Näyttelykuvia 195 & 196 & 197: Kaalinhakumatkalla

Kaalinhakumatkani tänään johti reissulla kuitenkin kolmeen galleriaan. Galleria Huudossa Uudenmaankadulla oli Katariina Salmijärven (s. 1972) näyttely Väreissä (17.11.–5.12), jonka oli tarkoitus esittää synesteettisiä maalauksia. Mutta ei se oikein toiminut. Alla esimerkiksi vasemmalla 'viha' ja oikealla 'rakkaus' erilaisissa väreissä. Vaikea minun on tuota sinistä erityisenä vihana pitää – ja ei kai se, että jotkut värit ovat perinteisesti symboloineet joitain asioita, tee jutusta vielä kovinkaan synesteettistä:

Ihan sieviä maalauksia, mutta eivät ne ihan oikeasti syntestesiaan liity. Vähän haastavampaa mietiskelyä, please.

***

Valokuvagalleria ja -kirjakauppa Luovassa on silloin tällöin ihan kiinnostavia näyttelyitä, mutta kyllä paikan omistajat taitavat sitenkin heittää etsikkoaikansa hukkaan, sillä kyllä siellä niin usein on aivan joutavanpäiväisiä tai sitten ihan paskoja näyttelyitä, jotka tulevat hiljalleen karkottamaan vakavat asiakkaat. Niin oli nytkin. Kira Gluschkoffin (?) Everyone Is Art (18.11.–23.12) on taiteena lopulta ihan kiiltokuvamaista roskaa, joka ehkä kestää sellaisena poliittissävyisenä ulkonäyttelynä, jollaisena sen aikoinaan näin ja kirjoitin myös jutun Kauppalehteen. Ei tästä kovin kiinnostavaksi taiteeksi ole, vaikka rintasyöpä olisi kuinka tärkeä asia:

 

***

Helsingissä on aivan liikaa gallerioita. Yksi sellainen on Rööperin taidesalonki, johon vihdoinkin päätin tutustua – se kun on jopa kotiani lähimpänä oleva galleria. Enkä siltikään ole koskaan eksynyt sinne. No, eiköhän se ollut torstaisin auki vasta klo 16 alkaen, joten Ilmi Huovialan (s. ?) näyttely (10.–28.11.) jäi näkemättä. Tai näin minä sen ikkunasta, ja se kyllä piisasi ihan hyvin:

 

 Silkkaa toritaidetta tämän rovaniemeläisen maalarin falski värimaailma on:

Ja nyt tunnen itseni taas ihan fasistiksi. Taidan ryhtyä aktiivisesti karttamaan näitä huonoja näyttelyitä, ettei tarvitsisi enää sanoa mitään ikävää. Sitä paitsi onhan esimerkiksi pahkakuppienkin myynti ihan legitiimiä toimintaa. Mitä minä sitä itkemään.

Hyvää yötä. Juon nyt kuitenkin ensin lasin Valpolicellaa.

Julkaistua 76: Rintasyövän muodikkuudesta

Tiistainä kävin Mänttään lähtiessäni nopeasti Lasipalatsissa Kira Gluschkoffin ainakin vähän kiinnostavan valokuvanäyttelyn tiedotustilaisuudessa ja Mauno Koiviston aukiolla itse näyttelyssä. Keskiviikkona kirjoitin sitten ennen Mäntän tiedotustilaisuutta lyhyen jutun, joka ilmestyi torstain Kauppalehdessä:

Rintasyövän muodikkuudesta

Syöpäsäätiön Roosa nauha -kampanjan pääyhteistyökumppani Samsung on teettänyt maailmallakin mainetta hankkineella muotivalokuvaajalla Kira Gluschkoffilla kuvasarjan rintasyövän sairastaneista naisista ja heille voimaa antaneista asioista. Valokuvat on kiinnitetty Mauno Koiviston aukion pylväisiin niin, että toisella puolella poseeraa itse sankari ja toisella on sanallista infoa sairauden aikana löytyneistä henkisistä voimanlähteistä. Tarinaansa kertovat Marja Aarnipuro, Satu Hassi, Anneli Jäätteenmäki, Sirpa Kallela, Marina Laakso, Irene Peteri, Katariina Rautalahti ja Niina Repo.

Gluschkoff itse kertoo ”halunneensa konkreettisesti raottaa ’verhoa’ ja paljastaa, että rintasyöpään sairastuneet naiset ovat kauniita, vahvoja – kukin omanlaisia arvokkaita taideteoksiaan”. Gluschkoff kertoo myös halunneensa luoda yhtenäisen muotokielen, joka polveutuu klassisesta muotokuvauksesta.

