Julkaistua 839 & Näyttelykuvia 1067 & Virossa 189: Monimielisesti välissä

Olen taas ollut vähän laiska. Yritän nyt aloittaa rästien purun. Tässä virolaisesta Sirp-lehdestä juttuni 2.6.2017. Jüri Okasin (s. 1950) näyttely Kumussa on ehdottomasti käynnin arvoinen – aikaa vielä on. Jos haluatte harjoitella viron taitojanne, jutun voi lukea viroksi tästä linkistä.

Monimielisesti välissä

– Jüri Okas, Kumu, Tallinn, 7.4.–27.8.

Suomalaisena Viron taiteen harrastajana olen usein kiinnittänyt huomiotani siihen, miten Viron 1970-80-lukujen taide-elämää – ja vielä myöhempääkin – on leimannut outo rakenteellinen yksityiskohta: moni kiinnostavista kuvataiteilijoista on koulutukseltaan arkkitehti. Vihaisten nuorten miesten ja älykköjen Tallinnan koulu – Ignar Fjuk, Veljo Kaasik, Tiit Kaljundi (1946–2008), Vilen Künnapu, Leonhard Lapin, Avo-Himm Looveer (1941–2002), Jüri Okas, Jaan Ollik, Ain Padrik ja Toomas Rein – on tästä hyvä esimerkki. Lapin on edelleen tulivuorimainen generaattori niin kuvataiteilijana kuin kirjailijanakin, Künnapu maalaa nykyään kuin nuoruuden innolla vaikkakin ehkä vähän taidemaalaripoikaansa tyylillisesti jäljitellen ja harvakseltaan esiintyvää Reiniä pidetään yleisesti hienona akvarellistina, mihin näkemykseen mielelläni yhdyn. Myöhemmistä arkkitehtikoulutuksen saaneista taiteilijoista olen oppinut seuraamaan ainakin Urmas Murun ja Peeter Peren sekä Arne Maasikin työskentelyä. 

Jüri Okas on näistä tekijöistä kuvataiteilijana ehkä kaikkein arvoituksellisin ja vaikeaselkoisin. Hän on käsitetaiteilija, joka ei itse kovin jäsennellysti ole tuonut lähtökohtiaan ja pyrkimyksiään esille. Hän ei ole luonut selkeää filosofista järjestelmää, vaikka sellainenkin hänen työstään on ehkä eristettävissä.

Okasin taiteellinen tuotanto jäi melko pieneksi hänen lopetettuaan aktiiviuransa jo 1990-luvun alussa. Viimeiseksi yksityisnäyttelyksi jäi näyttely Vanhan Raatihuoneen galleriassa Turussa vuonna 1995. Muutenkin Okas on ollut aktiivinen Suomessa: hänen ainoastaan 13:sta yksityisnäyttelystään vuosina 1976–95 peräti viisi järjestettiin Suomessa. Viimeiset 13 litografiaansa hän vedosti Helsingissä Imprimossa Harri Leppäsen kanssa vuosina 1990–92.

Ruohonjuuritasolla Okasin työ on jatkanut elämäänsä Suomessa, ja esimerkiksi Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen ovat tehneet viime vuosina yhteistyötä Okasin kanssa ja vierailleet hänen kanssaan joissain merkittävissä paikoissa tekemässä omia versioitaan Okasin vanhemmista paikkasidonnaisista tutkielmista. Esimerkki tällaisesta nähtiin sekä Galerie Anhavassa että heidän Helsingin Taidehallin mittavassa näyttelyssään viime vuonna. Yhteistyö tuntuu jatkuvan, ja esimerkiksi Grönlund valitsi Okasin varhaisen kunnianosoituksen Donald Juddille Gagarin Kombinaatin vanhoja 1980-luvun äänitteitä sisältävän tuoreen vinyylialbumin kanteen. 

