Julkaistua 485: ITE-taiteen vuodet

Viime viikolla ilmestyi 1/2-lehden ITE-teemainen numero (2/13), johon minulta oli pyydetty juttu Maahengen julkaisemista ITE-taiteen vuosikirjoista. Tässäpä se:

ITE-taiteen vuodet

ITE rajoilla, 2001, päätoimittaja Seppo Knuuttila

ITE käsillä, 2003, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE paikalla, 2004, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE hengessä, 2006, päätoimittaja Seppo Knuuttila 
ITE lakeuksilla, 2006, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE korvessa, 2007, päätoimittaja Pirjo Immonen, Elina Vuorimies
ITE jokivarsilla, 2008, päätoimittaja Lauri Oino 
ITE vaaroilla, 2010, päätoimittaja Seppo Knuuttila, Minna Tuuva 
ITE keskellä, 2010, päätoimittaja Marjo-Riitta Simpanen 
ITE Art in Finland, 2011, päätoimittaja Seppo Knuuttila
ITE kaakossa, 2013, päätoimittaja Minna Haveri 
ITE Lapissa, tulossa joulukuussa 2013, päätoimittaja Minna Haveri

  

Maahenki Oy aloitti vuonna 2002 Nykytaiteen vuosikirjan julkaisemisen. Niteitä on ilmestynyt kaikkineen jo yhdeksän – kymmenes on tätä kirjoitettaessa painossa. Vuosikirjalle tutussa ulkoasussa on ilmestynyt myös kaksi erillisteosta: uskonnolliseen ITE-taiteeseen keskittynyt ITE hengessä (2006) ja englanniksi ITE-taidetta esittelevä ITE Art in Finland (2011). Vuosikirjoista on muotoutunut pitkälti maakunnallisia kartoituksia, mutta sarjan kaksi ensimmäistä nidettä, ITE rajoilla (2002) ja ITE käsillä (2003), antoivat esimerkkejä erilaisista näkökulmista ja toki myös määrittelyvaltaa käyttäen paaluttivat taide-elämämme keskiöön yhtäkkiä pulpahtaneelle ilmiölle oman alueensa. Taidehistoria on tottunut luokittelemaan taiteilijoita ja tyylisuuntia, mutta rajanveto ei ole helppoa – sama koskee ITE-taidetta, jossa myös riittää harmaata aluetta akateemisen taiteen ja kansanomaisen taiteen välimaastossa tai toisaalta kansanomaisen puhdetyön ja ”puhtaammaksi” taiteeksi nimettävän alueen rajoilla. Onhan esimerkiksi loimaalainen taiteilija Alpo Jaakola (1929–1997) taustoiltaan täysin akateeminen taiteilija, mutta hänen hurja patsaspuistonsa Loimaalla toi hänet luontevasti mukaan ITE rajoilla -kirjaan.
ITE-taiteen rajat ovat de facto piirtyneet sitä mukaa, kun kirjallisuutta on ilmestynyt ja suosittuja näyttelyitä on järjestetty. Pelkkä termi ’ITE-taide’ on projektin myötä tullut jo osaksi arkisuomea. Ns. tavallisetkin ihmiset tietävät osapuilleen mitä he tarkoittavat puhuessaan ITE-taiteesta – vaikka suomenkielinen Microsoft Word ei sanaa vielä osaakaan tarjota.

Julkaistuja kirjoja ja pidettyjä näyttelyitä riittää jopa niin paljon, että silloin tällöin tulee mieleen kyllääntymispisteen löytymisen vaara. Kuinka paljon taide-elämään vielä voi mahtua ITE-taidetta? Kuinka kauan siihen jaksetaan suhtautua pelkästään hyväntuulisen myönteisesti? 

Oma reaktioni on ollut ITE-taiteen kentän kriittisen tarkastelun lisääminen. Sosiologissävyisenä kriitikkona olen aina ollut kiinnostunut vallasta ja sen rakenteista – erityisesti määrittelyvallan kartoittamisesta. Tässä suhteessa ITE-vuosikirjat tarjoavat hedelmällistä materiaalia. Sieltä ne määrittelyvallan käyttäjät nimittäin nousevat: hankkeen keskeinen taustapiru, Maahengen kustantaja ja taiteellinen johtaja Liisa Heikkilä-Palo, ympäri Suomea ITE-taiteilijoita käsiinsä etsinyt ja haastatellut taiteen tehosekoitin Erkki Pirtola, lukuisia ITE-taiteilijoita ja heidän teoksiaan kamerallaan tallentanut kuvataiteilija Veli Granö, aiheesta ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan (Nykykansantaide, Maahenki 2010) tehnyt Minna Haveri ja perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila, joka on toiminut vuosikirjasarjan niteistä kuusi ja kirjoittanut useita artikkeleita aiheesta.
Muun muassa näillä voimilla ja osittain juuri vuosikirjoilla ITE-taidetta on kammettu taide-elämämme keskiöön, ja siinä on myös onnistuttu hyvin: merkittävät museot Kiasmaa myöten ovat esittäneet ITE-taidetta, ja saipa ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen jopa Suomi-palkinnon vuonna 2007.
Vallankäyttö ja määrittelyvallan käyttö – varsinkin kun on kyse taiteesta, merkityksellistämisen prosessista par excellence – on aina syytä kartoittaa ja tunnistaa. Sitten sitä voi alkaa arvioida. 

