Näyttelykuvia 902 & 903 & Virossa 109: Mies vanhenee

Viime torstaina täytin 57 vuotta. Koska en ole tottunut erityisesti viettämään syntymäpäiviäni, päätin vain kevyesti juhlistaa ikääntymistäni sellaisella päivällä, joita kaipaan ja jollaisia haluaisin useammin viettää. Ensin taideosuus.
Galleria Sculptorissa oli Jouna Karsin (s. 1980) näyttely (12.2.–2.3.). Karsi tekee miniatyyrikokoisia kulttuurimaisemia ilman ihmisfiguureja. Ne ovat kuin pienoiskokosia dioraamoja, mikä on tietenkin taiteen kannalta hieman ongelmallista – ne kun vievät mielenliikkeet samoihin dioraamoihin, joita pienoisrautatien harrastajat tuppaavat tekemään. Ne näyttävät siis tämän takia ehkä vähemmän taiteelta ja enemmän poikamaiselta harrastukselta. Niinpä ensimmäinen tehtäväni olikin soittaa taiteilijaystävälleni (s. 1958), että hänen olisi syytä tuoda kuusivuotias Pyrynsä katsomaan viikonloppuna näyttelyä. Tiedä mitä hulluja ideoita isä ja lapsi saavat Märklin-juniensa kanssa näistä vähän surreaalisista maisemista.

No, leikkiähän minä laskin. Karsin maailmat ovat ilman ihmisiäkin nimenomaan oivaltavia sosiaalisia ja kulttuurisia kommentteja, jotka luovat omituisia ja vähän painostaviakin tunnelmia. Myös installointi oli hieno mukana olevine maamassoineen. Mutta on se silti pakko myöntää, että itsessäkin heräsi poikamainen halu tehdä taas joskus jotain tällaista. Muistelin sitä aikaa, kun tein oman poikani kanssa dioraaman hänen ollessaan alta kymmenen. Eikä meillä ollut edes junaa. Siis oikein nasta näyttely.

***

Sitten siirryin Kluuvin galleriaan, mistä onkin viime päivinä puhetta riittänyt. Milja Viidan (s. 1974) näyttelyssä Sirius Passet (14.2.–2.3.) oli paria astetta vakavampi tunnelma – ja varsin outo sekin. Lasten kanssa nytkin oltiin. Näin Viidan tiedotteesta: 
"Tyynenmeren jätepyörteessä liikkuu muovin molekyylejä noin kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Merilintujen, kilpikonnien ja kalojen lisäksi myös eläinplankton harhautuu käyttämään sitä ravintonaan. Muovin synteettinen kauneus viettelee ihmistä ja pettää eläimen vaiston.
Pyörre palautui mieleeni poistaessani puolivuotiaan lapseni nielusta esineitä, joita aloin kerätä kokoelmaksi. Kärsin syyllisyyttä siitä, että kotini läpi virtaa vastaava jätevuo johon hän on tukehtua."
Kahdesta videosta, valokuvista ja meren jätteistä – Viita on kerännyt näitä Afrikasta että Itämereltä – tehdyistä nukenkaltaisista figuureista koostuva näyttely on sekä aiheeltaan masentava että toteutukseltaan kiehtova. Vanhalle löytöfilmille kuvattu ja "roskaäänellä" varustettu filmi oli tunnelmaltaan kummituismainen. On kuitenkin mainittava, että se olisi voinut olla installoinniltaan vähän vieläkin dramaattisempi – ehkä Kluuvin galleria ei ollut sille se paras mahdollinen paikka. Enkä minä ainakaan olisi kaivannut valokuvia, jotka eivät tuoneet aiheeseen enää mitään erityistä lisää. Tavaraa oli vähän liian paljon. Kiinnostava ja vaikuttava näyttely kuitenkin.   

***

Sitten terveysosuus. Kävin Yrjönkadun uimahallissa uimassa kilometrin rintauintia ja vaa'assa tarkistamassa, että olen laihtunut vuodenvaihteesta 7,2 kiloa.
Tätä seurasi herrasmiesosuus, kun kävin kahvilla kaupungin parhaalla talviterassilla lukemassa Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Kansan Uutisten Viikkolehden.
Sitten musiikkiosuus. Ajattelin palkita itseäni lahjalla ja menin levykauppaani. Mutta kun löysin kiinnostavan levyn Lutsuvad kivid (2013), Erkka antoi sen minulle lahjaksi, kun kerroin etsiväni itselleni synttärilahjaa. Laulavien kirjailijoiden levyn idean takana on myös kuvataiteilijana tunnettu Aapo Ilves (s. 1970). Tästä linkistä synttärin kunniaksi Ilveksen vanhempi biisi Sünnipäev (2005).

