Jukaistua 739 & Näyttelykuvia 1022 & Luettua 135: "Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) tuoreen näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös Parvs Publishingin julkaisema kirja My Way & The Highway hänen uudemmasta tuotannostaan. Siinä on Altti Kuusamon hienostunut ja paneutunut laaja essee Weckmanin tuotannosta ja Weckmanin ytä pohtivat jälkisanat omasta tuotannostaan. Minun osuuteni jäi vähän taustoittavamaksi ja jutustelevammaksi vietteyämme hauskan kolmituntisen hänen kanssaan kotonani ja nauha pyörien: 

"Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckman muistelee hieman haikeana aikoja, jolloin verbi ”olla” oli vielä kunniassaan. Sen sijaan, että teos nykyään useimmiten ”käsittelee” jotain, ennen se vain ”oli” jotain. Käsitteleminen antaa vapauden tehdä mitä tahansa, koska se tarjoaa vastaansanomattoman valekaavun, tilaisuuden tarvittaessa puhua joko postmodernista tai dekonstruktiosta – puhumattakaan ironiasta. Tosin ei ironiakaan ole Weckmanille aivan vieras laji.

Mietin tätä seikkaa jo silloin, kun Weckman piti Galleria Heinossa vuonna 2011 ikään kuin retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli vain uusia töitä. Esillä oli pelkästään muistikuvina toteutettuja versiota vanhoista töistä. Yhtenä tavoitteena hänellä oli ”jonkinlainen näkymätön kokonaisuus, ikään kuin totuus”. 

Atropos, 2015.

Koin Weckmanin jääneen tohtoroitumisensa jälkeen teoreettisen ajattelunsa vangiksi. Näin taidemaailma toimii: se haluaa lineaarisia tarinoita, joissa on taitekohtansa, ja usein se haluaa nähdä taiteilijan ”syventävän” teemojansa tai olevan ”uskollinen” niille. Jos taiteilija muuttui, sitä syytä tarkastella hänen ”kehittymisensä” kautta. Weckman ei ole toiminut koskaan rauhallisen evoluution edustajana vaan pikemminkin kuin mutaatiomaisena muutosvoimana, eikä vuoden 2011 retrospektiiviäkään ole ehkä syytä tarkastella varsinaisesti endogeenisten kehityskulkujen, siis kuin sisäsyntyisten ja taiteilijalle taiteilijuudessaan ”luonnollisiksi” koettujen kehityskulkujen kautta. Hän itse on todennut (Seitsemän maalauksen katsominen, 2005): ”Oma työni maalauksen ja kuvien suhteen on ollut kulkemista edestakaisin empimisen ja paluun välillä.” 

Keskusteltuani hänen kanssaan hän halusi kuitenkin korostaa haluaan kuulua johonkin yhteisöön, olla osana jotain – tähän vaikuttaa epäilemättä myös yli 20-vuotinen toiminta taideopettajana. Hän itse korosti sitä, hänen taidehistoriallinen tietoisuutensa alkoi varsinaisesti kehittyä siitä, mitä hän puhui oppilaille heidän keskeneräisten teostensa äärellä. Siitä miten hän joutui kesken prosessin miettimään sitä, mitä taide on ollut. 

Muistan kuinka innostunut olin vuoden 2011 näyttelystä ja toin sen myös esiin siitä kirjoittamassani lyhyessä kritiikissä (Kauppalehti 10.10.2011). Minäkin olin jo tuolloin Weckmanista kehittyneen tarinan vanki, koska tohtoroituminen vuonna 2005 antoi hänen teoksilleen uuden kontekstin, missä niihin piti selvästikin suhtautua taiteilijan statuksen muutoksen myötä ikään kuin vakavammin – niiden mahdollinen teoreettisuus tunnistaen. Kirjoitin tuolloin lauseen, jota en enää allekirjoita: ”Tohtorintutkinnon teoreettinen rimpuilu, joka varsinkin Weckmanin osalta tuntui erityisen raskaalta, tuotti usein maalauksia, joiden piti lähinnä todistaa jotain.” Jälkikäteen voisin ajatella pikemminkin, että hänellä oli vapaus ja tekosyy pohdiskella sitä kaikkea, mitä maalaus voi olla.

