Hyvää vappua: Tässä sitä nyt sitten mennään!

Hyvää vapunaattoa kaikille tovereille!
Aloitin aamun surffailemalla uutisissa valtakunnan eri puolilta. Jyväskylästä kuuluu kummia. Aikovat siellä nimittäin kilpailuttaa ja yksityistää kaupunginteatterin. Tästä linkistä sikäläisten vassareiden mielipidekirjoitukseen eilisestä Keskisuomalaisesta. Tästä linkistä aiempi uutinen Keskisuomalaisesta.

Näin sitä suomalaista taidetta kehitetään ja epäilemättä uuden eduskunnan ja hallituksen turvin tullaan kehittämään enenevässä määrin.
Vaalien alla tunnelma oli jopa optimistinen. Taide- ja kulttuuripoliittista keskustelua käytiin paljon: muun muassa Baltic Circlen sekä Ylen ja Nuoren Voiman Liiton kampanjoilla. Kirjoitin minäkin tilaustyönä kuvataiteilija Antti Majavan (s. 1977) kanssa pitkän – noin 50 liuskaa – taidepoliittisen tekstin, joka joistain, minulle vielä täysin tuntemattomista syistä jäi julkaisematta. Palaan vielä tähän asiaan. 
Vaalitulos tuntuu kaatavan kaiken optimismin. Näyttelijä Krista Kosonen sai niskaansa ryöpyn, kun ei tunnistanut uutta Suomea omakseen. En minäkään oikein tahdo tunnistaa tätä Suomea, vaikka tunnenkin persuja äänestäneitä.
Muslimiväestömme osalta on mietitty ja arvailtu radikalisoitumisen syitä. Samastumiskykyni tähän ongelmaan tuntuu nyt aika vahvalta. Olen potenut kivuliasta issiasta aika pitkään, mutta saatuani tänä aamuna kutsun Kiilan vappumarssiin päätin osallistua – vaikka perse kipeänä. Olin nimittäin sen verran innostunut siitä, että Kiilakin on tehnyt johtopäätöksiä ja marssii omana ryhmänään anarkistien joukossa. Tästä linkistä A-ryhmän Taistelevan työväen vappu 2015 -Fb-seinälle. 

Kiilan sihteeri, kuvataiteilija Mikael Kinanen (s. 1989) viime vuonna vappumarssin alla. Kuvassa Kiilan vanha, Tapio Tapiovaaran (1908–1982) tekemä lippu. Tästä linkistä raporttini viime vuoden vapusta.   

Niin että tervetuloa huomenna joukkoon!

Vielä lainaus kutsusta:
"Tänä vuonna Kiila osallistuu omana ryhmänään anarkistien vappukulkueeseen. Osallistumisessa niin sanottuun taistelevan työväenluokan vappuun kunnioitetaan sekä Kiilan antiautoritaarisia perinteitä että pyritään kiinnittämään huomio luokkayhteiskunnan uuteen tulemiseen Suomessa. Tuloerot kasvavat kohisten, rikkaammat rikastuvat valtiovallan siunauksella ja köyhemmät köyhtyvät, kun hyvinvoinnin rakenteet ajetaan alas. Tämä ei ole kenenkään etu. Kiilan jäsenet ja kaikki ystävät ovat tervetulleita!" 

PS. Päivällä. Taisin unohtaa, että itseironiakin on käynyt nykyään aika vaikeaksi lajiksi. Kai minun on siis vielä listättävä, että tuo muslimiviittaus oli käsitykseni sellaisesta. Varmaankin huonoa huumoria. Mutta sitähän maailma tuntuu nykyään olevan pullollaan.

Hyvää vappua: Taide on vasara!

Maailman muuttuessa koko ajan paskemmaksi pitää vanhankin kai taas alkaa havahtua. Jotain tälle ahneelle kapitalismille pitää voida tehdä.
Niinpä vietinkin voimauttavan vappuaaton Kulttuuritalolla Agit Propin konsertissa. Tuli muutaman kerran oikein tippa silmään – varsinkin Aira Sinervon ja Henrik Otto Donnerin Rajassa, josta tässä pieni klippi:

Olivatpa vanhat starat tikissä! Varsinkin Monna Kamun ja Sinikka Sokan väristyttävä yhteislaulu, joka on vuosien saatossa jalostunut ja kypsynyt tosi hienoksi – ja kyllä äijätkin, Pekka Aarnio ja Martti Launis, pysyivät tosi hyvin mukana. Eero Ojasen kuusihenkinen bändi oli sekin vauhdissa, ja se emotionaalinen voima, jota he suvereenisti hallitsivat, toimi nostokohdissa tosi nostattavasti – mutta olihan mukana sellaisia sankareita kuin esimerkiksi Häkä Virtanen ja Antero Jakoila. Kun totesin yllä jotain voimauttavasta, olin siis tosissani.
Yleisö ei tahtonut päästää porukkaa pois lavalta, enkä minäkään olisi halunnut jäädä ilman Ukraina-kokemusta – varsinkin kun se edellinen oli hieman ambivalentti. Elvi Sinervon ja Kaj Chydeniuksen Natalia oli se toinen tipat silmissä -biisi, yksi hienoimmista poliittisista lauluista koskaan:

Peter von Bagh sanoi konsertin aluksi, että tässä ei ole kyse nostalgiasta vaan tulevaisuudesta: sosialismista.