Ja illalla vielä jätkäosuus, kun kävin baarissa ja paljastin vahingossa syntymäpäiväni. Pöydän nurkalle ilmestyi normaalin viinilasini viereen yhtäkkiä epämääräinen rykelmä Koskenkorvaa, Russki Standartia ja Jaloviinaa:   

Kovaa työtä tämä kriitikon elämä! [Kovaa myös siinä mielessä, että tänäkään torstaina en tienannut senttiäkään.]

Helsingin taidemuseon johtokunta 10: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 2

Helsingin taidemuseon johtokunta käsitteli eilen illalla kokouksessaan museonjohtajan esityksestä Kluuvin gallerian siirtämistä Tennispalatsiin. Tästä linkistä tuo varsinainen esitys. Olin varautunut pitämään tunnin puheenvuoron, jossa olisin siteerannut minulle tulleita sähköposteja ja Facebookissa käytyä keskustelua – esimerkiksi Paula Holmilan sivujen ryöppyävää sananvaihtoa. Onneksi näin ei lopulta tarvinnut tehdä, koska johtokunta päätyi yksissä tuumin ja hyvässä hengessä jättämään asian pöydälle. Lupasin tehdä johtokunnalle tiivistelmän käydyistä keskusteluista ja saamistani viesteistä. Seuraava kokous on 19.3., ja silloin asia menee äänestykseen. Tekemieni havaintojen perusteella tilanne on tällä hetkellä nykäsmäisesti ilmaistuna fifty-sixty. 

Yleiskuva Milja Viidan näyttelystä Kluuvin galleriassa. Kuva: Tarja Nurmi, jonka blogissa Arkkivahti on ansiokasta keskustelua aiheesta.

Johtokunta päätyi siihen, että se järjestää yhdessä museon kanssa julkisen keskustelutilaisuuden ennen seuraavaa kokousta. Näin kaikki ne näkökannat, jotka vielä ovat kuulematta, saavat tilaisuuden tulla esiin. Olkaa siis valppaita. Kokouksen tarkkaa päivämäärää ei vielä päätetty, mutta varmaankin se asettuu osapuilleen maaliskuun 10. päivän tietämille. Infoan siitä myöhemmin tarkemmin. Vetoan nyt siihen, että nyt on aikaa lähettää lisää kommentteja. Jos ette pääse paikalle itse, otan kommentteja mieluusti vastaan s-postilla (otso.kantokorpi@hotmail.com) ja lupaan esitellä niitä ko. keskustelutilaisuudessa. 
Huomisen Stradassa on myös muutaman minuutin pätkä aiheesta. Haastateltavina ovat museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila sekä taiteilijat Antti Tanttu (s. 1963) ja Milja Viita (s. 1974), jolla parhaillaan on galleriassa näyttely (14.2.–2.3.). Siis tv:n ääreen huomenna! Ja galleriaan viikonloppuna! Yksi tapa näyttää gallerian tarpeellisuus on käydä siellä.

Stilli Milja Viidan videoteoksesta Sirius Passet.

Materiaalia kerätessäni törmäsin myös taidehistorian professori emerita Riitta Nikulan kolumniin Yliopisto-lehdessä (5/06). Tuolloin kahdeksan vuotta sitten galleriaa yritettiin siirtää linja-autoaseman tiloihin. Nikulan kolumni oli mielestäni niin vaikuttava ja myös edelleen täysin kurantti, että päätin tänä aamuna soittaa hänelle ja pyytää lupaa julkaista se uudelleen tässä blogissani. Nikula suhtautui asiaan myönteisesti, joten tässä tuo aikoinaan hänen itsensä vähän surumieliseksi mieltämänsä sangen viisas kolumni uudelleen virinneen keskustelun pohjaksi:

