Julkaistua 763 & Näyttelykuvia 1033 & Arkkitehtuuria 54: Elementit ja kaappi

Terveisiä Varkaudesta. Olin torstaina Varkauden museoiden 60-vuotisjuhlissa pitämässä alustusta teemasta 'Arki, sattuma ja nykytaide'. Meni kai kohtuu hyvin, koska ainakin Warkauden lehden toimittaja Sirpa Ylänen oli saanut perjantan lehteen ihan koherentin kokonaisuuden – melkein sivun jutun.

Karikatyyristä en ihan tunnistanut itseäni:

Tilaisuudessa esiintynyt Kekkonenkin oli näköisempi:

Ympäri Varkautta levisi myös 60-vuotisjuhliaan viettävän Leena Mäki-Patolan (s. 1956) retrospektiivinen näyttely OX ja jokapäiväinen taide – peräti 14 paikassa, joista ehdin katsoa vain taidemuseon (31.1.–22.5), kirjaston (1.2.–30.4.) ja kaupungintalon (15.2.–30.12) osuuden.

Hyvältä näytti. Vähäeleinen ja herkkä jälki nivoo oivasti keraamikon ja kuvanveistäjän työn sellaiseksi, että materiaali ei osoittaudu päällimmäiseksi tarttumapinnaksi. Tämän ongelman kanssahan keraamikkotaustaiset kuvataiteilijat joutuvat usein painimaan. Mäki-Patola on ongelmansa ratkaissut.

Häneltä julkistettiin tilaisuudessa myös kirja Leena Mäki-Patola – Maa Ilma Veri Vesi, johon olin kirjoittanut johdantotekstin:   

Elementit ja kaappi

Kun Leena Mäki-Patola kertoo viime vuosien keskeisistä elementeistään – maa, ilma, veri ja vesi – siirryn mielessäni heti antiikin Kreikasta tunnettuihin elementteihin, joissa veren korvaa tuli. Vaan onhan tulikin mukana, koska hänen keskeinen materiaalinsa on keramiikka.

Kun saan kielteisen vastauksen analogiaani, mietin vielä salaa klassista viittä kiinalaista elementtiä: tuli, metalli, puu, vesi ja maa. Varsinaisten alkuaineiden sijaan on kyse siitä, miten kaikki asiat kulkevat kehittyessään näiden viiden vaiheen läpi. Kun Mäki-Patola viittaa siihen, miten häntä kiinnostaa ”inhimillisen muutoksen energia, joka voi viedä suuntaan tai toiseen”, aavistan olevani ehkä oikeassa pohdinnoissani, mutta hän ei tunnu suhtautuvan elementtiajatteluunsa sen paremmin filosofisesti kuin erityisen fetisistisestikään. Hän haluaa jättää sattumalle ja  ennakoimattomuudelle sijansa: kaikelle sille mikä ei mahdu systeemeihin ja luokituksiin ja vaikuttaa kuitenkin kaikkeen – yhtälailla onneen kuin epäonneenkin tai arvaamattomiin kehityskulkuihin.

Näkymä kirjaston näyttelytilasta.

Symboliikka ja sitä kautta värit ovat kuitenkin mukana: vesi on sininen, ilma on valkoinen, ruskean sävyt liittyvät maahan ja luontoon. Punainen ei kuitenkaan edusta rakkautta tai himoa vaan pikemmin verta – inhimillistä taistelua. Kaikesta tästä löytyy Mäki-Patolan mukaan taustalla myös trikolori: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. 

Koen Mäki-Patolan elementit loimiksi, joihin hän kulloisetkin teemansa ja motiivinsa kutoo. Hän ei vastusta – tai sittenkin ehkä vähän sen liian sitovasta rakenteesta johtuen: hän itse mainitsee ”seitin ja suoniston”. 