Uskoin, että Weckman oli hakenut erilaista totuutta kuin minä tuolloin löysin: ”Yhden totuuden Weckmanin soisi ainakin tajuavan. Hänen uudet maalauksensa osoittavat nimittäin sellaista rentoutta ja vapautuneisuutta, mitä en muista häneltä 2000-luvulla nähneeni.” Luokittelin ne jopa uudenlaisen, retrospektiivisestä luonteesta huolimatta tekijyyden hylkäävän ajattelun piikkiin todetessani: ”Nyt ne onneksi todistavat lähinnä omasta maalauksellisesta olemisestaan.” Ajattelin tuolloin varmaankin surrealistien suosiossa ollutta automaattikirjoitusta: onhan surrealismi se ainoa ismi, johon Weckman on yhdistetty – joskus nuoruudessaan. Jos ei sitten oteta huomioon Henry Wuorila-Stenbergin (Hämärän näkijä, 2013) tokaisua siitä, miten tuhoisaa Weckmanille oli siirtyä postmodernistiksi. Luulen, että Wuorila-Stenberg teki saman virhetulkinnan kuin minä. 

Näytös, 2015.

Suhteessa ismeihin Weckmanin ura ei noudattele kuitenkaan mitään totuttua kaarta. Opiskeltuaan vuoden Vapaassa Taidekoulussa ja valmistuttuaan sitten Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1973 hän itse asiassa katkaisi hyvin alkaneen uransa vuosiksi. Hän piti varhain kaksi näyttelyä: Strindbergillä vuonna 1969 ja Taidegraafikoilla vuonna 1970 – mikä oli tuohon aikaan vielä opiskelijalle vähän sopimatontakin. Vapaassa hän vain piirsi mallia, vaikka muisteleekin lämmöllä sen harrasta ilmapiiriä ja ”herrasmiestaiteilija” Kauko Hämäläistä (1928–86). Suomen Taideakatemian kouluun hän pääsi pelkillä piirustuksilla. Maalausta opettivat Eva Cederström (1909–1995) ja Anita Snellman (1924–2006), mutta eivät he hänestä taidemaalaria tehneet. Varhainen tukija oli taidegraafikko Simo Hannula (s. 1932), joka potki Weckmania alkavalla uralla eteenpäin. Yhtenä esikuvanaan hän muistelee nykyisen taidemaailman jo miltei kokonaan unohtanutta surrealisti Max Salmea (1931–1995). 

Weckman ei koulun jälkeen kuitenkaan astunut mihinkään taidemaailmaan: ”Olin käynyt taidekoulun, mutta olin taiteilijan uran kannalta täysin umpikujassa.” Hän alkoi sen sijaan elää ”hippikauttaan”, oli perustamassa legendaarisia Oraansuojelijoita ja Kasvista, teki horoskooppejakin. Leipänsä hän tienasi sairaalan apumiehenä, lääkintävahtimestarina ja lopulta Siuntion kylpylän vastaanottopäällikkönä. Ehtipä Weckman vuorotella ambulansissakin Taavi Kassilan toimiessa kuskina.

Puhe, 2015.

Paluu kuvataiteeseen tapahtui kirjoittamisen kautta. Söderström julkaisi hänen runokokoelmansa Du, stanna här vuonna 1978. Kirjoitusprosessin myötä hän oli myös ryhtynyt piirtämään ja piti ensimmäisen näyttelynsä kahdeksaan vuoteen Taidegraafikoilla samana vuonna. Hän osallistui myös vuoden 1978 Nuorten näyttelyyn ja sai heti Suomen Taideyhdistyksen jakaman arvostetun dukaattipalkinnon. Näin hän tuli uudestaan taidemaailmaan kuin puskista.

Oletan – ja niin hän itsekin olettaa – että poissaolo poliittisesti kuohuvasta 1970-luvun taidemaailmasta tuotti muun muassa sen, että hänet valittiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi vuonna 1984 – samana vuonna hänet valittiin myös ensimmäistä kertaa valtion taideteostoimikunnan jäseneksi. Hän ei ollut ryvettynyt niissä taistoissa, joissa ei toisinaan vuosiin herunut minkäänlaista anteeksiantoa ja joista nykypolvet tietävät aivan liian vähän. Oleellista on varmaan myös se, että oli saanut pysytellä erillään myös tyylillisistä taistoista. Häntä ei ollut lokeroitu, joten se tietty vapaus, mitä hän on saanut ja kyennyt harrastamaan koko uransa ajan, alkoi jo tuolloin. Ainoa lokerointi, joka tapahtui jossain vaiheessa 1990-lukua oli se vaihe, jolloin vanheneva miestaiteilija oli se taidemaailman epäkiinnostavin tekijä, mutta tästäkin varmaankin aktiivinen nuorten kanssa opettajana toimiminen on ollut yksi pelastuksista. Weckman kertoo kokeneensa hetkellisesti sen vaikean vaiheen, mutta ei niin voimakkaasti, että olisi edes ollut vaarassa katkeroitua, niin kuin joillekin taiteilijoille on valitettavasti käynyt. Nyt kun hän on jättänyt kaiken opetus- ja järjestötoiminnan, hän on jälleen saavuttanut sellaisen vapauden, jota tuskin kukaan voi enää riistää: ”Minä olen nyt vaaraton”, hän toteaa itse. 

