Julkaistua 530 & Arkkitehtuuria 41 & Näyttelykuvia 917: Arkkitehtuuri ja kulttuurinen merkityksenanto

Eilen oli taas vuoroni On Displayssa:

Arkkitehtuuri ja kulttuurinen merkityksenanto

Jussi Tiainen & Hüseyin Yanar : Pyhän Laurin kappeli (2014)

värivalokuva, teksti

Teos esillä: 

9.4.–1.6.2014 

Arkkitehtuurimuseo (Kasarmikatu 24)

Olen ollut koko tietoisen ikäni ateisti, ja suhteeni kirkkoihin on ollut siksi hieman ambivalentti. Olen kuitenkin ottanut ohjenuorakseni sen, että aina ulkomaisessa pikkupaikassa käydessäni yritän käydä vähintäänkin torilla ja kirkossa – ja kirkon yhteydessä tietenkin hautausmaalla. Olen hiljalleen oppinut tämän avulla käymään toisinaan myös suomalaisissa kirkoissa – mutta toki vain ns. retkikohteina, koska yritän pitää ateismistani kiinni. Eikä niitä retkiä ole vielä kovinkaan paljoa, mutta yksi niistä on Vantaan Pyhän Laurin Kappeli (2010) pari vuotta sitten. Sinnekin lähdin lähinnä sen takia, että siellä on julkisia taideteoksia kahdelta tuntemaltani kuvanveistäjältä, Pertti Kukkoselta ja Pekka Jylhältä. Paikan päällä opin myös arkkitehtien nimet: Anu Puustinen ja Ville Hara.

Arkkitehtuuri koettuna, muistettuna ja tulkittuna

 

Minulla on siis olemassa jo muistijälki Pyhän Laurin kappelista. Se ei ole pelkästään visuaalinen, koska se perustuu fenomenologisen kaltaiseen moniaistiseen eletyn ja koetun ruumiilliseen kokemukseen. Vaikka olinkin katsomassa taidetta, tapahtuma ei sisältänyt varsinaista tulkintaa tai arvottamista – se oli lähinnä melko puhdasta ja viatonta kokemista, vaikka olenkin aina painokkaasti yrittänyt kieltää ”puhtaan kokemisen” mahdollisuuden. 
Tätä taustaa vasten oli kiinnostava nähdä Jussi Tiaisen ja Hüseyin Yanarin tulkinta samasta kohteesta. Tiainen on valokuvaaja ja Yanar sekä kirjailija että arkkitehti. Arkkitehtuurimuseon näyttelyssä Kaksi polkua hiljaisuuteen he esittävät sekä kuvallisia että kirjallisia tulkintojaan arkkitehtuurikokemuksistaan 2000-luvun suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin parissa.

Konsepti on hieno ja itse asiassa aika harvinainen. Yleensä näyttelyissä on visuaalisia objekteja ja niihin liittyviä selostavia tekstejä, mutta tässä tapauksessa kyse on kahdesta polusta. Kuvat ja teksti ovat kuin itsenäisiä tulkintoja. Olikin hauska nähdä, että museon asiakkaat ihan oikeasti istuivat jakkaroilla ja lukivat Yanarin totuttua pidempiä tekstiä katseltuaan Tiaisen kuvia. Niin minäkin – ja sen pysäyttävimmän kuvan kohdalla luin muun muassa: ”Katosta riippuvat lukuisat lamput olivat vaikuttavat. Ne roikkuivat vaijerien varassa hieman eri korkeuksilla. Tulin ajatelleeksi, että niistä lähtevä valo leijuisi ilmassa kuin pilvi, pelmahtelisi ihmisten päiden päällä.” 