Hyvin tätä työtä on tehty, eikä näihin kirjoihin oikeasti edes kyllästy. Taidekäsityksemme on laajentunut ja demokratisoitunut. ITE-taide ei myöskään ole näiden kirjojen kautta mikään pelkkä freak show tai paternaalinen ristiretki kansan pariin – kriittinen asenne kentän rakentumista kohtaan on myös ollut esillä. Näin esimerkiksi esteetikko Yrjö Sepänmaa ITE käsillä -kirjassa (2003): ”Kiinnostavaa olisi kuitenkin myös esteettisyyden värittömämpien ja huomaamattomampien ilmenemismuotojen esille ottaminen – sen, minkä puitteissa kuriositeetti on kuriositeetti”. Muitakin kriittisiä näkökulmia on nostettu esiin – esimerkiksi ITE käsillä kysyy myös naisen paikkaa nykykansantaiteessa Anna-Maria Ihatsun suulla: ”ITE-julkaisuissa esitellyt nykykansantaiteen työt vaikuttavat hyvin ’miehisiltä’.” 

Näissä ongelmissa on epäilemättä vielä työsarkaa, mitä myöhemmät osat ovat jo tehneetkin, mutta esimerkiksi se, että sarjassa on ilmestynyt jo 11 nidettä täynnään uusia ja yllättäviä taiteilijoita, murskaa jo pelkällä volyymillaan taipumuksen nähdä näitä yksilöllistä luovuuttaan ilmaisevia taiteilijoita vain pittoreskeina poikkeusyksilöinä. Silkalla volyymillaan tämä kumuloituva dokumenttimateriaali pakottaa näkemään ITE-taiteen kaikessa anarkistisuudessaan ja hahmottomuudessaankin jonkinlaisena kokonaisuutena, ilmiönä jolla täytyy olla luomisen ja taiteen ymmärtämisen kannalta mittava merkitys. 

Kun kyse kerran on taiteesta, joka aina näyttää joltain, herää luonnollisesti kysymys myös siitä, miltä sen esittäminen näyttää. Maahenki on kustantamo, jolla on omalaatuinen, varsin voimakas ja tunnistettava visuaalinen ilme. Kuinka paljon tällä on merkitystä siihen, minkälaisen kuvan muodostamme ITE-taiteesta? Miltä ITE-taide näyttää juuri näin välitettynä? Voisiko se olla toisennäköistä? Veli Granö, joka on loistelias valokuvaaja, on kuvannut loputtomasti kansantaiteilijoita ja heidän töitään. Toinen valokuvataiteilija, Ritva Kovalainen, on yhtä loistelias taittaja, jonka käsialaa sarjan kaksi ensimmäistä nidettä ovat ja joka on myöhemminkin ollut mukana ja joka loi siis omalta osaltaan suunnan tavalle, miten ITE-taidetta visuaalisesti esitellään. Kuinka paljon me katsomme ITE-taidetta heille ominaisen estetiikan kautta? Kuinka paljon heidän visuaalinen tarkkuutensa ja ääritietoinen visuaalinen lukutaitonsa vaikuttaa usein visuaalisesti paljon vähemmän tarkan taiteen esittelyyn? En osaa antaa vastauksia, mutta haluan edes pitää kysymyksen vireillä. 

”Ei kukaan ollut aikaisemmin ajatellut visuaalista taideilmaisua tältä kannalta”, muisteli Liisa Heikkilä-Palo ITE kaakossa -kirjassa (2013). 

Nyt on toistakymmentä vuotta ajateltu. Ja hyvin onkin. Lienee niin, että monumentaalinen ITE-julkaisujen sarja on kansainvälisestikin ainutlaatuinen saavutus. Vähän samalla tavalla hullu hanke kuin monen ITE-taiteilijan megalomaaniset projektit.

