Paljon onnea vaan!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi jaetaan taas kunniaa. 
Pro Finlandia -mitalin saavat nyt kuvataiteilijakunnastamme seuraavat: Ismo Kajander (s. 1939), Marja Kanervo (s. 1958), Markus Konttinen (s. 1957), Matti Peltokangas (s. 1952) ja listassa pelkästään kirjailijaksi tituleerattu Rosa Liksom (s. 1958).
Hienoja taiteilijoita kaikki tyynni!

Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) vuonna 1989 saama Pro Finlandia, jonka kuvasin viime vuonna erästä artikkelia varten.

Kuvanveistomme grand old man Ossi Somma (s. 1926) saa puolestaan Suomen Leijonan komentajamerkin ja Kaarina Kaikkonen (s. 1952) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin, ja oli siellä listoilla kuvataideihmisistä vielä Saksassa vaikuttava kuraattori Ritva Röminger-Czako, joka saa Suomen Leijonan ritarimerkin.
Niin, että onneksi kuvataiteella menee taas hyvin näissä virallisissa kuvioissa. Silloin aikoinaan, kun Marjatta Hanhijoki (s. 1948) ja Leena Krohn palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseena sille, että Ahtisaari antoi Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille, seurasi pieni laskukausi. Seuraavana vuonna Pro Finlandian sai vain kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), sitten ei kukaan, sitten Reino Hietanen (s. 1932) ja sitten ei taas kukaan – no, okei, 2001 Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), mutta ehkä hänet voisi luokitella enemmän sille soveltavalle puolelle. 

PS. Vähän myöhemmin. Pieni sosiologinen huomio: olen nyt kuullut kaksi uutislähetystä ja lukenut joitain nettilehtien uutisia. Kirjailijat ja muusikot ja Paola Suhonen tulevat yleensä mainituksi "muun muassa" -ilmaisun jälkeen, mutta eivät kuvataiteilijat. On tämä vähän oireellinen seikka, kun mietitään kuvataiteen yleistä kiinnostavuutta, sen asemaa suomalaisen kulttuurin hierarkioissa. 

PPS. Vielä myöhemmin. PS-kommenttini jäi itse asiassa vaivaamaan aika paljon. Lisää uutisia ja lisää muun muassa -kommentteja ilman kuvataiteilijoita. Voimme siis loogisesti päätellä, että media ei usko kuvataiteilijoiden olevan suurta yleisöä kiinnostavia ja tekee uutisensa vain varman päälle. Eikö tämä ole suorastaan traagista diskurssin vankina olemista? Eikö juuri toimittajan pitäisi mennä kuvataiteilijan työhuoneelle, joka on todellisuudessa aina yleisöäkin kiehtova paikka, ja kysyä jotain kiinnostavaa myös kuvataiteilijalta ja tehdä häntä omilla ei-niin-ennakoitavilla valinnoillaan suurelle yleisölle kiinnostavaksi? Eikö hän voisi yrittää selvittää, miksi juuri tämä taiteilija on palkintonsa arvoinen? Ns. "kaikkihan" ovat nähneet Iiro Rantalan tv:ssä soittamassa. Ns. "kaikki" tietävät hänen olevan hyvä ja virtuoosimainen ja sympaattinenkin ja taatusti palkintonsa väärti. Mutta kuka on nähnyt Matti Peltokankaan veistämässä tai Markus Konttisen maalaamassa tai Ismo Kajanderin vedostamassa? Ja mitä ihmettä käsitteellinen poistaja Marja Kanervo tekee työhuoneellaan? Siellä en nimittäin ole käynyt, enkä tiedä asiasta mitään.

Näyttelykuvia 872: Uutta tilaa taiteelle

Viime torstaina kävin Kuvataideakatemian uuden näyttelytilan avajaispressissä. KuvaXTila [näin ne kysyttyäni käskivät sen kirjoittaa, vaikka kaikessa tiedotemateriaalissa on Kuva/Tila] sijaitsee Punavuoren Merikorttelissa – se on siis uusi lähigalleriani. Liki 600 neliön tila on tosi komea ja huonekorkeuksiltaan sopivan vaihteleva. Kaikkineen vallan mainion tuntuinen paikka.

 Kuvataideakatemian dekaani, taidemaalari Markus Konttinen (s. 1957) avaamassa tilaisuutta.