Yanar tulee islamilaisesta maailmasta, ja tätä miettiessäni muistin välittömästi 1980-luvulta kokemukseni kairolaisesta moskeijasta, jossa korkealta katosta roikkui pitkiä ketjuja. Silloinen muslimiystäväni kertoi minulle, että kyse on uusplatonistisesta emanaatioteoriasta: kaiken olevaisen virtaamisesta yhdestä lähteestä eli Jumalasta. Jopa vähän hämmästelin, että Hüseyin ei viitannut tähän, mutta hän onkin vieraassa kulttuurissa – kuten minä aikoinani islamilaisessa maailmassa. Olemme molemmat kuitenkin olleet kuin antropologeja. Olemme yrittäneet ymmärtää vierasta. Siihen kuuluu myös aina se, että vieraan kautta oppii mahdollisesti ymmärtämään omaansakin paremmin. Tiainen yhdisti tämän kaiken kuvassaan, koska rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että en edes muistanut kyseisiä roikkuvia lamppuja. Koin valtavan heuristisen elämyksen. Niinpä minun täytyy lähteä Pyhän Laurin kappeliin uudelle retkelle. 

 

Linkit:  

Jussi Tiaisen kotisivut

Anu ja Hüseyin Yanarin (OrpheusNorth) kotisivut

Pyhän Laurin kappeli Vantaanseurakuntien kotisivuilla 

Emanaatio Wikipediassa

Saskioiden kanssa

Palataan nyt vielä vähän taaksepäin – vaikka vähän häveliäisyyden ristiaallokossa. 7.11. Helsingin Saskia ry ilahdutti minua suuresti luovuttamalla minulle vuoden 2013 tunnustuspalkintonsa. Tämä taiteilijoiden vaimojen vuonna 1948 perustettu yhdistys on tehnyt hienoa työtä muun muassa vaikeuksiin joutuneiden kuvataiteilijoiden auttamisessa ja myös sijoittamalla sairaaloihin runsaasti taidetta. Tutkikaa kotisivuja.

Näin he totesivat (lopun lauseet nostivat vähän punaa kasvoille):

Pertti Kukkosen (s. 1954) Saskia-mitali vuodelta 1998.

Saskia-mitali Otso Kantokorvelle

Helsingin Saskia ry voi vuosittain jakaa tunnustuksenaan kuvanveistäjä Pertti Kukkosen suunnitteleman Saskia-mitalin yhdelle yhdistyksen ulkopuoliselle henkilölle tai yhteisölle, joka on esimerkillisesti edistänyt kuvataiteita ja / tai tehnyt merkittävää työtä kuvataiteilijoiden aseman parantamiseksi ja / tai tukenut saskioiden työtä kuvataiteilijoiden auttamiseksi. Helsingin Saskia ry on myöntänyt vuoden 2013 Saskia-mitalin Otso Kantokorvelle tunnustuksena merkittävästä työstä kuvataiteiden ja kuvataiteilijoiden hyväksi.

OTSO KANTOKORPI

Otso Kantokorpi on keskeinen vaikuttaja Suomen kuvataiteen kentässä. Hänen monipuolisuudelleen ja asiantuntijuudelleen on vaikea löytää haastajaa. Ansioluttelo on pitkä ja laaja; taidekriitikko, tietokirjailija, kolumnisti, kustantaja, Taide-lehden päätoimittaja, opettaja ja kuraattori. Viimeksi mainitusta työstä on päällimmäisenä mielessä mm. Leena Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttely Helsingin Taidehallissa ja Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely, jotka olivat Kantokorven kuratoimia.

Otso Kantokorpi on tukenut myös saskioiden toimintaa. Hän on arvostettu jäsen Helsingin Saskia ry:n asettamassa työryhmässä, joka tekee kirjan taidemaalari Arvo Summasen tuotannosta ja elämästä ja on yhdistyksen yhteistyössä Vantaan taidemuseon kanssa vuonna 2015 järjestettävän Summasen tuotantoa esittelevän näyttelyn kuraattori.

Otso Kantokorpi on aikamme suoraselkäinen omatunto, joka ei kaihda kyseenalaistaa asioita. Hänen kannanottonsa taidekriitikoiden työsopimusten huonontumisesta sekä juttukierrätyksistä aikaansaivat laajan ja kiihkeän keskustelun kulttuurijournalismin tilasta. Se toi hänelle Nuori Voima -palkinnon ja Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinnon. Ja asian tuomat henkilökohtaiset seuraukset hänelle ovat kaikkien tiedossa.