Vanhat kuilut on muutenkin hänen mukaansa ylitetty. Vanhemmat taiteilijat ovat alkaneet kiinnostaa, eikä Pierre Bourdieun aikoinaan esittämä taistelu kentän hallinnasta ole välttämättä enää täysin kurantti ismien poistuttua ja nykytaiteeksi nimetyn taiteen tyylillistyttyä vain hiipuvaksi ismiksi. Kenttä on vapaampi ja uutta nykytaidetta ei ehkä tule taiteen sulautuessa sosiologian ja filosofian lisäksi uudella tavalla omaan historiaansa. 

Olen itsekin toiminut 1980-luvulta opettajana, tutorina ja lopputöiden tarkastajana ja käytän usein varsin käytännöllisiä esimerkkejä nimiä mainiten. Niinpä ajattelin tehdä sen nyt kirjoittajanakin. Olin viime vuonna Lahden taideinstituutissa tutoroimassa ja otin erään ristikkomaalarin – grid, josta Altti Kuusamokin Weckmaniin liittyen kirjoittaa – kanssa puheeksi sen, miten hänen työnsä toivat mieleeni jotkut Weckmanin varhaisemmat ristikot ja niiden metamorfoosit. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan Weckmanista, mutta seuraavana aamuna tupakkapaikalla hän kertoi innostuneena googlettaneensa Weckmania yöllä ja löytäneensä uutta innoitusta ja kokeiltavaa materiaalia omaan työhönsä. 

Näin Weckman on tietämättäänkin osa laajempaa yhteisöä.

***

Sitä paitsi näyttely oli hieno. Vielä pakottomampi kuin edellinen, samalla kuitenkin itsetietoinen ja haastava. Kyllä Weckman on vielä vähän vaarallinen.

Julkaistua 709: Kuvataidevuosi 2014–2015

Pari viikkoa sitten ilmestyi tuorein Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja. Tämä oli jo 14. kerta, kun kirjoitin siihen kuvataidekatsauksen. On jotenkin surkuhupaisaa, että teksti, joka vuosittaisista teksteistäni saa varmaankin eniten lukijoita, on täysin aliarvostettu – se kun suuntautuu ns. kansalle. Vähän niin kuin Valittuihin Paloihin kirjoittaisi. Vuosien mittaan en ole koskaan saanut varsinaisesta taidemaailmasta katsauksistani mitään palautetta – paitsi yhden ainoan kerran, ja kerrottakoon se nyt sitten kaskuna. Joskus noin 7–8 vuotta sitten menin kerran illalla ravintola Salveen, ja siellä istui pienessä tuiskeessa ystäväni Leena Luostarinen (1949–2013). "Sinä olet idiootti! Olet kirjoittanut täyttä paskaa!" Näin hän totesi ennen kuin olin edes istahtanut ja kaivoi laukustaan tuoreen MMM:n. Sitten hän haukkui kommenttini pataluhaksi varmaan kymmenen minuutin ajan. En valitettavasti enää muista, mikä jutussa oli niin kauhean epäonnistunutta. 

Tässä kuitenkin tuorein:    

Kuvataidevuosi 2014–2015

Perussuomalaisten vaalivoiton ja vallankahvaan siirtymisen myötä taidekeskustelumme on saanut uusia suuntia – on esimerkiksi vaadittu tuen suuntaamista ainoastaan kansallisia arvoja vahvistavalle taiteelle. Toisaalta monikulttuurisuus on yksi nykytaiteen keskeisimmistä teemoista.

Taidemaailmamme on aina ollut varsin monikulttuurinen ja monikulttuurisia arvoja puolustava – aina kultakauden mestareita myöten. Maahanmuuttajataustaiset taiteilijatkin ovat yleensä vaivatta sulautuneet esimerkiksi järjestöelämäämme. Ongelmia tietenkin on, mutta instituutiomme eivät niiden esittelyä kaihda. Kesän 2015 epäilemättä merkittävin nykytaidenäyttely, Mäntän kuvataideviikot toi taiteilijapari Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin kuratoimalla teemalla Uusi nykyisyys (14.6.–31.8.2015) komeasti esille ulkomaalaistaustaisen nykytaiteemme kirjon: mukana oli yli 40 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää. 