Mäki-Patolan lähtökohta saattaa olla satunnainen. Erään varhaisen teoksen lähtökohtana oli aamun lehdessä ollut lehtikuva Irakin sodasta, jossa hiekkapilvessä olevalla sotilaalla oli tilkka vettä kenttäpullossaan. Ei hän kuitenkaan suoraan poliittiseksi tunnustaudu – vaikka tavallaan onkin sitä väistämättä miettiessään ekologisia ja eettisiä kysymyksiä – huuhdellessaan vessaa maailman parhaalla juomavedellä, miettien samalla veden määrää, laatua, saatavuutta ja erilaisia merkityksiä. 

Painoton, 2016. Kaapissa on hologrammipaperia ja videoluuppi.

Mäki-Patola ei julista. Hänen teoksensa ovat vähäeleisiä ja esteettissävyisiä, usein kontemplaatioon houkuttelevia ja hiljaisia, vaikka mukana onkin toisinaan ääni, esimerkiksi taitelijan oma sydänääni, joka tuo teokseen osallisuuden ja syvän inhimillisyyden – ja liittyy myös vereen.

Leena Mäki-Patola ja vanhempia töitä kaupungintalolla.

Materiaali ei ole Mäki-Patolalle oleellista, eikä hän ole kyennyt keramiikan kautta löytämään kaikkia keinoja ilmaistutarpeilleen: mukaan on tuullut ääni, valokuva ja video. Hän ei myöskään tee pelkkiä yksittäisiä objekteja vaan pikemminkin kokonaisuuksia tilan ehdoilla tai etsien ideoilleen sopivan tilan: kyse on ripustusten sijaan installaatioista. Oleellista on paikan henki (genius loci). Näin pääsemme takaisin elementteihin: paikan henki syntyy eri elementeistä, jotka luovat yhdessä sille ominaisen ilmapiirin. Paikka on myös aina yhteydessä kokijan persoonaan, jolloin Mäki-Patola – silloinkin kun tekee töitään ikään kuin vain itselleen – kykenee tarjoamaan samastumispinnan kenelle tahansa, jolla on halua virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Norjalainen arkkitehti Christian Norberg-Schultz totesi paikan hengestä: "Objektit, joihin samaistumme, konkretisoituvat lapsuudesta opituista asioista. Kun uudet paikat ovat tuttuja, ne yleensä muistuttavat lapsuudesta.”
 

Leena Mäki-Patola ja Valitut, 2016, keramiikkapalaset ja vanha kaappi.

Mäki-Patola löytää paikan hengen pienemmistäkin paikoista – kuten vaikkapa kaapeista, joista hän viime vuosina ollut kiinnostunut. Kaappi on arkinen lähtökohta: meillä kaikilla on kokemusta kaapeista, joihin liittyy monia asioita: niihin voi laittaa tavaroita epäjärjestykseen tai järjestykseen, osa niistä on avoimia, osa suljettuja – osa jopa kiellettyjä. Jos on ovi, sitä voi raottaa. Sieltä voi paljastua jotain yllättävää. 

Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi kaapista: ”Vain sielultaan köyhä ihminen voi laittaa kaappiin mitä tahansa.” Hän siteeraa vielä surrealismin johtohahmoa André Bretonia:

Kaappi on täynnä pyykkiä 

hyllyillä jopa kuunsäteitä 

jotka saan avata laskoksistaan. 

Haluaisin nähdä Mäki-Patolan vähän surrealistinakin.

Päättymätön, 2016. 

  

***

Varkaudessa on melko paljon julkista taidetta, jota en kovin paljoa ehtinyt nähdä. Tässä kuitenkin pari:

Vanhan ystäväni Ukri Merikannon (1959–2010) Aallotar (1984) kaupungintalolla.

Kari Ovaskan (1945–1995) Ruukin Ruusa (1984) Päiviönsaaressa.

Jussi Mäntysen (1886–1978) Kurjet pesällä (1947) kaupungintalolla.

Arkkitehtuurin ystävälle Varkaus on kiinnostava kaupunki kaksine keskustoineen ja keskellä kaupunkia olevine tehdasalueineen. Virossa keksin uuden harrastuksen: vesitornikerrostalojen bongaamisen. Suomessa niitä on tietääkseni kaksi: Kemissä ja Varkaudessa. Nyt näin ensimmäistä kertaa Varkauden, mutta Kemi vielä odottaa. 

