Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) tuoreen näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös Parvs Publishingin julkaisema kirja My Way & The Highway hänen uudemmasta tuotannostaan. Siinä on Altti Kuusamon hienostunut ja paneutunut laaja essee Weckmanin tuotannosta ja Weckmanin ytä pohtivat jälkisanat omasta tuotannostaan. Minun osuuteni jäi vähän taustoittavamaksi ja jutustelevammaksi vietteyämme hauskan kolmituntisen hänen kanssaan kotonani ja nauha pyörien:
"Minä olen nyt vaaraton"
Jan
Kenneth Weckman muistelee hieman haikeana aikoja, jolloin verbi ”olla” oli
vielä kunniassaan. Sen sijaan, että teos nykyään useimmiten ”käsittelee”
jotain, ennen se vain ”oli” jotain. Käsitteleminen antaa vapauden tehdä mitä
tahansa, koska se tarjoaa vastaansanomattoman valekaavun, tilaisuuden
tarvittaessa puhua joko postmodernista tai dekonstruktiosta – puhumattakaan
ironiasta. Tosin ei ironiakaan ole Weckmanille aivan vieras laji.
Mietin
tätä seikkaa jo silloin, kun Weckman piti Galleria Heinossa vuonna 2011 ikään
kuin retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli vain uusia töitä. Esillä oli
pelkästään muistikuvina toteutettuja versiota vanhoista töistä. Yhtenä
tavoitteena hänellä oli ”jonkinlainen näkymätön kokonaisuus, ikään kuin
totuus”.
Atropos, 2015.
Koin
Weckmanin jääneen tohtoroitumisensa jälkeen teoreettisen ajattelunsa vangiksi.
Näin taidemaailma toimii: se haluaa lineaarisia tarinoita, joissa on
taitekohtansa, ja usein se haluaa nähdä taiteilijan ”syventävän” teemojansa tai
olevan ”uskollinen” niille. Jos taiteilija muuttui, sitä syytä tarkastella
hänen ”kehittymisensä” kautta. Weckman ei ole toiminut koskaan rauhallisen
evoluution edustajana vaan pikemminkin kuin mutaatiomaisena muutosvoimana, eikä
vuoden 2011 retrospektiiviäkään ole ehkä syytä tarkastella varsinaisesti
endogeenisten kehityskulkujen, siis kuin sisäsyntyisten ja taiteilijalle
taiteilijuudessaan ”luonnollisiksi” koettujen kehityskulkujen kautta. Hän itse
on todennut (Seitsemän maalauksen
katsominen, 2005): ”Oma työni maalauksen ja kuvien suhteen on ollut
kulkemista edestakaisin empimisen ja paluun välillä.”
Keskusteltuani
hänen kanssaan hän halusi kuitenkin korostaa haluaan kuulua johonkin yhteisöön,
olla osana jotain – tähän vaikuttaa epäilemättä myös yli 20-vuotinen toiminta
taideopettajana. Hän itse korosti sitä, hänen taidehistoriallinen
tietoisuutensa alkoi varsinaisesti kehittyä siitä, mitä hän puhui oppilaille
heidän keskeneräisten teostensa äärellä. Siitä miten hän joutui kesken
prosessin miettimään sitä, mitä taide on ollut.
Muistan
kuinka innostunut olin vuoden 2011 näyttelystä ja toin sen myös esiin siitä
kirjoittamassani lyhyessä kritiikissä (Kauppalehti
10.10.2011). Minäkin olin jo tuolloin Weckmanista kehittyneen tarinan vanki,
koska tohtoroituminen vuonna 2005 antoi hänen teoksilleen uuden kontekstin,
missä niihin piti selvästikin suhtautua taiteilijan statuksen muutoksen myötä
ikään kuin vakavammin – niiden mahdollinen teoreettisuus tunnistaen. Kirjoitin
tuolloin lauseen, jota en enää allekirjoita: ”Tohtorintutkinnon
teoreettinen rimpuilu, joka varsinkin Weckmanin osalta tuntui erityisen
raskaalta, tuotti usein maalauksia, joiden piti lähinnä todistaa jotain.”
Jälkikäteen voisin ajatella pikemminkin, että hänellä oli vapaus ja tekosyy
pohdiskella sitä kaikkea, mitä maalaus voi olla.
Uskoin, että Weckman oli hakenut
erilaista totuutta kuin minä tuolloin löysin: ”Yhden totuuden Weckmanin soisi
ainakin tajuavan. Hänen uudet maalauksensa osoittavat nimittäin sellaista rentoutta
ja vapautuneisuutta, mitä en muista häneltä 2000-luvulla nähneeni.” Luokittelin
ne jopa uudenlaisen, retrospektiivisestä luonteesta huolimatta tekijyyden hylkäävän
ajattelun piikkiin todetessani: ”Nyt ne onneksi todistavat lähinnä omasta
maalauksellisesta olemisestaan.” Ajattelin tuolloin varmaankin surrealistien
suosiossa ollutta automaattikirjoitusta: onhan surrealismi se ainoa ismi, johon
Weckman on yhdistetty – joskus nuoruudessaan. Jos ei sitten oteta huomioon Henry Wuorila-Stenbergin (Hämärän näkijä, 2013) tokaisua siitä,
miten tuhoisaa Weckmanille oli siirtyä postmodernistiksi. Luulen, että
Wuorila-Stenberg teki saman virhetulkinnan kuin minä.
Näytös, 2015.
