Vieraskynä: Anna Tuori

Taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) joutui vähän aikaa sitten epämiellyttävään ongelmatilanteeseen Taideyliopiston kanssa. Keskustelin hänen kanssaan asiasta puhelimessa ja tarjosin hänelle blogiani julkaisualustaksi. Niinpä hän kirjoitti alla julkaistavan tekstin. Syy tarjoukseeni oli myös se, että olen itse painiskellut samojen ongelmien kanssa: vapaan taiteen ja hoiva- tai hyvinvointitaiteen hankauspinta on vaikea alue, josta on syytä keskustella vielä paljon. Aivan vastaavasti taiteen ja virallisen taidepolitiikan hankauspinta on muuttunut koko ajan ongelmallisemmaksi.
Olen itse toiminut sairaalagallerian, Galleria Ortonin kuraattorina vuodesta 2010 ja ollut muutenkin mukana Ortonin toiminnassa jo kohta 15 vuotta. Olen vääntänyt tästä aiheesta kättä gallerian perustajan ja johtajan, professori Seppo Seitsalon kanssa, mutta aina kuitenkin hyvässä hengessä ja toisiamme ymmärtäen. Olen Sepon kautta oppinut paljon taiteen hyvinvointivaikutuksista ja niihin liittyvistä tieteellisistä tutkimustuloksista. Tästä vaikutuksesta ei ole minkäänlaista epäilystä. Ja siksikin olen ollut ylpeä siitä, että Orton on muuttunut steriilistä sairaalympäristöstä viihtyisäksi taiteen täyttämäksi sairaalaksi – jopa omine veistospuistoineen.
Olemme kuitenkin Ortonilla toimineet aina taide edellä, ja täysin tietoisena valintana luottaneet siihen, että vaikutukset seuraavat perässä – kunhan pidämme taiteen laadusta, monipuolisuudesta ja vapaudesta kiinni. Galleristi Sirpa Vijasen saaman palautteen myötä tiedämme myös onnistuneemme. Enkä minä esimerkiksi mene kuraattorina taiteilijan luokse etsimään hänen tuotannostaan mitään erityistä hyvinvointiulottuvuutta. Me luotamme taiteilijaan. Taiteilijat ovat aina saaneet rakentaa omansanäköisen näyttelyn. Väliin se on ollut jopa sisällöllisesti aika rankkaa, kuten vaikka melko tuore Jyrki Riekin (s. 1976) näyttely. Tai sitten käsitteellisenä aika haastavaa, kuten vähän aikaa sitten Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttely. Vaikeammatkaan aiheet eivät ole saaneet aikaiseksi mitään pahoinvointia – päinvastoin. Yleisöönkin voi luottaa ja yleisöäkin voi kouluttaa, kunhan pitää laadusta kiinni.
Olemme saaneet gallerialle myös julkista tukea, mutta emme siksi, että teemme hyvinvointityötä vaan siksi että tarjoamme taiteilijoille toisenlaisia yleisöitä, maksuttoman näyttelytilan ja esittelytilaa vuosittain ilmestyvässä vuosijulkaisussamme Galleria Orton esittää. Suuresta osasta taiteilijoita on tullut meidän kavereitamme, ja yhteydepito on jatkunut. Niin itse asiassa Annankin tapauksessa – hänelläkin oli galleriassa näyttely vuonna 2007.
Olen Annan kanssa samaa mieltä kaikesta siitä, mistä hän kirjoittaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että valtiovallan on syytä kunnioittaa perustuslain 16:n pykälän lupausta "taiteen vapauden turvaamisesta". OKM:n ei ole syytä ryhtyä harjoittamaan suhdanneherkkää taidepolitiikan ohjailua. Sama koskee Taideyliopistoa – ei sen tarvitse nöyristellä OKM:n edessä – eikä sitä avointa kirjettä Sanni Grahn-Laasoselta ole edes vielä tullut. 
Antakaamme STM:n tukea hyvinvointiprojekteja ja vaatikaamme OKM:n pysymään mieluummin taidepolitiikan sijaan taiteilijapolitiikassa – ollen siis lähinnä se elin, joka antaa taiteilijoille mahdollisuuksia toteuttaa heidän perustuslain mukaista taiteen vapauttaan. Kyllä taiteilijat osaavat vastuunsa kantaa. Minä tiedän sen ihan oikeasti, koska olen viettänyt heidän kanssaan aikaa ammatillisissa merkeissä parikymmentä vuotta. 