Kalevi Väyrysen (1914–1980) suunnittelema Varkauden vesitorni (1956). Ja tilanteeseen sopivasti: Varkauden taidemuseo toimi rakennuksessa aina vuoteen 1992 saakka.

Olen tehnyt editointitöitä niin paljon, että oikolukija minussa ei koskaan lepää. Maksaisitko 21,60 euroa ruoka-annoksesta, jota ravintola ei osaa edes kirjoittaa oikein – tehden yhteen sanaan peräti kaksi kirjoitusvirhettä? Tässä Ravintola Oscarin Vorschmack eli varkauslaisittain (vai olisiko se varkautelaisittain? haloo, ediittori!) Vorchmach:

Hauskaa ja sivistävää oli taas. Matkailu avartaa ihan oikeasti.

Julkista taidetta 22: Mäntän raitilla

On muuten aika häkellyttävää, että kun sain äskettäin Tampereella hotellin ja seminaaripaikan välisellä lyhyellä matkalla tutkailla peräti kuutta taideteosta, sain toistaa tämän vähän ajan kuluttua Mäntässä – siis paljon, paljon pienemmällä paikakunnalla. Hotelli Santa Festä Pekiloon, Mäntän kuvataideviikkojen tapahtumapaikkaan, on varmaan sama vajaa kilometri, ja matkalla on myös kuusi veistosta.

 

Mäntän kirkon edessä istuu Wäinö Aaltosen (1894–1966) kubistinen Aleksis Kivi. Tällä kubistisella Kivellä Aaltonen tuli toiseksi vuoden 1930 kilpailussa. Tämä 115 cm:n valos on vuodelta 1950. Se on itse asiassa vähän pieni tällaiseen julkiseen toritilaan, mutta jo pelkästään kulttuurihistoriallisesti se on ihan kiinnostava, joten kai se paikkaansa puolustaa.

Kirkkopuistossa on peräti kaksi veistosta:

Aimo Tukiaisen (1917–1996) suihkukaivoveistos Solukko (1968) on varsin edustavaa Tukiaista, ja suihkulähteenä se on oikeinkin hieno – kunhan se vain laitettaisiin toimimaan. Ei kuulemma ole vuosiin sitä tehnyt. Tämä se on minusta aika kauheaa piittaamattomuutta taidetta kohtaan. Kunhan saadaan paljastustilaisuus kunnialla hoidettua, niin kaikki on ikään kuin ohi. Mitä järkeä on tehdä suihkukaivoja, jos ne eivät sitten toimi? Se on kuin pilkkaa.

Matti Peltokankaan (s. 1952) Vuosi 2000 istui lievästi ruskaiseen kirkkopuistoon aivan käsittämättömön hienosti. Paha tässä on kuitenkaan kriitikkona esiintyä, koska Peltokangas on ystäväni ja olen tehnyt Timo Setälän (s. 1958) kanssa hänestä ehkä hienoimman monista yhteisistä kirjoistamme, Matti Peltokangas (Parvs Publishing 2008). Vuosi 2000 kuitenkin osoittaa, että modernismin jäkeinen kaipuu eroon jalustasta ja juhlavuudesta ei ole ollut vailla perusteita. Tällainen ruohikosta nouseva punagraniittikappale tuottaa tosi mystisen tunnelman.

Viktor Janssonin (1886–1958) osapuilleen metrinen suihkukaivoveistos Poika ja kala (1938) on vähän sellainen joutavanpäiväisen hilpeä, niin kuin 1930-luvun lukuisat poika ja kala -veistokset tuppaavat olemaan. Mutta kyllä tällaiset julkisten tilojen somistukset ovat kuitenkin ihan viehkoja. Näitä ikään kuin pitää olla, vaikka ne eivät ehkä taiteena viekään meitä mihinkään erityissfääreihin. Ja tämä kuulemma onneksi toimiikin.