Suhteessa ismeihin Weckmanin ura ei
noudattele kuitenkaan mitään totuttua kaarta. Opiskeltuaan vuoden Vapaassa
Taidekoulussa ja valmistuttuaan sitten Suomen Taideakatemian koulusta vuonna
1973 hän itse asiassa katkaisi hyvin alkaneen uransa vuosiksi. Hän piti varhain
kaksi näyttelyä: Strindbergillä vuonna 1969 ja Taidegraafikoilla vuonna 1970 –
mikä oli tuohon aikaan vielä opiskelijalle vähän sopimatontakin. Vapaassa hän
vain piirsi mallia, vaikka muisteleekin lämmöllä sen harrasta ilmapiiriä ja
”herrasmiestaiteilija” Kauko Hämäläistä
(1928–86). Suomen Taideakatemian kouluun hän pääsi pelkillä piirustuksilla.
Maalausta opettivat Eva Cederström
(1909–1995) ja Anita Snellman
(1924–2006), mutta eivät he hänestä taidemaalaria tehneet. Varhainen tukija oli
taidegraafikko Simo Hannula (s.
1932), joka potki Weckmania alkavalla uralla eteenpäin. Yhtenä esikuvanaan hän
muistelee nykyisen taidemaailman jo miltei kokonaan unohtanutta surrealisti Max Salmea (1931–1995).
Weckman ei koulun jälkeen kuitenkaan
astunut mihinkään taidemaailmaan: ”Olin käynyt taidekoulun, mutta olin taiteilijan
uran kannalta täysin umpikujassa.” Hän alkoi sen sijaan elää ”hippikauttaan”,
oli perustamassa legendaarisia Oraansuojelijoita ja Kasvista, teki
horoskooppejakin. Leipänsä hän tienasi sairaalan apumiehenä, lääkintävahtimestarina ja lopulta Siuntion kylpylän vastaanottopäällikkönä. Ehtipä Weckman vuorotella ambulansissakin Taavi Kassilan toimiessa kuskina.
Puhe, 2015.
Paluu
kuvataiteeseen tapahtui kirjoittamisen kautta.
Söderström julkaisi hänen runokokoelmansa Du,
stanna här vuonna 1978. Kirjoitusprosessin myötä hän oli myös ryhtynyt
piirtämään ja piti ensimmäisen näyttelynsä kahdeksaan vuoteen Taidegraafikoilla
samana vuonna. Hän osallistui myös vuoden 1978 Nuorten näyttelyyn ja sai heti Suomen
Taideyhdistyksen jakaman arvostetun dukaattipalkinnon. Näin hän tuli uudestaan
taidemaailmaan kuin puskista.
Oletan – ja niin hän itsekin olettaa
– että poissaolo poliittisesti kuohuvasta 1970-luvun taidemaailmasta tuotti
muun muassa sen, että hänet valittiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi
vuonna 1984 – samana vuonna hänet valittiin myös ensimmäistä kertaa valtion
taideteostoimikunnan jäseneksi. Hän ei ollut ryvettynyt niissä taistoissa,
joissa ei toisinaan vuosiin herunut minkäänlaista anteeksiantoa ja joista
nykypolvet tietävät aivan liian vähän. Oleellista on varmaan myös se, että oli
saanut pysytellä erillään myös tyylillisistä taistoista. Häntä ei ollut
lokeroitu, joten se tietty vapaus, mitä hän on saanut ja kyennyt harrastamaan
koko uransa ajan, alkoi jo tuolloin. Ainoa lokerointi, joka tapahtui jossain
vaiheessa 1990-lukua oli se vaihe, jolloin vanheneva miestaiteilija oli se
taidemaailman epäkiinnostavin tekijä, mutta tästäkin varmaankin aktiivinen
nuorten kanssa opettajana toimiminen on ollut yksi pelastuksista. Weckman
kertoo kokeneensa hetkellisesti sen vaikean vaiheen, mutta ei niin
voimakkaasti, että olisi edes ollut vaarassa katkeroitua, niin kuin joillekin
taiteilijoille on valitettavasti käynyt. Nyt kun hän on jättänyt kaiken opetus-
ja järjestötoiminnan, hän on jälleen saavuttanut sellaisen vapauden, jota
tuskin kukaan voi enää riistää: ”Minä olen nyt vaaraton”, hän toteaa itse.
Vanhat kuilut on muutenkin hänen
mukaansa ylitetty. Vanhemmat taiteilijat ovat alkaneet kiinnostaa, eikä Pierre Bourdieun aikoinaan esittämä
taistelu kentän hallinnasta ole välttämättä enää täysin kurantti ismien
poistuttua ja nykytaiteeksi nimetyn taiteen tyylillistyttyä vain hiipuvaksi
ismiksi. Kenttä on vapaampi ja uutta nykytaidetta ei ehkä tule taiteen
sulautuessa sosiologian ja filosofian lisäksi uudella tavalla omaan
historiaansa.
Olen itsekin toiminut 1980-luvulta
opettajana, tutorina ja lopputöiden tarkastajana ja käytän usein varsin
käytännöllisiä esimerkkejä nimiä mainiten. Niinpä ajattelin tehdä sen nyt
kirjoittajanakin. Olin viime vuonna Lahden taideinstituutissa tutoroimassa ja
otin erään ristikkomaalarin – grid,
josta Altti Kuusamokin Weckmaniin
liittyen kirjoittaa – kanssa puheeksi sen, miten hänen työnsä toivat mieleeni jotkut
Weckmanin varhaisemmat ristikot ja niiden metamorfoosit. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan
Weckmanista, mutta seuraavana aamuna tupakkapaikalla hän kertoi innostuneena
googlettaneensa Weckmania yöllä ja löytäneensä uutta innoitusta ja kokeiltavaa
materiaalia omaan työhönsä.
Näin Weckman on tietämättäänkin osa
laajempaa yhteisöä.
***
Sitä paitsi näyttely oli hieno. Vielä pakottomampi kuin edellinen, samalla kuitenkin itsetietoinen ja haastava. Kyllä Weckman on vielä vähän vaarallinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti