Julkaistua 503 & Luettua 126 & Arkkitehtuuria 38: Yksissä kansissa eli Ei päivää ilman Jorma Hautalaa, osa 2.

Nyt on käyty uimassa ja Jorma Hautalan (s. 1941) tuotantoa esittelevän kirjan pressissä. Toimittajana tässä – mielestäni aika hienossa – kirjassa toimivat Ilona Anhava, itse juhlakalu Hautala, Kirsti Karvonen ja minä:

Ulkoasusta – ja jälleen kerran: aika hienosta – vastaavat Timo Setälä (s. 1958), monivuotinen työkumppanini, ja Hautala itse. Esseet kirjaan ovat kirjoittaneet Markku Valkonen (kuvataide), Tapio Vapaasalo (s. 1943, graafinen suunnittelu) ja Pentti Kareoja (arkkitehtuurin värisuunnittelu). Minä kirjoitin lyhyen esipuheen:

Yksissä kansissa

Kymmenisen vuotta sitten kuuntelin Jorma Hautalan esitelmän arkkitehtuurin värisuunnittelusta Otso-galleriassa Espoossa. Hän näytti myös runsaasti dioja. Esitys oli vaikuttava, ja olen sen jälkeen aina silloin tällöin esittänyt ajatuksen siitä, että hänen värisuunnitelmistaan pitäisi tehdä erillinen julkaisu. Hän ei ole kuitenkaan ollut ajatuksesta koskaan järin innostunut.

Ässäkodit, Malmi, 2003.

  

Muistan myös, miten viitisen vuotta sitten olin mukana suunnittelemassa kuvanveistäjä Ukri Merikannon (1950–2010) viimeiseksi jäänyttä näyttelyä Galleria Sculptoriin. Olimme Merikannon kanssa samaa mieltä siitä, että olisi hauska nähdä näyttelyssä yhteisen ystävämme hänelle vuosien varrella suunnittelemia näyttelyjulisteita. Hautala lienee suunnittelut kaikki hänen näyttelyjulisteensa. Tila ei kuitenkaan antanut periksi – eikä Hautalakaan oikein innostunut. 

Ja vielä yksi muistikuva, nyt innostumisesta. Olin kerran näyttelymatkalla Hautalan kanssa vieraassa kaupungissa. Hänen kanssaan oli todella vaikea liikkua ripeästi yhdestä paikasta toiseen, koska hän pysähteli koko ajan ja viittoili väliin seinille talojen rappauspintojen väritykseen tai sitten ylös: ”Katso tuotakin räystäslinjaa… mikä dramaattinen rytmi!” 

Vasta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt sen, miksi Hautala ei ole koskaan innostunut hänen väri- ja graafisen suunnittelunsa erillisistä esittelyistä ja miksi visuaalinen ympäristö on ollut hänelle alituinen uteliaisuuden kohde. Hänelle arkkitehtuuri, kuvataide ja graafinen suunnittelu eivät ole koskaan olleet erillisiä alueita vaan elimellisiä osia hänen kokonaisvaltaisesta taidekäsityksestään, johon kuuluu koko visuaalinen ympäristömme. Maalaustaide on kuitenkin yksilöllisen luonteensa vuoksi noussut ensisijaiseen asemaan. 

Uranhoidollisesti tällainen hajottaminen ei tietenkään ole järkevää, mutta Hautalaa ei ole tehty taiteilijamyyttien sankariaineksesta. Hänen holistinen ja demokraattinen taidekäsityksensä juontaa osin Kaj Franckin peruskurssiin Taiteteollisessa oppilaitoksessa – ja sitä kautta tietenkin kauemmaksikin taiteen historiaan, muun muassa Bauhausiin. 