Otso Kantokorpi 

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko, joka silloin tällöin hellittelee ajatusta harrastelijanykytaiteilijaksi ryhtymisestä. ITE-taiteilijaksi hän taitaa olla liian tietoinen taiteen kentästä.

Julkaistua 366 & 367: Miljoona kärpästä & Valitaanko taas paras?

Eilen oli taas varsinainen kolumnipäivä. Aamun Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt kommenttini Pariisissa alkaneesta Salvador Dalín (1904–1989) retrospektiivistä, ja sitten Pasilaan: iltapäivällä YLE Radio 1:n Kultakuumeessa pohdiskelin skeptisesti ensi vuonna aloittavaa Taiteen edistämiskeskusta:

Miljoona kärpästä

Voiko miljoona kärpästä sittenkin olla oikeassa?

Tänään avataan Pariisin Pompidou-keskuksessa suurin Salvador Dalín (1904–1989) näyttely sitten 30 vuoteen. Pompidou-keskuksessa se edellinenkin nähtiin vuonna 1979. Tuolloin näyttelyn näki liki 900.000 katsojaa – Pompidoun ennätys edelleenkin. Onpa Ranskassa päästy 2000-luvulla tämänkin yli: Grand Palais’n Claude Monet (1840–1926) vuonna 2010 keräsi 920.000 katsojaa.

Opetin aikoinani taiteilijanalkuja, ja aika moni kertoi, että nimenomaan Dalí-kirjat olivat tärkeitä virikkeitä taiteilijanurasta kiinnostumiselle. Luulenkin, että Dalí alkaa tässä suhteessa mennä Pablo Picasson (1881–1973) ohi – kilpakumppaninaan epäilemättä Andy Warhol (1928–1987).

Dalí työnsä ääressä.

Vanhemman taiteilijakunnan keskuudessa suhtautuminen Dalín tuotantoon on paljon varauksellisempaa: moni taiteilijatuttavani on todennut, että ainoastaan Dalín 1920–30-lukujen tuotanto on kiinnostavaa – lopun ollessa likipitäen roskaa. Taidemarkkinoille tällainen näkemys ei ole juurikaan yltänyt, ja esimerkiksi Dalín grafiikka menee edelleenkin hyvin kaupaksi – oli se sitten aitoa, väärennettyä tai jotain siltä väliltä. Ja oli sitä ihan kuinka paljon tahansa tarjolla vuosi vuoden jälkeen.

Mutta ei suuri yleisö ainakaan yhdessä suhteessa ole väärässä. Jos Dalín tuotanto on portti taiteen maailmaan, on se kulttuurihistoriallisesti merkittävä asia.

Joten alkakaapa suunnitella matkaa Pariisiin. Miljoona rikki! Aikaa on 25.3.2013 saakka. Jonoihin kannattaa kuitenkin varautua.

***

Valitaanko taas paras?

Vuoden alusta taidehallinnossamme tapahtuu muutos. Nykyinen Taiteen keskustoimikunta muuttuu Taiteen edistämiskeskukseksi. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että nimi muuttuu ikään kuin nykyaikaisemmaksi, vaan myös elimen rooli muuttuu. Keskustoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Piia Rantala-Korhonen on kuvannut muutosta näin: ”Apuraha-automaatiksi kuvatusta valtionapuviranomaisesta kasvaa taidepoliittinen vaikuttajavirasto!”

Tämä logo on kohta historiaa.

Taiteilijajärjestöissä on useampikin asia tässä muutoksessa aiheuttanut pelkoja. Yksi huolenaihe on ollut tulevan johtajan liian voimakkaaksi määritelty valta. Taiteilijajärjestöt pelkäävät, että vertaisarviointi korvaantuu lisääntyvällä virkamiesvallalla. Siis sitä, että ymmärrys taiteen todellisista ongelmista vähenee. Toinen huolta herättänyt asia on ammattitaiteen osuus – kulttuuria kun on niin monenlaista, ja kaikkea sitä pitäisi jotenkin tukea. Taiteilijajärjestöt ovat huolissaan siitä, että uudistus antaa mahdollisuuden myös sille, että taiteen ammattimaisen harjoittamisen tuen lisäksi tukea alkaa virrata erilaisille harrastelijatahoille.

