapahtumasta, ei niinkään uuden ’tyylin’ luomispyrkimyksestä. Se noudatti orgaanista ideaa, joka saattoi mukautua alati vaihtuviin elämän vaatimuksiin ja joka ei myöskään ollut sidottu aikaan, paikkaan tai kansallisuuteen.” 

Utriainen viittasi myös kollegaansa Constantin Brâncușiin (1876–1957) ja tämän ajatuksiin pelkistämisen väistämättömyydestä: ”… siihen päädytään melkoisen varmasti, kun lähestytään esineiden, ilmiöiden olemusta, ydintä.” Tämä kaikki kiteytyy Utriaisen mukaan Alvar Aallon (1898–1976) arkkitehtuurissa: ”Katsellessaan Alvar Aallon rakennusten kolmiulotteisia julkisivupoljentoja, pintajuoksutuksia, tilojen liukuvaa suhdetta toisiinsa, massojen keskeisiä rytmijännitteitä yhtyy varauksetta käsitykseen hänen asemastaan ei ainoastaan konstruktiivisena ja orgaanisena arkkitehtinä – vaan yhtä paljon herkästi vaistoavana taiteilijana.”

Syy, miksi olen viipynyt niin pitkään historiassa, on kahtalainen. Ensinnäkin Utriaisen aloittama keskustelu on jäänyt Suomessa pahasti kesken. Toiseksi se on mielestäni sellaisenaankin vielä täysin ajankohtaista puhetta, joka on suotta unohdettu ja josta voisimme vihdoinkin jatkaa. 

1960-luvulta nykyhetkeen on toki tapahtunut paljon, ja arkkitehtuuri on kokenut erilaisia tyylejä. Postmoderni ei ehkä ensin ollut tyyli vaan historian vaiheistuksen vaatima uusi tapa ajatella, mutta väistämättä tyyliydyttään sekin on ajautunut omaan umpikujaansa tuottaen lopulta loputtoman määrän arkkitehtuuria muistuttavia epigonimaisia ratkaisuja ja päätyen siihen, jota on toisinaan ollut tapana pilkallisesti kutsua ”pohjanmaalaiseksi autokauppapostmodernismiksi”. Olen nähnyt lukuisia sellaisia rakennuksia – olivat ne sitten auto- ja huonekalukauppoja, kunnantaloja tai paloasemia.

Onpa wau-arkkitehtuurikin kuulemma jo ajautunut väistämättä historiansa loppuun, vaikka jotkut Helsingin Guggenheim-intoilijat jaksoivat vielä ennätysmäisessä – 1715 osallistujaa – kansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa vielä sellaista odottaa. Jo ikoniseksi muodostunut Frank Gehryn Bilbaon Guggenheim (1997) lienee kulminaatio ja cul-de-sacin viimeinen portti. Helsingin keskustelussa käsite ’Bilbao-efekti’ on kuitenkin pulpahtanut esiin tuon tuostakin. Ja oireellista kyllä: kysehän ei ole lainkaan kuvataiteesta vaan pelkästä arkkitehtuurista. Eivät ne siis vieläkään oikein tahdo kohdata toisiaan tasavertaisella maaperällä. 

Kirjoittaja harrastaa kolhoosibongailua, joka ei useinkaan ole ennakko-odotusten mukaista camphuumoria. Vilen Künnapun suunnittelema Kehran kolhoosin päärakennus (1984–90) on silkkaa metafysiikkaa. 

Olen puhunut toistaiseksi lähinnä vain muodosta, mutta en usko, että kaikista mahdollisista tyyliytymisen ja mahdollisesti vanhanaikaiseksi tulkituksi tulemisen myötä syntyneistä umpikujistaan huolimatta arkkitehtuurin muotokieli olisi kulunut loppuun – vaikka se olisikin muuttunut universaaliksi, kuten jo Gropius huomautti. Tätä seikkaa on vahvistanut esimerkiksi 2000-luvun alusta asti harrastaneeni arkkitehtoniset seikkailuretket Tallinnassa, jossa Neuvostoliiton väliintulo katkaisi kukoistavan funkisperinteen. Moni Tallinnan arkkitehdeistä on jatkanut tuota perinteitä – osin jopa taidokkaan ovelasti jo neuvostoaikana 1970-luvulla ja jalostaen sitä vielä edelleenkin. Kyse ei ole edellä viittaamastani postmodernismin kaltaisesta rappioitumisesta eikä pelkästä retrotrendistä vaan siitä, mihin Utriainenkin viittasi: oivaltavasta tavasta yhdistää konstruktiivista ja orgaanista käyttäen ehkä lisätaustana pohjoismaisen orgaanisen arkkitehtuurin taustaa, jossa yhtenä reunaehtona on kuitenkin aina ympäröivä luonto. Tämä lienee asia, joka ei vanhene koskaan.