Tässä Annan ajatuksia aiheesta: 

Taidetta Kertuille

Sain viime syksynä yhteydenoton Taideyliopistosta. Nimeäni ja kuvaani toivottiin käyttöön pääomituskampanjaan, koska olen Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija. Totesin, että jos siitä on Kuvataideakatemialle jotain hyötyä, niin toki. 

Alkuvuodesta saan usean pyynnön jälkeen Taideyliopistolta kampanjan materiaalin, jota en ole aiemmin nähnyt: ”Taidetta muistisairaille”, ”Taiteella syrjäytymistä vastaan” ja ”Taide edistää hyvinvointia”. Kiva. Otsikoihin ovat päässeet tutustumaan ainakin Helsingin Sanomien tilaajat lehden välissä tulleessa liitteessä. 

Sinällään viattoman oloinen hyvinvointipuhe syrjäytymistä vastaan muuttuu ongelmalliseksi, kun se nivoutetaan taiteen rahoitus- tai tukiperusteluihin. On myös ongelmallista luoda kuva, jossa taidekoulutus tähtää hoivatyöhön. Valitettavasti se on kohta lähellä todellisuutta. On tietenkin hyvä asia, jos muistisairaat saavat musiikista iloa, mutta on eri asia rahoittaa taidetta ja mahdollistaa se, että sairaskin saa sitä kokea kuin rahoittaa sairaalle tehtävää taidetta. 

Hyväksyttäessä taiteen olemassaolon perusteeksi syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, luovutaan taiteen itseisarvosta rahoitusperusteena. Rahoitusretoriikassa hyvinvointia tuottava taide voittaa taiteen, joka on vain taidetta. Taiteen itseisarvo kun tarkoittaa sitä, että taiteella on arvo itsessään. Taiteen vapauden turvaaminen on kirjattu perustuslakiin. Tästä asiasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon ja hyvin, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi. 

Kirjoitan kampanjan yhteyspäällikölle ja kerron kampanjan sisällön olevan liian suurelta osin sitä, mitä vastaan olen kykyjeni mukaan yrittänyt eri paikoissa puhua. Kampanjamateriaalissa videoklippiin minulle kirjoitettu mainosrepliikki ”Taide tekee tulevaisuudesta paremman” on muuttunut sitaatikseni. Kerron, että väite on mainoskieltä, ei ajatteluani. Tiedustelen, olisiko minut mahdollista jättää kampanjasta pois, koska pidän taiteen välineellistämistä uhkana sen autonomialle. Poisjäänti ei enää onnistunut.

Hyvinvointihankkeet kukoistavat hallitusohjelmassa, OKM:n ja Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) sivuilla. 

Taikella on terveyden edistämisohjelma, jossa taide on osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Rahoitus hyvinvointiprojekteille tulisi kokonaisuudessaan tulla Sosiaali- ja terveysministeriöstä (STM), mutta valitettavasti se on suurelta osin OKM:n heiniä. Myös Suomen Akatemia rahoittaa miljoonahanketta, jossa selvitetään, miten taide ja taidekasvatus voivat lisätä tasa-arvoa ja hyvinvointia 2020-luvun Suomessa. Taideyliopisto on hankkeessa mukana ja kenties valinnut linjansa jo ennen tutkimuksen tuottamia lopputuloksia. 