Jussi Mäntyseltä (1886–1978) tilattiin veistokset Serlaciuksen pääkonttorin eteen. Äidin ylpeys (1935) on sfinskimäinen veistospari, joka vahtii pääovea ehkä vähän turhankin juhlavasti. Mäntynenhän on ns. rakastettu eläinveistäjä, mutta en minä kyllä koskaan ole ihan hirvittävän innostunut hänen töistään ollut. Eläinmuseon konservaattorina työskennelleestä Mäntysestä on tapana sanoa, että juuri hänen siviiliammattinsa teki sen oleellisen luonnonmukaisuutta tuovan lisän hänen veistoksiinsa. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että niissä on usein sellaista jäykkyyttä ja "epäluonnollisuutta", että ehkä kyseessä onkin siviiliammatin tuottama harha: kohteena kun on ollut lähinnä kuollut ja jäykistynyt luonto. Tiedä häntä, mutta eivät nämäkään ilvekset ole mielestäni kuin korkeintaan sympaattisia ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia koristeita.

Sama jäykkyys koskee kyllä kuollutta ihmistäkin. Emil Wikström (1864–1942) valmisti vuonna 1921 muistomerkin Mäntän suurmiehestä, G.A. Serlachiuksesta (1830–1901). Varsin klassinen mutta myöskin varsin suurellinen veistos on suorastaan vähän koominen pienen teollisuusalueen keskellä. Mutta on siinä jotain aika hupaisaakin. Sitä paitsi nykyisen monopolokapitalismin aikana tällaisia vanhan kansan patruunoita on suorastaan alkanut kaivata. Ja täytyy muistaa, että ilman Serlachiusta en tätä veistoskävelyäni olisi saanut suorittaa. Nostan siis kuitenkin hattua tälle:

Ja täytyy nostaa hattua myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiölle, joka kaikki edellä kuvatut veistokset omistaa ja joka on myös kyltittänyt ne hillitysti ja asiantuntevasti niin, että satunnainen matkailijakin saa oleellisen informaation helposti. Mänttähän on siis varsinainen veistoskaupunki.

Julkaistua 40 & Julkista taidetta 19: Julkinen veistos ja paikan henki

Toinen elokuun alkussa lukemani radiokolumni tuli ulos eien 25.8. Olen viimeaikoina pohdiskellut julkista taidetta, mihin aiheeseen palaan kohta myös uudestaan. Tässä joitain ajatuksia:

Julkinen veistos ja paikan henki 

Julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ominaisuus, jota ei tule kovinkaan usein miettineeksi. Ne muuttuvat useimmiten tietyllä tavalla näkymättömiksi. Ne sulautuvat osaksi kaupunkikuvaa eikä niihin tule kuin joissain poikkeustapauksissa kiinnittäneeksi huomiota. Näin käy niissäkin tapauksissa, joissa veistos on voimakkaasti mukana luomassa paikan henkeä.

Paikan henkeä luovia veistoksia ei ole lopulta kovinkaan paljoa, mutta ne ovat sitten sitäkin voimakkaampia. Toisinaan ne antavat paikalle jopa nimen. Minä käyn esimerkiksi harrastamassa kyykkää, vanhaa karjalaista perinnepeliä eteläisessä Helsingissä Bambipuistossa, mutta eihän sellaista puistoa ole olemassakaan muuta kuin kansan suussa. Kyseessä on oikeasti Ensipuistikko, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttäneen moista nimeä enkä itse asiassa usko juuri kenenkään sitä edes tietävän. Kansan suussa puisto on saanut nimensä Matti Hauptin veistoksesta Metsäkauris (1957) – nimitys ”bambi” on sekin tietysti kansan suusta kotoisin. Aivan samoin on laita Dianapuiston kanssa. Ei sellaistakaan puistoa virallisesti ole – eikä edes Dianaa. Kyse on Kolmikulmasta, jossa sijaitsee Yrjö Liipolan veistos Tellervo, Tapion tytär (1928). Metsänjumala Tapion tytär on tietenkin suomalainen vastine antiikin jumaltaruston Dianalle. Karhupuistossa Helsingin Kalliossa kansan ääni oli niin voimakas, että Mikael Agricolan puisto muutettiin virallisestikin Karhupuistoksi, koska Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä (1931) oli niin voimakas – onhan karhu myös Suomen kansalliseläin.