Niinpä kuvittelenkin mielessäni uuttaa arkkitehtuurin nousukautta, jossa vertailukohta kuvataiteeseen ei olekaan pelkkä veistoksellisuus vaan pikemminkin ”veistotaiteen laajentunut kenttä”, josta taidehistorioitsija Rosalind Krauss alkoi puhua jo vuonna 1979 (’Sculpture in the Expanded Field’, October, kevät 1979). Ja kuvittelen vielä pidemmälle – osin Joseph Beuysin (1921–1986) ajatteluun ”sosiaaliseen veistotaiteeseen” liittyen – arkkitehtuurin tulevaisuutta osana sekä ympäristö- että yhteisötaidetta. Mahdollisuuksia on loputtomasti, ja wau-efektien sijaan voimmekin ehkä odottaa takaisin ihmisen kokoista ja yhteisöllisesti muovattua arkkitehtonista ympäristöä, jossa reunaehtoina on myös se kaikki tieto, mitä me fenomenologisen ajattelun – jota Suomen arkkitehtikunnan keskuudessa on propagoinut esikuvallisesti Juhani Pallasmaa lukuisilla kirjoituksillaan –  myötä olemme oppineet eletyn ja koetun tuottamasta. Ja näinhän siellä sun täällä maailmalla on alettu jo toimiakin, vaikka se ei usein ylitäkään kiiltävien arkkitehtuurilehtien julkaisukynnystä. 

Yhteisöllisyys vaatii myös nöyryyttä arkkitehdeilta ja rohkeutta maallikoilta. Nerous on jo pitkälti unohdettu asia, mutta varmaankin osin kaupallisista syistä sen on korvannut tähtikultti – niin kuvataiteissa kuin arkkitehtuurissakin, mutta eiköhän näillekin asenteille häämötä jo se väistämätön umpikuja. En minä esimerkiksi jaksaisi nähdä enää yhtään Zaha Hadid -epigonia – jos saan olla rehellinen. Niitäkin edellä mainittu Guggenheim-kilpailu tarjoili valikoimissaan.

Mutta palaan mainitsemaani yleisön rohkeuteen. Meidän on murrettava se ajattelu, että arkkitehtuuri on tekniikkaa ja taidetta yhdistäessään liian vaikea laji maallikolle ja että siitä puhuminen on jätettävä asiantuntijoille.
Palasin kouluaikojeni arkkitehtuuriharrastukseen vasta 2000-luvun alussa, jolloin aloin seikkailla Tallinnassa ja sittemmin muuallakin Virossa. Kirjoitin silkassa harrastemielessä ja samalla lomaillen kolme opaskirjaakin Tallinnaan liittyen ja päädyin siihen, että seikkailevalle turistille keskeisimmät kohteet ovat arkkitehtuuri ja baarit. Aloin myös varsinkin Pallasmaan innoittamana arvioida rakennuksia pelkän katseen sijaan menemällä sisään kaikkialle, minne vain pystyin. Halusin kokea arkkitehtuurin liu’uttaen kättäni kaiteella, nousten rappusia ja haistellen ilmapiiriä. Istuen jossain tarjolla olevassa tuolissa. Jos kyseessä oli julkinen sauna – Tallinnassa on muuten varmaankin maailman hienoin art deco -sauna – oli se toki koettava saunoen, jotta arkkitehtoninen kokemus olisi täydellinen. 

Saunan arkkitehtuuri on koettava myös saunoen, ja saunaksi Aleksander Vladovskin (1876–1950) suunnittelema art deco -tyylinen Kalma saun (1928) Tallinnassa alun perin suunniteltiinkin.

Kirjoitin ensimmäiseen kirjaani Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa (2005): ”Jos arkkitehtuuriin liittyvät kommenttini eivät aina tunnu asiantuntevilta, on kyse jokamiehenoikeudesta. Arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, minäkin olen yksi heistä. Jokaisella on oikeus arvioida ympäristöään ja jokaisen meistä olisi myös syytä tehdä niin. Koska arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, on myös syytä miettiä sen ihmisläheisyyttä, viihtyvyyttä, toiminnallisuutta yms.”

Yksi tapa kehittää arkkitehtuuria olisikin sen saattaminen paljon voimakkaammin julkisen keskustelun kohteeksi. Nykykuvataide on esimerkiksi lähestynyt enemmän ja enemmän ihmisten arkea, tavallisuutta, toisinaan emansipatorisena liikehdintänä marginaalien nostamisena keskiöön. Arkkitehtuuri voi ihan hyvin ottaa oppia tästä. Ja onhan näin tehtykin, mutta harvoin tällaisiakaan projekteja noteerataan näyttävästi. Kuvataiteessa ne ovat kuitenkin jopa trendikkäitä. 

Olisi ehkä vihdoinkin syytä tunnustaa, että esteettisessä mielessä kaikki on jo tehty. En usko, että olen kovinkaan paljoa väärässä kun väitän, että postmodernin vietyä muotokokeilunsa loppuun, jäljelle jäi vain pinta ja sitä kautta värit sekä uudelleen henkiin herännyt ornamentiikka, joka usein on kuitenkin vain mekaanista toistoa, jolla on taiteen kanssa varsin vähän tekemistä.