Kuvat ovat varsin vietteleviä ja osin veikeitäkin. Osa komiikasta on varmaan tahatontakin, koska esimerkiksi Anneli Jätteenmäki näyttäytyy avoimen eroottisena ja keikistelevänä oliona, mitä en ensimmäisenä olisi häneen osannut liittää. Mutta ennakkoluuloista ja stereotypioista ja niiden ravistelemisesta tällaisessa projektissa on ennen kaikkea kyse, jos valokuvien halutaan toimivat tietyllä tavalla – ikään kuin suoraan poliittisesti. Ja nämä kuvat sitä tekevät – vieläpä kaikelle kansalle ja vuorokauden kaikkina aikoina.

Lenin-setä ei asu Vantaalla

"Taide kuuluu kansalle", on Leninin kuuluisa slogan, jota muun muassa Helsingin juhlaviikot on käyttänyt markkinoinnissaan. Kokoomuskin taitaa olla virallisesti samaa mieltä Leninin kanssa. Mutta Vantaan kaupungista en ole varma. Päätin viettää sunnuntaita taiteen parissa ja mennä Vantaan taidemuseoon katsomaan leipä-aiheista taidenäyttelyä Suu kuin seitsemän leivän uuni (8.10.2010–26.2.2011), jossa on esillä muun muassa Adel Abidinin (s. 1973) huikea video Bread of Life (2008): 

  

Tai sitten vaikkapa Pasi Karjulan (s. 1964) yksinkertainen mutta samalla arvoituksellinen veistos Paha taikina (1998):

Vaan eipä ollut Vantaan taidemuseo auki. Kunhan siis vain kävin katsomassa, kuinka lohduttoman epäsiisti ja henkisesti hylätyn tuntuinen Myyrmäen asema ainakin viikonlopun jäljiltä on. Rapuissakin sain ihan tosissani väistellä rikottuja kaljapulloja.

Koomista on se, että olin aamulla katsonut museon verkkosivuilta aukioloajat. Katsoin vain nopeasti, että viikonloppuisin museo avaa 10:ltä, enkä huomannut, että kyse oli vain lauantaista.

Vielä paljon koomisempaa on, että vasta lukitulla ovella muistin, että olin tehnyt saman turhan matkan jo kerran aikaisemminkin, pari vuotta sitten. 

Kun menin paluujunaan, konduktööri – juna oli siis vain käynyt kääntymässä Vantaankoskella – totesi, että olipa lyhyt Myyrmäen retki. Kerroin, että taidemuseo oli kiinni. "Onpas kummallinen museo, kun on sunnuntaisin kiinni", totesi konduktööri.

Kondunktöörin ihmetys sai minut oikeasti miettimään sitä, kuinka käsittämättömän huonoa kulttuuripolitiikkaa Vantaan kaupunki tekee pitämällä taidemuseotaan sunnuntaisin kiinni. Olisihan sunnuntai juuri se päivä, jolloin taide voisi kaikkein luonnollisimmin kuulua kaikelle kansalle. Minulla on sitä paitsi aika vankka aavistus, että Vantaan taidemuseo ei muutenkaan ole siellä taidemuseomaailman kävijätilastojen kärkiporukoissa.

Niinpä palasin Helsinkiin, hyppäsin junasta Pasilassa, ja hetken aikaa luulin Lenin-sedän asuvan Itä-Pasilassa:

Mutta ehkä kyse on vain sijamuodoista.

Sitten menin uimaan ja tulin vielä vihaisemmaksi, vaikka sain nauttia vedestä ja saunasta. Kuvitelkaapa uimahallia, joka olisi sunnuntaina suljettu! Miten sitä voisi asiakkaille perustella? Yrittäisikö kukaan edes tosissaan? Mielestäni tämä vertaus kertoo vantaalaisesta kulttuurin arvostuksesta karua kieltään ja varsin kiistattomasti. Eihän museolla oikeasti niin väliä ole.

Päivä oli muutenkin yhtä taiteellista antikliimaksia. Yritin vielä mennä Ravintola Lasipalatsiin katsomaan muotikuvaaja Kira Gluschkoffin (s. ?) kiinnostavan tuntuista valokuvanäyttelyä, jonka malleina on ollut suomalaisia rintasyöpään sairastuneita naisia. Olin ensinnäkin katsonut tiedotetta huolimattomasti. Näyttely avautuu vasta ensi tiistaina. Sitä paitsi ravintolakin on sunnuntaisin kiinni.  

Niin, että paskat sitten ihan vantaalaisittain koko taiteesta. Luontoa voi katsoa aina, vaikka taiteessa luonnonkauneuden tavoittelu mielletäänkin usein niin banaaliksi. Sitä paitsi ei stadilaisen tarvitse mihinkään Muonioon mennä ruskaa tiirailemaan. Helsinkiä kauniimpaa ruskaa ei Suomesta löydy:

 Väriloistoa Mäkelänkadun reunalla tänään aamupäivällä.