Julkaistua 815 & 816 & Näyttelykuvia 1061 & 1062: Maulla ja rakkaudella & Ei pelkkä Tuutikki

Ja näin saan täyteen rästit Kirkon ja kaupungin osalta. Tässä ainoat tänä vuonna sinne toistaiseksi kirjoittamani kritiikit. Tuulikki Pietilä loppuu tänään, Sepon kokoelma vähän myöhemmin. Eli sinne vain heti äänestyksen jälkeen! 

Julkaistuissa jutuissa taisi otsikko vaihtua, mutta en nyt jaksa kaivaa esiin lehden käyttämiä.

Maulla ja rakkaudella

Miltei jokaisen taidemuseomme selkäranka muodostuu yhdestä tai useammasta yksityiskokoelmasta. Vaikka taiteenkeräily motiiveineen muuttuu, tuntuu perusrakenne onneksi säilyvän: keräilijät haluavat lahjoittaa kokoelmansa yhteisen hyvän käyttövoimaksi.

Tuorein suurtapahtuma tällä saralla on se, kun kajaanilainen ranskan ja englannin lehtori Tuomo Seppo (s. 1937) lahjoitti liki 2000 teoksen kokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Nyt siitä on esillä ensimmäinen kattaus. 

Pentti Kaskipuro (1930–2010): Omenapuu, 1963. 

Seppo on poikkeuksellinen keräilijä: hän ei tule mahtisuvusta tai ole varakas liikemies. Hän on kerännyt kokoelmansa palkallaan ja joutunut miettimään, että menisikö kahvilan sijasta kotiin keittämään sumpit. 

Kokoelma on häkellyttävän intiimi ja kaunis. Selitys on osin varmaan se, että Seppo on muodostanut keskeisten taiteilijoidensa – Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila ja Nina Terno – kanssa pitkät henkilökohtaiset suhteet ja hankkinut kokoelmaansa sitä kautta outoja helmiä, muun muassa graafikkona tunnetun Kaskipuron harvinaisia maalauksia. 

Hienostuneen maun ja syvän rakkauden yhdistelmä henkii tässä kokoelmassa aivan ainutlaatuisella tavalla. 

Ei pelkkä Tuutikki

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009) teki komean uran, ja hänen tuotantonsa käsittää yli 1400 teosta. Hän testamenttasi kokoelmansa Ateneumille, ja kiitos grafiikan monistettavuuden lahjoitus käsittää miltei koko Pietilän tuotannon. 

Kokoelman nyt tultua esille on sen uutisointi ollut hieman ärsyttävää. Pietilästä on puhuttu siten, että hän olisi tunnettu lähinnä Tove Janssonin (1914–2001) elämänkumppanina ja Tuutikin esikuvana. Näin ei ole. 

Tour de France, 1951.

Pietilä on yksi keskeisimmistä taidegraafikoistamme, ja hänen arvostuksensa on aina ollut korkealla. Selitys on osin se, että Pietilä ei ole ollut suuren yleisön rakastama taiteilija vaan pikemminkin ns. taiteilijoiden taiteilija. Tämä taas selittyy varmaankin sillä, että Pietilä ei luonut mitään tunnistettavaa tavaramerkkimäistä tyyliä, jota olisi vuodesta toiseen odotettu. 

Pietilä oli utelias kokeilija, joka kävi läpi useita tyylisuuntia ja grafiikan erilaisia mahdollisuuksia. Hän uudistui ja muuttui koko ajan – joidenkin maulle ehkä liikaakin. 

Olen nähnyt paljon Pietilän töitä, mutta en koskaan tällä tavalla yhdessä. Kokemus on tavattoman voimakas. Hänen mestaruutensa näyttäytyy näin arvoisellaan tavalla.

Julkaistua 658 & 659 & 660 & 661 & 662: Vähentämistä ja lisäämistä & Avaruusgrafiikkaa & Maan ja ilman välissä & Rakennetun ja vapaan ristiriita & Sisäisen näkemyksen kautta

Ja tässä viisi seuraavaa taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999:

Vähentämistä ja lisäämistä

Taidemaalari- ja graafikko Reino Hietanen (1932–14) kuuluu siihen taiteilijapolveen, joka 1960-luvun alussa oli murtamassa modernistisen perinteemme tiukimpia sääntöjärjestelmiä. Maalaustaide on kuitenkin aina ottanut kantaa perinteeseensä, ja niinpä Hietasen tuotannossakin vapaammat muodot ja konstruktiivisuus ovat käyneet omaa ratkaisematonta kamppailuaan.

Hietanen joutui 1960-luvulla Suomeen hyökyaallon tavoin rantautuneen informalismin vaikutuksen alaiseksi, mutta tyylillisesti hän läheni ehkä pikemminkin abstraktia ekspressionismia, ja häntä onkin pidetty jonkinlaisena New Yorkin koulukunnan sukulaissieluna – suomalaisista ajan taiteilijoista ehkä eniten.
 

Reino Hietanen, Maisema, litografia, 1988.