Värin uuden tulemisenkin opin ensin Virossa ja varsinkin Tallinnan laita-alueilla. Erityisesti liike- ja teollisuusalueille alkoi ilmestyä rakennuksia, joissa väri oli korvannut muodon efektinä: omituisia ja toisinaan suorastaan ällöttäviä keltaisia ja oransseja sekä iljettävän vihreitä rakennuksia. Nyt tämä sama ilmiö on rantautunut Suomeenkin. Tuoreimpana esimerkkinä juuri valmistuva Helsingin Jätkäsaari, jonne tuntuu ilmestyvän uusia riitasointuisia värejä ilman mitään kokonaissuunnitelmaa. Koen ne kaikessa näennäisessä puhtaudessaan ehkä nimenomaan likaisina. Mieleeni tulee itse asiassa antropologi Mary Douglasin käsitys liasta, joka hieman yksinkertaistaen on se, että lika on ainetta väärässä paikassa. Lika on ensisijaisesti symbolista. Taide on tietenkin ollut aina innokasta rikkomaan luokituksia ja symbolisia järjestelmiä, mutta sitä ei meille – julkisia teoksia lukuun ottamatta –  yleensä pakoteta. Lisäksi julkiset taideteokset muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi arkipäiväistyessään, mutta ruman värinen – siis yhteisöllisesti rumaksi tulkittu – rakennus ei sitä välttämättä tee, koska se dominoi paljon laajemmin ympäristöään. 

Kysyin keskustelussani Markku Komosen kanssa, että olenko mahdollisesti oikeassa siinä tulkinnassani, että kun muotokikkailujen aika oli jo päätynyt umpikujaansa, sitä jatkettiin suoraan pelkässä pinnassa – ja ilman mitään jatkumoa perinteeseen. Hän ei vastannut suoraan kysymykseeni, mutta hänen hymystään tulkitsin, että olin ainakin lähellä totuutta.

Värikin on projekti, joka kuvataiteen ja arkkitehtuurin osalta jäi Suomessa kesken. Eniten arkkitehtuurin värisuunnitelmia kuvataiteilijoistamme on tehnyt varmaankin konstruktivistiemme grand old man Jorma Hautala, muista mainittakoon ainakin Anitra Lucander (1918–2000), Timo Aalto (1941–2003), joka teki ainakin yhteen lähiöön lähinnä toteuttamattoman kokonaissuunnitelman, ja nuoremmasta polvesta ahkerimpana Markku Pääkkönen, muun muassa Männistön kirkossa Kuopiossa Juha Leiviskän kanssa. Perinne on aika kapea ja tuntuu olevan katkeamassa. Tämän perinteen haluaisin elvyttää: taidemaalarit ja arkkitehdit olisi syytä saattaa taas läheisempään keskusteluyhteyteen, varsinkin kun maalaustaidekin tuntuu alituisesta kuolleeksi julistamisestaan huolimatta löytävän jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. 

Onneksi Helsinki on kuitenkin täynnä kalkkimaalattuja taloja, jotka pintaremontin jälkeenkin istuvat yleensä väriharmonisesti yhteiseen kaupunkikuvaansa. Perinteisessä kalkkauksessa ei nimittäin voi käyttää lainkaan synteettisiä pigmenttejä, ainoastaan oksideja ja maavärejä, eikä niitäkään liikaa, joten värimaailma pysyy silmälle ja sen kautta sielulle rauhallisena. Eiköhän tätäkin perinnettä voisi elvyttää yhdessä uudemman pieninyanssisemman muotokielen kanssa – varsinkin kun kyse on sekä aikaa että ekologiaa kestävästä, luonnollisesta ja helposti ylläpidettävästä perinteestä?

Jorma Hautalan sanoin (’Yhteinen kieli taiteelle ja arkkitehtuurille’ hänen kirjoitusvalikoimassaan Pinnassa ja tilassa, 2001): ”Ympäristömme fyysisten suunnittelijoiden tulee nähdä ihminen luonnon ja historian osana.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataidekriitikko, joka asuu onnellisena Arvo Aallon ja hänen kumppaneidensa piirtämässä 1930-luvun funkistalossa seinällään Arvo Aallon pojan Timo Aallon hieno serigrafia ja ulkoseinällään juuri uusittu klassinen maavärinen kalkkauspinta.

Julkaistua 592 & 593 & Näyttelykuvia 935 & 936: Taidetta koteihin ja varastoihin & Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Viikolla ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/14). Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen haastattelujuttu taiteen keräilystä ja toinen vähän outo kritiikki – kun en oikein ymmärtänyt näkemääni.

Keräilyjutussa halusin tietoisesti nostaa esiin sellaisia keräilijöitä, joita ei julkisuudessa ole keräilijöinä tunnettu ja joilla ei ole järin täsmentyneitä ambitioita kokoelmansa suhteen. Ehkäpä vain rakkaus taiteeseen. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on keskittynyt nuorempaan taiteeseen, Skanskan entisellä pääjohtajalla Mauri Niemellä on ollut työpaikkansa näyttelykuratoinnin myötä – ja muutenkin – läheinen suhde moneen taiteilijaan. Ja pakkohan se on, hitto soikoon, mainita: kuvanveistäjäisäni on ollut aikoinaan Niemen kuvismaikka, joten hauskasti maailma on pieni. Antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin on innokas näyttelyidenkiertäjä, joka viihtyy myös huutokaupoissa:

Taidetta koteihin ja varastoihin

Missä vaiheessa kotiin hankittu taide muuttuu kokoelmaksi? Koska taiteen rakastajasta tai harrastajasta tulee taiteen keräilijä? Taidetta voi keräillä eri tavoin ja monenlaisista motiiveista, eikä lopputuloksen tarvitse aina olla monumentti.

