Kysyin ensin Laura Laitiselta, että tarkoittaako intensiivikurssi sitä, että saan rääkätä oppilaita mielin määrin ja hän vastasi myönteisesti. Niinpä päätin tehdä työtä käskettyä ja antaa kunnolla tehtäviä.
Ensin pälätin jotain kriitikistä yleistä ja sitten laitoin seinälle Tapio Junnon (1940–2006) eroottisävyisen piirustuksen ja laitoin oppilaat pikakirjoittamaan (20 min. aikaa) oman tulkinnan ja arvotuksen teoksesta – kertomatta tekijää tai mitään taustoista. Ajattelin, että kontekstittomuus tuottaisi vaikeuksia kirjoittaa, mutta hyvinhän tuo näytti sujuvan. Tehtävää olin ajatellut vähän kuin äänenavaukseksi, ja kai se sellaisena toimi.
Sitten taas pälätin lisää, ja keskustelevainen ryhmä sai punaisen lankani hajoamaan koko ajan, mutta enpä usko, että sillä niin hirveästi on väliä, koska keskustelu sai näin sellaisia suuntia, jota oppilaat ilmeisesti halusivatkin. Sain kuitenkin käytyä läpi erilaisia taiteesta kirjoittamisen tekstityyppejä ja ennen kaikkea niitä tapoja, jolla ne solahtavat diskurssin eri uomiin ja miten ne jatkavat elämäänsä. Aloitimme lehdistätiedotteista eli aanelosista, joiden merkitystä esimerkiksi diskursiivisena tutkimusaineistona ei kannata lainkaan vähätellä. Puhuimme myös journalismin etiikasta, ja jaoin kaikille Journalistin ohjeet.
***
Sitten lähdimme retkeilemään. Ensimmäinen kohde oli Galleria Heino, jossa oli Heta Kuchkan (s. 1974) ja hänen äitinsä Tuija Kuchkan (s. ?) piirustuksista ja videoista koostuva yhteinen näyttely Yritetään yhdessä vielä (14.9.–13.10):
Näyttely on aika vereslihainen ja vaikuttava ja sitä siten myös ajatuksia herättävä. Siksi päätinkin kiusata oppilaita ja antaa heille ankarat reunaehdot, jotka muistuttavat kriitikon arkista kurjuutta. Annoin heille tehtäväksi kirjoittaa päivälehteä varten pikkukritiikin: 1500 merkkiä eli vajaa liuska. Ja lisätehtäväksi annoin arvioon lisättävän raportin niistä omasta mielestä tärkeistä asioista, jotka jäivät sanomatta, koska tilaa ei ollut tarpeeksi.
***
Heinon jälkeen matkasimme Forum Boxiin katsomaan Pekka Pitkäsen (s. 1950) näyttelyä Rautakausi (6.–29.9.), johon olen elokuussa kirjoittanut lehdistötiedotteen ja josta Harri Mäcklin on kirjoittanut Hesariin arvostelun. Tehtävänanto oli ensin repiä minun ja Mäcklinin tekstit analyyttisesti auki ja vielä vertailla niitä keskenään. Sitten kunkin piti kirjoittaa omasta näyttelykokemuksestaan subjektiivinen raportti ja vertailla vielä omaa kokemusta Mäcklinin ja minun teksteihin.
Ai niin, näyttely oli juuri niin jylhän hieno kuin piti ollakin. Mutta luulenpa, että Mäcklin ja minä joudumme oppilaiden syynissä auttamattomasti liian kliseisen kielen käyttäjiksi. Uskon, että nämä älypäät kiinnittävät huomiota siihen, että olemme Mäcklinin kanssa kirjoittaneet vähän niin kuin Pitkäsestä pitääkin kirjoittaa ja samalla siis vailla mitään uusia tulokulmia.
***
Eikä tässä vielä kaikki. Kävelimme Hietalahdenrantaa takaisin kohti keskustaa ja katselimme OLOn – Pasi Karjula (s. 1964) ja Marko Vuokola (s. 1967) – teräspallukoita eli teosta Olo n:o 22 (2000), joka on siroteltu ympäri Hietalahden allasta.
Tehtävänantona oli kirjoittaa normaali kritiikki, mutta siten, että erityishuomio kiinnitetään nimenomaan siihen, että kyseessä on kaupunkitilassa oleva julkinen teos, jonka kanssa meidän on elettävä ikuisuuksiin, eikä pelkästään esteettinen taideobjekti, joka voi herättää kirjoittajissa mitä tahansa runoja.
Nyt jään siis odottelemaan kolmea tekstiä, joita puramme kuukauden kuluttua.
Palaan asiaan.
