Glazunovia kaupan

Museonäyttely saa aina taidemaailman aluskasvillisuudessa tiettyä liikettä aikaiseksi. Näin on Ilja Glazunovinkin (s. 1930) laita. Nykytaiteen museo Kiasman Glazunov-näyttelyä (21.5.–29.8.) käytetään varmaan vielä pitkään myynninedistäjänä – museohan tietyllä tavalla legitimoi taiteilijan, halusi se sitä tai ei. Instituutioiden voima on todellisuudessa aika iso. Minäkin muistan, kun kerran irvailin Taiteessa Johanna Oraksen (s. 1970) hassuja ulkomaan palkintoja pienessä pikku-uutisessa, niin hänen bisneksiään hoitava miehensä Reijo Oras tilasi heti viisi kappaletta irtonumeroita – olihan Oras nyt ensimmäistä kertaa noteerattu lehdessä, niin kuin hän itse minulle huomautti puhelimessa. Oikein kadutti, kun tajusin että sitähän voi käyttää ulkomailla vähän kuin käyntikorttina, kun ei kukaan kuitenkaan osaa suomea ja näe, että kyseeessä on silkka vittuilu.

Nyt Glazunoviakin voi siis mainostaa nykytaiteen kärkinimenä, kun hänet on sentään Kiasmassakin noteerattu. Ja enköhän jo sitten tänään törmännytkin pitkästä aikaa myynnissä olevan Glazunoviin kävellessäni Fredaa. Art-Baronin ikkunassa (Fredrikinkatu 38) oli Glazunovn öljymaalaus Venäläinen kaunotar (1983). Pakkohan minun oli mennä sisälle kysymään hintaa.

Tämän taulun saisi nyt 15 000 eurolla: 

En kuitenkaan ryhtynyt tinkimään.

Luettua 25: Ilja Glazunov ja Suomi

Jari-Pekka Vanhala (toim.): Ilja Glazunov ja Suomi. Nykytaiteen museo Kiasma 2010. [Tekstit: Berndt Arell, Kari Jylhä, Jari-Pekka Vanhala]

Kun ei Nykytaiteen museo Kiasman Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely (21.5.–29.8.) jäänyt kuin vaivaiseksi hihittelyksi, olisi kunnon luettelo – varsinkin tapahtuman varsinaisena eloonjäävänä osana –  ollut tietenkin se paikka, jossa Glazunov-ilmiötä olisi voitu kunnolla avata. Ilja Glazunovin (s. 1930) taiteellista merkitystä ei varmaankaan kannata sen kummemmin arvioida – sen ns. "kaikki tietävät".

Valitettavasti luettelokin jää torsoksi. Näyttelyn kuraattorin, Kiasman entisen johtajan Berndt Arellin lyhyt esipuhe on suorastaan tyhmä. Hän muun muassa kyselee, että "kuvaako Glazunov-ilmiö 1970-luvun taidemaailmamme rakenteita laajemminkin". Ei tällä ilmiöllä ole juuri mitään tekemistä suomalaisen taidemaailman rakenteiden kanssa. Taidemaailmamme poliittiset ongelmat olivat sitä paitsi aivan toisia. Ja niitä muuten pitäisikin tutkia. Kyllä 1970-luvun taidemaailmassa tiedettiin tarkkaan, että Glazunov oli pelle ja että hovissa kyse oli sellaisesta maailmasta, jolla on taidemaailman kanssa tasan sen verran tekemistä, että jokunen muru niiltäkin pöydiltä saattoi silloin tällöin tipahtaa. 

Taidemaalari Kari Jylhältä (s. 1939) on tilattu lyhyt analyysi ajan taidepolitiikasta. Jylhähän toimi Glazunov-boomin aikoihin muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana. Ja Jylhähän käyttää tilaisuutta hyväkseen puhdistaakseen kentän ja itsensä mainetta. Hän kertoo siitä, kuinka rähmällään oltiinkin länteen. Ja esittää taustaksi oikein lukuja. Näin se muuten varmaan osittain olikin, mutta olisi ollut kiinnnostavaa nähdä vähän rohkeampi Jylhä kertomasa edes siitä, miten sinne itään oltiin rähmällään silloin, kun sitä oltiin. Tässä kohden muistutettava siitä, että niinkin myöhään kuin vuonna 1982 STS lähetti Moskovaan surunvalittelusähkeen, kun Leonid Brežnev kuoli. Tuolloin puheenjohtajana toimi muuten taidemaalari Jarmo Mäkilä (s. 1952).     