Avajaisnäyttely oli kolmen (!) kuraattorin kokoama. Leevi Haapala, Villu Jaanisoo (s. 1963) ja Maaretta Jaukkuri olivat koonneet nykyisistä opiskelijoista ja vähän aikaa sitten valmistuneista kokonaisuuden Kesken kaiken (11.10.–10.11.), mukana viitisentoista taiteilijaa. Tiedotteen mukaan "näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen". Mutta eiköhän iso osa taiteesta tapahdu juuri näin? Minäkin sanoitin eilen yhden biisin kesken kaiken parvekkeella röökillä käymisen ja nukkumaan menon välissä.

No, ihan sama. Vaikkei katsojalle avautuvaa teemaa ei nyt niin helposti löytyisikään, niin vallan kelpo näyttely on kyseessä. Ja monipuolinen sekä tekniikoiltaan että tyyleiltään. Mitään yhtä muottia ei koulussa siis käytetä. Ja on hyvä idea, että Jaukkurin Praxis-ohjelman opiskelijat ovat kirjoittaneet näyttelyluettelon teksteistä suurimman osan. Näin opiskelijat saavat kunnolla tuntumaa siihen kummalliseen praxikseen. Se on kyllä mainittava, että olisin minä mieluusti taidenäyttelyluettelossa nähnyt jonkun taideteoksen kuvankin.

Ja sitäkin jäin ihmettelemään – ja kysyinkin vailla kunnon vastausta –, että miten uusi tila aikoo luoda uudenlaisia avauksia kaupunkitilaan ja ympäröivään Punavuoreen niin kuin he lupasivat. Maalattu jalkakäytävä ei vielä tuo ihmisiä sisään:

Mutta näyttäköön aika ja tulevat teot. Tilat ovat kuitenkin hienot.

Yksi tuleva teko olisi epäilemättä se, että Kuvataideakatemia liittoutuisi heti ympäröivän Punavuoren kanssa vastustamaan vieläkin hengissä olevaa 16-kerroksista Cloud City -hanketta, joka tuhoaisi tämän ainutlaatuisen kantakaupungin teollisuusmiljöön:

Näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen.

Näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen.

Näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen.

Seminaarielämää

Toisinaan tuntuu siltä, että erilaisia seminaareja järjestetään vähän turhan heppoisin perustein. Taidemaalariliitto oli järjestänyt Kiasmassa keskiviikkona nelituntisen seminaarin Taiteilijuus ja uustaiteilijuus, jossa nyt ainakin kävi selväksi, että ei tuollaista uustermiä kuin 'uustaiteilijuus' kannata ehkä sittenkään käyttää. Kyllä se sitä samaa vanhaa taiteilijuutta on, vaikka siitä neromyytit karsittaisiinkin. Taide pitkä, esitystalous lyhyt.

Ennen vanhaan tilaisuuksissa vietettiin aikaa piirtoheittimien kanssa räpeltäen, nyt yritetään saada läppäriä toimimaan, kuten tässä seminaarin puheenjohtajan, taidemaalari Mikko Paakkolan (s. 1961), Paula Holmilan ja Jussi Kiven (s. 1959) voimin.

Vaikka kyllä niitä viisaitakin sanoja kuultiin. Kuvataideakatemian rehtorilla Markus Konttisella (s. 1957) on tapana punnita puheensa varsin hiotun viisaaseen muotoon. Jussi Kivi (s. 1959) ja Tellervo Kalleinen (s. 1975) olivat odotetun instituutiokriittisiä, mutta olisivat he voineet vähän skarpata. Kiven ajatus haahuili välillä aika syvällä ranskalaisten viivojen välisessä hetteikössä ja Kalleinen vähän tyylittömästi käytti tilaisuutta hyväkseen ja näytti peräti kolmea teostaan yleisölle – puhui kylläkin jäsennellysti ja hyvin muun muassa yhteisöllisyyden tuomista muutoksista taiteilijuuteen.   

 Tellervo Kalleisen videot olivat aika hienoja, vaikka ehkä eivät yhtä lukuunottamatta niin suoraan teemaan liittynetkään.