Tapasin kolme taiteenkeräilijää, jotka eivät taiteen kentällä ole varsinaisina keräilijöinä esiintyneet. Kaikilla kolmella riittää kuitenkin taidetta nykyään varastoihin asti. Skanskan entinen toimitusjohtaja Mauri Niemi tuli taidemaailmassa tunnetuksi Skanskan pääkonttorissa pitkään jatkuneen näyttelytoiminnan myötä – lisäksi hän on toiminut aktiivisesti monissa taidealan järjestöissä ja laitoksissa. Taidehuutokaupoissa viihtyvä antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin aloitti keräilemällä kirjoja, mutta osa kirjoista on nykyään näkymättömissä taideteosten takana. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tuttu vieras varsinkin nuorempien nykytaiteilijoiden avajaisissa – ja epäilemättä toivottukin, koska erityisesti nuori taide kartuttaa nykyään hänen kokoelmiaan.

Mauri Niemi. Kuva: Timo Setälä.

Surojegin muistuttaa aluksi siitä, miten tunnetusta taiteenkeräilijästä Simo Kuntsista kirjan (2006) kirjoittanut Riina Tiitola siteerasi yhdysvaltalaisen taidehistorioitsijan ja kriitikon Donald Kuspitin ajatuksia: ”Keräilijän henkilöhistoriaan liittyy Kuspitin mukaan pettymyksiä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa. Ihmisten kanssa törmää pian epämiellyttäviin realiteetteihin, mutta taideteoksen ideaalikuva säilyy: se on juuri sellainen, minkälaisena keräilijä haluaa sen nähdä.” 

Nämä keräilijät eivät kuitenkaan Kuspitin ajatuksia pelästy, koska heillä kaikilla taiteeseen liittyy myös sen tekijä: kaikki hankkivat lähinnä elävien taiteilijoiden töitä, ja teosten myötä myös oikeat ihmissuhteet lisääntyvät. 

Mauri Niemen lattialta: Joakim Sederholm, Kättä pitempää – Arma tur, metalli, 2007. ”Joakim Sederholmin veistos tavoittaa jotain oleellista ihmisenä olemisesta. Muoto, pinnan struktuuri ja polttamalla esiin saatu väri on yhtä monimuotoinen kuin elämä.” 

MN: En minä oikein miellä itseäni keräilijäksi, mutta kun mietin tätä, mieleeni tuli tunnetun taiteenkeräilijä Vexi Salmen kommentti, jonka mukaan ”keräilijä on se, joka ostaa varastoon”. Tavallisen kodin omaava taiteenharrastaja joutuu aika nopeasti tähän tilanteeseen, joten kai minä sellainen sitten olen. Mutta jos keräilyyn liittyy joku systematiikka ja tarkat kriteerit, en tunnista itseäni keräilijäksi. Minulle taiteen hankinta on intuitiivista. Se on myös eräänlainen kasvuprosessi, joka on vuosien mittaan kehittynyt hiljalleen, kun on tutustunut vähän syvällisemmin taiteeseen. 

OK: Missä vaiheessa tajusit kuitenkin olevasi jonkinlainen keräilijä? 

MN: Jonkun muuton yhteydessä. Se on prosessi, johon on vain luisunut. 

OK: Olet ollut mukana paljon taidemaailmassa. Hankitko tutuilta taiteilijoilta? 

MN: Hankin eläviltä taiteilijoilta. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kuitenkin tunnen taiteilijan. Teoksiini liittyy myös useimmiten joku tarina. Sitä oppii tuntemaan, mitä on teoksen takana – mitä se käsittelee, ja myös millainen on itse taiteilija. Kaikki tämä helpottaa ymmärtämistä. 

Pekka Kauhanen. Kuva: Timo Setälä.

OK: Mistä tulee innostus nuoriin taiteilijoihin? 

PK: Kokoelmani alkoi silloin, kun opiskelin Suomen Taideakatemian koulussa. Silloin tehtiin vaihtokauppoja. Olin ensimmäisellä luokalla, kun viimeisellä luokalla ollut Tuomo-Tapio Immonen (1950–2011) ehdotti minulle kauppoja. Tein yhden pronssiveistoksen, josta valoin muutamia kipsikappaleita, joita vaihdoin parin kaverin kanssa. Toinen taisi olla Pekka Hermanni Kyrö. Siitä se kaikki alkoi, mutta sitten huomasin, että enhän minä ala vaihtaa. Jos minulla on rahaa, ostan mieluummin ja tingin. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Myyn kalliilla itse ja ostan halvalla. En ole vaihtanut kuin yhden kerran sen jälkeen. 

Pekka Kauhasen seinältä: Antti Tanttu, Pelon palkka, puupiirros, 1989. ”Antti Tantun iso puupiirros on ollut samalla paikalla kotonani jo 25 vuotta. Se on yksi kannatinpilareista kokoelmassa, ja voimakkaana työnä se antaa itsestään koko ajan jotain uutta.” 

OK: Eivätkö taiteilijat vaihda aika paljon? 

PK: Taiteilijat vaihtavat, mutta minähän olenkin kuvanveistäjä. Mutta vakavasti ottaen: siitä se alkoi pikkuhiljaa revetä. Koulussa oli esimerkiksi aina joulu- ja kevätnäyttelyitä, ja aloin hankkia teoksia ihan rahallakin, jos sitä pikkuisen enemmän sattui olemaan. 