Okas on yksi niistä taiteilijoista, jotka ovat muuttaneet ainakin minun käsitystäni Viron taiteen lähihistoriasta voimakkaasti. Suomessa tuntuu sitkeästi elävän myytti siitä, miten pikkuvelikansamme ja sen taiteilijat elivät Neuvostoliiton pimennossa, ja suomalaisten tehtävä oli auttaa ja toimittaa muurin taakse informaatiota. Kun tarkastelee Okasin 1970-luvun tuotantoa, näkee kuitenkin selvästi sen, miten taiteellisesti valveutunut virolaistaiteilija kykeni elämään todellisuudessa aivan samassa reaaliajassa muun Euroopan ja Yhdysvaltain kanssa: installaatiot, käsitetaide, maataide ja happeningit olivat esimerkiksi Okasin tuotannossa keskeisellä sijalla grafiikan lisäksi. Tuskin olen väärässä kun ajattelen, että neuvostoliittolaisen arjen eläminen ja sitä kautta syventynyt absurdiuden taju toi kaikkeen taiteelliseen toimintaan vielä erityisen painavan filosofisen lisänsä, joka esimerkiksi Suomessa jäi usein puuttumaan. Hauskaa ja hilpeän provokatiivista – kuten leimallisesti Suomessa – virolaiskollegoillakin on selvästi ollut, mutta kaikkea maustaa kuitenkin perustavanlaatuinen yhteiskuntasidonnainen eksistentiaalinen reflektio.

Okasin retrospektiivi Kumussa on kattava, mutta musealisoituna se ei välitä niitä intensiivisiä elämyksellisiä puolia, jotka myös ovat olleet keskeisiä hänen tuotannolleen. Sinne on esimerkiksi koottu hänen varhaiset 8-milliset filminsä, joihin on dokumentoitu Vääna-Jõesuussa merenrannassa tehtyjä performansseja ja maataideteoksia. Hän teki 1970-luvulla kaikkineen kymmenen mustavalkoelokuvaa, joiden ääniraitana kuultiin muun muassa John Mayallia, Bob Dylania, Santanaa, Muddy Watersia ja Frank Zappaa. Nyt ne kaikki on koottu näyttelyhallissa yhteen vierekkäiseen riviin pieniä televisioruutuja, jolloin ne menettävät miltei kaiken tehonsa. 

Näyttelyyn ei ole myöskään rekonstruoitu yhtään installaatiota, vaikka niitä voikin katsella valokuvadokumentaationa – kuten vaikkapa Porin taidemuseon ison hallin vuonna 1991 täyttänyttä installaatiota, jossa oli muun muassa heinää, asfalttia ja neonvaloja. Tehot menetetään tässäkin. Jää vain taidehistoriallinen todistus. Ymmärrän hyvin sen, että Okasille itselleen kaikki hänen teoksensa ovat varsin tuttuja ja että hän ei varmaankaan ole kovin kiinnostunut niiden elämyksellisistä ulottuvuuksista tällaisessa retrospektiivissä – enkä tiedä edes sitä, että olisiko se hänelle tärkeääkään. Tosiasia on kuitenkin se, että vanha 8-millinen filmi ääniraitoineen olisi paljon intensiivisempi, kun sen saisi katsoa keskittyneesti vaikka pimeässä kopissa, jolloin se ei olisi vain taidehistoriallista esimerkkimateriaalia vaan aito nykykokemus, josta ympäristö unohtuu ja häviää ja johon voisi uppoutua itsensäkin unohtaen – unohtaen jopa sen, että on taidenäyttelyssä. 

Esillä on siis lähinnä vain Okasin kaksiulotteinen syväpainotöistä, litografioista ja valokuvista koostuva kuvamaailma, joka on ahdettu näyttelysalin tiukassa ja tiheässä arkkitehtonisessa rakenteessa monotonisesti jatkuvaksi loputtoman pitkän tuntuiseksi yhtenäiseksi kuvanauhaksi. 