Ei-taiteilijoista kriitikko ja toimittaja Paula Holmila oli ehkä vähän liiankin hstoriallinen puhuessaan jopa Erkki Koposesta (1899–1996), ja Taidemaalariliiton pääsihteeri Terhi Aaltonen sekä opetus- ja kulttuuriministeriön taideyksikön päällikkö Paula Tuomikoski olivat kaunosieluisuudessaan – hehkuttaessaan esimerkiksi taiteilijan 'vapaan tilan' puolesta – puolestaan vähän tekopyhän tuntuisia. Varsinkin Tuomikoski, joka hieman perverssisti oli varsinainen syyni seminaarissa liian pitkään roikkumiseen. Jotkut kuulemma käyvät Kalliossa ruoskituttamassa itseään. Minä puolestani saan ihanan masokistisia creepsejä kuunnellesani näitä opetus- ja kulttuuriministeriön munkkilatinisteja, joille tuntuu aina tulevan miltei koiranpentumaiset ilopissat, kun he saavat käyttää sellaisia sanoja kuin 'ansaintalogiikka' ja 'luova talous'. 

Jo jokunen vuosi sitten kirjoitin eräässä radiokolumnissani: "Toinen samanlainen projekti on ollut opetusministeriön turhanpäiväisen kulttuurivientiyksikön perustaminen. Sielläkin opetetaan opetusministeriön virkamiehille lähinnä talouden kieltä, ja osa heistä on siitä vielä naiivin ylpeitä, kuten yksikköä vetävä neuvotteleva virkamies Paula Tuomikoski, jonka muistan eräässä seminaarissa oikein riemuinneen siitä, että pääsee oppimaan uutta kieltä."

Olen ollut jo ainakin Suvi Lindénin ajoista (1999–) lähtien sitä mieltä, että opetusministeriö on ollut kulttuuripoliittisissa kannanotoissaan joko tekopyhä tai sitten suorastaan jopa taiteen petturi.

 Paula Tuomikoski kertomassa taiteilijoille ilosanomaa siitä, kuinka heidän panoksensa näkyy kasvavana osuutena bruttokansantuotteesta. 

Kaikkineen seminaari oli loppujen lopuksi aika hedelmätön. Toki se näyttää vuosikertomuksessa toiminnalta, mutta jos sen tarkoitus on herättää sellaista keskustelua, joka jotenkin eläisi ja tuottaisi joitain uusia asioita (vrt. saksan Wirkungsgeschichte = engl. effective history), niin luulen, että mitään ei varsinaisesti käynnistynyt.

Julkaistua 90: Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ilkassa ilmestyi 13.11. Ars Fennica 2010 -näyttelystä (8.10.–12.12) kirjoittamani kritiikki. Vieläkin jotenkin harmittaa, että en päässyt hehkuttamaan näyttelyä, koska kaikki taiteilijat ovat tehneet minuun joskus vaikutuksen, mutta nyt yhdessä he näyttivät vain platkuilta. Niinpä tässä siis oikea mielipiteeni koko palkinnosta yleensä ja tästä näyttelystä erikseen:

Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ars Fennica -palkinto jatkaa turvallisilla linjoillaan. Palkintoehdokkaista kuka tahansa voisi olla voittaja ilman, että kenenkään tarvitsisi kummastella tai hävetä.

Suomen rahallisesti suurin – 34 000 euroa – taidepalkinto, Ars Fennica, täyttää jo 20 vuotta. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö perustettiin syksyllä 1990, ja ensimmäinen palkinto luovutettiin Maaria Wirkkalalle vuonna 1991.

Kun katselee Ars Fennican tähänastista listaa, on helppo huomata, että huteja ei ole sattunut. Kaikki palkitut ovat epäilemättä olleet palkinnon väärtejä – mutta niin olisivat olleet likipitäen kaikki muutkin ehdokkaat kaikkina kuluneina vuosina. Ars Fennicassa ei siis juurikaan harrasteta riskinottoa. Näin on tänäkin vuonna, ja tämä tekee ehdokkaiden yhteisnäyttelystä vähän yllätyksettömän ja tasapaksun. Lisäksi voi kysyä, että kuinka hedelmällistä on vertailla klassista maalaria (Markus Konttinen) tietokoneitaan sekä videoprojektioitaan viritteleviin tekniikkavelhoihin (sekä Jaakko Niemelä että Charles Sandison) tai valokuvataitelijaa (Jorma Puranen) varsin käsitteelliseen kuvanveistäjään (Anne Koskinen) – vertailla siis näiden huippuammattilaisten työskentelyn paremmuutta toisiinsa. No, ei se ole tietenkään hedelmällistä lainkaan. 

Jaakko Niemelä: Tasapaino, 2010, installaatio. Kuva: Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Petri Virtanen.

