Julkaistua 737 & Näyttelykuvia 1021: Pojat huppareissaan

Eilisessä Kirkko ja kapungissa (3/16) ilmestyi juttuni Kaisa Rautaheimon (s. ?) näyttelystä Pojat Suomen valokuvataiteen museossa (15.1.–27.3.): 

Pojat huppareissaan

Yhteiskunnallisella dokumenttivalokuvauksella on pitkät perinteet. Erilaisia marginaaleja ja niitä, joilla ei mene kovin hyvin, on kuvattu paljon. Ennen kuvattavat ihmiset olivat usein subjektin sijaan tyyppejä, osa ilmiötä.

Nykyään on toisin, ja vaikka kyseessä olisikin ilmiö, Kaisa Rautaheimon Pojat, joka kuvaa 20–30-vuotiaita nuoria miehiä, niitä joiden elämä on ”enemmän tai vähemmän vaiheessaan”, on tyyli muuttunut muotokuvamaisemmaksi. Katsojan on helpompi samastua. Pojat ovat kanssaihmisiämme eivätkä vain joitain toisia jossain siellä muualla. 
 

Ville, lauantaiaamu, Karjaa, joulukuu 2014.

Helsingissä elää nykyään noin 10 000 nuorta, joita on tapana kutsua ”pudokkaiksi”. Mainittakoon myös se, että Helsingissä on yksi koulupsykologi tuhatta oppilasta kohden, ja vielä se että nykyinen hallitus kurjistaa määrätietoisesti juuri koulutusta. Rautaheimon näyttelyssä ei siis ole kyse ulkopuolisista vaan meidän kaikkien sukulaisistamme tai ainakin tuttaviemme sukulaisista. Kyse on meistä kaikista ja yhteiskuntamme tulevaisuudesta. 
Outi Alanko-Kahiluoto kirjoitti jo kuusi vuotta sitten: ”On ennustettu, että tulevaisuudessa vain noin kolme prosenttia työpaikoista on sellaisia, ettei niissä tarvitse mitään koulutusta. Köyhyyden vähentäminen ja ylisukupolvisen syrjäytymiskierteen pysäyttäminen edellyttävät, että pystymme nostamaan mahdollisimman monen pudokkaan takaisin koulunpenkille tai saattamaan hänet vaihtoehtoiseen oppimisympäristöön, nuorten työpajalle tai oppisopimuskoulutukseen.” 
 

Ville, perjantai-iltapäivä, Kamppi, marraskuu 2014.

Etsivässä nuorisotyössä suuri ongelma on kuitenkin se, että etsiminen ei välttämättä ole helppoa. Etsittäviä ei aina löydy eikä aina tunnistetakaan. Osa apua tarvitsevista ei miellä mitään apua tarvitsevansa – osa ei välitä, ei halua edes tulla löydetyksi. Oireellista sekin. 

Rautaheimo ei kuvaa tilastoja. Hän kuvaa yksilöitä, jotka elävät uudenlaisessa välimaastossa. Heillä kaikilla on oma tarinansa, vaikka yhteisiä nimittäjiäkin on. Näitä tarinoita on näyttelyn yhteyteen kerännyt toimittaja Ann-Mari Huhtanen. Myöhemmin keväällä projektista on tulossa kirja. 

Vaikka näyttelyssä onkin 16 yksilöä, kuvaa eräs pojista hyvin epäilemättä yhtä yleistä tunnelmaa: ”Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäisi mitä tekisi ja olis innostunut siitä. Haluisin että asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun aikaansaamaton.” 

Myös Rautaheimo kuvaa tunnelmaa: hänen kuvansa eivät ole yhdenmukaisia muotokuvia. Vaikka kuvista on riisuttu aikakauden ulkoiset merkit ja muut ihmiset, mukana on kontekstia, erilaisia tunnelmia, yötä ja päivää. 

Ongelma on tietenkin se, että nykyään kuvajournalismi – mitä tämäkin näyttely ihanteellisimmillaan olisi – tapahtuu usein lähinnä taiteen kontekstissa, koska lehdistössämme kuvajournalismi on miltei tapettu. Näin sanoman tavoittavuus on tuomittu jäämään heikommaksi. Veikkaan esimerkiksi, ettei esimerkiksi kovinkaan moni Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen tule näkemään tätä näyttelyä.