1960-luvun loppupuoli, jota Hietasen teoksissa dominoivat hurjat viivarytmit, oli Hietaselle ennen kaikkea nykyhetkessä elämistä; klassiset maalaukselliset ongelmat saivat ”ratkaisun ajassa”. Teoksia voi pitää maalauksellisten tutkielmien lisäksi voimakkaina yhteiskunnallisina kannanottoina, joissa Hietanen tulkitsee urbaania kiirettä, ahtautta ja lokeroitumista maalauksellisin keinoin.

Rakastetuimpia Hietasen töitä ovat myöhemmät kankaita, liinoja ja vaippoja käsittelevät maagiset teokset. Ja aivan vastaavasti kuin viivamaalauksissaan, haki Hietanen uusissa valoon ja materiaan keskittyvissä tutkielmissaan ratkaisun ajassa. Vaipat muuttuivat arkisemmiksi, eletyn ja koetun elämän kuvauksiksi: mattotelineiksi, pöytäliinoiksi ja räteiksi. Jatkuva heiluriliike vei näin syntyneen asetelmallisuuden kautta jälleen kohti maalaustaidetta ja sen perinteitä.

Hietasen koko tuotantoa leimaa kaksinapainen vähentämisen ja lisäämisen liike, joka saa useita ulottuvuuksia. Vapaa muoto ja struktuuri käyvät taisteluaan, maalaukselliset elementit väliin vähenevät ja väliin lisääntyvät, ja toisinaan tuntuu kuin Hietanen olisi resignoituneena tavoitellut venäläisen avantgarden tyyliin omaa viimeistä maalaustaan.

Imprimo-kokoelmassa on liki neljäkymmentä Hietasen litografiaa 1990-luvulta. Hän palaa usein vanhoihin teemoihinsa, mutta esittäytyy väliin ihan havainnosta tekevänä figuratiivisena taiteilijanakin. 

***

Avaruusgrafiikkaa

Kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) on monipuolinen taiteilija: veistosten, mitalien ja muotokuvien lisäksi hän on tehnyt lito- ja serigrafioita sekä tekstiiliteoksia.

Uransa alkuvuosina hän käytti puuta, kevytbetonia, löytömateriaaleja ja myöhemmin alumiinia, muovia ja pronssia. Tekipä hän hienoja fotomontaasejakin kuvitteellisista julkisista veistoksista. 1970-luvulta lähtien pääasialliseksi materiaaliksi muodostui ruostumaton, haponkestävä teräs. 

Huhtamo on toteuttanut useita kymmeniä julkisia veistoksia ympäri Suomea ja myös ulkomaille – sekä ulko- että sisätiloihin. 

Kari Huhtamon litografia vuodelta 1991.

Huhtamon lähtökohtana on usein luonnossa koettu elämys, joka saa abstraktin ilmiasun. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston teostaan Sulavesi (2000) Huhtamo itse kuvaa ”virtaavana vetenä ja sulavana kevätjäänä”. 

On jopa hieman kansallisromanttisesti sanottu, että Huhtamon taiteessa elää pohjoinen sielunmaisema ja että hopeanhohtoinen teräs olisi muistuma Lapin kirkkaista puroista tai lohen hohtavasta kyljestä – Huhtamo on kotoisin pohjoisesta, vaikka onkin luonut uransa Helsingissä. 

Huhtamon veistoksissa ei useinkaan ole kyse pelkästä veistoksellisia, plastisia arvoja sisältävästä yksittäisestä kappaleesta: Huhtamolle teoksen sijoittuminen tilaan on yhtä tärkeä ulottuvuus kuin veistoksellinen muoto. Esimerkiksi Sulavesi tukee Agoran aulan lasiseinän takana näkyvää järvimaisemaa, sitoo rakennuksen ikään kuin sekä orgaanisesti että konstruktiivisesti ympäröivään luontoon ja vahvistaa luonnon ja rakennuksen vuoropuhelua. 

Huhtamon käsissä kova ja tarkkaan työstetty materiaali luo aina illuusion keveydestä ja henkisistä ulottuvuuksista. Hänen teräskonstruktioitaan on luonnehdittu ”avaruusgrafiikaksi”. Arkkitehti Juhani Pallasmaan mukaan Huhtamon veistokset ovat kuin tilaan tehtyjä piirroksia, eräänlaisia rytmitapahtumia tilassa. 

Huhtamon modernismille on ominaista vapaa ilmaisuvoimainen muotojen tutkiminen. Graafisten vedosten, tekstiiliteosten ja veistosten keskeisiä elementtejä ovat geometriset ja orgaaniset muodot sekä niitä rytmittävät suorat ja kaarevat linjat. 

***

Maan ja ilman välissä

Taidegraafikko Johanna Koistinen (s. 1956) on tehnyt uraa paljon metalligrafiikan parissa, mutta osaava tekijä on hyödyntänyt työssään myös litografiaa. Imprimon paja olikin yhteen aikaan hänelle kuin toinen koti.