Yksityisten taidepalkintojen tehtävä on tuottaa perustajalleen mainetta, kunniaa ja sosiaalista arvonantoa. Se voi toki olla joiltain osin aidosti altruististakin, epäitsekästä toimintaa taiteen hyväksi, ja hyvä niin, mutta ei se taidetta koskaan sen paremmaksi muuta.

Tällaisen palkinnon tuloksena voi myös syntyä tylsänpuoleinen näyttely – kuten nytkin. Kaikki näyttävät sitä omaa parasta osaamistaan, mutta mitään erityistä vuoropuhelua ei synny. Ja kuinka voisikaan? Tässä nyt vain on tarjolla pieni valikoima parasta suomalaista taidetta. Ja onhan se oikeasti sitä. Mutta jos hatusta kiskaisisin jonkun luvun, arvioisin että maassamme toimii tällä hetkellä ainakin muutama sata taiteilijaa, jotka voisivat aivan yhtä hyvin olla mukana. Heidän töistään voisi satunnaisgeneraattorin avulla tehdä vaikka kuinka monta sataa tällaista näyttelyä.

Toki iloitsen siitä, että joku näistä hyvistä taiteilijoista saa palkinnoksi resurssit vuoden taloudellisesti ahdistuksettomaan työskentelyyn, mutta näyttelynä tällainen ehdokasnäyttely ei koskaan ole kuin pintaraapaisu, jonka kokonaisilme on sattuman kauppaa. Viime vuonna se oli sattumoisin synkkä. Tänä vuonna valju. Korostan sanaa ’sattuma’. Ei kai tämä vuosi vähemmän synkkä ole.

Voittajan valitsee tunnettu brittikuraattori David Elliott. Ars Fennican suurin merkitys taidemaailmallemme onkin lopulta ehkä siinä, että hyvien ulkomaisten asiantuntijoiden johdonmukainen käyttö on taatusti edistänyt suomalaisen taiteen kansainvälistä asemaa ja antanut tunnettuuden kautta näin omalta osaltaan lisää työskentelyedellytyksiä – muillekin kuin vain voittajille.

Näyttelykuvia 164 & 165 & 166 & 167: Kiasman sillisalaattia

Yritin itse asiassa käydä jo sunnuntaina Kiasmassa, mutta se jäi lopulta museon vessassa käynniksi sekä latten ja Jaloviinan maistamiseksi. Ei huvittanut. Tiistaina sitten menin kuitenkin katsomaan lähinnä Ars Fennica 2010 -näyttelyä, mutta olihan siellä jo muutakin uutta tarjolla.

Kirjoitin Creamista (10.9.–7.11.) taannoin vähän ilkeän ennakkojutun Kauppalehteen. Vasta nyt kävin sen katsomassa. Nyt tuntui vielä voimakkaammin siltä, että kyllä tämä näyttely olisi saanut jäädä tekemättä. Tämä Damien Hirst (s. 1965) ja YBA-porukka on sen verran heterogeenista, että ei heitä oikein mikään yhdistä. Tai toki joku asia: nuoren – siis aikoinaan nuoren – kalliin taiteen ympärille rakennettu vastenmielinen nationalistissävyinen hype – vähän niin kuin meillä Helsinki School –, jota Kiasman ei olisi mielestäni tarvinnut pönkittää. Pönkitetyksi tulee sitä paitsi lähinnä vain eräiden kaivopuistolaisten keräilijöiden itsetunto. Syytönhän esimerkiksi Tracey Emin (s. 1963) tähän tietenkin on. Mutta onko brittiläisyys kauhean kiinnostava konteksti hänen töilleen? Tai se, että ne ovat kalliita? Tai se, että joku suomalainen öky sattuu sellaisen omistamaan? Eiköhän taidemuseo voisi esitellä taidetta vähän mielekkäämmin kontekstualisoiden, jolloin yleisönkin olisi ehkä helpompi pohtia niitä kysymyksiä, joita taiteilijankin intentiot saattavat sivuta. Häh?   

Siis ihan vakavasti. Jos museo esittelee näyttelyään puhumalla esimeriksi "maailmankuulusta brittitaiteesta", on huomio jo käännetty hypen puolelle. Annettu ikään kuin lukuohjeet. Tulkaa katsomaan maailmankuuluja asioita! Kenen henkistä maailmaa se "maailmankuuluus" nitkauttaa mihinkään suuntaan? Tai voihan se tietysti olla niinkin, että ei taiteella mitään sen kummempaa tarkoitusta olekaan. Olen ehkä ymmärtänyt koko asian väärin. Vitutti kuitenkin katsella tätä näyttelyä. Ja jottei jäisi väärää kuvaa: oli siellä mielestäni useampikin kiinnostava työ. Mutta tulipahan taas nähtyä se voima, joka kontekstilla on.