Veistoksissa on tässä suhteessa aika isojakin eroja. Jotkut veistokset eivät tuo paikalle juuri mitään lisäarvoa. Ne vain muuttuvat näkymättömiksi. Jotkut veistokset ovat niin rumia, että niiden näkeminen pistää silmään jatkuvasti. Joitain veistoksia rakastetaan. Veistosten rakastaminen on niin ilmeinen asia, että lehdet ovat järjestäneet niistä jopa yleisöäänestyksiä. Aamulehdessä oli aikoinaan koko Suomen kattava äänestys ja Helsingin Sanomissa oli pari vuotta sitten Helsingin kattava äänestys. Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi valittiin tuolloin Emil Cedercreutzin tammaa ja varsaa kuvaava Äidinrakkaus (1928), joka sekin on antanut puistolleen nimen: paikka tunnetaan virallisestikin Varsapuistona.

Minulla on ollut tapana ajatella, että veistosten taiteellinen laatu ei jostain syystä tunnu vaikuttavan niiden mahdolliseen voimaan paikan henkeä luovana tekijänä. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, että olisikohan oma käsitykseni tästä ns. taiteellisesta laadusta jotenkin viallinen. Olisihan se nyt terveellä järjelläkin selvä asia, että yksi julkisen veistoksen taiteelliseen laatuun vaikuttava tekijä on veistoksen kyky luoda paikan henkeä.

Muta mistä paikan hengessä on kyse? Yksi ulottuvuus on ihmisen kyky samastua paikkaan. Tässä on usein kyse syvällä olevista lapsuuden kokemuksista. Siitä kertoo sekin, että Äidinrakkaus valittiin ylivoimaisesti Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi. 

 Panu Patomäki, Työläisäiti, pronssi, 1996.

Äidistä on kyse myös Panu Patomäen veistoksessa Työläisäiti (1996) Helsingin Alppilassa. Realistisessa veistoksessa äiti ja tytär vääntävät pyykkiä. Olen aina ajatellut, että veistos muistuttaa liiaksi sosialistista realismia ollakseen minun makuuni. Se ei ole ikään kuin hyvää taidetta – ainakaan modernistisessa mielessä tai klassisten plastisten arvojen suhteen. Olen kuitenkin jostain syystä epäröinyt koko ajan. Veistos on jotenkin sympaattinen. Ajatus siitä on syntynyt paikallisessa saunaporukassa, ja alueen oma väki sen lopulta sai aikaiseksi. Se on rakkaudella pystytetty. Se seisoo luontevasti suoraan pienelle kallionnyppylälle monteerattuna eikä iske häiritsevästi silmään. Se antaa paikalle oman tunnelmansa. Se luo puitteet vuotuisjuhlatapahtumalle, jossa Alppilan kundit ja friidut muistelevat mutsejaan joka äitienpäivä. Tämä selvisi minulle tämän vuoden toukokuussa, kun satuin patsaan juurelle äitienpäivän jälkeisenä aamuna. Melkein tuli tippa silmään, kun kumarruin ja luin erästä korttia, jossa eräs kundi tervehti mutsiaan ja lupasi tehdä sen joka vuosi niin kauan kuin terveys antaisi periksi.

Pakko sen on olla hyvää taidetta. Minun on kyettävä laajentamaan taidekäsitykseni perusteita. 

Näyttelykuvia 101 & 102 & Julkista taidetta 11: Muissa museoissa

En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.

Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:

 Kuutti Lavonen

Osmo Rauhala

Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.

Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:

Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:

Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut. 

***

Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa. 

Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:

Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä. 
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.