Koistisen teoksissa luonto näyttelee usein merkittävintä osaa, varsinkin kasviaiheet, mutta rakkaiksi yleisölle ovat käyneet myös Koistisen kuvaamat herkät ja hauraat linnunpesä. Helsingissä taiteen parissa asuva Koistinen viettääkin kesänsä Kuopion Kärängän puutarhassaan, josta hän ammentaa ideoitaan.

Maanläheinen on Koistisen värimaailmakin: hänen varsinkin sinistä ja ruskeaa mestarillisesti hyödyntävä jälkensä leijuu omassa hitaan mietiskelyn maailmassaan kuin maan ja ilman välivyöhykkeenä. Varsinkin hänen sinisensä on kiehtova, koska jo pelkkä väri kantaa mukanaan myös oudon luonnon- ja kulttuurihistorian kytkennän: sininen on viimeisimpiä värejä, joille länsimaissa on annettu nimi. Varhemmin viitattiin vain taivaaseen tai mereen.

Johanna Koistinen on myös akvatintan ja pehmeäpohjan mestari, Usva, 2011.

On Koistisella mukana ihminenkin, mutta hauraana, tuskin näkyvänä, usein kuin muistona läsnäolosta. Ihmistä edustaa usein käsi, joka uurteineen ja kuvioineen rinnastuu lehtiruotien jo ikään kuin määritelmällisesti graafisen ilmeeseen.
Koistisen tausta ei kuitenkaan ole pelkästään herkässä luonnonhavainnossa. Taiteilijan tytär – hän on rakastetun ja arvostetun taidemaalari ja -graafikko Unto Koistisen (1917–1994) tytär – on kokenut omat taiteelliset vallankumouksensa suomalaisissa avantgardistissa performanssiryhmissä Jack Helen Brut (1983–85) ja Helmut Pantzer (1985–87).
Muistan nuoruudestani myös Koistisen aistivoimaisuuden, esimerkiksi hänen miesten selkiä kuvaavat vahvat teokset. Koistinen teki myös tilaa hyväkseen käyttäviä installaatiomaisia, monille epäortodoksisille pohjille vedostettuja teoksia.
Sittemmin hänen tuotantonsa on keskittyneempää ja kontemplatiivisempaa. Tähän on varmaankin oma osuutensa Koistisen tekniikan kehittymisellä. Hänen hienostunut taituruutensa välineen kanssa alkaa olla virtuoosimaista. Se epäilemättä tarkentaa katsetta ja vie taiteilijan syvemmälle ja syvemmälle…

***

Rakennetun ja vapaan ristiriita

Taidemaalari- ja graafikko Kristian Krokfors (s. 1952) on omien sanojensa mukaan pohjimmiltaan graafikko, mutta grafiikka ja maalaus ovat aina täydentäneet toisiaan hänen urallaan – moni aihelma vaatii vielä kokeilun tai jatkamisen toisella välineellä.
Krokfors on aina ollut kiinnostunut rakennetusta ympäristöstä, ja hänen luonnonmaisemansa, joka alkoi Andalusian vuorenrinteiden oliivipuista, on sekin omalla tavallaan rakennettua.Vaikka Krokfors havainnoi ympäristöään ja tekee luonnoksiakin, hän pitää itseään abstraktikkona. Hänen oudon kaavamainen mutta samalla runollinen ja maisemansa vie ajatukseni usein de Chiricon metafyysiseen maisemaan – vaikka Krokfors sijoittaakin de Chricon ja myös Magritten surrealistiset vaikutteet omaan puberteettiinsa.
Krokfors on pysynyt uskollisena aiheilleen: vuorenrinteet ja kukkulat puineen, anonyymi suurkaupunkimaisema omine rytmeineen ja usein yksinäinen teltta erilaisissa ympäristöissä. 

Kukkulat kiehtovat edelleenkin Kristian Krokforsia. Kaukana (punainen), 2003.

Krokfors ei ole kerronnallinen, hänen pohjavireensä on usein ironinen, mutta ei suoraan osoittelevasti vaan pikemminkin kuivakkaan ovelan brittihuumorin kaltaisesti – hän onkin, toisin kuin useimmat ikätoverinsa, opiskellut Englannissa. Aloitettuaan Taideteollisessa korkeakoulussa hän jatkoi opintojaan sekä Leicester Polytechnicissa ja Croydon College of Artissa. 
Vapauden symbolina teltta vie katsojan mielen eksistentiaaliseen tematiikkaan, ja Krokfors itsekin tarkentaa: ”Olen kiinnostunut omasta suhteestani rakennettuun ympäristöön, sitä minä käyn läpi.” 
Ehkä tässäkin on kyseessä Krokforsille ominainen dualismi. Vuoristot – kuviteltavissa olevine luolineen – ovat primitiivisen asumisen arkkityyppi ja teltta taasen modernin elämän arkkityyppi, liikkuva ja kevyt, kuten Frank Lloyd Wright on todennut. Onpa tämä jännite nähty seksuaalisten vastakohtien jännitteenäkin. Kriitikko ja taiteilijakollega J.O. Mallander kuvasi Krokforsin dualismia osuvasti jo vuonna 1985: ”Hän on taiteilija, joka on sekä runollinen että tarkka, moderni ja arkaainen, romanttinen ja avaruusherkkä.”