Taiteen tilat

Kun Pohjois-Esplanadin kulmakorttelissa nousee Unioninkadulta sinisen portin takaa aukeavat kapeat portaat, pääsee historiallisten talojen takapihalle. Harmaassa betonimaisemassa on joskus komeita veistoksia. Siniseen rautakehykseen sommiteltu lasiovi johtaa vaaleaan aulaan, josta tumma tiikkipintainen hissi vie vihreän ja punaisen kerroksen läpi neljänteen, vaaleaan kerrokseen, Kluuvin galleriaan.
Vasemmalla aukeaa suurempi marmorinvaalea tila, jossa pehmeästi kaartuva kangaskatto tasoittaa valon. Oikealla ulkovalo tulvii isoista ikkunoista pienempään, korkeaan saliin. Näissä kauniissa huoneissa on saanut kohdata uusinta taidetta jo 38 vuotta. 
Kluuvin virastotalokorttelin 1968 valmistuneen saneerauksen suunnitteli Aarno Ruusuvuori (1925–1992), 1960-luvun suomalaisen arkkitehtuurin tiukan modernismin väkevin runoilija. Historiallista arkkitehtuuria hän kunnioitti julkisivuissa sekä Lars Sonckin ja Valter Jungin vanhassa Privatbankenin pankkisalissa säilyttämällä, mutta korttelin sisäosissa suunnittelemalla uudet tilat tiukkamittaisesti vanhan vastakohdaksi. Korttelista tuli monen aikakauden jännitteinen sommitelma.
Viime vuosina Kluuvin galleria on ollut erityisesti nuorten taiteilijoiden suosiossa. Gallerian tilat ovat olleet suopeat yllättävillekin yrityksille, sekä valoa hohtaen että pimennettyinä. En keksi toista yhtä herkästi kuvataiteelle viritettyä tilaa. Kluuvin galleriaa voi verrata hyvin soivaan kamarimusiikkisaliin. 
Nyt kaupunki haluaa siirtää Kluuvin gallerian toiminnan vanhan linja-autoaseman tiloihin. Huhun mukaan suunnitelmaa perustellaan sillä, että Kampissa liikkuu enemmän ihmisiä. Ihmisten ja rahojen virrat johtavat kaupungin kehittämistä. Toisinkin päin tämän voisi ajatella.
Tärkeimmät taidekokemukset ovat usein äärettömän yksityisiä. Taidenäyttelyn merkitystä ei voi mitata kävijämäärällä. Sitä paitsi Kampissa on jo Tennispalatsissa erinomainen monitoimimuseo. On vaikea kuvitella, että bussiin kiitävien espoolaisten työmatkareitti olisi kokeilevan taiteen paras ympäristö. 
Ohikulkijoiden määrillä mitaten parasta taiteen tilaa ovat teiden risteyksiin Suomessa viime vuosina rakennetut kiertoliittymät. Ymmärrän nyt, että niihin on sen vuoksi survottu mitä huvittavimpia virityksiä autoilijoiden iloksi.
Ruusuvuoren suunnittelema galleria Katariina, joka avattiin Katariinankadulla 1970, sai toimia vain vähän aikaa Kaupungintalokorttelissa. Viime aikojen puheet Senaatintorin ja Kauppatorin välisten kortteleiden elävöittämisestä herättivät lapsellisessa mielessäni haaveen siitä, että Ruusuvuoren suunnittelema paikka saisi niiden ansiosta uuden julkisen tehtävän. Nyt halutaan sen sijaan sulkea toinenkin 1960-luvun arkkitehtuurin erityinen ihanuus. 
Kulttuurihallinnon arkkitehtuurin ymmärrys tuntuu hankalasti laahaavan. Nuoret arkkitehdit ovat jo monta vuotta tehneet kilpailuihin huikeita versioita 60-luvun teemoista ja vanhan tavaran kauppa pyörittää kiivaasti ajan viimeisiäkin muovikippoja. Jos Kluuvin galleria nyt hävitetään, joudutaan kymmenen vuoden päästä turhan hankalasti rakentamaan sen uutta tulemista kaupungin hienoimpana paikkana kohdata intensiivisesti ja intiimisti uutta taidetta. 

***

PS. Nyt tämä jätkä lähtee katsomaan Milja Viidan näyttelyä ja sieltä suoraan toiseen vaikeasti löydettävään ja huonosti merkittyyn sisäpihamestaan eli Yrjönkadulle uimaan. Sinnekin mennään kaikkien näiden löytöesteiden yli ihan sitä itseään substanssia varten – ja vähän samalla tavalla nautiskellen ja kuitenkin hartaana kuin taiteenkin äärelle.