Dzamil Kamanger (s. 1948) tutkailee Suohpanterrorin julistetta. Kuva: Tiina Nyrhinen.

Monikulttuurisuuden teemat eivät ole yksioikoisia, ja suomalaiset ovat monin tavin suomalaisia, minkä osoitti esimerkiksi valokuvataiteilija Raakel Kuukan mittava näyttely Taidemuseo Poikilossa Kouvolassa 25.9.2014–18.1.2015: aiheina olivat sekä Kuukan itsensä siirtokarjalaistausta että hänen tyttärensä afrikkalainen tausta. 

Myös kauden merkittävistä kansainvälisistä näyttelyistä moni pureutui identiteettien ja kulttuurisen problematiikan teemoihin. Jaettu todellisuus (Tampereen taidemuseo 6.9.2014–4.1.2015) esitteli viiden Lähi-idästä olevan taiteilijan voimin hieman toisenlaista totuutta kuin mitä valtamedia alueelta yleensä esittää – näyttelyssä vaihtoehtoisia näkökulmia alueen ihmisten arkeen ja elämään. Näyttely oli osa suurta kansainvälistä Backlight-valokuvataidetapahtumaa, joka esittäytyi monessa paikassa Tampereella ja lähiseuduilla syys–lokakuussa 2014. Tematiikka oli pääosin hyvin yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Poliittista oli valokuvataide Helsingissäkin: ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 30.1.–12.4.2015) käsitteli muun muassa naisten, lasten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa eri kulttuureissa. Osin varsin poliittisia teemoja sivusi myös valokuvataiteilija Hannele Rantalan retrospektiivi (Suomen valokuvataiteen museo 24.4.–2.8.2015), joka oli samalla syvän henkilökohtainen kommentti maailmassa olemiseen. Yhteiskunnallinen vaiheensa oli myös valokuvataiteilija Leena Sarasteella, jonka retrospektiivi nähtiin Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä 11.2.–12.4.2015. Hän kuvasi jo varhain muun muassa palestiinalaisalueilla, Syyriassa ja Libanonissa ja kokosi elämänmakuisista ja humanistisista kuvistaan kuvakirjan Rakkaani Palestiina (1983). Lehtikuvaajana hän kuvasi toki kaikkea muutakin, julkkiksia ja muotiakin. 

Hannele Rantala (s. 1952), sarjasta Passikuvia, 2002.

Maalauksen juhlaa 

Vaikka maalaustaide julistetaankin säännöllisesti kuolleeksi, oli kulunut kausi taas yhtä maalauksen juhlaa. Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan parin vuoden takaisten näyttelyiden jälkeen oli vuodossa kolmas 1980-luvulla läpimurtonsa tehnyt ekspressionisti, kun Marika Mäkelä esiintyi mittavalla retrospektiivillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 20.9.2014–25.1.2015 – tarjolla oli häkellyttävä kattaus värikylläistä symboliikkaa. Luostarisellekin järjestettiin koskettava muistonäyttely Salon taidemuseo Veturitallissa 30.5.–4.10.2015. Jokaisen sukupolven on syytä tutustua ikiklassikoihin, minkä vahvisti Ellen Thesleffin näyttely (Turun taidemuseo 23.1.–17.5.2015). Nuoremmista maalariklassikoista oli Anita Snellmanin vuoro ottaa paikkansa retrospektiivisellä näyttelyllä (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 10.10.2014–7.1.2015). 

Anita Snellman (1924–2006), Omakuva, 1961.

Ulkomaisiakin maalariklassikoita oli tarjolla aina 1700-luvun ruotsalaisesta tulenkajon kuvauksen mestarista Pehr Hilleströmistä (Sinebrychoffin taidemuseo, Helsinki 4.9.2014–11.1.2015) tanskalaiseen hiljaisen ja rauhallisen valon kuvaajaan Vilhelm Hammershøihin asti (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.2.–18.5.2015). Monelle taiteenharrastajalle kohokohta oli varmaankin norjalaisen ekspressionistin Edvard Munchin näyttely Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä 6.9.2014–1.2.2015. Tuoreempaa postmodernia ilmaisua edusti islantilainen kuvista kuvia tekevä Erró (Turun taidemuseo 10.10.2014–4.1.2015). Miesmaalareiden vuosi oli siis varsin pohjoismainen.