***

Sisäisen näkemyksen kautta

Taidegraafikko Kuutti Lavonen (s. 1960) on itse todennut: ”Olen koulutukseltani taidegraafikko ja ensisijaisesti koen itseni piirtäjäksi.” Tähän voisi hyvällä syyllä lisätä vielä taidehistorioitsijankin, sillä Lavonen on paneutunut renessanssin ja barokin taidemaailmaan sellaisella syvyydellä, ettei esimerkiksi hänen väitöskirjatutkimuksensa kohde, barokkimaalari Bernardo Cavallino (1616–1656), taida olla edes nimenä tuttu suurimmalle osalle taiteenharrastajia. 

Lavonen on aina ollut tutkiva taiteilija, mutta hänen taiteensa ei koskaan ole ollut kuivakkaa. Kun luen Lavosen itsensä lauseita hänen tutkimuskohteestaan, tulee veikeästi sellainen olo, että hän kirjoittaisi itsestään, omasta lähestymistavastaan: ”Cavallinon hienovarainen, sisäistynyt tyyli ei ollut eikä ole tulkittavissa naturalismiksi. Anatomian sijaan Cavallino etsii figuuriin tarkkuuden ja näköisyyden psyykkisestä ulottuvuudesta käyttäen apuna ihmisyydestä kertovia myyttejä ja legendoja. Hän ei siis työskennellyt ainoastaan luonnonhavainnon vaan erityisesti sisäisen näkemyksen kautta.” 

Kuutti Lavonen teki 1980-luvulla myös serigrafioita, Camelio, 1987.

Lavonen on kuvannut aina yhtä ja samaa, alituisesti muuttuvaa ja kuitenkin pysyvää: ihmiskasvoja. On itse asiassa aika kummallista, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakennettu tietoisuus siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu. Lavonen onkin itse todennut, että ”inhimillinen viesti välittyy kasvojen ja käsien kautta”. Lavosesta kirjoittaneen Ulla Suortin sanoin: ”Katsoja voi samastua teoksiin, koska niissä kohtaa oman kuvansa: haavoittuvat ja herkät kasvot. On sanottu, että Lavosen enkelit tuntuvat kantavan ihmisten suruja, rakkauksia ja hylätyksi tulemisen tuskaa.” 

Vaikka Lavosen esikuvat olisivatkin tarkkaan ajoitettavissa, on hänen teostensa maailma ajaton, tekisi mieli sanoa: ikuinen. Hän on yhdistänyt ovelalla tavalla renessanssin klassisen estetiikan barokin mukanaan tuomaan aistillisuuteen ja jopa lihallisuuteen.

Julkaistua 514 & Näyttelykuvia 910: Tyhjän kankaan mestari

Viime maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin Reino Hietasen (s. 1932) näyttelyn (4.–28.3.) avajaisia. Talo oli täynnä porukkaa ja tunnelma hieno. Itse mestarikin oli vallan tyytyväinen:

Vasta tänään ehdin kirjoittamaan gallerian verkkosivuille esittelytekstin:

Tyhjän kankaan mestari

Taidemaalari Reino Hietanen (s. 1932) kuuluu siihen sukupolveen, joka 1960-luvun alussa oli murtamassa suomalaisen maalaustaiteen tiukimpia modernistisia perinteitä. Uusi vapaamuotoisempi maalaus, jota informalismiksi nimitettiin, teki varsinaisen hyökyaallon Suomeen ARS 61 -näyttelyn myötä, mutta Hietanen oli tutustunut uusin tuuliin jo edellisenä vuonna Venetsian biennaalissa.

Vuonna 1961 Suomen Taideakatemian koulusta valmistunut Hietanen piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä legendaarisessa Galleria Agorassa vuonna 1963, ja seuraavana vuonna hän oli mukana maaliskuulaisten ensimmäisessä näyttelyssä Helsingin Taidehallissa. Tämä yli kymmenen taiteilijan löyhä ryhmittymä ei toiminut yhteisten tunnusten alla, mutta juuri informalismi on myöhemmässä taidehistoriassa muodostunut heidän tunnusmerkikseen. 

Hietasta lienee kuitenkin turha niputtaa informalistien joukkoon. Itse asiassa kun tarkastelee hänen jo seitsemälle vuosikymmenelle – hän osallistui Nuorten näyttelyyn ensimmäistä kertaa vuonna 1958 – levittäytynyttä uraansa ja hänestä kirjoitettuja tekstejä, on aika häkellyttävä lukea niitä lukuisia tyylejä ja ismejä ja hengenheimolaisuuksia, jota hänen tuotannossaan on nähty. Informalismin lisäksi on puhuttu ekspressionismista, spontanismista ja tasismista; sukulaissieluiksi on luonnehdittu amerikkalaista abstraktia ekspressionistia Willem de Kooningia (1904–1997) ja myöhemmin aivan muulta suunnalta italialaisen metafyysisen maiseman mestaria Giorgio de Chiricoa (1888–1978). 

