Julkaistua 743 & Näyttelykuvia 1025: Vaikuttavaa neuvostotaidetta

Viime torstain Kirkko & Kaupungissa (6/16) ilmestyi juttuni Didrichsenin taidemuseon näyttelystä Olipa kerran Neuvostoliitto – teoksia Arefjevin kokoelmista (13.2.–15.5.). Otsikointi oli taas vaikeaa. Oma ehdotukseni oli 'Sosialistista myöhäisrealismia', verkkoversiossa se on 'Neuvostotaiteen näyttely murtaa stereotypioita' ja printissä: 'Vaikuttavaa neuvostotaidetta' – siis se kaikista huonoin vaihtoehto, mutta taittaja on ilmeisesti tarvinnut lyhyen otsikon. Tällaista on kirjoittajan arki. Tässä kuitenkin itse juttu:

Vaikuttavaa neuvostotaidetta

Suurimmalla osalla meistä on käsitys siitä, mitä oli neuvostoliittolaisen taiteen sosialistinen realismi. Useimmille se on halveksittavaa epätaidetta, toisille naurua herättävää camp-huumoria.

Meillä on ylimalkainen käsitys uuden sosialistisen yhteiskunnan työn sankareista, joita taiteen piti ihanteellisesti kuvata. Neuvostoliiton kirjailijaliiton vuoden 1934 ohjeiden mukaan taiteen tuli ”heijastaa ja tulkita elämää yhteiskunnan perusrakenteiden, sosiaalisten suhteiden kautta. Taiteen tuli myös tukea valtion pyrkimyksiä sosialistisen yhteiskunnan rakennustyössä.” 

Vielä viisi vuotta Josif Stalinin kuoleman jälkeen Muusikkojen liitto sai puolueelta viestin, joka mukaan ”todellisuutta piti heijastaa liikuttavin, kauniin ja poeettisiin kuvin, joiden läpi tunkeutuu optimismi ja jalo ihmisyys, rakentamisen paatos ja kollektivismin henki”. 

Vitali Mjagkov (s. ?), Kutojattaret, 1975.

Miksi sosialistinen realismi epäonnistui? Englantilainen kriitikko John Berger totesi jo neuvostoaikana (1969), että sosialistinen realismi oli realismin valekaapuun puettua naturalismia ja sellaisenakin vain kuvitteellista: ”Naturalismista tuli eräänlainen alibi epäluonnolliselle ja valheelliselle.” 

Vuonna 1956 Nikita Hruštšov piti kuuluisan puheensa henkilökultista ja sen seurauksista, ja joskus 1960-luvulla alkoi taiteessakin aikakausi, jota on tapana nimittää ”suojasääksi”. 

Kuvataiteen suhteen aikakausi on ongelmallinen: se ei tuottanut Jevgeni Jevtušenkon tai Andrei Tarkovskin kaltaisia maailmanluokan taiteilijoita. Hruštšov itsekin hyökkäsi abstraktin taiteen kimppuun vuonna 1962. Sitten alkoikin muualla maailmalla tunnetussa neuvostoliittolaisessa kuvataiteessa toisinajattelijoiden aika. 

Tää olis ollut mun valinta himaan. Sergei Jakobtšuk (s. ?), Saamelaisnaiset, 1977.

Tähän harmaaseen ja rajoiltaan epäselvään välikauteen iskee Didrichsenin taidemuseon uusi näyttely. 

Olen harrastanut venäläistä taidetta paljon. Olen ollut avantgarden lumoissa, olen suhtautunut huumorimielessä sosialistisen realismin kauheimpiin tuotoksiin. Siksi olikin vaikuttava kokemus nähdä näyttely sellaisilta neuvostotaiteilijoilta, joista vain yhden tuotanto oli entuudestaan tuttua: Aleksandr Deineka (1899–1969) oli Suomessakin aikoinaan jonkinlainen sankari. 

Aleksandr Deineka (1899–1969), Hyvä aamu, 1959–60. Kuten näkyy tekniikastakin, kyseessä on luonnos mosaiikkityöksi. Sitä ei kuitenkaan koskaan toteutettu.

Näyttelyltä on turha odottaa unohdettuja ja nyt uudelleen löydettyjä mestariteoksia. Sen voima onkin lähinnä siinä, että se murtaa stereotypioita. Suurin osa töistä on jonkinlaista sosialistista realismia, mutta ei sitä, mitä ennakkoluuloinen katsoja odottaa. Valheellisen herooisuuden sijaan tarjolla on arkea, pieniä asioita, elämäniloa, myös surua, herkkyyttä ja jopa vähän kepeää eroottisuuttakin – eikä tämä koske pelkästään ns. miehistä katsetta: on siellä komeita miehiäkin. Tarjolla on paljon ”jaloa ihmisyyttä”. Tuli jopa mieleen, että juuri tällaista sosialistisen realismin olisi pitänyt olla ollakseen aitoa taidetta. Se tuli vain liian myöhään. 

Olisi helppo lopettaa kliseeseen, jonka mukaan Didrichsen on tehnyt kulttuuriteon, mutta nykykielisesti ja museon tietyn elitistisen historian huomioon ottaen totean mieluummin, että tämä näyttely on kova veto. 

***

PS. Olisin minä vähän moitteitakin voinut antaa, mutta tila ei antanut enää periksi. Valikoima ei selvästikään ollut paras mahdollinen: mukana oli muutama vähän turha duuni 1920–30-luvun avantgarden liepeiltä ja yksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (1995) tehty. Olisi ehkä pitänyt keskittyä tarkemmin teemaan. Tosin on pakko tunnustaa, että todellisuudessa se, jonka olisin mieluusti vienyt himaan oli yksi näistä vanhoista:

Konstantin Vjalov (1900–1976), Raitiovaunulinjan asennus, 1920-luku.