Julkaistua 121: Intohimosta maalaukseen

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa oli lyhyt kritiikkini Hannu Gebhardin sympaattisesta muistonäyttelystä Galleria BE '19:ssä:

Nimetön, 1989.

Intohimosta maalaukseen

Nuorena kuollut taidemaalari Hannu Gebhard (1954–2004) on 1970-luvun kasvatteja Vapaasta Taidekoulusta – siis vielä sitä ikäpolvea, josta ihan oikeasti kannattaa ja voi sanoa, että tekijä tulee Vapaasta Taidekoulusta. Hän siis tunsi Albersinsa, mutta toisaalta myös Rothkonsa, joten hänen töissään oli vankasti tutkittu tausta, mutta ne eivät kuitenkaan koskaan jääneet kuivakkaan akateemisiksi tutkielmiksi esimerkiksi värien vuorovaikutuksesta. Niihin sisältyi värien draamaa, ja töiden taustalta kykeni aistimaan aidon intohimon maalaukseen.

Rothkon töiden tavoin maalaus kulki Gebhardin käsissä parhaimmillaan kuin kohti saturaatiopistettä, jossa äärimmäinen tunnelataus ja draama on saavutettu sinänsä vähäisillä elementeillä mutta samalla sellaisella intensiteetillä, jonka väri voi kestää ikään kuin tarkasti rajoilleen vietynä – muodostumatta falskiksi, ylittämättä sitä rajaa, jossa kaikki maalauksen draama lässähtää.

Gebhard olikin intohimoinen maalari, joka kykeni maalaaman yhtä taulua vaikka vuoden, jos se oikea viritys tuntui jäävän vajaaksi. Hänen tyttärensä – kohti taidetta hänkin jo suuntautunut – on kirjoittanut: ”Hän levitti väriä kankaalle, pesi sen pois, lisäsi, pesi sen pois, lisäsi, pesi, antoi välillä kuivua ja pesi taas, lisäsi väriä, käänteli, valutteli ja väänteli. Ihan ohuelta näyttävässä maalauksessa saattoi olla kymmeniä huolellisesti mietittyjä kerroksia.”

Gebhardin töissä toteutuu useimmiten sellainen meditatiivisuus, jossa sanat tai muunlainen merkityksenanto tuntuu lopultakin aika tarpeettomalta. Tämän sanon silläkin uhalla, että hänen töissään oli joskus suorastan kalligrafisilta tuntuvia elementtejä. Siksi hieman vierastinkin sitä varsin pienen muistonäyttelyn – vain kahdeksan maalausta – sävyä, jota leimasi hieman liikaa se, että kolme teoksista oli 1980-luvun Sibelius-teemaa. Näin pienessä näyttelyssä se johtaa siihen, että katsoja tuntee helposti olevansa vähän liiaksi lukuohjeistettu ja sitten sitä ryhtyy vähän tahattomastikin etsimän muistakin töistä hieman ulkokohtaisen tuntuisesti illustratiivisia elementtejä. Tällaisella on taipumus kaventaa näyttelykokemusta.

Heitän siis mieluusti ilmaan ajatuksen, että Hannu Gebhardin tuotantoa voisi joskus olla mukava katsoa kunnon museaalisissa olosuhteissa ja vähän enemmänkin.

Näyttelykuvia 270 & 271 & 272 & 273 & 274: Peruskierroksella jälleen

Torstaina kiertelin useammassakin näyttelyssä ennen illan avajaisia ja jatkoja.

Galleria Uusitalossa oli perniöläisen Sampsa Sarparannan (s. 1973) näyttely What's more important than days like today? (7.1.–6.2.). Sarparanta tekee sellaista valokuvarealismia lähentelevää kuvaa, joka ei ole oikein minun lajiani, mutta jotain hyvin sympaattista näyttelyssä oli. Vähän arjen politiikkaa ja vähän rockhenkeä – Sarparantahan on myös tuttu No Shame -yhtyeestä – sopivana sekoituksena:

Asenne oli jotenkin raikas ja huumori – joka kuvataiteessa on aika vaikea laji – onnistunutta. Sitä minä en kuollakseni kuitenkaan ymmärtänyt, että miksi mukana oli puhtaita lintumaalauksia. Oliko siinä rinnastettu ihmisten ja lintujen lajikäyttäytymistä? Vähän turhalta se tuntui.

***

Taidesalongissa oli Vladimir Kopteffin (1932–2007) muistonäyttely (8.2.–16.2.). Kopteff oli uskollinen Dimensio-ryhmän jäsen ja esiintyi säännöllisesti ryhmän näyttelyissä, mutta vähän sivuun hän on suomalaisessa taide-elämässä jäänyt – mitä on varmaan osaltaan paikannut Kopteffin kansainvälinen toiminta, muun muassa Venäjällä, jossa Viipurissa syntyneen taiteilijan juuret ovat.

Minäkin muistan nähneeni Kopteffilta pelkästään yksittäisiä töitä ryhmänäyttelyissä, ja hänen viimeinen yksityisnäyttelynsä olikin niin kauan aikaa sitten kuin 1986 Kluuvin galleriassa. 

Oli siis suorastaan juhlavaa nähdä ensimmäistä kertaa tämän konstruktivistin töitä täyttämässä galleriaa:

Vaikka Kopteff edustaakin konstruktivisimin matemaattisluontoista systemaattista suuntausta, on hänen töissään hienoa herkkyyttä ja keveyttä. On myös pakko todeta, että vähän nuhjuisten ja kolhiintunneiden töiden tuottama ajan patina on aika metka. Näin varmaan pitää hyvässä muistonäyttelyssä ollakin. Patina on ikään kuin rehellinen. Näyttelystä jäi oiken hyvä fiilis, ja palaan siihen vielä myöhemmin, kun kirjoitan siitä kritiikin Taiteeseen.

***

Galleri G18:ssa oli kahden vähän amatöörimäisemmän maalarin yhteisnäyttely Förevigade – Jälkipolville (11.–28.1.). Ulla Finnilä ja Mikael Furu (s. ?) olivat laittaneet töitään – Finnilä perhealbumista maalattuja kuvia ja Furu ihmistekoista maisemaa – suloiseen sekamelskaan, jossa ei mielestäni ollut minkäänlaista vuoropuhelua:

Furun maisemat eivät kovin erikoisia olleet, mutta mainosvalokuvaajana toimineen Finnilän valokuvapohjaisissa maalauksissa oli aika hauskaa nostalgiaa:

Tuli jotenkin mieleen, että olisikohan Finnilän kannattanut järjestää vähän terävämmin koostettu ja tiukasti ripustettu ihan oikea yksityisnäyttely.

***

Galleria BE'19:ssä oli taidemaalari Hannu Gebhardin (1954–2004) muistonäyttely (5.–23.1.). Gebhard oli intohimoinen maalarimaalari, joka ei julkisuudessa kovin kauheasti koskaan ollut. Siksi jäikin vähän sellainen olo, että olisi hän vähän laajemmankin muistonäyttelyn ansainnut. Näyttelyssä on vain kahdeksan maalausta 1980–90-luvuilta. Mutta hyvä näinkin.  

Nimetön, 1989.

Palaan Gebhardiinkin myöhemmin kritiikin muodossa.

***

Galleria Huudon Uudenmaankadun pisteessä oli norjalainen vaihtoyhteisnäyttely Blackout (8.–23.1.).

Löysää mukapoliittista nykytaiteen näköistä nykytaidetta, josta en nyt edes jaksa yrittää keksiä mitään sen kummempaa sanottavaa. Eikä näyttelykään kovin paljoa sanonut.