Taiteilijalle itselleen erilaiset tyyliluonnehdinnat taitavat olla aika merkityksetön asia. Taiteilija elää omaa elämäänsä eri asioita kokeillen ja löytää joskus mahdollisesti sen omimman juttunsa – erilaisten kriisien jälkeen. Hietanenkin on kokenut omat taiteelliset kriisinsä, ja hän esimerkiksi poltti vuonna 1971 kaikki kesällä maalaamansa taulut. 

Juuri jonnekin 1970-luvun alkuun asettuukin kohta, jolloin Hietanen löysi sen omimpansa. Hän oli työskennellyt Amsterdamissa aivan uudenlaisessa työhuoneen ylävalossa, muuttanut Lahteen – missä vieläkin asuu – Lahden taidekoulun johtajaksi, ja vuonna 1973 hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi. 

Vaippa, 1973.

Valon, avaruudellisuuden ja niukkojen asetelmien mestari jatkaa tutkimusmatkaansa aktiivisesti. Nyt Galleria Ortonissa nähtävät työt ovat tuoreita – tuoreimmat tämän vuoden alusta. Hietanen esitti vuonna 1973 klassikkoteoksensa Vaippa, ja teoksesta alkanut tyhjän kankaan arvoitus, illuusion ja toden vuorovaikutus, ei tunnu tyhjenevän. Olen kirjoittanut vuonna 2003, että ”Hietasen onnistui tehdä tyhjästä kankaasta tyhjä kangas”. Jotkut ovat nähneet Hietasen kankaissa, vaipoissa ja liinoissa viittauksia jopa sakraaliin maailmaan, mikä kertoo siitä, kuinka hyvässä taiteessa vähästä tulee aina paljon. Lainaan vielä itseäni kymmen vuoden takaa: 

”Hietanen on materiaalikokeiluillaan kyennyt usein luomaan illuusion illuusiosta todellisuuden keinoin. Kokemus on ristiriitainen, yhtä aikaa vapauttava ja rajoittava. Hietasen työskentely kaksinapaisessa liikkeessä on juuri tällaisten vastakohtien ykseyttä ylittävien ristiriitojen vuoropuhelua. Syntyy uutta, mutta liikkeen kautta syntyy myös jatkuva tarve uuteen.”

Voimaa nuoruudesta

Olen varmaan tulossa vanhaksi. Edellisessä taidejutussanikin palasin nuoruuteeni. Kun taidemaailma toisinaan alkaa kyllästyttää, löydän elokuvista ja musiikista sen voiman, jonka tiedän olevan olemassa siellä jossain – nämä kokemukset tuppaavat vain olemaan vähän vanhoja ja viemään minut usein nuoruuteni 1970-luvulle. Eilen kävin Sellosalissa Dave Lindholmin keikalla. Lindholm on se ensimmäinen suomalainen rockmusiikko, joka kolahti massiivisesti. Siksi olikin hienoa kuunnella Lindholmin ohjelmistossa paljon myös vanhoja biisejä, tässä pieni näytepala eilisestä versiosta Puhtaat laivat -biisistä (1973):   

 

Äijä oli timmissä, ja onneksi keikkakin oli loppuunmyyty, joten faneja ainakin vielä piisaa, vaikka ei radiosoittoaikaa taida enää paljoa tulla. 

Ihme vehje tuo Lindolmin 8-kielinen 1930-luvun Levinin luuttukitara tai mikä lie mandocello. Hyvä soundi kuitenkin. Englanninkieliset biisit hän soitti dobrolla, jossa on varsinainen mahtisoundi – tässä minipala Robert Johnsonin Dust My Broomista (alun perin 1936):

  

No nyt taas jaksaa! Tänään mennäänkin jo Galleria Ortoniin ripustamaan Reino Hietasen (s. 1932) huomenna avattavaa näyttelyä. Että tervetuloa huomenna klo 17.00, Tenholantie 10.

Paljon onnea vaan!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi jaetaan taas kunniaa. 
Pro Finlandia -mitalin saavat nyt kuvataiteilijakunnastamme seuraavat: Ismo Kajander (s. 1939), Marja Kanervo (s. 1958), Markus Konttinen (s. 1957), Matti Peltokangas (s. 1952) ja listassa pelkästään kirjailijaksi tituleerattu Rosa Liksom (s. 1958).
Hienoja taiteilijoita kaikki tyynni!

Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) vuonna 1989 saama Pro Finlandia, jonka kuvasin viime vuonna erästä artikkelia varten.