Tätä täydensi kolme nuorempaa suomalaista ja varsin väkevää taidemaalaria: aina kiistoja herättävä Teemu Mäki (Lapuan taidemuseo 30.9.2014–24.1.2015), klassista venäläistä maalarikoulutusta Suomessa edustava Jan Neva (Joensuun taidemuseo 2.10.2014–11.1.2015) sekä rajun ekspressiivinen ja suurieleinen Heikki Marila (Oulun taidemuseo 28.3.–24.5.2015), joka on antanut kukkamaalauksellekin aivan uutta sisältöä. Maalauksen ja veistoksen välimaastossa tasapainoilee puolestaan Pauno Pohjolainen (Didrichsenin taidemuseo, Helsinki 28.2.–9.8.2015), joka tekee komeaa ja paatoksellista, tosin väliin varsin henkistä jälkeä.

High tech / low tech 

Taide pyrkii usein liikkeeseen, joko illusorisin keinoin kuten unkarilais-ranskalainen Victor Vasarely (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 8.10.2014–11.1.2015), joka loi mestarillisia kineettisiä ja optisten harhojen maailmoita, tai sitten liikuttamalla teoksia oikeasti. Liikkuvia veistoksia nähtiin Hyvinkään taidemuseon (21.11.2014–25.1.2015) monipuolisessa On/Off – liikkuvia veistoksia -näyttelyssä, jossa oli käytetty sekä tekniikan viimeisiä saavutuksia että hellyttävää low tech- ja kierrätysmateriaalia, joiden suomalainen mestari on Jaakko Tornberg. 

Jaakko Tornberg (s. 1961), Moottorilasi, 2014.

Valo ja sen taiteelliset sovellutukset ovat yksi nykytaiteen keskeinen alue. Taiteilijapariskunta Helena Hietanen ja Jaakko Niemelä (Helsingin Taidehalli 24.1.–8.3.2015) ovat toimineet pitkään ja johdonmukaisesti valon ja varjon kanssa ja ovat tehneet myös paljon julkista taidetta.

Taiteen lähihistoriaa 

Pyörä keksitään aika usein uudestaan, ja siksi onkin tarpeen muistuttaa niistä keksijöistä, jotka ovat ikään kuin liian lähellä. Kaksi taiteemme lähihistorian mestaria tuotiin esiin hienoilla koosteilla – molemmat jopa kahdella näyttelyllä Jyhtä aikaa. J.O. Mallander oli aikoinaan tuomassa Suomeen kansainvälistä käsitetaidetta ja monenlaista avantgardea. Hän esitteli sekä omia Fluxus-ryhmän kokoelmiaan (Galleria Katariina, Helsinki 7.1–25.1.2015) että omaa, usein zen-henkistä tuotantoaan (Galerie Anhava, Helsinki 8.1.–1.2.2015). Ismo Kajander on tullut sekä valokuvataiteilijana (Suomen valokuvataiteen museo17.4.–2.8.2015) että varsin anarkististen esinekoosteiden ja installaatioiden tekijänä (Nykytaiteen museo Kiasma 17.4.–9.8.2015). 

Ismo Kajander (s. 1939), näkymä Kiasman näyttelystä. Kuva: Petri Virtanen.

Pop-taide tekee aina silloin tällöin paluuta taiteen ilmaisukieliin, ja senkin lähihistoriaan on syytä tutustua. Pop-taiteen keskeisiin ilmiöihin kuuluu myös designin ja kuvataiteen välinen yhteys. Taiteilijoiden ja muotoilijoiden pyrkimyksenä oli teollisten tuotantoprosessien hyödyntäminen, mikä näkyi havainnollisesti näyttelyssä Pop Art Design (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.2.–10.5.2015). Sama koskee usein myös tietyissä piireissä kirosanaksi nousutta postmodernia, jota luodattiin yhtä aikaa leikkisässä ja vakavassa näyttelyssä Postmodernismi 1980–1995 (Designmuseo, Helsinki 30.1.–17.5.2015).

Heikkenevät näkymät 

Vaikka taidekausi olikin vireä ja monipuolinen, ei se poista sitä tosiseikkaa, että museoilla ei mene kovin hyvin. Määrärahat joko pysyvät samoina tai pienenevät. Kokoelmanäyttelyiden määrä lisääntyy, jopa niin että kokoelmia kierrätetään muissakin paikoissa. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä törmäytti (6.2.–3.5.) mänttäläisen Gösta Serlachiuksen kokoelmat helsinkiläisen Paul Sinebrychoffin kokoelmien kanssa. Taidemaailmaa taisi vähän huvittaakin, kun remontissa ollut Kiasma vuokrasi tilaa Helsingin Taidehallilta (Kiasma Goes Taidehalli, Helsingin Taidehalli 10.10.–16.11.2014). Jatkuvien teemojen ja aasisiltojen keksiminen kokoelmanäyttelyille on varmaankin rasittavaa, mikä näkyi Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmanäyttelyn mielikuvituksettomassa nimessä Näkökulmia eri vuosikymmenille (11.4.2014–27.9.2015).