OK: Sinähän seuraat nykyään aika paljon nuorta taidetta? 

PK: Olen seurannut pitkään. Olivathan nämä nyttemmin vanhentuneet opiskelutoverinikin nuoria silloin, kun aloitin. Mutta viimeisin villitys on tietysti uudempi sukupolvi, kahtapuolta kolmikymppisiä. Niillä on ihmeellisiä ideoita, ja töitä voi ripustaa vaikka kattoon ja nurkkiin. Ja liittyy se omaankin tekemiseen. Kyllä niistä jotenkin saa virikkeitä. Kotiin eivät kaikki enää kuitenkaan mahdu. Minulla oli Kuopion taidemuseossa 2007 näyttely ja ehdotin, että voisin ottaa seinille hankkimiani teoksia, kavereitten töitä. Silloin ehkä tajusin olevani keräilijä. Latasin auton kyytiin yli 50, eikä siinä ollut edes kaikkia. Taidemuseohan sitten tarkisti kaikkien teosten kunnon ja kehystikin osan. 

OK: Savolainen! 

PK: Niinpä. Mutta takaisin asiaan. Elävien taiteilijoiden töitä minäkin olen hankkinut. Vaikka onhan joukossa jo edesmenneitä. Kuten jotkut meitä tukeneet kollegatkin. Muistan kun nuorena oli vähän tiukilla, oli hienoa kun pystyi soittamaan joillekin taiteilijakollegalle, esimerkiksi Juhani Harrille (1939–2003) ja Kain Tapperille (1930–2004). Niille oli paljon helpompi soittaa kuin jonnekin säätiöön. Molemmat pelastivat toisinaan pälkähästä. Heillä molemmilla oli aika isot kokoelmat. Ja nyttemmin, kun on mennyt ihan hyvin taloudellisesti, ajattelen että voinhan minäkin samalla tavalla näitä nuorempia vähän jeesata – nyt kun on tiukat ajatkin. Ikään kuin jatkan tätä perinnettä. 

TS: Kyllä minussakin joku keräilykärpänen tai -hemuli sisällä asustaa. Taide ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia. Kaikki lähti siitä, että keräsin kirjoja ja sitten harrastus muuttui ammatiksi. Kirjojakin on nykyään vähän liikaa. Jos taiteenkeräily tarkoittaa, että teokset eivät mahdu enää seinille, vastaus on kyllä. Se raja on jo vuosia sitten ylitetty. Systemaattisena keräilijänä en minäkään itseäni pysty pitämään. Kun olen esimerkiksi puhunut Lars Swanljungin kanssa ja lukenut hänen kommenttejaan, pitäisi varsinaisella kokoelmalla olla tietty teema ja sen pitäisi pyrkiä tiettyyn kattavuuteen. Ei minulla ole sen paremmin mahdollisuutta kuin haluakaan siihen. Keräilyni on täysin intuitiivista. Olen tykännyt jokaisesta työstä kauhean paljon, mutta ei kokoelmassani ole edes mitään tyylillistä yhtenäisyyttä. 

MN: Toisaalta onhan meillä varmaan tiettyjä painopisteitä omaan makuun liittyen. Minulla esimerkiksi on aika paljon konkretismia. Sitten on toinen punainen lanka: jos on joidenkin taiteilijoiden töitä enemmän, silloin mielellään hankkii, kun taiteilija liikahtaa johonkin suuntaan linjassaan. Sitä alkaa seurata uutta polkua. Tietysti sillä edellytyksellä, että haluaa seurata sitä polkua, mihin taiteilija on menossa. 

PK: Kyllä ne kaikki ne on lempilapsia. Kun ostaa kotiin, on se vähän eri asia kuin se, että keräisi museoon. 

Timo Surojegin. Kuva: Timo Setälä.

TS: Minun makuni on aika laaja, eikä siitä synny linjaa. Kun mietin  vaikkapa tuoreita hankintoja, olen ostanut kaksi Tommi Toijaa ja kaksi Kauko Hämäläistä (1928–1986). Eivät he ole kovin lähellä toisiaan. Toijat ovat ekspressiivisiä, jopa raadollisiakin, ja Hämäläiset puolestaan pysähtyneitä ja zeniläisiä. 

MN: Minä olen viime vuosina hankkinut yhtä paljon veistäjiltä kuin maalareilta kuin valokuvaajilta. 

PK (savolaisittain): Se on hyvä linja. 

MN: Siihen vaikuttaa varmaan se, että kuratoin niitä Skanskan pääkonttorin näyttelyitä. Opin tuntemaan aika ison joukon eturivin veistäjiä. 

OK: Paljonko niitä näyttelyitä oli? 

MN: Se oli kymmenen vuoden rupeama, viitisen näyttelyä vuodessa, joten oli niitä viitisenkymmentä. Se kattaa aika joukon veistäjiä. 

OK: Timolla on eläviltä taiteilijoilta hankkimisen lisäksi yksi erikoisalue. Olet kolunnut paljon näitä halvempia huutokauppoja? 