Kantokorven kirjoitukset ja kannanotot puhuttelevat taidokkuudessaan, ne kumpuavat suuren humanistin sydämestä, pohjautuvat laajaan kulttuurihistorialliseen tuntemukseen, älyyn, tunteeseen ja rakkauteen taidetta ja taiteilijoita kohtaan. Niistä itsestään on tullut oma taidemuoto.

Vaan hyvältä tuntuu.

Työhuonebongailua

Olen tekemässä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa videota Vantaan Pyhän Laurin kappelista. Minun osuuteni on haastatella arkkitehdit ja taiteilijat, Bitar ohjaa – väliin kuin kuin kapellimestari:

Jotkut harrastavat lintujen bongaamista, minä puolestani ilahdun aina itselleni uudesta taiteilijan työhuoneesta, jonka ilmapiiriin pääseen tutustumaan. Eilen oli haastatteluvuorossa kuvanveistäjä Pertti Kukkonen (s. 1954), jonka työhuone Käpylässä oli täynnä veistoksia ja työn touhua: 

Joimme kahvia ja juttelimme kuvanveiston ja arkkitehtuurin suhteista sekä materiaaleista ja monesta muustakin asiasta, ja koko homma menikin laakista purkkiin. Sitten joimme taas kahvia.

Hengellinen retki Vantaalle

Tiistaina tein retken Pyhän Laurin kappeliin Vantaalle. Olen tekemässä haastatteluja yhdessä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa Vantaan kulttuuritoimelle kappeliin liittyvää näyttelyvideota varten. Anu Puustisen ja Ville Haran suunnittelema kappeli avattiin viime vuonna, ja sen yhteydessä järjestettiin avoin taidekilpailu:

Kilpailun voitti kuvanveistäjä Pertti Kukkonen (s. 1954), jonka käsialaa ovat suuremman ja pienemmän siunauskappelin seinätyöt – samoin kuin myös kappelin kupariosien patinoinnit:

Ristin tie (suuri kappelisali)

Ristin tie (pieni kappelisali) 

Ja seurakuntahan päätti toteuttaa myös kilpailussa pärjänneen kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s. 1955) kaksi työtä:

Sielu

 Suru

Olipa kaikkineen aika vaikuttava kokemus. Vanha ateistikin henkistyi.

Näyttelykuvia 506: Älä kiiruhda

Sunnuntaina varasin aikaa Helsingin Taidehallin näyttelylle Slow (15.10–20.11), jossa esiintyi neljän taiteilijan ryhmä: Ilkka Halso (s. 1965), Pertti Kukkonen (s. 1954), Jaakko Pakkala (s. 1948) ja Lauri Rankka (s. 1950). Kyse oli tekemisen ja myös katsomisen mahdollisesta hitaudesta. Tiedotteesta: "Eri materiaaleja ja tekotapoja käyttäviä taiteilijoita yhdistää kiireettömästi etenevän, käsityöläismäisen prosessin arvostaminen. Hitaasti tekemiseen liittyy eri vaihtoehtojen pohtimista ja viipyilevää reflektointia. Käsityönä valmistetun uniikin taiteen tekeminen vaatii myös ammattitaitoa, joka kehittyy hiljalleen, vuosikymmenien kuluessa."

Vähän hypettämiseksi nyt kyllä menee, sillä eiköhän suuri osa taiteesta ole juuri tällaista. Kun Taidehalli ilmoittaa, että "näyttely tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä nautiskelemaan hitaasti syntyneen taiteen hiljaisuudesta", minussa herää heti vastarinta, koska koen, että tämän mahdollisuuden täytyy olla ylipäänsäkin taiteen missio. Tuloksena on kuitenkin se, että virittäydyn aivan erityiseen kokemukseen. 

Sitä ei kuitenkaan seuraa, ja ainakin siis minun tapauksessani käyttöohje menee pieleen. Ensinnäkin näyttely on aivan liian ahnaasti ripustettu. Töitä on liikaa ja siksi liian tiheässä, jotta pystyisin lähestymään niitä jonkinlainen kontemplatiivisuus mielessäni:

Lisäksi ripustus on myös turhan levoton, mikä vain vaikeuttaa keskittymistä.