***

Ja kun alkuun päästiin, niin...
Tänään lähdin Aleksis Kiven muistopatsaalle ollakseni vappuna Kiilan lipun alla:

Kuvataiteilija Mikael Kinanen (s. 1989), Kiilan nykyinen sihteeri, ja Tapio Tapiovaaran (1908–1982) tekemä vähän hassunkurinen Kiilan lippu, joka asui aikoinaan vuosia autotallissani. Mutta jatkuvuutta siis on.

Vaikka lippumme olikin vähän hassunkurinen, poliisit ajattelivat toisin. Meitä ei nimittäin meinattu päästää lainkaan matkaan, koska lippumme tangossa oli terävä metallikärki – juridiikassa tällaista asetta kutsutaan "hengenvaaralliseksi astaloksi". Näin vaarallinen Kiila ei tälle yhteiskunnalle ole ollut vuosiin. Piti oikein neuvotella:

Se lukutaitoinen tavaamassa: Koo-ii-ii-kii-äl-aa-la-kiila. Puheenjohtaja, kuvataiteilija JP Kaljonen (s. 1976) ja johtokunnan jäsen sekä entinen puheenjohtaja, kirjailija ja toimittaja Ville Ropponen (s. 1977) yrittivät avittaa parhaansa mukaan. 

Poliisit varmaankin tajusivat, ettemme me kuitenkaan oikein vaarallisilta näyttäneet (vaikka minäkin olin täysmustissa mukaan lukien polkupyöräkypäräni), mutta sanoivat matkaan lähtemisen ehdoksi, että "noitten mustien joukkoon ette sitten mene". Heillä oli varmaan joku etiäinen, sillä kymmenen anarkistia otettiinkin kiinni, koska heillä oli "lipuiksi naamioituja lyömäaseita". 

Tässä tilanne, jolloin poliisit alkoivat saartaa vieressämme ollutta mustaa blokkia:

Oli itse asiassa aika yliampuva fiilis, kun tori oli täynnä poliiseja mellakkavarusteissaan – ja osa tietysti naamioiduilla hevosillaankin:

Itse marssi Hakaniemen torille sujui rauhallisesti ja tosi hyvässä fiiliksessä, koska takanamme tullut Vasemmistonuorten auto soittii hyvää reggaeta ja räppiä koko matkan:

Olihan taas voimauttava kokemus! Joukkovoima ja yhteys kanssaihmisiin tuntuivat oikeilta.

Odotan jo ensi vuotta. Viimeksi olen ollut vappuna lipun alla vuonna 2001, jolloin toimin vähän aikaa Kiilan puheenjohtajana. Meitä oli torilla silloin vain kaksi: minä lipun kanssa ja naiseni vastailmestyneen Petr Rehorin (s. 1949) ja minun toimittaman Kiilan albumin myynnissä (tästä linkistä muuten silloinen esipuheeni, jonka takana vieläkin seison – vähän surullisena, koska taas on mennyt yli kymmenen vuotta, eikä maailma ole yhtään lähempänä valmista). Yhtäkään albumia ei myyty. Nyt meitä oli sentään 14 aikusta ja kolme lasta. Ensi vuonna lisää!

Illalla lupaan miettiä Majakovskin ajatusta, jonka mukaan "taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan".

Hyvää vappua vielä kerran. 

PS. Vai hitto, oliko se sittenkin Brecht? Vaan taisi se sittenkin olla Trotski vuonna 1924. Ihan sama. Tärkeintä, että opimme perusasiat – opetti ne kuka hyvänsä.

Mitä itse et tiedä,
sitä et tiedä.

PPS. myöhemmin illalla. Tästä linkistä hyvä ja kattava raportti Vallankumouksen hedelmiä -blogista. Ja nyt vasta tajusin, ettei poliisin toiminta keskittynyt edes pelkästään anarkisteihin vaan myös Vasemmistonuoriin, joiden lipputankoja he katkoivat Viherniemenkadulla (siihen oli kuulemma "syynsä"). Itse asiassa näin sen tilanteen, kun tankoja otettiin autosta, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota enkä tajunnut, että niitä ryhdyttiin katkomaan. Kiilan porukka käveli Vasemmistonuorten auton edessä, eikä ainakaan marssin aikana ollut mitään häiriöitä. Ja aivan samoin: eivät anarkistitkaan provosoineet tilannetta Aleksis Kiven luona millään tavalla. Minä seisoin ihan vieressä ja näin.
Tämähän alkaa olla kuin vastenmielinen fasistinen poliisivaltio!
Aamulla koin tilanteen vähän absurdiksi tai koomiseksi (varsinkaan kun en nähnyt kiinnottojen alkua, koska olimme jo lähteneet marssille), mutta nyt alan olla tosi vihainen. Tästähän voisi revittää vaikka otsikon: POLIISI YRITTI HÄPÄISTÄ KIRJAILIJA- JA TAITEILIJARYHMÄ KIILAN PERINTEISEN LIPUN VAPPUMARSSILLA!