Surojeginin seinältä: Janne Kaitala, Kipinämikko, akryyli, 2010. ”Janne Kaitala maalaa hienoja töitä, jotka toimivat maalauksen omilla ehdoilla, kuten taiteilija itse toteaa: ’Näissä teoksissa ei ole vihaa, ei rakkautta, näissä teoksissa on viivoja ja väriä. Näissä teoksissa ei ole rahahuolia tai muitakaan huolia. Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä’.”

TS:  Kuten sanoin, makuni on aika laaja. Jos ihastun johonkin työhön, niin voi se olla jo edesmenneeltä taiteilijalta. Kun rahat antavat periksi, saatan hankkia jotain vanhempaakin, johon olen tykästynyt. Yksi tällainen löytö oli Eino Ruutsalo (1921–2001). Taidehallissa oli vuonna 2001 se retro, joka muuttuikin sitten muistonäyttelyksi. Aloin niihin aikoihin käydä huutokaupoissa ja tajusin, että hemmetti, nämähän on aika edullisia ja minullakin on varaa niihin. Nyt minulla on kymmenkunta eri tyylistä ja eri ajoilta olevaa Ruutsaloa. 

OK: Käyttekö te muut huutokaupoissa? 

MN: Seuraan minä niitä mutta en juuri käy, joskus sattumanvaraisesti. 

PK: Olen minä Hagelstamilla joskus käynyt. 

MN: Minulle se on vähän raamin ulkopuolella. 

PK: Viimeksi ostin Aino Aallon (1894–1949) neljä tuolia. 

OK: Onko ne käytössä? 

PK: On tietenkin. Sitä paitsi, jos olisin mennyt kauppaan, ne olisivat maksanut paljon enemmän. 

OK: Savolainen! 

TS: Olen minä varmaan muutaman kymmenen työtä huutokaupoista ostanut. Täytyy kuitenkin muistaa, että näistä halvemmista huutokaupoista saattaa löytyä nimitaiteilijoita, mutta työt eivät välttämättä ole aina niitä parhaimpia – tai välttämättä sellaisia, mitä itse haluaisi hankkia. Näin on varsinkin vähän vanhemman taiteen kanssa. Harvoin niihin vanhempia huipputöitä eksyy.
MN: Huomasin kerran, että yksi kiinnostava työ oli myyty vähän halvemmassa huutokaupassa erittäin halvalla. Kyse oli vielä elävästä taiteilijasta, ja olisin halunnut juuri siltä kaudelta työn, mutta niitä ei enää ollut taiteilijalla jäljellä. Sain selville että se oli mennyt edelleen myyntiin, menin seuraavaan paikkaan ja kysyin mitä maksaa. Hinta oli viisi- tai kymmenkertainen. Ostin sen sitten, eikä edes harmittanut yhtään. Hintapyyntö oli ihan oikea. 

OK: Te ette siis keräile sijoitusmielessä ettekä rakenna museokokoelmaa. Mutta miten kokoelmat sitten elävät arjessanne, kun osa on varastossakin? 

PK: Silloin kun minulla oli se Kuopion näyttely, tuli vähän orpo olo, kun seinät oli puolitoista kuukautta tyhjillään. Ihan oikeasti. Alkoi ahdistaa, kun ei ollut muuta kuin se helvetin televisio. Tuntui siltä, ettei näin tule toimeen. 

OK: Vaihdatteko ripustuksia? 

PK: Vaihdan jonkin verran. 

MN: Kyllä minä vaihdan. Minulla on aika ”fleksiibeli ripustus”, osa on usein jopa nojalla seinää vasten. Olen laittanut teoksia kirjahyllyynkin. Sitten meillä on talossa piharakennus, jossa on autotalli. Se on vanha hevostalli ja yläpuolella on hevosmiesten asunto. Minulla on siellä tila. Vaimo sanoo sitä varastoksi ja minä sanon ateljeeksi. Siellä on aika paljon ripustettuna. 

OK: Siis niin kuin klassinen man cave – paikka, johon miehet tungetaan tai joihin he karkaavat omine harrastuksineen? 

MN: On siellä vanhat vinyylitkin. 

TS: Pyrin vaihtamaan ripustusta, mutta en kovin usein. On kuitenkin paljon niitä mielitöitä, joihin on erityisen tykästynyt ja ne ovat ikään kuin asettuneet oikeille paikoilleen. On minulla pari huonetta, joihin pyrin tavallaan luomaan vaihtuvia näyttelyitä. Niissä on helppo kiskotus ripustusta varten. On minullakin töitä lattialla kirjahyllyn edessä, mikä ei ole varmaankaan kovin oikeaoppista – mutta on se parempi kuin laatikoissa. 

PK: Nehän on myös niin, että näkyy. 

MN: Kirjahyllyssä kun kirjan alle laittaa ruuvin, siihen voi ripustaa ihan hyvin. Kun tarvitsen kirjan, nostan työn edestä pois. Tällä tavoin tulee uusi seinä käyttöön. 

OK: Luovutteko te koskaan hankkimistanne töistä? 

PK: En ole luopunut yhdestäkään. 

TS: Ehkä joskus pitäisi, mutta se on kyllä vaikeaa. Siinä se on tämä keräilijän dilemma. Niitä on helpompi hankkia kuin niistä luopua. 

MN: Minulla on yksi hyvä tapa. Niitä voi antaa lapsille ja lastenlapsille. Viimeksi lastenlapset saivat Tapani Mikkosen (1952–2014) työt päästessään ylioppilaiksi. 