Tunnelin päässä ei juurikaan näy valoa. Museoiden valtionosuudet ovat laskeneet vuodesta 2011 alkaen, ja valtionvarainministeriön elokuussa 2015 julkaisema budjettiluonnos lupasi museoille lisäleikkauksia liki kahdeksan prosentin verran.

Muita merkittäviä näyttelyitä 
Kaarina Kaikkonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 5.9.–16.11.2014 

Antti Tanttu, Gallen-Kallelan museo, Espoo 6.9.2014–1.2.2015 

Kalle Hamm, Keravan taidemuseo 13.9.–2.11.2014 

Meidän katu, Vantaan taidemuseo 26.9.2014–7.2.2015

Synti, Serlachius-museo Gösta, Mänttä 11.10.2014–24.5.2015 

Sibelius ja taiteen maailma, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 17.10.2014–22.3.2015 

Markus Henttonen ja Kim Simonsson, Lahden taidemuseo 17.10.2014–18.1.2015 

Tuomas A. Laitinen, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 22.10.2014–11.1.2015 

Viimeinen Taiteilijat-näyttely, Helsingin Taidehalli 29.11.2014–4.1.2015 

Janne Laine, Tampereen taidemuseo 17.1.–26.4.2015 

Anneli Sipiläinen, Hyvinkään taidemuseo 6.2.–29.3.2015 

Robert Mapplethorpe, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 13.3.–13.9.2015 

Kirsi Neuvonen, Vantaan taidemuseo 27.3.–6.6.2015 

Kiinan muuttuvat maisemat, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 27.2.–11.5.2015 

Otos – turkulaista nykymaalausta, Wäinö Aaltosen museo, Turku 20.3.–24.5. 

Mia Hamari, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 7.3–10.5.2015 

Erwin Wurm, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 30.4.–20.9.2015 

Julian Opie, Helsingin Taidehalli 23.5.–2.8.2015 

Veikko Hirvimäki, Jyväskylän taidemuseo 5.6.–13.9. 

Ville Andersson, Tampereen taidemuseo 16.5.–23.8.2015 

Eila Minkkinen, Rauman taidemuseo 13.6.–13.9. 

Lars-Gunnar Nordström, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 17.6.–13.9.2015 

Tino Sehgal, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 15.8.–27.9.2015

 

Palkintoja 2014–15  

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2014 Marjatta Hanhijoki 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2014 Alma Heikkilä 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2014 Pauliina Turakka Purhonen 

Ars Fennica 2015 Mika Taanila 

AVEK-palkinto 2014 Annette Arlander 

Vuoden nuori taiteilija 2015 Ville Andersson 

Suomi-palkinto 2014 Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Taide- ja kulttuurikeskus Kaarisilta 

Taiteen valtionpalkinto 2014 Kulttuuriyhdistys Mustekala 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2014 Annu Vertanen 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2014 Tero Puha 

Mediataiteen valtionpalkinto 2014 Maija Blåfield 

Vuoden ympäristötaideteos 2014 Sirpa Hynninen ja Vesa-Ville Saarinen 

Pro Finlandia -mitali 2014 Kari Cavén 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2015 Maria Rehbinder, Erkki Kannosto 

Kettuki ry:n vuoden taiteilija 2015 Harri Blomberg 

Kaakkois-Suomen taidepalkinto 2014 Taidekeskus Antares ja Olavi Heino 

Hyvinkään taidepalkinto 2015 Maija Helasvuo

Julkaistua 584 & Näyttelykuvia 933: Kissoista kosmologiaan

Tänään ilmestyi Kirkossa ja kaupungissa (44/14) arvioni Anita Snellmanin (1924–2006) näyttelystä (10.10.2014–12.1.2015) Amos Andersonin taidemuseossa.