Yksi varhaisista Okasin valokuvista ja sittemmin myös syväpainotöistä on kunnianosoitus Donald Juddille (1928–1994), mikä tietysti viittaa minimalismin vaikutuksiin. Tietoisuus tästä on saanut minutkin pitämään Okasia aina minimalistina, mikä on samalla jotenkin paradoksaalista, koska hänen teoksensa tuntuvat tietyssä poeettisuudessaan kuitenkin miltei minimalismin vastaisesti viittaavaan koko ajan voimakkaasti itsensä ulkopuolelle – sekä yhteiskunnallisiin teemoihin että tilan ja paikan kietoutumiseen historian ja toisaalta niissä kulloinkin olevan ihmisen kanssa. Luulen, että Okas on asemoitunut juuri asioiden väliin, minkä hän on itsekin tuonut esiin Kärt Hellerman 1990-luvun haastattelussa (Hommikuleht 29.5.1993): ”Kun yhteiskuntaa – tai taloa – rakennetaan, se käy läpi tilan, josta on käytännöllisesti katsoen mahdotonta määritellä rakennetaanko vai puretaanko tätä rakennusta.” Juuri tähän tilanteeseen Okas asettaa itsensä taiteilijana. Ja juuri siksi häntä onkin ehkä syytä verrata varhaiseen venäläiseen avantgardeen, joka toimi yhtäaikaisesti vanhan yhteiskunnan raunioilla ja uuden yhteiskunnan rakentajana. 

Perustavaa laatua oleva – ja varmaankin monin tavoin hedelmällinen – välitila syntyy tietenkin siitä, että Okas on sekä arkkitehti että kuvataiteilija, mitkä molemmat määrittävät katsetta ja tilan havainnoimista sekä esittämistä eri tavoin. 

Kaikki tämä yhdistyy hienosti mittavassa valokuvasarjassa The Concise Dictionary of Modern Architecture, josta valikoima julkaistiin kirjana vuonna 1995. Okas kuvasi vuosina 1974–86 noin 1000 valokuvaa oudoista – usein neuvostoaikaisista – rakennuksista, jotka edustivat anonyymiä epäarkkitehtuuria. Toisinaan rakennukset olivat hylättyjä, toisinaan muuntuneita sellaiseen tilaan, joka muistutti Okasin omia sanoja rakentamisen ja purkamisen välitilasta. 

Hyvin virittäytyneelle katsojalle kokemus voi minimalistisuudessaan olla varsin voimakas. Kuvat ovat dokumentaarisen realistisia mutta samalla usein täysin absurdeja – ja sellaisena myös hiljaisen humoristisia, täynnä ironiaa. 

Taiteilija voi toisinaan olla varsin didaktinen – vaikka ei itse olisi siitä edes kovin kiinnostunut. Ainakin minulle on käynyt niin, että olen jo vuosia tarkastellut virolaista rakennuskantaa okaslaisin silmin. Kuvaan Virossa matkustellessani paljon ja huomaan, että yritän usein bongata juuri samanlaisia rakennuksia, joita Okaskin on kuvannut. Outoa tektoniikkaa, joka on ilmeisestä väliaikaisuudestaan huolimatta jäänyt pysyväksi. Tyylillisesti yhteen sopimattomia ja tietyllä tavalla tilantarpeen tuottamia orgaanissävyisesti syntyneitä rakennuksia. Tyhjiä ikkunoita, tukittuja ikkunoita ja rakentamatta jääneitä ikkunoita, jotka voi vain kuvitella paikoilleen. Ovia joita on myöhemmin puhkaistu vääriin paikkoihin. 

Miksi Okas nimittää tuloksiaan ’sanakirjaksi’? Ehkä siksi, että näiden kuvien lauttaa hän pääsee määrittelemään ikään kuin käänteisten esimerkkien kautta sellaisia arkkitehtuuriin käsitteittä kuten ’konstruktio’, ’dekonstruktio’, ’funktio’, ’metafysiikka’, ”epäonnistuminen’, tyyli’, ’rumuus’, kuten taidehistorioitsija Sirje Helme näyttelyjulkaisussa toteaa. Juuri tämän voikin tulkita konseptuaaliseksi lähestymistavaksi, vaikka itse kuvat eivät suoranaisesti sellaisia olisikaan. 

Okas on itse sanonut pyrkivänsä taiteessaan abstraktioon, mielentilaan, mutta eihän se tietenkään sellaisena katsojalle toteudu kuin osittain. Hänen suomalainen kollegansa Jorma Hautala totesi jo Porin taidemuseon vuoden 1991 näyttelyä arvioidessaan (Arkkitehti 1/92), että ”katsoja ei voi välttyä hyvin monimielisiltä tulkinnoilta”. 