Kuvanveistomme grand old man Ossi Somma (s. 1926) saa puolestaan Suomen Leijonan komentajamerkin ja Kaarina Kaikkonen (s. 1952) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin, ja oli siellä listoilla kuvataideihmisistä vielä Saksassa vaikuttava kuraattori Ritva Röminger-Czako, joka saa Suomen Leijonan ritarimerkin.
Niin, että onneksi kuvataiteella menee taas hyvin näissä virallisissa kuvioissa. Silloin aikoinaan, kun Marjatta Hanhijoki (s. 1948) ja Leena Krohn palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseena sille, että Ahtisaari antoi Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille, seurasi pieni laskukausi. Seuraavana vuonna Pro Finlandian sai vain kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), sitten ei kukaan, sitten Reino Hietanen (s. 1932) ja sitten ei taas kukaan – no, okei, 2001 Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), mutta ehkä hänet voisi luokitella enemmän sille soveltavalle puolelle. 

PS. Vähän myöhemmin. Pieni sosiologinen huomio: olen nyt kuullut kaksi uutislähetystä ja lukenut joitain nettilehtien uutisia. Kirjailijat ja muusikot ja Paola Suhonen tulevat yleensä mainituksi "muun muassa" -ilmaisun jälkeen, mutta eivät kuvataiteilijat. On tämä vähän oireellinen seikka, kun mietitään kuvataiteen yleistä kiinnostavuutta, sen asemaa suomalaisen kulttuurin hierarkioissa. 

PPS. Vielä myöhemmin. PS-kommenttini jäi itse asiassa vaivaamaan aika paljon. Lisää uutisia ja lisää muun muassa -kommentteja ilman kuvataiteilijoita. Voimme siis loogisesti päätellä, että media ei usko kuvataiteilijoiden olevan suurta yleisöä kiinnostavia ja tekee uutisensa vain varman päälle. Eikö tämä ole suorastaan traagista diskurssin vankina olemista? Eikö juuri toimittajan pitäisi mennä kuvataiteilijan työhuoneelle, joka on todellisuudessa aina yleisöäkin kiehtova paikka, ja kysyä jotain kiinnostavaa myös kuvataiteilijalta ja tehdä häntä omilla ei-niin-ennakoitavilla valinnoillaan suurelle yleisölle kiinnostavaksi? Eikö hän voisi yrittää selvittää, miksi juuri tämä taiteilija on palkintonsa arvoinen? Ns. "kaikkihan" ovat nähneet Iiro Rantalan tv:ssä soittamassa. Ns. "kaikki" tietävät hänen olevan hyvä ja virtuoosimainen ja sympaattinenkin ja taatusti palkintonsa väärti. Mutta kuka on nähnyt Matti Peltokankaan veistämässä tai Markus Konttisen maalaamassa tai Ismo Kajanderin vedostamassa? Ja mitä ihmettä käsitteellinen poistaja Marja Kanervo tekee työhuoneellaan? Siellä en nimittäin ole käynyt, enkä tiedä asiasta mitään.

Näyttelykuvia 133 & 134 & 135 & 136 & 137 & 138 & 139 & 140: Joskus voisi ostaakin taidetta

Torstain näyttelykierroksen aloitin Galerie Forsblomilta, jossa oli vanhan lahtelaismestarin Reino Hietasen (s. 1932) näyttely (10.–27.6.). Hietasella on takanaan parikin tosi vahvaa ja hyvin erityylistä kautta 1960–70-luvuilta, ja sieltä ne hänen suuret klassikkonsa epäilemättä löytyvät, mutta kyllä vanha konkari löytää selvästikin edelleenkin aidon motivaation maalaamiseen. Sellainen porvarillisen hienostunuthan hän nykyään vähän on, mutta joissain töissä intensiteetti on melkoinen, kuten vaikkapa alla akryylia ja kollaasia yhdistävässä Leijuvassa (2010). Kyllä minä tätä voisin sohvani päällä pitää:

Forsblomin kansainväliset tähdet ovat toisinaan vähän tylsänpuoleisia. Niin nytkin. Yläkerran täyttävässä yhdysvaltalaisen Ross Blecknerin (s. 1949) näyttelyssä (12.5.–20.6) en kauaa jaksanut söpöistä kukkakuvista nauttia. Hänen kiiltävät ja painokuvamaiset maalauksensa olivat monotonisia ja aivan liian kyynisesti samankaltaisesta muotista pursotettua käyttökuvaa – ei siis mitään erityistä taidemaalauksen juhlaa, toisin kuin vaikka Hietanen. Ainoa ero tylsiin sisustustauluihin on se, että nämä ovat kuuluisan taiteilijan tekemiä ja näistä voi siten joutua maksamaan pahimmillaan 78 000 euroa:

 