***

Siinä se oli taidepäivä sitten ilmeisesti jo pilalla. Liekö tämä vaikuttanut asenteeseeni, koska Ars Fennicakin (8.10.–12.12.) tuntui tavattoman platkulta. Jaakko Niemelä (s. 1959) tilainstallaationeen on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta nyt hänen huoneensa tuntui rutiininomaiselta – ulkoseinään projisoitu duuni on tosin vielä näkemättä, joten pidättelen mielipidettäni. Markus Konttinenkin (s. 1957) on mielesätni ollut aina hieno ja usein myös käänteissään vähän yllättäväkin maalari, mutta nyt vaikutelma oli pikemminkin kuivakka ja akateeminen – kaikessa komeudessaan. Charles Sandison (s. 1969) alkaa sanavilinöineen olla jo aika maneerinen. Joskin on todettava, että sikahienon näköistä jälkeähän hän aina tekee:

Tiedotteessa puhutaan "valorunoudesta, joka houkuttelee lukemaan". Puppua. Oikein jäin tarkkailemaan, että olisiko muullakaan yleisöllä mitään lukufiiliksiä. Kyllä he olivat pikemminkin kuin Linnanmäen Vekkulassa. Mutta toisaalta, onko siinäkään mitään hävettävää?

Ja ollaan nyt sitten ilkeitä. Jorma Purasen (s. 1951) huone näytti siltä kuin hän olisi heittänyt sinne ne jämät, jotka eivät ole mahtuneet EMMAn isoon, juuri nyt päällä olevaan näyttelyyn (29.9.2010–9.1.2011). Kiasmassa oli siis hajanainen pikkukooste, joka vähän raapaisi Purasen teemoja ja jolta puutui yhtenäinen voima kokonaan. Sääli. Olen aina pitänyt Purasestakin.

Sitten ei jää kuin voittaja. Sallikaa tämä typerä veikkaus, sillä onhan koko kilpailukin aivan yhtä typerä. Anne Koskiselle (s. 1969) siis sekä veikkaan että toivon voittoa. Onhan hänessä vähän sellaista narsistin vikaa, mutta hänen aitoutta, alkuperäisyyttää, kopiointia jne. pohdiskelevat käsitteelliset teoksensa ovat tietyssä vakavuudessaan aina myös jotenkin velmuilevan humoristisia, mikä ei lainkaan huononna niiden tenhoa ja tehoa. 

En ole ajatuksineni muuten ihan yksin. Kylillä näyttely on herättänyt puhetta juuri tasapaksuudellaan ja tietyllä vaatimattomuudellaan. Luulenpa, että kaikilta näiltä tekijöiltä olisi yleisesti ottaen odotettu aika paljon parempaa. Kaikkihan he selvästikin nauttivat noin niin kuin keskimäärin ottaen taidemaailman arvostusta – siis kollegat mukaanlukien.

***

Ja ei kun pahemmaksi vain menee. Kari Cavén (s. 1954) on aina ollut yksi lempitaiteilijoistani, mutta ei tätä kahden uutuushankinnan ja yhden lahjoituksen koostetta oikein kehtaisi näyttelyksi (29.10.2010–6.2.2011) kutsua – mutta niin vain nyt tehdään. Todellisuudessa siellä on vain kolme satunnaista duunia, jotka eivät mitenkään erityisen hyvin istu toisiina ja jotka eivät muodosta mitään kovin kiinnostavaa kokonaisuutta:

***

Kristina Normanin (s. 1979) After-War on hankittu Venetsian biennaalin jälkeen Kiasmaan ja on nyt esillä osana Järjestetty juttu -näyttelyä (26.3.2010–6.2.2011). Kirjoitin siitä jo huhtikuussa nähtyäni sen Tallinnan Kunstihooneella, joten katsokaa tästä. Se on mielestäni hieno duuni ja myöskin tärkeä sellainen. Harmi vain, että tällainen jonossa olevien huoneiden tuottama tylsä installointi ei toimi niin hienosti kuin Tallinnan Taidehallin iso sali. Mutta hyvä näinkin.