OK: Mitäs sitten, kun teistä aika teistä jättää? 

PK: Minä olen rakentanut mökkiä ja ateljeeta Riäpysjärvelle [toim. huom.: Leppävirran Rääpysjärvi]. Vien sitten jäljelle jääneet veistoksenikin sinne. No, tämä vähän leikillä. En minä sitä ole tietoisesti miettinyt. Tyttäreni saa sitten hoidella tietoisesti asiat – onhan hän juristi koulutukseltaan. 

TS: En minäkään ole miettinyt. Se olisi ihan toinen asia, jos kyseessä olisi kokoelma, jolla olisi ihan oikeasti taidehistoriallista arvoa tai merkitystä – tai jotain ajankohtaisarvoa. En minä museotyötä tee. Ei kokoelmani ole sellainen eikä todennäköisesti tule sellaiseksi kehittymäänkään. Mutta on tätäkin syytä miettiä. 

PK: Eivät museotkaan voi koskaan ottaa kaikkia, huolivat vain parhaat päältä, ja sitten muut jäävät. 

MN: Minä olen jo periaatteessa päättänytkin. Asia on ”meinaamista vaille valmis”, niin kuin savolaiset sanovat. Aion tehdä kirjan. Kun minusta aika jättää, teoksille tapahtuu mitä tapahtuu Eivät ne kokonaisuutena säily, vaikka mukana onkin museokelpoisia töitä. Kirjan kautta niistä syntyy tietyllä tavalla kokoelma. Sitten voisin miettiä myös niiden tarinoiden kertomista. Kirjan tekeminen on nykyään pienenä painoksena helppoa eikä mahdottoman kallista. Suunnitelma on, että mitä useammalle sen kerron, sitä suurempi paine minulle tulee toteuttamiseen. 

OK: No nythän se pannaan lehteen. 

MN: Ehkä tämä on nyt se tietoinen julkituleminen. 

TS: Jotkut keräilijäthän ajattelevat, että museoiminen tietyllä tavalla tappaa kokoelman. 

OK: Palataan vielä hetkeksi eläviin kokoelmiin ja niiden henkisiin arvoihin. Sanokaa jotain ylevää. 

PK: Kuvia seinillä on vähän vaikea pukea sanoiksi. 

MN: Tietyistä töistä tulee tietynlainen identiteetti siihen omaan ympäristöön. Muistan, kun meiltä oli yksi Joakim Sederholmin veistos lainassa näyttelyssä, niin vaimoni oli aivan kauhuissaan, kun yksi perheenjäsen oli kadonnut. On teoksilla iso merkitys. Joistain tulee tosi tärkeitä, mutta tämäkin vaihtelee, ei se ole staattinen olotila. Uusiminen tai uusi teos muuttaa dynamiikkaa. Kyllä teokset keskustelevat keskenään – ei se ole pelkkä taidepuheen klisee. Intiimissä kotimiljöössä sen huomaa vielä paremmin kuin näyttelyssä. Näyttelyssä ne kuiskii, kotona joskus huutaakin. 

PK: Minullakin kun on näitä veistoksia… vai sanoisinko erilaisia objekteja… seinillä, katossa ja nurkissa, niin siitä se vasta mellakka syntyy. Kakofoniakin on aika kiinnostavaa. Siihen voi laittaa enemmän leikkisyyttäkin kuin omiin hommiin. 

TS: Tietyt työt ovat osa kotia – ja tavallaan osa omaa identiteettiä. Parhaimmillaan ne antavat haastetta katsoa asioita uudella tavalla, ei sekään ole pelkkä taidepuheen klisee. Jotkut työt pystyvät tekemään sitä kerta toisena jälkeen. 

OK: Esimerkiksi julkinen taide muuttuu usein tietyllä tavalla näkymättömäksi. Ei sitä Espaa kävellessään useinkaan pysähdy varta vasten katsomaan Gunnar Finnen veistosta. Havahdutteko te koskaan kotona? 

PK: Se riippuu vähän sohvan asennosta. Mutta vakavasti ottaen: kyllä sitä jää usein kiinni johonkin teokseen. 

TS: Kyllä kymmenenkin vuoden jälkeen joku avaa jonkun polun jonnekin. Aivan samoin kuin kirjallisuudessakin, ei niistä poluista aina tiedä, mihin ne johtaa. 

PK: Minulla on esimerkiksi Antti Tantun Pelon palkka (1989) ollut samalla paikalla jo 25 vuotta. Kyllä se antaa koko ajan jotain. Se on isokokoinen työ (149 x 239) ja siihen aikaan se jonkin verran maksoikin, mutta olen hirveän tyytyväinen siihen teokseen. Se on yksi niitä kannatinpilareista, joista olemme puhuneet. Nähdessäni sen päätin ensin, että tämä pitää saada, ja vasta sitten, että mahtuukohan se edes kotiin. 

TS: Minullakin on samanlainen kokemus. Kun olin nähnyt Inga Sipiläisen (1962–2002) muistonäyttelyn Hyvinkään taidemuseossa, ihastuin toden teolla. Hankin sitten myöhemmin kaksi työtä työhuoneelta, eivätkä ne siellä niin isoilta näyttäneet. Kuljetuskin oli vaikeaa, jouduin vuokraamaan Hyvinkään isoimman pakettiauton. Ja kun sain ne taloon sisään, löytyi vain ne kaksi mahdollista paikkaa, johon ne sitten mahtuivat. 