***

Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin: 

Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.

Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:

 

Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:

Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.

Julkista taidetta 3: Kävelyllä Vaasassa

Suomen pienet kaupungit ovat toisinaan varsin masentavia julkisen taiteen suhteen. Jokunen mahtipontinen vapaussodan muistomerkki on yleensä tarjolla, niin kuin Vaasassakin. Ja sitten on muutama paikallisen ei-niin-kauhean-hyvin-julkisen-veistoksen-mittakaavan-vaativuutta-ymmärtävän kuvanveistäjän hengentuotos, niin kuin Vaasassakin.

Vaasassa vapaussodan henki korostuu aivan erityisesti, sillä torin dominoinnillaan pilaava – tai onhan se pilattu jo rumalla arkkitehtuurilla – Yrjö Liipolan (1881–1971) Suomen vapaudenpatsas (1938) ei ole järin hieno, mitä vielä korostaa toisen kuvanveistäjän, Jussi Mäntysen (1886–1978) suunnittelema mahtipontinen jalusta:

Tätä vaikutelmaa on varmaan yritetty tietoisesti keventää Erkki Kannoston (s. 1954) kolmen erillisen veistoksen (2005–06) kokonaisuudella. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minut Kannoston epäplastisuus ja tekopirteä huumorintaju vievät ajassa jonnekin 1970-luvun itäiseen Eurooppaan – ilmaisukieleen, jota voisi nimittää vaikkapa sosialistiseksi modernismiksi. Ne eivät ole siis oikein tätä päivää. Ne ovat 'anakronistisia' niin kuin hienommin sanotaan. Ainakaan tämä huumori ei minua oikein puhuttele:

Näen Kannoston työt itse asiassa miltei kitschinä, joille ei arvokasta kaupunkitilaa – tai yli miljoonaa mummonmarkkaa, jos niikseen tulee – olisi kannattanut uhrata.

Toisaalta muuttuvathan ne ajan mittaan tietyllä tavalla näkymättömiksi ja siten harmittomiksi niin kuin suuri osa julkisesta taiteesta. Kuten vaikkapa Emil Filénin (1890–1958) – tyypillinen jo vähän unohdettu keskinkertainen veistäjä, joka sai aikoinaan aika paljon julkisia tilauksia, muun muassa yhdeksän sankaripatsasta – ja Taideteollisessa oppilaitoksessa pitkään vaikuttaneen ja myös lasitaiteilijana tunnetun Yrjö Rosolan (1904–1989) symboliset korkokuvat Suomen pankin talossa. Rosola kuvaa työn arvokkuutta:

Filénin aiheena ovat puolestaan elinkkeinoelämä, kauppa ja teollisuus:

Osa veistoksista kestää aikaakin kohtuullisesti, kuten vaikkapa Emil Wikströmin (1864–1942) Zacharias Topelius (1915), joka näyttää vähintäänkin siltä kuin vanhan klassikon pitääkin näyttää:

Ja sitten se pakollinen paikallinen hirvitys. On aivan käsittämätöntä, että vaasalaiset ovat sallineet kaupunginarkkitehtinsa pilata kaupunkikuvaa ympäri Vaasaa levinneillä harrastelijataidonnäytteillään. Kyse on Asko Halmeesta (s. 1931), jolla on Vaasassa kaikkineen ainakin kuusi toinen toistaan kökömpää julkista teosta. Hän toimi kaupunginarkkitehtina vuosina 1976–94.

Kun tulin Kuntsin museon luo ajattelin, että onpa heillä yllättävän heikko Ernst Mether-Borgströmin (1917–1996) veistos jostain 1960–70-lukujen vaihteesta, mutta se olikin aito Asko Halmeen Meander vuodelta 1996:

Niin, että ei Vaasa kovin kummoinen veistoskaupunki ole. Se vähän harmittaa, että illan pimennyttyä unohdin katsastaa Jaakko Niemelän (s. 1959) valoteoksen Gridlock (2006). Ainakin kuvien perusteella se on hieno.