R.I.P. Ystäväni Erkki

Taiteen monittelija Erkki Pirtola (1950–2016) kuoli eilen sairauskohtaukseen. Viimeksi olin hänen kanssaan tekemisissä, kun laitoin joulukuiseen taiteen kaltaiseen näyttelyyni esille vanhan valokuvani vuodelta 2010 hänestä pukeutumassa Berndt Arellin näköiseksi mieheksi, kun Kiasmaan etsittiin uutta johtajaa:

Soitin hänelle ja sanoin, että en soittanut kysyäkseni lupaa vaan ainoastaan ilmoittaakseni asian ("niin sinäkin olisit tehnyt"), ja hän vain nauroi.

***

Viime vuonna esiinnyimme kerran samassa seminaarissa:

Erkki turinoi seminaarissa. Yleensä hän improvisoi ja tässä vieläkin enemmän: Kuvaohjelmaa ei nimittäin saatu oikein toimimaan, mutta ei se Erkille mikään varsinainen ongelma ollut. Puhetta häneltä aina piisasi.

Vuonna 2012 järjestin Erkille ja hänen taiteilijapojalleen Pilvarille Pirtolalle (s. 1978) yhteisen näyttelyn Galleria Ortoniin. Alla silloinen taiteilijaesittelyni gallerian verkkosivuilta. Ei se nyt jälkikäteen luettuna kovin hääppöinen ole, mutta olen tosi iloinen siitä, että sain Erkin pitkästä aikaa esittämään omiakin duunejaan.

Isä, poika ja lampun henki

Taiteilijan ammatti on usein periytyvä. Tätä on turha mystifioida geeniperimällä: kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että taide on taiteilijaperheessä luonteva kasvualusta – ei jotain outoa, jota jotkut erityiset henkilöt muualla tekevät.
Elämäntavoillakin on usein taipumus periytyä, ehkä jonkinlaisen mallioppimisen kautta. Tuskin on siis niinkään ihmeellinen sattuma, että suomalaisen taiteen ikianarkistin ja oman tiensä kulkijan, monipuolisen Erkki Pirtolan (s. 1950) pojasta Pilvari Pirtolasta (s. 1978) tuli myöskin varsin monipuolinen tekijä taiteemme kentille.

Erkki Pirtola on tullut tunnetuksi sekä kuvataiteilijana että kriitikkona ja myös taide-elämämme ahkerana dokumentoijana. Hän ei ole juurikaan viihtynyt establishmentin taidekekkereissä vaan on tutkinut ennen kaikkea marginaalia: hän on muun muassa yksi niistä keskeisistä tekijöistä, jotka ovat tehneet tunnetuksi suomalaista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta. Pirtola on myös tottunut toimimaan toisin kuin yksilöllistä luovuutta ja jopa neromyyttiä korostava taide-elämä – hän on toiminut erilaisissa yhteisöissä ja taiteilijaryhmissä, kuten legendaarinen Ö-ryhmä, joka piti ensimmäisen näyttelynsä Lepakossa vuonna 1979. Pirtola on myös on kuratoinut runsaasti näyttelyitä ja opettanut nuoria, muun muassa omassa ”liikkuvassa taidekoulussaan”.

Erkki avajaisissa vuonna 2012.

Koko uransa ajan Pirtola on myös tehnyt kuvaa, mutta ei hän ole juurikaan piitannut omasta uranhoidostaan. Vaikka hän onkin jo varsinainen legenda, ei hänen omia teoksiaan ole kovinkaan usein nähty yksityisnäyttelyissä. Niinpä Galleria Ortonin näyttely onkin todellisuudessa aika harvinaista herkkua.

Kolme sukupolvea Pirtoloita avajaisssa.