PK: On minullakin onneksi se Riäpyksen ateljee. 

MN: Jokaisella paikalla on kuitenkin omanalaisensa henki. Meillä on vaimon kotitila, mutta emme ole vieneet sinne juurikaan nykytaidetta. Seillä on entuudestaankin taidetta, ja ajattelin ostaa sinne tietyn aikakauden taidetta, tehdä ihan uuden kokoelman, mutta se soti kuitenkin periaatteitani vastaan. Se jäi vain ideaksi. 

OK: Pitäisikö vielä puhua luetteloinnista? 

MN (ei sano mitään, mutta kaivaa kännykästään kuvan Keisarillisen Turun Akatemian palosta säilyneestä 800 niteestä, jotka olivat olleet onnekkaasti kotilainassa, kun 40 000 tuhatta muuta nidettä paloi): - - - 

OK: Oiskohan se tässä?

***

Sitten oli vielä se pieni kritiikki. Toivottavasti taiteilijat eivät loukkaannu. En oikein ymmärtänyt katsomaani, mutta kuitenkin pidin näkemästäni. Jotenkin huumoriksi meni:

Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Markku Pääkkönen w/ Vesa Vierikko & John Peter Laakso, ”Sepä se” – piirustuksia ja algoritmejä, G12, Helsinki 4.–23.10. 

Jaakko Rönkkö, Käsikirjoitus III – piirustuksia, Galleria Katariinan Studio, Helsinki 8.–26.10.

Piirtämisestä puhuminen on täynnä kliseitä. Kun näyttelyssä näkee piirustuksia, on tapana ihastella seikkaa ja todeta, että niitä ei kovinkaan usein esitetä. Puppuahan tämä on: piirustuksia on koko 2000-luvun ajan ollut näyttelyissä vaikka millä mitalla. 

Kuvanveistäjistä on tapana sanoa, että he ovat yleensä hyviä piirtäjiä. Selitys on usein veistäjän kyvyssä miettiä yhtäaikaisesti kaksi- ja kolmiulotteisen kuvan plastisuuden problematiikkaa. Ja tottahan tämä on mutta yhtälailla puppua: on paljon veistäjiä, joiden viivassa ei ole mitään ihmeteltävää. 

Piirustuksia ihaillaan useimmiten viivan herkkyyden kautta. Mitä vähemmillä keinoilla piirtäjä saa aikaan suuren emotionaalisen vaikutuksen, sitä parempi hän on. Pikkutarkkuus ja näköisyys on rahvaan makua. Vähän puppua tämäkin on: viivaa voi käyttää niin monin tavoin ja moniin tarkoituksiin. Piirrosjälki voi olla ekspressiivistä mutta aivan yhtä hyvin meditatiivista.

Voi piirtämällä leikkiäkin, vaikka huumori on tunnetusti vaikea laji, ja taidekuva voi muuttua helposti vain pilakuvaksi. Tätäkin asiaa tulin miettineeksi Markku Pääkkösen ja hänen kahden ystävänsä – Vesa Vierikko ja John-Peter Laakso – piirustussessioiden tuotosten äärellä. Kovin oli poikamaista, ja V-sanatkin vilahtelivat teksteissä. Ja silti näyttely oli kiehtova, koska sen vakavuusaste jäi kiusoittelevaksi arvoitukseksi – niin kuin Pääkkösellä on usein ollut tapana. Raskas filosofia ja kepeä huumori nivoutuivat yhteen. 

Pääkkönen työskenteli ”läsnäoloa tunnistavan” Sokrateen Peili -maalauksen kanssa ja alkoi piirtää kahden ystävänsä kanssa: ”Mallia piirtäneen vieressä istunut seurasi kynällään toisen kynän liikettä katsomatta paperiinsa ja hänen vieressään istunut tämän.” Jostain omituisesta algoritmista oli kyse, mutta arvoitukseksi metodi jäi – algoritmini ovat alkeellisia: allekkain kertomista ja jakokulmaa. Mutta ihan sama. Päädyin sokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan parhaana peilinä pidetään ystävää, joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Tässä projektissa oli sellainen maku. 

Myös Jaakko Rönkön piirustusjälki oli epäkliseistä. Eikä hänenkään systeeminsä oikein auennut. Pieneen tilaan installoidun sadan lyijy- ja hopeakynäpiirustuksen sekä guassien tuli ohjeen mukaan muodostaa ”lauseita, joiden ajattelen muodostavan yhtenäisen, kommunikoivan kertomuksen”. Lukematta jäi. 

Koska Rönkkö käsitteli sekä kuvaa että tilaa, kaksi- ja kolmiulotteisen nivoutumista, hain apua plastisuudesta ja jäin ajattelemaan sitä, että kiderakenteiden kannalta plastisuus on seurausta dislokaatioiden vaeltamisesta. Vitsin sijaan tämä voisi olla totta, koska tunnistin kuitenkin tarinan olemassaolon ja vangitsevuuden – vaikken sen muotoa hahmottanutkaan. 

Siitäkin, mitä ei ihan ymmärrä, voi ja kannattaa lumoutua.