Holistinen ajattelu johtaa väistämättä kompleksisuuden käsitteeseen ja sen hallintaan, ja sitä visuaalinen ympäristömme tarjoaa loputtomasti. Hän myös aina ollut valmis kirjoittamaan, kun sopiva aihe on tullut vastaan. Jatkuvan uteliaisuuden – Hautalalle varsin ominainen piirre – kanssa se johtaa parhaimmillaan myös osien vuorovaikutuksesta syntyvään emergenssiin: kehkeytymiseen, uusien asioiden syntyyn. Tätähän taide on par excellence, eikä tällaiseen ajatteluun oikein mahdu hierarkiaa, ei ”puhtaan” taiteen ylemmyyttä ”soveltavaan” nähden. Ne kuuluvat samaan systeemiin, kunhan tarkastelemme asiaa tarpeeksi laaja-alaisesti. Näin Jorma Hautala on aina tehnyt, ja siksi on hienoa vihdoinkin nähdä tämän työn hedelmiä yksissä ja samoissa kansissa.

***

Tuntuu aika hienolta, että nyt tämä on koottu. Vonkasin Hautalalta nimittäin aika aktiiviseesti vuosien ajan kirjaa hänen arkkitehtuurin värisuunnitelustaan. Tässä on nyt kaikki samalla kertaa.

Julkaistua 33: Toikalta iso juhlanäyttely

Eilen ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Oiva Toikan (s. 1931) isosta näyttelystä (30.5.–19.9.) Designmuseossa. Tällaiset ennakkojutut eivät ole henkiseti kovin haastavia. Ne eivät ole sen paremmin artikkeleita kuin kritiikkejäkään. Mutta kai näitäkin sitten pitää kirjoittaa. Itse olin otsikoinut jutun alun perin 'Lintuja ja kuutioita'.

Toikalta iso juhlanäyttely

Huoneellinen lasilintuja murtaa pahimmankin vastarinnan.

Suomalaisen muotoilun ihmeeseen ei yleensä sisällytetä lähinnä lasitaiteilijana tunnettua Oiva Toikkaa (s. 1931), jonka 50-vuotista uraa juhlistetaan Designmuseossa laajalla näyttelyllä. Toikka kun ei oikein vastaa käsitystä suomalaisesta vähäeleisestä ja hillitystä modernismista – sellaisesta josta tunnetaan muun muassa vanhemmat mestarit Kaj Franck (1911–1989) ja Tapio Wirkkala (1915–1985). Toikka on aina ollut viehtynyt väristä, värien yllättävästäkin yhdistelemisestä, ja hänen sekä orgaanista että rakenteellista väliin villistikin sekoittava muotokielensä on aina ollut varsin kokeilevaa. Joidenkin mielestä varmaan ärsyttävääkin. 

Toikka on olut myös varsin monipuolinen – joidenkin mielestä sitäkin  ehkä liikaa. Hän aloitti keraamikkona, ja keramiikkaa hän on kuljettanut mukanaan myöhemmälläkin urallaan, mutta maineensa hän on varsinaisesti luonut lasitaiteilijana. Mutta myöskään kankaat ja puvustus eivät ole hänelle vieraita. Hän on suunnitellut muun muassa painokankaita Marimekolle ja tehnyt lukuisia lavastuksia oopperaan.

Lasitaiteilijana Toikka on monelle tuttu lintuhahmoistaan, joilla on myös uskollinen keräilijäkunta. Olen aina pitänyt näiden lasihahmojen keräilyä ehkä yhtenä pikkuporvarillisimmista tavoista harrastaa muotoilua – Aalto-maljakoiden lisäksi. Kun niitä näkee nyt ison huoneellisen kaikessa muotojen ja värien kirjossaan, on melkein pakko antautua. Kyllä niissä on jotain kiehtovaa. Sama koskee myös aivan toisenlaista muotoa, Toikan kuutioita, joiden sisään hän on mahduttanut fantastisia maailmojaan. Toisinaan hänen muotonsa kasvavat isoiksi veistoksiksi, joissa voi olla jopa poliittisia ulottuvuuksia, kuten Neuvostoliiton muistoksi tehty ironinen Tähden lento (s. 1992).  

Sitten on tietysti se nostalgian ryöppy, jota mestarimuotoilijoittemme kanssa ei pääse pakoon. Toikan sarjatuotannosta moni tunnistaa heti ainakin Kastehelmen, Floran ja Faunan lukuisine assosiaatioineen. Kyllä sekin tunne kannattaa silloin tällöin kokea.