Taidemaailmamme tuppaa olemaan vähän lempeä näitä kaapin päälle nostettuja vanhoja mestareita kohtaan, joten vähän hirvitti lopun kriittisyyteni, mutta monissa Snellmanin loppukauden töissä ei mielestäni ole lainkaan sellaista voimaa kuin hänen töissään parhaimmillaan. Pakko se oli siis sanoa – ollakseni oikea kriitikko: 

Kissoista kosmologiaan

Lähihistorian muisti on toisinaan lyhyt, ja se tarvitsee päivityksiä. Usein puhutaan siitä, miten naistaiteemme raju nousu alkoi 1980-luvun alussa Leena Luostarisen, Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan myötä. Suurelta yleisöltä jo hieman unohtunut, että heitä edelsi vahva, rohkea ja myös menestynyt naishahmo, joka ei taidemaailman säännöistä piitannut ja joka toimi Suomen Taideakatemian koulun maalauksen opettajana liki koko 1970-luvun ja vaikutti siten 1980-luvun läpimurtoihin. Anita Snellmanin (1924–2006) asemaa taidemaailmamme miehistä hegemoniaa murtavana tekijänä ei siis kannata aliarvioida. 

Snellman piti viimeisimmän yksityisnäyttelynsä Albertinkadun kodissaan vuonna 1991. Sitä ennen häntä oli nähty isoinakin kattauksina: hän oli Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija vuonna 1976 ja täytti Retretin maalauksillaan vuonna 1985, mutta ehkä juuri nyt on hyvä aika sijoittaa häntä tarkemmin lähihistoriamme kaanoniin. 

Snellmankin maalasi monen taiteilijan tavoin vaikuttavan sarjan omakuvia. Yllä vuodelta 1961.

Snellman valmistui Suomen taideakatemian koulusta vuonna 1948 ja jatkoi opintojaan vielä Tukholmassa ja Pariisissa. Pariisin kautta hän löysi eurooppalaisen maailman ja sitä kautta tiensä Espanjaan: Palma de Mallorcalla vuonna 1953 hänet lumosi se myyttinen välimerellinen valo, joka on muuttanut monen taiteilijan palettia. Vuonna 1955 Snellman siirtyi Ibizalle, josta tuli pysyvästi hänen toinen kotinsa. 

Snellmanin kuudelle vuosikymmenelle jakautuva tuotanto on mittava, ja ulkoisen tyylin sekä paletin vaihdoksia on paljon, joten tutkittavaa riittää, kun katsoja alkaa etsiä joukosta helmiä ja omia mieltymyksiä. Snellmanin tapauksessa kaikki lähtee kuitenkin aina pohjimmiltaan väristä, kuten hän itsekin on korostanut. 

Aihe löytyi usein lähipiiristä. Puutarha kuutamossa, 1975.

Snellmanin maalausten tunnemaailmakin skaala on laaja: hän on kuvannut intiimiä lähipiiriään – kissoistaan lähtien – mutta kurkottanut myös mystiikan kautta kosmisiin ulottuvuuksiin ja ihan konkreettisestikin tähtitaivaalle, jota hän Ibizalla tutkiskeli kaukoputkellaan. Väliin hän on tavattoman herkkä, ja väri alkaa joinain kausina muuntumaan silkaksi häikäiseväksi valoksi, kun taas 1950-luvulla hän oli jopa yhteiskunnallinen ja ehkä vähän paatoksellinenkin.

Tämä oli yksi Vuoden taiteilija -näyttelyn rakastettuimpia teoksia. Sininen poika sininen, 1976.

Yhtenäistä ja johdonmukaista kuvaa Snellmanin tuotannosta on vaikea hahmottaa – ja hyvä näin: miksi taiteilijasta pitäisi rakentaa jotain ennalta määrättyä kohtalonomaista roolia? On terveellistä yrittää paikallistaa ja myöntää myös harharetket, joita jokaisen taiteilijan uralle väistämättä osuu.

Siksi uskallankin todeta, että monissa myöhemmän kauden töissä, joissa Snellman liukuu mystiikan alueelle, hän alistaa värin ja kompositionkin liian voimakkaasti visiolleen, jolloin teosten intensiteetti heikkenee. Tämä korostuu varsinkin isoissa triptyykkimäisissä maalauksissa. Ainakin minulle tuli häiritsevästi mieleen ajatus, että osa niistä muistutti seinämaalauksia varten tehtyjä luonnoksia. Paljon omakuvia tehnyt Snellman maalasi itsensä usein mukaan näihin isoihin kankaisiin, mutta ei enää varsinaisena omakuvana, vaan pikemminkin symbolisella tasolla – ja ehkä juuri tämä tekee niistä hieman ohuita.