Kun liikuin edestakaisin tiivisti rakennetussa näyttelytilassa yrittäessäni usein turhaankin tulkita yksittäisiä teoksia, en voinut lopulta välttyä samalta huomiolta kuin Hautala 25 vuotta sitten: ”Okasin tuotanto on tavallaan jatkuva, liikkuva prosessi, joka näennäisen sattumanvaraisesti pysäytetään johonkin teokseen.” 

Okas, jos kuka, on Viron taiteen lähihistoriassa sellainen taiteilija, jonka tuotantoa kannattaa tarkastella johdonmukaisena kokonaisuutena, oeuvrena. Sitä voidaan tulkita käsitteellisenä ja minimalistisenakin, mutta ei koskaan sovi unohtaa Okasin poeettista ulottuvuutta. Siitä on epäilemättä johdettavissa myös Okasille ominainen ja varsin omalaatuinen poetiikka.

Julkaistua 269: Grönlund ja Nisunen värähtelevät mekaanisesti

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi arvioni Tommi Grönlundin (s. 1967) ja Petteri Nisusen (s. 1962) näyttelystä Galerie Anhavassa. Taittaja oli näköjään taas tarvinnut pidemmän otsikon – alkuperäinen otsikkoni oli 'Luonnonlaki ja poeettinen muoto' (eikä ingressikään ole minun kynästäni – olin unohtanut sellaisen kirjoittaa):

Grönlund ja Nisunen värähtelevät mekaanisesti

Harvoin kotimaassa esiintyvä parivaljakko luottaa teknotaiteessaan poeettiseen muotoon

Arkkitehtuuritaustainen parivaljakko Tommi Grönlund (s. 1967) ja Petteri Nisunen (s. 1962) on toiminut kuvataiteessamme aktiivisesti jo parikymmentä vuotta, mutta heidän töitään nähdään Suomessa melko harvoin. Kansainvälisillä areenoilla he ovat esiintyneet ahkerasti.

Grönlund ja Nisunen käyttävät teoksissaan usein erilaisia mekaanisia ja fysikaalisia ilmiöitä – liikettä, värähtelyä, magnetismia, mekaniikkaa, painovoimaa.

Teokset saavat toki aina jonkin fyysisen muodon, mutta kokeenkaltainen tapahtuma ei kuitenkaan selvitä katsojalle maailman rakennetta vaan pikemminkin johdattaa hänet jonnekin vaikeasti sanoin tavoitettavalle alueelle – kuvanveistäjä Jyrki Siukosen mukaan teokset muuntavat ”veistoksellisuutta runoudeksi”.

Grönlundin ja Nisusen toisinaan kokeellinen työskentely ei pyri illuusioiden luomiseen. Kaikki on näkyvillä ja kaikki kerrotaan. Runous ja runousoppi ovat yhtä.

Toisinaan taiteilijoita seurataan johdonmukaisina ja kehittyvinä tekijöinä, joiden tuotannoista voidaan erottaa esimerkiksi erilaisia ”kausia”. Grönlund ja Nisunen eivät tunnu kehittyvän mihinkään erityiseen suuntaan. He eivät myöskään mitenkään ”syvennä” teemojaan.

Maailma tuntuu olevan täynnä erilaista materiaalia, jonka avulla kokemus paikoista, muistoista ja luonnonvoimista tehdään nähtäväksi. Täytyy vain pitää uteliaisuus jatkuvasti vireänä, ja Grönlund–Nisunen ei tässä suhteessa osoita mitään väsähtämisen merkkejä.

Monien teosten taustalla on pieni oivallus, joka muodon saaneena tuntuu kasvavan itseään suuremmaksi. Katsojan mietteet lähtevät harhailemaan moniin suuntiin – varsinkin kun taiteilijoiden perusjuoni tuntuu olla se, että filosofisten mietteiden kytkeytyminen teoksiin jätetään katsojan vastuulle. 