Amanuenssi Jari-Pekka Vanhala on sitten tehnyt ns. työtä käskettyä. Hän esittelee teokset ja kertoilee niiden taustoja. Vanhala on aina ollut osaava kirjoittaja ja sensitiivinen taiteenkatsoja, mutta nyt tämäkin  osuus jää valitettavasti turhaksi, sillä eihän hän oikein uskalla mitään sanoa. Jutut jäävät kaskuiluksi ja Kaarina Kivilahden iltapuvuista kertomiseksi. Ja nyt en sano enää yhtään mitään, etten suotta lietso itseäni johonkin. 

Paska kirja kummiskin.

Näyttelykuvia 82: Häpeämättömän romanttista

Kaiken viimeaikaisen aika vastenmielisen kohun ja väliin huonojenkin näyttelyiden seassa unohtuu helposti, että kyllä Nykytaiteen museo Kiasmassa tehdään myös tärkeää työtä ja että siellä näkee myös hyvää taidetta. Toivottavasti porukka löytää tiensä Ilja Glazunovin (s. 1930) lisäksi myös museon ylimpään kerrokseen, jossa esiintyy (30.4.–15.8.)  suomalaissyntyinen mutta Ruotsissa uransa luonut valokuvataiteilija Denise Grünstein (s. 1950). Grünstein ehti jo luoda komean uran muoti- ja muotokuvaajana, mutta viime aikoina hän on ollut pikemminkin taiteilija. Ja perinnetietoinen sellainen – hän on muun muassa käynyt kuvaamassa Tanskan Skagenissa, jonka hienoilla hiekkarannoilla niin moni maalari on valoa tutkaillut, muun muassa P.S. Krøyer (1851–1909):

Ja tässä Grünstein samoilla rannoilla (Female Gaze, 2009):

Grünsteinin maailma on melko surreaalinen, mutta samalla hänen töissään on hienoa vanhanajan oikeaa valokuvausta, kunnon vehkeet ja pitkät valotusajat ja halu etsiä valoa sen luomisen sijaan. Grünstein on kiinnostunut myös ympäristöstä ja paikan hengestä – ja myös taiteen perinteistä. Hän myös tunnustaa olevansa romanttinen ja nostalginen. Hänen töissään voi nähdä esimerkiksi kommenttia Caspar David Friedrichin (1774–1840) kuvaamaan romantiikan luontosuhteeseen – mutta naisen vinkkelistä ja ihan eri tavalla (Figure in Landscape, 2001):

Tässä muistutukseksi se Friedrichin ikoninen kuva vuodelta 1818:

Melkein meinasin vähän lintsatakin ja jättää tarjolla olleen filmin väliin. Onneksi kuitenkin terästäydyin ja katsoin Ann Victorinin Ruotsin televisiolle tekemän 14-minuuttisen dokkarin Grünsteinista. Se oli sekä informatiivinen että varsin rehellisen tuntuinen ja avasi hyvin kuvaajan menetelmiä ja keskeisiä teemoja. Grünsteinin omaa 40-minuttista videota, jossa pelattiin ihmisen hiuksilla, en kuitenkaan jaksanut – päivän kuudes näyttely – enää katsoa. Täytyy yrittää myöhemmin.

Mutta kaikkineen hieno näyttely.
Ja jälleen fantastinen sattumus: kuvataiteilijatuttuni Sanna Sarva (s. 1964) tekee hommia myös museo-oppaana, ja eiköhän hän ilmaantunut juuri sopivasti paikalle ryhmän kanssa. On aina hauska kuunnella sitä, miten taiteilija avaa toisen taiteilijan työtä. Luulenpa, että Sarva saa yleisön kysymyksiä ja reaktioita seuratessaan myös ideoita omaan työhönsä ja ennen kaikkea taiteen yhteisöllisyyteen. Olen itsekin heittänyt muutaman opaskeikan ja nauttinut niistä suunnattomasti. Mutta kyllä se työstä käy:  

