Näyttelykuvia 577 & 578: Retkellä Inkeriin ja Järvenpäähän

Keskiviikkona oli taas tarjolla hauska ja monipuolinen retkipäivä. Iltapäivän aluksi kävin Kalliossa Inkerin kulttuuriseurassa tapaamassa seuran puheenjohtajaa Helena Miettistä ja paria inkeriläistaustaista taiteilijaa, Gennadi Leontjevia (s. ?) ja Valeri Nuijaa (s. 1952):

Olen tutustunut tähän kiinnostavaan ja varsin hauskaan porukkaan aikoinaan 1990-luvulla Kaunissaaressa taideleirillä, jossa toimin muutamana kesänä opettajana. Syksyllä palasimme vanhoihin teemoihin, ja nyt ryhdyimme strategioimaan sitä, miten ammatimaiset inkeriläistaiteilijat saisivat omaa edunvalvontatoimintaansa kehitettyä esimerkiksi perustamalla inkeriläisten taiteilijoiden yhdistyksen. 
Olin paikalla konsulttiapuna, koska tunnen aika hyvin Suomen taidekentän järjestöelämää. Emmeköhän saaneet jotain aikaankin, joten jäämme kiinnostuksella odottamaan.

***

Sitten illansussa oli muutaman ystävän kanssa odottamassa retki Järvenpäähän. Järvenpään taidemuseossa oli tarjolla hienon taiteilijapariskunnan näyttely Taiteilija ja hänen miehensä (9.2.–27.5.). Kyse oli Outi Ikkalan (1935–2011) ja hänen puolisonsa Seppo Kärkkäisen (s. 1935) laajasta retrospektiivisestä yhteisnäyttelystä: 

Molemmat olivat aikoinaan Vapaan Taidekoulun ja Sam Vannin (1908–1992) innoittaman Ryhmä 4:n keskeisiä jäseniä. Nämä olivat siis oikein maalarimaalareita, ja ryhmän viimeisessä yhteisnäyttelyssä vuonna 1969 manifestoitiin aika rankasti: "Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika, jolloin selviää: että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen asia ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on
kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia…"

Tarjolla oli sekä taidehistorian siipien havinaa että aivan kuranttia ja raikasta ilmaisua. Tuntui jotenkin erityisen hyvältä tässä nykyisessä "epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme" katsoa ankaraa maalaustaidetta ja nähdä Ikkalalta muutama oikein klassinen teos, kuten vaikkapa Risteysasema (1968, öljy):

Piipahdin myös viereisen kirjaston lehtilukusalissa, ja eiköhän sielläkin ollut Ikkalan maalaus vuodelta 1985:

Palaan vielä asiaan, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen näyttelystä jutun.

***

Museolla oli myös toinen kiinnostava näyttely. Aurora-seura – Eero Järnefelt ja Helsingin yliopiston seinämaalaukset (9.2.–27.5.). Ei Eero Järnefelt (1863–1937) muutamaa klassikkoa lukuunottamatta ihan minun taidettani ole, mutta tällaiset merkittävän julkisen teoksen taustoja valaisevat näyttelyt ovat aina vähintäänkin kulttuurihistoriallisesti tärkeitä ja kiinnostavia:

Myöhemmin sohvannurkkaan mietiskelemään ja viinilasi käteen, ja ajattelin taas ainakin hetken aikaa, että on tämä taide-elämä sentään aika hauskaa ja monipuolista.

Näyttelykuvia 508 & Luettua 77: Isänmaatonta taidetta?

Tietokilpailukysymys. Mikä lippu?

Väärin. Ei ole esimerkiksi Färsaaret. Kyseessä on Inkerin lippu. Siellä se on jossain Pietarin ympäristössä. Ja monien sukujen tarinoiden tuottamissa mielikuvissa, toisinaan jopa ilman paikallista kytkeytymistä. Olen tavannut inkeriläisiä taiteilijoita, jotka ovat kotoisin esimerkiksi Siperiasta tai Virosta. Toimin nimittäin kesinä 1994–96 opettajana – lähinnä taiteen sosiologiaa ja ympäristöestetiikkaa – Inkerin kulttuuriseuran järjestämillä inkeriläisten taiteilijoiden kansainvälisillä taideleireillä Pyhtään Kaunissaaressa.

Elämä on siis onneksi muutakin kuin silkkaa Guggenheimia. Jopa ihan vastakkaistakin – globaalista elitismistä on pitkä matka olemassaolostaan kamppailevaan yhteisöllisyyteen. Onneksi sain taas muistutuksen tästäkin maailmasta, kun minut kutsuttiin torstaina Inkerin kulttuurikahvilaan päivittämään muistojani noista leireistä – siellä järjestettin jokakuukautinen taide- ja musiikkitilaisuus. Musiikista vastasi kalevalaisen runonlaulun maailmanmestari, Ruotsissa vaikuttava Eila Pöllänen. Inkerin kulttuurikahvila järjestetään Koivussa ja tähdessä (Wallininkatu 7) joka kuun viimeinen torstai 16–18. Tilaisuudet ovat maksuttomia ja yleisölle avoimia.

Oli hauska palata noihin 1990-luvun aikoihin ja nähdä paikalla useampiakin taiteilijoita, joihin tuolloin tutustuin. Paikalla oli muun muassa Gennadi Leontjev (s. ?), taitava akvarellisti:

Syyskuu.

Ja kovan elämänkoulun elänyt aito boheemitaiteilija Eino Lappalainen (s. 1945), jonka kuvamaailma on väliin melko hurja:

Sulotar.

Ja tietenkin Nikolai Pakki (s. 1930), joka on tallentanut inkeriläishistoriaansa pitkänä yhtenäisenä kuvakertomuksena, joka on nyt julkaistu kirjanakin:

Kipeä polveni ajoi minut heti esitykseni jälkeen sänkyyn, joten Pöllänen jäi kuulematta, mutta vietin illan sitten Pakin kirjaan tutustuen. Pakki on Virossa sähköteknikon koulutuksen saanut amatööritaiteilija, joka on nyt paluumuuttajana omistautunut inkeriläisen kulttuuriperinnön tallentamiseen. Hänen naivisimiin viittaava kuvamaailmansa sopii hienosti tällaiseen projektiin, joka on epäilemättä tekijälleen terapeuttinen, yhteisölleen tärkeän dokumentaarinen ja myös tällaiselle meikäläiselle ulkopuoliselle huikeasti ymmärrystä lisäävä. Olen viime aikoina kahlannut läpi myös Kommunismin mustaa kirjaa (2001), jossa puhutaan miljoonista kyyditetyistä, joten on tarpeellista myös sisäistää tätä asiaa arkisella yksilötasolla. Pakin kirja tuli kuin tilauksesta.

Ja kun katselin tilaisuudessa huoneen seiniä kortavia muistorasioita, joita seurassa on tehty, tajusin myös sen, että näitä yksilöiden tarinoita olisi syytä kuullaa vähän enemmänkin:

Menkää rohkeasti käymään Wallininkadulla! Toimisto on arkisin avoinna 10–16.

PS. Julkaisin aikoinani myös vähän laajemman artikkelin taideleirikokemuksistani inkeriläisten kanssa. 'Miten taide voilla inkeriläistä?' ilmestyi silloisen professorini Matti Sarmelan juhlakirjassa Kaukaa haettua – Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä (Suomen Antropologinen Seura 1997). No, antropologia minusta ei sitten tullut, mutta eivätköhän nuo taideleirikokemukset tehneet minusta omalta osaltaan paremman taidekriitikon.