Opastaessani opiskeluaikanani taidemuseossa, oli opastettavissa ryhmissä muiden muassa mielenterveyskuntoutujia, syrjäytyneitä, kehitysvammaisia, eläkeläisiä ja maahanmuuttajia. Heidän joukossaan oli tyhmiä, fiksuja, kiinnostuneita, liikuttuneita, tylsistyneitä, hiljaisia ja puheliaita. Yksilöllisyys on jännä piirre, joka säilyy, vaikka ryhmällä olisi yhteinen nimittäjä. Erilaiset ihmiset ovat katsoneet, kuunnelleet ja kokeneet taidetta jo kauan ennen hyvinvointiprojekteja, siitäkin huolimatta, ettei taidetta ole tuotettu nimetylle ryhmälle, koska tuolloin on ehkä tajuttu sen olevan sama kuin tuottaisi taidetta Kerttu-nimisille naisille. 

Se, että kynnystä madalletaan tai miten ikinä asia halutaan ilmaista, on hyvä asia. Se, että taidetta madalletaan, on huono asia. Tarkoitus ei ole vähätellä kaikkia hoitolaitoksissa tapahtuvia projekteja tai terapia-ammattilaisten työtä, vaan puolustaa taiteilijan työtä taiteilijana. Nykyisissä rahoituspaineissa ei eroteta taidepedagogiikkaa, -terapiaa, terveydenhoitoa eikä taiteen tekemistä toisistaan.

Taiken kohdeapurahahakemuksiin on tämän vuoden haussa lisätty kohta, jossa kysytään projektin yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä sitä kenelle hanke on suunnattu. Tätä kysytään taiteilijalta. Aika törkeää ja hävytöntä on tuolla tavoin nöyryyttää niitä, jotka kamppailevat vähistä rahoista ja tekevät työtään, johon eivät tällaiset kriteerit kuulu. Tuen kohteena on taide, ja se tarkoitti ennen vapaata taidetta. Yksityisillä säätiöillä on oikeus kysyä missä tahansa muodossa mitä haluavat, julkisen rahoituksen perusteiden tulisi olla toiset. Näin autonomia murenee, pikkuhiljaa, ja käytetty kieli on siinä isossa roolissa. 

Taiteella on oikeus olla turhaa, taiteella on merkitystä, vaikka sen näkisi vain harva. Sen merkitys aukeaa joskus hitaasti, tai se näkyy vaikutuksena muuhun taiteeseen. Taiteen tekemisessä voi myös epäonnistua ja parhaimmillaan epäonnistumisen voi myöhemmin kääntää oppimiseksi ja onnistumiseksi siinä tavoitteessa, jonka kukin taiteilija on itselleen asettanut.

  

Marraskuussa Frame lähetti kuvataiteilijoille meilin avoimesta hausta Venetsian biennaaliin. Ohjeet kuuluivat näin: ”Frame etsii projektiehdotuksia, jotka pureutuvat siihen, miten itsenäisyys muotoutuu eri riippuvuussuhteissa – luonnonvaroista, työvoimasta, kielestä ja uskonnosta kansainväliseen kaupankäyntiin ja juridiikkaan. Keskeistä on tunnistaa poissulkemisen logiikka, unohtaminen ja hiljentäminen, joka on ollut osa kansallisidentiteetin rakennusta.” 

Sinällään varmaan avointa avata valtaa, joka kuraattoreilla tällä hetkellä on. Silti mietityttää, mikseivät he tee teosta itse. Sisältö on saneltu valmiiksi, taiteilijan tehtäväksi jää suunnitella teos, johon sisällytetään tilatut viittaukset. Hakemuksia lukiessa voi sitten miettiä poissulkemisen logiikkaa. Taiteilijoilla ei välttämättä ole paljon vaihtoehtoja. Joko hyväksytään nämä markkinaehdot, jotka toimivat kysynnän ja tarjonnan lailla ja jossa vapaus on romanttinen jäänne. Tai jäädään ulkopuolelle. 

Anna Tuori 

Taidemaalari, Helsinki