Kassavirta, 2012.

Grönlund ja Nisunen eivät selittele. Itse asiassa heidän tuotantoonsa ei mielestäni tarvitse suhtautua edes kovin vakavasti. Mukana on usein myös huumoria, vaikka se ei varsinaisesti nauratakaan.

Oman annoksensa teoksiin antaa nostalgia, joka syntyy toisinaan tietoisesti ja toisinaan varmaan vailla syvempää tarkoitusta. Näin on epäilemättä näyttelyssä nähtävien mustavalkovalokuvien laita. Niissä näkyvillä paikoilla on varmaankin ollut merkitystä, jota ei kuitenkaan tarvitse kytkeä suoraan teoksiin.

Katsojakin voi poiketa nostalgian suuntaan. Esimerkiksi Kassavirrassa (2012) joukko vanhoja markkoja suorittaa loputonta retkeään kuin pajatsossa, josta kukaan ei voi toivoa voittoa. Mikä on rahan suunta?

Näyttelykuvia 584 & 585 & 586: Sanomatalossa

Palaan vielä viime sunnuntaihin. Lähdin käymään Galerie Anhavassa, koska Kauppalehti oli tilannut minulta jutun Tommi Grönlundin (s. 1967) ja Petteri Nisusen (s. 1962) näyttelystä (11.2.–11.3.).

Levitaatio, 2012.

Tämä parivaljakko on aina ollut minun mieleeni. Niin nytkin. He tekevät komeasti teknisesti toteutettua mekaniikan, fysiikan ja muiden luonnonlakien harmaissa maastoissa leikkiviä vehkeitä, joiden tarkoitus ei ole varsinaisesti tehdä mitään. Lopulta ne ovat aina kuin runoa – täynnä muistoja, outoja vinksahduksia ja polkuja vääriin suuntiin, joista löytyykin sitten jotain ihan muuta kuin tavoiteltua.

Palaan siis vielä asiaan, kun lyhyt kritiikkini ilmestyy.

***

Sanomatalossa on yleensä tarjolla ei-niin-hyviä näyttelyitä, joita on kuitenkin kiinnostava tarkastella. Nyt Mediatorilla oli zimbabwelaisen Friends Forever -taiteilijakollektiivin näyttely Master Sculptors of Zimbabwe (8.–18.2.):

Vähän sellaista kodinsisustukitschiähän nämä "Zimbabwen harvinaislaatuisista kivilaaduista" tehdyt veistokset ovat, mutta kyllä minä voisin kuvitella paljon karmeampiakin puutarhatonttumaisia vaihtoehtoja lehtisaarelaisen takan viereen. Jotain sympaattista tällaisessa kaupankäynnissä on – varsinkin, kun rahat menevät ilmeisesti suoraan sinne, minne pitääkin. Sitä paitsi oli aika vinkeä nähdä, miten Pablo Picasso (1881–1973) palautetaan afrikkalaisen taiteen käyttöön tämän ensin käytettyä afrikkalaista taidetta:

Taguma Mukomberanwa (s. 1978): Man From Another World.

Ylläolevan veistoksen olisi saanut 1.600 eurolla. Hinnat eivät muutenkaan hirvittäneet.

***

Ja Afrikassa pysyttiin Sanomatalon käytävälläkin. Jyväskyläläisen lääkärin ja valokuvaajan Juha-Pekka Kervisen (s. 1982) ja WWF:n kiertonäyttelyssä Kotina sademetsä – Valokuvia Tansanian Itä-Usambaran vuoristosta (30.1.–12.2.) oli tarjolla hyvä ja kiinnostava tietoisku tästä uhatusta alueesta, josta WWF:n sivut kertovat: "Itä-Usambaran vuoristometsät ovat yksi viidestä arvokkaimmasta metsäalueesta Tansaniassa. Alueen luonto on ainutlaatuinen ja pitkän evoluution tuloksena Itä-Usambaralla elää lukuisia uhanalaisia ja kotoperäisiä lajeja. Metsät tarjoavat elannon paikallisille asukkaille ja ovat tärkeitä myös alueen makean veden saannin kannalta. Metsiä uhkaavat muun muassa maanviljelysmaan leviäminen, laittomat hakkuut ja kaivostoiminta, polttopuun tarve sekä väestönkasvu."