PPPS. aamulla. Tästä linkistä Vasemmistonuorten julkilausuma. Tästä linkistä Paavo Arhinmäen blogikirjoitus. Tästä linkistä kiinniotetun järjestymies Jaakko Tiikasalon raportti. 

Julkaistua 306: Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Eilisessä Kauppalehdessä ilmeistyi lyhyt juttuni Carnegie Art Award -näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa. Oli taas vähän pikainen tilaus. Olin toissa-aamuna klo 11 palaverissa keskustelemassa Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankuvitustaiteesta, kun pomoni lehdestä soitti ja ilmoitti, että huomiseen lehteen piti saada juttu, aikaa yhteen saakka. Siitä sitten palaveri loppuun ja töihin – onneksi olin jo käynyt pressissä edellisenä torstaina: 

Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Pohjoismaiden merkittävin taidepalkinto toistaa itseään kuin Euroviisut konsanaan, mutta se ei estä nauttimasta hyvästä taiteesta.

Pohjoismaisista taidepalkinnoista prestiisipitoisin eli Carnegie Art Award on nyt jaettu kymmenennen kerran, ja näyttely on saapunut kierroksellaan Helsinkiin.

Suomessa onkin nyt hyvä juhlia, koska ensimmäisen palkinnon ja 1.000.000 kruunua voitti tänä vuonna Heikki Marila huikeilla ekspressiivisillä kukkamaalauksillaan, joilla hän on viime vuosina nauttinut suurta suosiota myös kotimaassaan.

Carnegiessa on mukana 17 pohjoismaista taiteilijaa, joista suurin osa on taidemaalareita, mutta onpa mukana taas yksi valokuvataiteilijakin, Heli Rekula. Carnegie on ollut nimenomaan maalaustaidekilpailu, mutta on se jopa voitettukin valokuvilla. Tämä herättää kuvataidepiireissä hilpeyttä, ja minunkin mieleeni juolahti, että mukana olevan suomalaisen Stig Baumgartnerin monumentaalisilla ja varsin plastisilla abstrakteilla maalauksilla voi aivan hyvin voittaa veistoskilpailunkin.

Näinkin voi maalata. Norjalainen Per Inge Bjørlo (s. 1952), Colour Follows Form Follows Psyche I & II.

Taiteenlajien rajojen venyttäminen ei kuitenkaan ole suuri ongelma, vaikka se kertookin niistä oudoista tavoista, joilla jatkuvasti kriisissä olevan maalaustaiteen on pyrittävä takaisin taiteen keskiöön. Paljon ongelmallisempaa on Carnegien jatkuva samankaltaisuus. Palkintoraadit tuppaavat pysymään samoina, ja se todella näkyy siitä kuvasta, mikä pohjoismaisesta huipputaiteesta halutaan antaa. Osa taiteilijoista on roikkunut mukana sekä varsinaisessa kilpailussa että bubbling under -osastossa jo pitkään. Prosessi on myös turhan raskas: nytkin raati kävi läpi 127 nimettyä taiteilijaa ennen varsinaista kilpailua.

Toisaalta yleisön ei tarvitse tietää kaikkea taustatyötä. Carnegie esittää kuitenkin aina hyvää pohjoismaista taidetta. Vaikka näyttely ei kokonaisuudessaan olisi erityisen kiinnostava, voi sieltä poimia omia suosikkejaan – nyt jopa ihan esittävääkin maalausta kuten konkari Jarmo Mäkilän lapsuutta peilaavat kuvat.

Näyttelykuvia 665 & Julkista taidetta 55: Työväen taiteilijoita

Viime keskiviikkona kävin Kansan Arkistossa kokoustamassa. Kyse on eräästä projektista, joka liittyy yleensä pelkkänä "Tapsana" tunnetun Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankansiin ja -kuvituksiin, joita Tapsa teki kaikkineen liki neljäsataa. Palaan siis vielä joskus myöhemmin tähän asiaan.

  Tapsan Guernica vuodelta 1950.

***

Arkiston seinillä oli Niilo Jokisen (s. 1928) teoksia lähinnä hänen opiskeluajoiltaan. Jokinen opiskeli Suomen Taideakatemian koulussa 1950-luvulla ja sittemmin Repin-akatemiassa Pietarissa vuosina 1960–65. Elämänätyönsä hän teki Maailma ja me -lehden graafikkona, joten taiteen tekeminen jäi lähinnä harrastukseksi. Vähän sääli, koska tällä miehellä on ollut selvästi lahjoja. Käykää ihmeessä tutustumassa – näyttely on päällä vielä toistaiseksi.

Päättäväinen mies, akvarelli, 1964.

***

Ja Kansan Arkistossa käydessään pitää toki aina ihailla rapussa Mauri Heinosen (1926–2010) klassista Skootteriairutta 1950-luvulta. Se on miltei aikansa ikoneita:

Ja koska niin harva on Kansan Arkistossa kuitenkin käynyt, niin tässä tiedot: Vetehisenkuja 1, avoinna ma–pe 9–16.