Minunkin tekee toisinaan mieli ostaa taidetta, mihin kriitikon palkoilla ei ole koskaan rahaa, mutta jos minulla olisi 78 000 ylimäräistä, ostaisin sillä esimerkiksi 50 teosta nuorilta suomalaislupauksilta. Ja eiköhän heti ruvennutkin jo ostoajatus himoittamaan, kun näin Kuvataideakatemian galleriassa hämeenlinnalaisen Kati Lehtosen (s. 1979) näyttelyn (17.6.–27.6.). Kiinnitin huomioni Lehtosen hienoihin alumiinille tehtyihin lyijykynäpiirustuksiin jo Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan kevät. Yksityisnäyttelyssään hänellä on niiden lisäksi akryylimaalauksia, akvarelleja ja lyijykynäpiirustuksia sekä yksi video. Kaikki taidokkaita ja sillä tavalla herkkiä kuin voi odottaa taiteilijalta, joka itse kirjoittaa: "Havainnolla on pakeneva puolensa. Siihen sisältyy toden ja harhan lisäksi aina myös sattuman mahdollisuus. Katse määrittää sen, mikä on tärkeää, valitsee suunnan ja etäisyyden." Tässä esimerkkinä mustaan ja pimeään huoneesen installatoitu akryylilla kankaalle maalattu triptyyki Eilen, tänään, huomenna (2009):

Ja sama hyvä fiilis jatkui myös Galleria Amassa, jossa berliiniläinen mutta Bolognan taideakatemiasta valmistunut Elsa Salonen (s. 1984) esitti näyttelyssään (3.–24.6.) muun muassa linnuista inspiraationsa saaneita mutta suuria filosofisia ja mytologisia teemoja syleilevää herkkää taidettaan:

Tuli vielä vähän nostalginenkin olo. Siitä on nimittäin osapuilleen kaksi vuotta aikaa, kun näin Amassa hänen debyyttinäyttelynsä ja kirjoitin siitä aika innostuneesti Uuteen Suomeen – silloin kun vielä sinne kirjoitin. Nyt kun luin juttuni uudestaan, tuntui siltä, että osaan minä tarvitaessa ihan hyvin taiteesta kirjoittaa.

***

Kolmen hyvän näyttelyn jälkeen olikin sitten onnen vuoro – ihan ymmärrettävästikin – kääntyä. Menin Rikhardinkadun kirjastoon hakemaan nipun Aino Kallasta (1878–1956) matkalukemiseksi – olin nimittäin perjantaina lähdössä junalla Mikkeliin. Galleria Rikhardissa oli taustaltaan Bulgarian turkkilaisen Semra Türkmenin (s. 1971) näyttely (4.–30.6.), vähän sellaista surrealistissävyistä ja kliseisen koristeellista tusinataidetta:

Kirjaston 2. kerroksen kirjatornissa oli valokuvataiteilija Pira Cousinin (s. 1964) ja taidemaalari Maaria Märkälän (s. 1962) yhteisnäyttely, jonka olemassaolon syytä en tajua lainkaan. Herkän mustavalkokuvaaja Cousinin ja mehevästi, paksusti väriä levittävän maalari Märkälän työt eivät sanoneet toisilleen mitään, ja ripustus pieniin sermeihin oli ihan kauhea. Siis ihan kauhea:

Eiköhän tämä ole jo melkein ammattietiikan vastaista – ja tällä tarkoitan sitä, ettei ns. suurelle yleisölle mielestäni yksinkertaisesti saa esitellä taidetta näin välinpitämättömällä tavalla. Nämä tekijät ovat nimittäin ammattilaisia molemmat. Muutenkin harmitti, sillä olen aina vähän pitänyt heidän töistäänkin. Nyt en edes viitsinyt katsoa. Tai en siis äimistykseltäni osannut katsoa.  

***

Vaan ainahan voi löytää vieläkin kauheampaa. Ja näin tietenkin kävi. En ole koskaan keksinyt mitään syytä mennä sisälle Taidesalonki Piirtoon Uudenmaankadulla. Mutta nyt oikein kavahdin, kun näin ikkunaan installoituna Suomessa toista vuotta asuneen Andrea Bricchetton (s. ?) hirvittävän kliseisten koululaissutaisuiden kaltaisia piirustuksia:

Kaikkea sitä taiteena esitelläänkin! Minä tein tällaisia keskikoululaisena kulttuuriköyhällä Etelä-Pohjanmaalla. Onneksi yksikään piirustuksistani ei ole säilynyt. 

***

Kaiken roskan jälkeen oli sitten ihan hauska nähdä oikeaa vakavissaan tehtyä taidetta, vaikka en nyt aivan hullaantunutkaan. Joensuulaisen Anu Torikan (s. 1948) näyttely (2.–19.6.) Galleria BE'19:ssa oli kuitenkin kaunis ja rauhoittava. Osaava graafikko vaikka ehkä vähän kuivakka:

Julkaistua 1 & 2: Mistä ja miten filosofi tykkää? / Museon synty on aina yksityisessä

Lauantai-aamuna kirjoittamani kritiikki Filosofin valinta-näyttelystä julkaistiin Kauppalehdessä 12.4.2010 otsikolla "Mistä ja miten filosofi tykkää?". Mukana oli myös pieni kainalojuttu "Museon synty on aina yksityisessä", jossa kerroin parista tulevasta yksityislahjoituksesta taidemuseoihin. Tämän tein lehden pyynnöstä, joka olikin varsin asiallinen idea. Otin ja soitin sitten ystävälleni Vexi Salmelle, jonka hienoa – joskin myös varsin maanista – taiteenkeräilyä olen seurannut kiinnostuksella toistakymentä vuotta. Tässä parivaljakko:

Mistä ja miten filosofi tykkää? 