Toiseksi, ryhmän kokoonpano ei tunnu järin onnistuneelta. En tiedä projektin taustoista kuitenkaan mitään. Liekö taiteilijat ystävyksiä, jotka ovat päättäneet pitää yhteisen näyttelyn jakaakseen kuluja ja sitten istuneet viinilasin ääreen ja miettineet aasinsillaksi jotain teemaa? Näin voisin ainakin kuvitella. Erottavia tekijöitä tuntuu vaakakupissa olevan joka tapauksessa enemmän kuin yhdistäviä. Kukkosen veistokset menevät välillä niin voimakkaasti teollisen muotoilun suuntaan, että ne vieroittavat minua kontemplatiivisuuden ulottuvuuksista. Vähän sama koskee Halson valokuvia, joita leimaa kaikessa käsityöläisyydessäänkin tietty kiiltävä kliinisyys, joka mielestäni vähentää niiden mahdollista poeettista ulottuvuutta. Toisinaan lopputulos ei yksinkertaisesti tunnu olevan kaiken nähdyn vaivan väärti. Niinpä huomaankin ryhtyväni täysin kerettiläiseksi, ja alan miettiä sitä, että olisi ollut hienoa nähdä Rankalta ja Pakkalalta laaja yhteisnäyttely. Heidän teostensa äärellä nimittäin herkistyin aivan selvästi.

Helsingin Sanomien kriitikko Anu Uimonen vaikutti minua paljon tyytyväisemmältä.

Ehkä tämä oli vain kertomus siitä, miten annetut esitiedot ja niiden kautta syntyneet odotukset voivat vaikuttaa katsomiskokemukseen väliin aika ikävälläkin tavalla. Odotin vähän jännittyneenäkin jotain aivan erityistä tapausta ja sitten näinkin vain "ihan tavallisen", joskin kelvollisen taidenäyttelyn, jossa oli teoksia, joista pidin – myös Kukkoselta ja Halsolta – ja teoksia, joista en erityisemmin pitänyt. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut temaattisesti pätkääkään kiinnostava.

Lauri Rankan Kiipijät (2011) kuului niihin teoksiin, joista pidin.

Pertti Kukkosen öklönväriset Sininen hahmo, Pinkki hahmo ja Valkoinen hahmo (2011) kuuluivat niihin teoksiin, joista en erityisemmin pitänyt.

***

Taidehallin Studiossa oli tarjolla videoteos, joka oli aika slow: Hannu Karjalaisen (s. 1978) Towards an Architect (2010). Tässä taustatarina tiedotteesta: "Karjalaisen teoksessa keskinkertainen ja epäonnistunut arkkitehti saa maistaa omaa lääkettään. Rangaistusvälineenä ovat seinämaalit, joiden sävyt ovat mestariarkkitehti Le Corbusierin sveitsiläiselle Salubra-tapettitehtaalle kehittämästä väripaletista. Le Corbusierin harmoniaa edistäviä värejä on edelleen saatavana, ei tosin tapetteina, vaan seinämaaleina."  

Viisiminuuttisessa videoteoksessa värit valuvat hiljalleen arkkitehdin päähän. Ei tämä nyt ehkä mikään maailmoja mullistava teos ollut, mutta fiilis oli metka. Vähän sellaista korkeakulttuurista deadpan-huumoria, joka keikkuu jossain älyllisen viihteen rajoilla.

***
  

Niinpä menin sitten kotiin ja otin oman hitausannokseni kuvataiteen sijaan Georg Otsin biisistä Älä kiiruhda (1968), joka on omassa Ots-listassani ehdoton ykkönen. Tässä linkki Harri Marstion hienoon versioon Aki Kaurismäen elokuvasta Varjoja paratiisissa (1986; Otsin versio Youtubesta oli hävinyt taivaan tuuliin – minä soitin oman vinyyliversioni).