Pelkoihin on toki aihetta. Muistan hyvin sen närkästyksen, minkä viime vuoden Suomi-palkintojen – siis opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripalkintojen – jako herätti taiteilijoiden keskuudessa, muun muassa siksi, että yksi palkinnonsaajista oli Ravintolapäivä-työryhmä. Eivätkä monet taiteilijatuttavani vaikuttaneet silloinkaan ihan tyytyväisiltä, kun ITE-taiteilija – siis kansanomaista taidetta tekevä harrastelija – Veijo Rönkkönen sai Suomi-palkinnon vuonna 2007. Ja kuitenkin minunkin on pakko tunnustaa, että olen tuntenut iloa siitä, että korkean ja matalan rajalinjoja on ravisteltu merkittävän symbolisen tuen tasolla. Samalla olen kuitenkin sympatiseerannut taiteilijaystävieni ärtymystä. Vähäisessä tuessa nimittäin toimii kuitenkin tietyllä tavalla nollasummateoria: kun joku saa, niin joku ei saa – vaikka ansaitsisikin. Tästä syntyy ns. ambivalenssi, vastakkaiset ja ristiriitaiset tarpeet kohtaavat, eikä siihen löydy oikein ratkaisua.

Eniten taiteilijoita pelottaa varmaankin taiteen autonomian kohtalo. Olemme ikään kuin tottuneet siihen, että taiteilijoita ei ohjailla tai määräillä. Vaikka eihän tämäkään oikeastaan pidä paikkaansa. Taidetta on aina yritetty ohjailla ja määräillä johonkin suuntaan. Tällainen instrumentalistinen taidekäsitys, jonka mukaan taide on jonkin tavoitteen saavuttamisen väline, on ollut vallalla niin kauan kuin erillistä taidetta on ollut olemassa. Väliin hihnaa on pitänyt hovi, väliin kirkko ja aina silloin tällöin totalitaariset hallinnot, olivat ne sitten vasemmalta tai oikealta – ääriesimerkkeinä lähihistoriasta tietenkin Neuvostoliitto ja natsi-Saksa.  

Bronzinon (1503–1572) näkemys Lorenzo de' Medicistä (1449–1492), aikansa taideruhtinaasta.

Kapitalismi on tässä suhteessa aivan yhtä ovela isäntä: se nimittäin onnistuu piilottamaan instrumentalisminsa taiteen vapauden valeasuun. Tehkööt vain mitä haluavat, mutta meillähän on keinot hyödyntää sitä: esimerkiksi taloudelliset markkinat, matkailu ja vienninedistämispolitiikka. Ei tuoreena vellonut Guggenheim-keskustelukaan ollut kovin monelle poliitikolle taidepoliittista keskustelua. Siinä puhuttiin instrumentalistisesti matkailusta ja kävijämääristä. Tai sitten haettiin viihteen kaltaisesti vain jotain kivaa: ”En minä taiteesta mitään tiedä, mutta olisi kiva saada Helsinkiin hienoa arkkitehtuuria”, totesi eräskin Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Olen koko 2000-luvun ajan seurannut aika tarkkaan opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripoliittisia toimia, ja uskallan väittää, että näin jälkikäteen kaksi asiaa nousee keskeisiksi. Ensinnäkin taiteilijoista on yritetty epätoivoisesti tehdä yrittäjiä. Ja sehän ei tahdo onnistua. Lopputuloksena hyvästä taiteilijasta tulee huono yrittäjä. Väliin tuntuu siltä, että kyseessä on ollut vain ovela yritys päästä taiteilijoista eroon. Toinen juonne on ollut tukea taiteemme kansainvälisiä suhteita kulttuurivaihdon sijaan kulttuurivientinä, mikä sopii useisiin taidemuotoihin varsin huonosti. Ulkomaankaupan vajetta ei taiteella tulla koskaan korjaamaan. Ja ns. kärkihankkeiden etsiminen ei tunnetusti taiteen uudistumista ja luovuutta juurikaan edistä.

Tältä pohjalta olisin valmis yhtymään taiteilijakunnan huolenaiheisiin. En minä ainakaan uskaltaisi lisätä opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen uuden viraston valtaa, koska jäljet ovat aika pelottavat. Sitä paitsi johtajavallan lisääntyminen on arveluttavaa maassa, jossa valitaan jatkuvasti heppoisin argumentein huonoja johtajia. Osaan mielessäni luetella jo varmaan kymmenen kelvotonta mutta halukasta johtajakandidaattia – ääneen en tietenkään kehtaa niitä sanoa. Yksi tähän kehityskulkuun kytkeytyvä ulottuvuus on tietenkin poliittisten virkanimitysten lisääntyvä piilottaminen erilaisiin valeasuihin. ”Paras valitaan” mutta saadaan hyvä juoksupoika.