Julkaistua 580 & Näyttelykuvia 930: Hehkusta, kajosta, hiilloksesta

Maanantaina oli jälleen Galleria Ortonin avajaisten vuoro. Senja Vellonen (s. 1954) laittoi esille (27.10–21.11) 24 tuliaiheista akvarellia. Sunnuntaina ripustimme:

Ja maanantaina laitettiin päälle hienommat kengät:

Yllä oleva kuva ei ole seksistinen vaan taidehistoriallinen: Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) katseli Senjan jalkoja ja alkoi nauraa – aina juuri tällainen oli kuulemma Senjan maalausasento jo akatemian aikoina, silloin kun Anita Snellman (1924–2006) näitä kumpaakin opetti.

Tänään kirjoitin esittelytekstin gallerian kotisivuille:

Hehkusta, kajosta, hiilloksesta 

Monelle taiteenkatsojalle näköisyys on edelleenkin yksi taiteen laadun tärkeimpiä mittatikkuja. Meillä kaikilla on varmaankin jo kouluajoilta käsitys siitä, miten maalataan kynttilän tai nuotion liekki, jotta se siltä näyttäisi. Mutta eihän se siltä näytä – edes jäljennettynä valokuvan pysäytyskuvasta. Eikä se stereotyyppinen, todellisuudessa kitschiä muistuttava kuva sen paremmin kuin valokuvakaan kerro juurikaan mitään tulen psykologispohjaisesta vangitsevuudesta. Siihen tarvitaan taiteilija, kuten vaikkapa yksi Suomen mestarillisimmista akvarellisteista, Senja Vellonen (s. 1954), joka on jo pari vuotta ollut tulen valloissa. 

Tuli on yksinkertainen ja kaikille tuttu aihe, yksi perusasioita, jo yksi Aristoteleen alkuaineista: ”Tulella on korkein sija niiden kaikkien joukossa, maalla alin, ja kaksi ainetta vastaavat niitä suhteessa toisiinsa, ilma ollen lähinnä tulta, vesi maata.” 

Tuli on yksinkertaisuudessaan myös monitahoinen. Sen merkityksellä ladattu symbolinen maailma on ikiaikainen, vaikkapa harhojen lähde, kuten toinen antiikin klassikko Platon totesi kuuluisassa luolavertauksessaan: ”He pystyvät katsomaan vain sisäänpäin, koska kahle estää heitä kääntämästä päätään. Ylempänä ja kauempana heidän selkänsä takana palaa tuli, ja sen ja vankien välissä kulkee samoin ylempänä poikkitie. Sitä pitkin on rakennettu matala muuri, aivan kuin nukketeatterin suojus, jonka ylitse sen takana olevat esiintyjät näyttävät temppujaan.” 

Tähän ikiaikaiseen maailmaan Vellonen vei katsojansa tuomalla Galleria Ortonin näyttelyynsä silkkaa tulta, 24 vesivärimaalausta joilla kaikilla on yksi ja sama aihe: tuli eri muodoissaan – lieskoine, hehkuine ja kajoineen takassa ja nuotiossa, ilmiliekeissä tai kohta sammumaisillaan. 

Vellonen maalaa aina pelkästä havainnosta, jolloin hänen tulensakin on ikään kuin enemmän totta. Tiedän että jokainen nuotio on Vellosen sytyttämä oikea nuotio, tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Mutta ei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä. Havainnosta maalaaminen ei ole kuvitusta. Monimutkainen prosessi, jota kautta havainto muuntuu maalaukseksi, pitää sisällään taidehistorian lisäksi taiteilijan henkilöhistorian ja kulloisenkin tunne-elämän. Kaikkea ei voi jäljittää, eikä tarvitsekaan, sillä erilaisia kosketuspintoja katsojan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään on aina tarjolla. Tulessa joku näkee erotiikkaa, joku jotain pelottavaa. Joku vapauden, joku tuhon. Joku lämmön ja turvan. 

Tulen maalaaminen on haastava taidonnäyte. Vellonen on tottunut maalaamaan aihettaan isoina sarjana, oli sitten kyseessä ruusu, viinirypäleterttu, islantilainen geysir tai niin banaali asia kuin pöydällä oleva banaani. Sarjallisuudella on havaintoon liittyvä kiinnostava suhde. Havainnossa arvellaan olevan sekä ei-käsitteellinen että käsitteellinen sisältö. Filosofi Nelson Goodmanin mukaan "analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden 'tiheys': niissä on ääretön määrä eripyyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja." Juuri tätä Vellonen tuntuu maalauksissaan tekevän. Hänen tulesta koostuva näyttelynsä ei olisi tylsä, vaikka siellä olisi 24 maalauksen sijaan 268 maalausta.