Koen voimakasta lukkarinrakkautta tällaisia pieniä näyttelyitä kohtaa. Tulee miettineeksi maailmaa vähän laajemmin ja vielä illalla surffailtua vähän lisääkin. En minä esimerkiksi ollut koskaan aiemmin kuullut Usambaran vuorista.

Muistakaa, hyvät toverini, pysähtyä aina silloin tällöin.

Näyttelykuvia 125 & 126 & 127 & 128 & 129: Rööperiin

Rööperistä eli Helsingin Punavuoresta on kehittynyt hijalleen kaupunginosa, jossa on vähän kaikkea. Siellä pelaan korttia, siellä katson taidetta. Siellä ryyppäsinkin joskus.

Eilen aloitin sieltä pienen taidekierroksen. Uudenmaankadun Galleria Huudossa oli tamperelaisen Jussi Karhunkorvan (s. 1971) maalauksia (5.–30.6.) jostain unen ja todellisuuden rajamailta. En saanut Karhunkorvan maalauksiin oikein otetta. Väreistä puuttui mielestäni intensiteettiä, ja jos esikuvana on olut muun muassa William Blake (1757–1827), niin ei ainakaan Blaken kaltainen hurja visionäärisyys näistä duuneista välittynyt. Jäi siis vähän pliisuksi:

Mutta ei Karhunkorvan minusta pidä välittää. Blakellakin oli kuulemma eläessään vain yksi näyttely, josta kirjoitettiin tasan yksi haukkuva arvostelu.

***

Sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Aikoinaan rockvideoilla maineeseen ponnahtanut elokuvaohjaaja Mika Taanila (s. 1965) on myös keskeisiä suomalaisia nykytaidenimiä. Hänellä oli Gallleria Heinossa kaksi duunia (12.6.–4.7.), toinen ensimmäistä kertaa Suomessa ja toinen maailman ensi-illassa. 5-minuuttinen Täydellisen pimennyksen vyöhyke (2006) nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Geodeettisen laitoksen vanhasta matskusta tehty kahden filmin projisointi preparoiduin vehkein käsitteli jotenkin epämääräisesti auringopimennystä ja mantereiden etäisyyttä. En minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta olen aina ollut heikkona Taanilan arkeologiseen kokeellisuuteen. Tämä vain on lumoavaa – vähän samalla tavalla kuin Grönlund-Nisusen "tiede":

   

Toinen duuni, maailmanensi-illassa oleva 6-minuuttinen Hämärä (2010) oli yhtä kummallinen. Siinä hitaasti kiskoilla liikkuvat projektorit näyttävät kuinka rupikonnat metsästävät synteettisiä matoja koeolosuhteissa (!):

Taanilan näyttely on ehkä hienoin tänä vuonna näkemäni gallerianäyttely. Mutta korostettakoon nyt, että minulla on jääväävä lukkarinrakkaus häntä kohtaan. Istuin hänen kanssaan yhdessä kulttuuriantropologian luennoilla 1980-luvulla ja matkustin hänen ja oikeaksi antropologiksi tulleen ystävämme Tapio Nisulan kanssa Sodankylän toisille elokuvafestivaaleille vuonna 1987 minun grafiitinharmaalla Volvo Amazonillani kuuntelemaan muun muassa Jim Jarmuschia (s. 1953). Tämänvuotinen festivaalihan aukeaa muuten tänään, joten malja kaikille hyville muistoille. Niitäkin tarvitaan. Joskus aivan erityisesti. Niin kuin minä juuri nyt.