Kun filosofi tunnetaan analyytikkona, joka on harrastanut muun muassa peliteoreettista semantiikkaa, on kiinnostava nähdä sitä kuvataidetta, jota hän on seinilleen hankkinut. Miten filosofisesta logiikasta kirjoittava mies osoittaa tykkäämisensä?

Keravan taidemuseossa on tilaisuus tutustua Suomen yhden kansainvälisimmän tiedemiehen taidemakuun. Bostonin yliopiston filosofian professori Jaakko Hintikka (s. 1929) on nimittäin lahjoittanut taidekokoelmansa museolle. Hintikka syntyi Korsossa ja valmistui ylioppilaaksi Keravan yhteiskoulusta.

Hintikka valittiin Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professoriksi vuonna 1954, mutta sittemmin ura vei Stanfordin yliopistoon ja sieltä Bostonin yliopistoon, jossa hän on toiminut professorina viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Hintikan lämmin suhde kuvataiteeseen ei ole mikään yllätys. Muistan kuinka nuorena opiskelijana tentin tuoreeltaan hänen kirjansa Kieli ja mieli (Otava 1982), jossa käsiteltiin muun muassa merkityksen teorioita – esimerkkejä tuli jo tuolloin kuvataiteesta. Jos on niin kuin Hintikan mukaan on, että juuri kielipelit luovat kielen ja maailman välille semanttiset suhteet ja representationaaliset kytkennät, ollaan taiteen kanssa tavallaan itse asian ytimessä.

Kokoelma ei ole mikään iso ja tietoisesti kokoelmaksi kerätty monumentti vaan taidetta harrastavan filosofin kotikokoelma. Siitä on esilläkin vain pieni otos, joten mistään spektaakkelista ei ole kyse.

Museo on kuitenkin rakentanut komean kontekstin teoksille esittäessään kokoelmanäyttelynä valikoiman taidetta, joka vie Hintikan mukana pohtimaan taiteen ja filosofian kytkentöjä. Mukana on muun muassa Hintikan ikätoveri Lauri Ahlgrén, joka aikoinaan tavoitteli ”synteesiä luonnon havainnoinnin ja teknologisen maailman välillä” tai taiteen ja teknologian suhteita tutkineet Dimensio-ryhmäläiset, muun muassa Esa Laurema ja Antti Maasalo. Hintikan omia suosikkeja, jonka tuotantoa hänen kokoelmissaan on runsaamminkin on aina ollut Reino Hietanen, joka tuotannon ääressä katsoja joutuu aina miettimään merkin, jäljen ja kuvan suhdetta – siis varsin hintikkalaisia teemoja.

Taiteesta on nykyään tapana puhua varsin filosofisesti. Toisinaan koko kuviossa on vähän päälle liimatun tuntu. Tässä näyttelyssä mennään ihan asiaan – vaikkakaan ei suurin elein. 

 Reino Hietanen, Taivutus, 1977.

Museon synty on aina yksityisessä

Keravan taidemuseon Jaakko Hintikalta saama lahjoituskokoelma ei ole taidehistoriallisesti vavahduttava, vaikka se omalta osaltaan ja varsin sympaattisesti vahvistaakin museon kokoelmia.

Suurin osa taidemuseoistamme on kuitenkin syntynyt yksityisen kokoelman kautta – tai ainakin saanut sellaisen avulla merkittävämmän aseman. Historiassa voidaan mennä taidekauppias Leonard Bäcksbackan (1892–1963) kokoelmiin ja Helsingin kaupungin taidemuseoon.

Museoiden elämä lahjoituskokoelmien varassa jatkuu edelleenkin. Ei ole pitkä aikaa siitä, kun EMMA – Espoon modernin taiteen museo sai vastaanottaa huomiinsa Saastamoisen teollisuussuvun jättikokoelmat.

Ja elää niitä jättejä edelleenkin. Kaksi todella merkittävää nykytaiteen yksityiskokoelmaa, hammaslääkäri Lars Swanljungin ja sanoittaja Vexi Salmen kokoelmat, ovat juuri löytämässä tulevat paikkansa: Swanljung Vaasasta ja Salmi Hämeenlinnasta. Molemmat menevät lapsuudenkaupunkeihin. Se on tietenkin perussyy, mutta ainakin Salmella on muitakin syitä.

– Hämeenlinnaan on muualta Suomesta hyvät yhteydet. Siellä on myös jo olemassa erittäin merkittävät kokoelmat, joten taiteeni pääsee hyvään seuraan, totesi Salmi, joka on myös joskus todennut, että kansa hänet elätti ja nyt hän pääsee näin maksamaan kansalle takaisin.