Pilvari Pirtola on puolestaan valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta ei hänestäkään kovin akateemista taiteilijaa tullut. Hänellä on selvästikin samanlainen voimakas lampun henki kuin isällään. Voimaa ja energiaa on paljon ja tavattoman moneen suuntaan. Pirtola on tunnettu piirtämisen ja maalaamisen lisäksi videoiden ja kokeellisten filmien tekijänä – yksittäisiä nimekkeitä on lyhyestä urasta huolimatta jo parisataa. Hän tekee myös musiikkia, sekä omia kokeellisia nauhojaan että useammankin bändin jäsenenä. Pirtola on idearikas kierrättäjä, ja niinpä siirtolavalta löytynyt mekaaninen laite saattaa löytää itsensä nopeasti osana taideteosta. Myös maalauksen tai monotypian taustana voi toimia yhtä lailla satunnainen kierrätysmateriaali. Isänsä tavoin nuorempi Pirtola on myös aktiivinen aikansa kommentoija ja valppaasti taidemaailmaa seuraava keskustelija.
Isän ja pojan tyylistä ei välttämättä tarvitse etsiä yhtäläisyyksiä, mutta ainakin heidän häkellyttävä energiansa ja monipuolisuutensa on yksi yhdistävä tekijä – sekä säännöistä piittaamattomuus, joka on aina ollut keskeinen hyvän taiteilijan tunnusmerkki.

***

Tärkein aikani Erkin kanssa oli kuitenkin vuodet 1998–2005, jolloin toimin Taiteen päättoimittajana. Erkki oli vakioavustajani, ja hän piti pitkään – en nyt muista tarkkaan vuosia – omaa vakiopalstaakin, jossa annoin hänelle täysin vapaat kädet kirjoittaa mistä haluaa.

Mitä olisi edesmenneiden muistelu ilman iloa ja kaskuja? Kun aloitin lehdessä, päätin tiukasti – ja varmaan vähän naiivistikin – etten julkaise lehdessä yhtäkään lausetta, jota en itse ymmärrä. Loputa jouduin tekemään yhden ainoan poikkeuksen, ja se oli juuri Erkki. Hänen tekstiensä editoiminen oli väliin aivan helvetillistä – varsinkin jos paino jo odotti. Hän kirjoitti toisinaan lauseita, joista en saanut tolkkua lainkaan. Väliin soitin hänelle, ja selityksetkin saattoivat olla käsittämättömiä. Luotin kuitenkin hänen asenteeseensa, nostin kädet pystyyn ja lopulta päätin, että editoin käsittämättömätkin lauseet vain niin, että korjasin vain selkeät kirjoitusvirheet – mikä ei sekään aina ollut ihan yksinkertaista, koska hän oli kekseliäs kielenkäyttäjä ja saattoi keksiä vain itselleen ominaisia uudissanoja – ja tarkastin vain että sijamuodot olivat loogisia ja verbit paikallaan, tajusin hänen ajatuksensa tai en.

Hyvä kirjoittaja hän kuitenkin oli.

Erkki oli mies, jota aidosti rakastin. Otan nyt hänen kunniakseen Jallun ja röökin parvekkeella ja kaipaan häntä jo paljon. Sit meen uneen.

PS aamulla. Muistin ennen nukahtamista toisenkin kaskun. Nuorempi väki ei ehkä muista, että ennen vanhaan jopa Ilta-Sanomilla oli kulttuuritoimitus – ja hyvä sellainen (muun muassa Matti Rinne, Katri Wanner ja Hannu Marttila). Erkkikin oli IS:n taidekirjoittaja: hän kirjoitti taidejuttuja ja kritiikkejä pitkään – en taas muista tarkkoja vuosia – ja teki varmaan jotain sellaista, jota kukaan kirjoittavista taiteilijoistamme ei ole tehnyt: hän kirjoitti kerran kritiikin omasta näyttelystään.
Kun olin Kustannus Oy Taiteessa, meillä oli tarkoitus julkaista Erkin kootut IS-jutut yksissä kansissa, mutta projekti jotenkin hyytyi – Erkillä oli silloin koko ajan meno päällä. Häntä oli vaikea pysäyttää, koska aina oli jotain uutta tiedossa. 
Mutta tiedoksi siis kaikille: sellainen mappi on olemassa – olen nähnyt ja lukenut sen. Tässä siis yksi vielä totetutettavissa oleva projekti. 

Erkki Pirtola, Kyynelmä, 2010.