***

Sitten katsoin ikkunasta Galleria 4-kuudessa Juha Veli Jokisen (?) kammottavan kitschin näköistä lasitaidetta (2.–15.6.) ja kävelin kiireesti ohi Galleria Jangvaan, jossa oli esillä (2–20.6.) Petra Koiviston (s. 1975) monotypioita. Koiviston päiväkirjamaiset elettyjä hetkiä ja tunteita luotaavat muistiinpanot ova saaneet maiseman muodon, ja varsin kauniisti ja herkästi se tapahtuu. Joissain värit olivat menneet vähän tukkoon, mutta kokonaisilme oli rauhoittava ja hienoa tyyneyttä henkivä:

Sitten kävin vielä Taidemaalariliiton tm-galleriassa, jossa ehdin jo muuttaa mieltänikin kesken näyttelyn (2.–24.6.). Ensin ajattelin vähän  ärtyneenäkin, että johan nuori kundi nyt elvistelee tekemällä vähän turhan isoeleisesti näyttävän "museokokoisia" maalauksia. Mutta kyllä Klaus Kopun (s. 1978) duuneissa on asennetta ja maalaamisen meininkiä. Vähän minä vierastan hänen kovaa keltaistaan, mutta on näissä varmuutta ja tyyliä:

Tämä on muuten Lahden taideinstituutista toissa vuonna valmistuneen kundin toinen yksityisnäyttely. Hänen kotivisuillaan voi tutustua pdf:nä hänen lopputyönsä kirjalliseen osuuteen, jossa hän muun muassa sanoo: "Maalaaminen on voimakasta pyrkimystä ylittää itsensä, intohimoista kaipausta rikkoa omia rajojaan, laajentaa horisonttia. Maalaamisen päämäärä on saavuttaa jotain sellaista, mikä ei lainkaan alistu maalattavaksi ja se kohde on paradoksi ja paradoksin ymmärtäminen on sen ymmärtämistä, että sitä ei voi ymmärtää. Näin käy siis selväksi, että minä itse olen paradoksi." 

Siis vähän niin kuin kiinnostava lupaava maalari.

***

Että sellainen kierros. Sitten elämä muuttui. Unohdin jo kertoa, että ilmoitin viime viikolla lopettavani Kritiikin Uutisten toimittamisen neljän ja puolen vuoden jälkeen. Sitten kävelin eilen pois ihmissuhteesta, jossa olen koko aikuiselämäni elänyt. Sitten soitin Kauppalehteen ja ilmoitin lopettavani sinne kritiikkien kirjoittamisen. Sitäkin kesti kai neljä vuotta.

Nyt on aika raskas olo. Saatan pitää taukoa, mutta toisaalta ehkä juuri työ on parasta terapiaa. Ainakin ryhdyn kirjoittamaan pariakin kirjaa.

Ja sitten menin vielä pelaamaan korttia ja voitin hirvittävän tukon seteleitä. Eksaktia summaa en verottajan takia viitsi paljastaa. Tässä siis vain kolikoita:

Luettua 34: Works – Werke

Timo Valjakka (toim.): Grönlund-Nisunen. Works – Werke. argobooks 2010. [Tekstit: Jyrki Siukonen, Carl Michael von Hausswolff]

Eilisten avajaisten jälkeen minua odotti kotona vielä berliiniläisen argobooksin julkaisema katsaus arkkitehti- ja kuvataiteilijaparivaljakko Grönlund-Nisunen taiteelliseen toimintaan vuosilta 1993–2009. Siitä ei ole pitkä aika, kun kävin katsomassa heidän näyttelyään, joten oli hauska palauttaa kokemus mieliin. Petteri Nisusen (s. 1962) ja Tommi Grönlundin (s. 1967) työt perustuvat useimmiten äänelle, liikkeelle ja säteilylle, mutta he eivät tee mitään taikatemppuja, kuten kollega Jyrki Siukonen (s. 1959) esseessään huomauttaa. Kaikki on näkyvillä ja kaikki kerrotaan, runous yhdistyy runousoppiin, ja silti kaikki on on vähän kiehtovaakin. Kummallinen tapaus. On hienoa, että näitä teoksia on nyt saatu yksiin kansiin, koska parivaljakko ei itse asiassa ole esiintynyt Suomessa lainkaan niin tiheästi kuin ulkomailla. Toinen kollega, ruotsalainen Carl Michael von Hausswolff (s. 1956), muistelee useita kohtaamisiaan ja yhteistyötään Grönlund-Nisusen kanssa. Väliin vähän liikaakin yrittäen olla humoristi, mitä hän ei ole lainkaan samassa mitassa kuin Siukonen, joka on yhtäaikaa ja erottamattomasti tosikko ja huumorimies – antaen viisikymppisenä tohtorismiehenäkin toisinaan jopa pikkuvanhan vaikutelman. Pelottavia nämä suomalaiset ruotsalaisiin verrattuna. 

