Julkaistua 738: ”Klassismi on mahdollista myös modernissa”

Kirjoitin Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) tulevaan Galleria Heinon näyttelyyn (6.–28.2.2016) lehdistötiedotteen:

"Klassismi on mahdollista myös modernissa"

Kirjoitin Jan Kenneth Weckmanin edellisestä Galleria Heinon näyttelystä – josta on muuten aikaa jo yli neljä vuotta – kritiikin, jossa olin vähän kriittinenkin hänen aiempaa tuotantoaan kohtaan, mutta olin ehkä vain osittain oikeassa. Totesin: ”Hänen uudet maalauksensa osoittavat nimittäin sellaista rentoutta ja vapautuneisuutta, mitä en muista häneltä 2000-luvulla nähneeni. Weckmanin ote on vallan rento, ja värimaailmakin on raikas. Tohtorintutkinnon teoreettinen rimpuilu, joka varsinkin Weckmanin osalta tuntui erityisen raskaalta, tuotti usein maalauksia, joiden piti lähinnä todistaa jotain. Nyt ne onneksi todistavat lähinnä omasta maalauksellisesta olemisestaan.”

Atropos, 2015.

Viimeistä lausetta en allekirjoita enää. Kyllä Weckmanin maalaukset todistavat voimakkaasti subjektista ja jatkuvasta itsereflektiosta siitä, mitä maalaustaide on ja voisi olla, eikä kyse ole mistään automaattikirjoituksen kaltaisesta ryöpystä. Taidehistoriakin on mukana koko ajan, ja Weckman muun muassa toteaa: ”Minulla on voimakas tunne siitä, miten klassisismi on myös modernismissa mahdollista.”
Näin on nyt nähtävien uusien töidenkin laita. Mutta vapautumisen suhteen taisin olla oikeassa, eikä hänen uteliaisuudessaankaan ole toivomisen varaa: uusia kokeilun kenttiä tuntuu löytyvän jatkuvasti. 

Näytös, 2015.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä itsereflektiosta vaan pikemminkin koko maalauksen kentälle ikään kuin velvoittavana vaatimuksena tulleen pohdinnan osuudesta: ”Öljymaalaus on perinnelaji, joka on historian saatossa siirtynyt taiteilijoiden pohdinnan välineeksi silloinkin, kun pohditaan maalauksen tekemistä riippumatta aikakauden tarinoista.” 
Weckman onkin yhtäaikaisesti sekä ajaton maalari että myös tätä aikaa kommentoiva tekijä, joka tietää, että taiteilija ei ole sen paremmin erillään muusta maailmasta kuin esimerkiksi omasta idiosynkraattisesta henkilöhistoriastaankaan. Weckman ei kerro siitä mitään varsinaista tarinaa, mutta siellä se kuitenkin on. Itse hän tiivistää: ”Taiteen tekeminen on pikemminkin etäisyyden ottamista kuin vähentämistä. Ellei teeskentele että maalatessa on yhtä elämän kanssa, jotenkin enemmän. Ei ole, ei sen lähempänä kuin kävellessä, nukkuessa tai syödessä. Jonkinlaista keskustelua kuitenkin.” 
Vuonna 2005 tohtoroitunut Weckman on joutunut varmaankin välillä ulkopuolelta langetetun teoreettisuuden vangiksi, joka pakottaa katsojan ikään kuin löytämään filosofisen avaimen kuhunkin teokseen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jo edellisessä näyttelyssä alkanut vapautuminen on vain lisääntynyt, ja kun hän on maalaukseen siirryttyään lisännyt volyymia, tuottaa se katsojalle enemmän elämyksellisiä vapauksia, mahdollisuutta olla teoksen kanssa sellaisessa dialogissa kuin haluaa – jopa piittaamatta taiteilijan mahdollisista intentioista, mutta voivat ne olla ovelasti siellä kätkettyinäkin, kuin piilo-opetussuunnitelmana siitä, miten katsoa taidetta.

Näyttelyn yhteydessä Parvs Publishing julkaisee Weckmanin viime vuosien maalauksista kattavan kirjan My Way & The Highway, jossa on Altti Kuusamon laaja johdantoessee, Otso Kantokorven lyhyempi keskusteluun perustuva teksti sekä Weckmanin omat jälkisanat.

Ja on kai syytä mainita sekin, että vuonna 1969 Galerie Strindbergissä näyttelyuransa aloittanut Weckman täyttää 70 vuotta näyttelyn aikana – 10.2.2016. Silloin hän miettii varmaan omaa ajatustaan: "Muodot kirivät ajan läpi erilaisissa aineissa, vaikka syyt niihin vaihtelevat."