Näyttelykuvia 71: Turhaa kitschiä

Aamupäivällä oli Kiasmassa Ilja Glazunovin (s. 1930) näyttelyn (21.5.–29.8.) pressi. Tämä Kekkosen maalannut ja jonkinlaiseksi "hovimaalariksikin" tituleerattu Juhani Palmun (s. 1944) tasoinen toritaiteilija on toki mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen ilmiö, mutta asian ymmärtäminen vaatisi aivan toisenlaista kontekstia kuin mitä Kiasma ja näyttelyn kuraattori Berndt Arell ovat pystyneet tekemään. Tämä näyttely ei siis oikeasti avaa juuri lainkaan tuon ilmiön varsinaisia juuria vaan ainoastaan keikistelee aikakauden pintamedian kanssa ja hihittelee typerästi kohteelleen – mitä tekee myös Ralf Forsströmin (s. 1943) turhanpäiväisen pikkunokkela ja osoitteleva, itse asiassa aika kammottava näyttelyarkkitehtuuri (joka sekin on varmaan maksanut paljon). Ihan niinku suomeksi sanottuna: helppohan se on miltei kuolleelle ryssälle vittuilla, mutta miten olisi ihan oikeasti tutkia 1970-luvun taidemaailmaa, mitä Arellkin väittää tämän näyttelyn tekevän mutta mitä se ei itse asiassa lainkaan tee. 

 Ruotsin kuningas ja suomalaisen skenografian kuningas.

Koko roska on ihan turhaa pelleilyä – varsinkin kun olemme lehdistä saaneet lukea, että museo on joutunut muutenkin jo perumaan näyttelyitä Arellin tuhlattua jäähyväisikseen talon rahoja rutkasti yli budjetin. Mitähän tämäkin turha näyttely oikeasti maksaa? Mikä on esimerkiksi taustalla hääräilevän tuottajan Heikki Lahelman – Arellin kamu jo kaupungin taidemuseon ajoilta – siivu? Lehdistötilaisuudessa hän ylpeili käyneensä tämän näyttelyn tiimoilta kymmenen kertaa Moskovassa. Miksiköhän? Ei Glazunovin kanssa nimittäin ole tehty mitään yhteistyötä. Ei hän tule edes avajaisiin. Eikä Moskovasta tule yhtään työtä. Mitään kontaktia ei siis ole tarvittu. Varmaankin aika kallista matkailua. Ja kukahan senkin maksaa? 

Sen verran otti pannuun koko lehdistötilaisuus, että kysyin muutaman kysymyksen ja lähdin sitten voimasanoin höystettynä alakertaan kahville. Kysyin muun muassa sitä kummallista seikkaa, että miksi näyttelyn kuraattori ei ollut pressissä vastaamassa kysymyksin. Ja Pirkko Siitari väitti valheellisesti (näin oletan), että kyse oli aikatauluongelmista. Mutta kyllä minä talon sisäpuolelta saamani informaation pohjalta tiedän, mistä oikeasti on kyse. Arell on nyt lopullisesti sukset ristissä museon kanssa. Oikein pistää vihaksi, kun tässä nyt yhdessä naureskelemme 1970-luvun kummallisuuksia, mutta kyllä nämä 2010-luvun prinssit ja ruhtinaat ovat aivan yhtä koomisia ja kummallisia.

Paikalla oli myös näyttelyluetteloon yhden tekstin kirjoittanut kuvataiteilija Kari Jylhä (s. 1939), joka tutkaili vitriineihin laitettuja vanhoja aikakauslehtijuttuja. Tulikohan nostalginen olo? Hän nimittäin toimi Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana juuri silloin, kun Glazunov-kuume oli huipussaan.

Nyt pitäisi jo rauhoittua. Tai sitten vaihtaa alaa.

PS. 21.5. Enkä rauhoitu. Kun tämän omituisen näyttelyn motiiveita miettii tarkemimin – myös kuultuaan ne hölmöt kommenttit 1970-luvusta, joita Bernd Arell esitti FST5:n Pixelissä (miksi muuten ruotisinkielisellä puolella tunnutaan aina osaavan paremmin kultuurimakasiinin teko?), ei voi päätyä kuin siihen tulokseen, että Arell yrittää piirtää valheellista kauhukuvaa jostain suomalaisesta kommarimenneisyydestä perustellaakseen nykyisen kulttuuripolittiisien oikeistomenon, jossa hänen sormensa ovat pelissä vähän joka toisessa valtaelimessä. Tästä haastattelun voi katsoa vielä kuusi päivää – alkaa noin 14.30-kohdalla). Arell muun muassa analysoi 1970-lukua "monoteistisena" ja väittää Glazunovin taiteen "peilaaavan aikansa ihanteita". Ikään kuin Arell ei tietäisi hölkäsen pölähtämää (vai onko se pölähtävää?) 1970-luvun taiteesta.

Mutta hitto, en minä jaksa nyt enempää ajatella. Pitäisi kai ihan oikeasti vaihtaa alaa.