Mutta on tämä silti tärkeä taidekirja. 

Näyttelykuvia 14 & Julkaistua 6: Pelle Peloton viileenä

  Tommi Grönlund & Petteri Nisunen: Liquid Diagram, 2009.

Jatkan näyttelyissä käyntien dokumentoinnissa syntyneen viiveen kuromista umpeen. Tiistaina 13.4. kävin Galleria Sculptorissa katsomassa Tommi Grönlundin (s. 1967) ja Petteri Nisusen (s. 1962) näyttelyä (2.–18.4.). Heidän edellisestä Helsingin näyttelystään onkin muuten jo kymmenen vuotta aikaa. Heidät muuten valittiin Vuoden nuoriksi taiteilijoiksi vuonna 1997, ja arvostetun Suomi-palkinnon he saivat vuonna 2001.

Jyrki Siukonen (s. 1959) – kuvataiteilija hänkin – on todennut, että kaksikon taide on "liikettä veistoksesta kohti runoutta". Oikein kateeksi käy. Noin minäkin olisin ehkä halunnut sanoa. Grönlundin ja Nisosen ääntä, liikettä ja fysikaalisia lainalaisuuksia käyttävissä töissä on runouden lisäksi myös outoa huumoria, joka omalta osaltaan todistaa myös sen, millä lailla taide voi arvokkaasti ja myös hedelmällisesti olla näennäisen turhaa – siis olemalla vain hyvä kiintopiste katsojan ajatukselle ja tunteelle. Onneksi sain kirjoittaa Kauppalehteen edes sen 1 500 -merkkisen jutun, joka nykyään alkaa valitettavasti olla kritiikille jo ihan kelpo koko. Tässä Kauppalehdessä 19.2. ilmestynyt teksti:

Pelle Peloton viileenä

Jo pitkään yhdessä työskennellyt parivaljakko Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen muistuttaa jossain määrin 1970-luvun taide-elämässämme vaikuttanutta Dimensio-ryhmää, jossa pääosaa näytteli taiteen ja teknologian suhteeseen liittynyt vähän pikkupoikamaisesta meiningistä muistuttava kokeilunhalu.

Yhdennäköisyys on kuitenkin harhauttava, sillä varsinainen ero syntyy suhteesta kehitysuskoon – siitä että Grönlund ja Nisunen tietävät jo paremmin. Eihän siinä nimittäin niin käynytkään, että taide ja tekniikka olisivat tuottaneet meille rinta rinnan jotenkin parempaa elämää. Tätä varmaan vieläkin haikaillaan Nokian ajatustankeissa, mutta ilmeisen turhaan, kun ei uusmediataidekaan ole ehtinyt muuta kuin melkein syntyä ja sitten jo melkein kuolla. Täytyy kai muistuttaa siitä, että samaa haikailtiin jo Neuvostoliitossakin.

Kaikkea tätä tulin miettineeksi, kun tarkastelin harmillisen usein pelkästään ulkomailla esiintyvän taitelijakaksikon tuoretta näyttelyä ja esimerkiksi teosta Liquid Diagram, jossa kahdentoista lasiputken diagrammia esittävä satunnaisgeneraattori ei kerro maailmasta mitään mutta pitää katsojan otteessaan kuin vastustamaton rytmi. Grönlundissa ja Nisosessa onkin jotain samaa suvereeniutta ja sitä kautta uskottavuutta kuin esimerkiksi Jimi Tenorissa, joka on muuten vähän aikaa sitten tehnyt levyn afrobeatin vastustamattoman rytmigurun Tony Allenin kanssa.

Kaksikon tuotantoa laajemmin esittelevä tuore berliiniläinen kirjakin on sopivan viileästi nimetty: Works – Werke.