Näyttelykuvia 780 & 781 & 782: 1228 km taidetta

Olen ollut vähän huonosti kotona viime aikoina. Viime keskiviikkoaamuna lähdin ajamaan Kerimäelle. Kohteena oli maailman suurin puukirkko, Kerimäen puukirkko:

Matkassa oli Galleria Ortonin porukkaa, ja tapasimme rovastin, suntion, kanttorin ja puusepän. Syynä retkeen oli Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely (25.5.–31.8.), jota olimme suunnittelemassa. Ensi kesänä näitä peruspalvelupioneereja siis nähdään useita Kerimäen kirkossa, muun muassa tämä Hauhon vaivaisukko, Suomen vanhin:

Kuva: Aki Paavola.

***

Torstaina lähdin ajamaan Joensuuhun. Joensuun taidemuseossa avattiin Leena Luostarisen (s. 1949) näyttely Tiikerinpiirtäjä (9.3.–14.4.). Ja hyvältähän se näytti Joensuussakin Helsingin Taidehallin jälkeen:

Ennen avajaisia tuli haahuiltua Joensuussa. Kävin Leenan kanssa myös Taidekeskus Ahjossa katsomassa Seppo Väänäsen (s. 1950) näyttelyn Jokimaisemia (26.2.–18.3.). Väänänen viihtyy veden äärellä, joten rakkaasta aiheesta oli kyse:

Akvarellitekniikka on hallussa, mutta runsas ripustus korosti vähän kuivakkaa vaikutelmaa. Variaatio jäi ehkä liian pieneksi. Niissä töissä, joissa Väänänen oli karsinut elementtejä ja melkein lähestynyt abstraktia, voisikin olla kiinnostavaa kehittelyn aihetta.

Kaupungilla kävin PT-talossa huonon taiteen myyntinäyttelyssä, joissa aina tykkään piipahtaa, jottei totuus unohtuisi:

Nämä helsinkiläisvelikullat (Taidemeklarit) myyvät muun muassa Lisa Sokolovan (s. 1969) tusinamaalauksia. Kuinkahan monta varaston loppuunmyyntiä sitä voikaan järjestää? Ja enköhän taaskin törmännyt siihen ilmiöön, että kun pannaan teoksia vielä märkänä myyntiin, yritetään niitä kuivattaa raksalampuilla:

Hirveetä tuubaa ja vielä aika kallista. Ovat nämä rinnakkaiset taidemaailmat aika hilpeitä.

Illalla Luostarisen avajaiset sujuivat hienosti, väkeä riitti ja Teatteriravintolan safkat jatkoilla olivat mainioita. Tuli sitä käytyä klassikkobaari Takataskussakin taiteilijan ja museoväen kanssa – tarjolla ollutta karaokea emme kuitenkaan hyödyntäneet:

Huomasin myöhemmin, että Karjalainenkin piti näkemästään. Kaikki meni siis niin kuin piti.

***

Ja sitten seuraavana aamuna kohti Mänttää, missä järjestettiin Mäntän kuvataideviikkojen 20-vuotisjuhlaseminaari. Paikalla oli kahdeksan takavuosien kuraattoria: Juha Sääski (s. 1952 – vuonna 1993), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937 – 1995), Hannu Castrén (s. ? – 1997), Antero Toikka (s. 1954 – 1999), Kimmo Schroderus (s. 1970 – 2003), Juhani Tuominen (s. 1949 – 2005), Veli Granö (s. 1960 – 2008) ja minä (2011). Puhetta johti ensi kesän kuraattori Jyrki Siukonen (s. 1959):

  

Kovin oli miesvoittoinen porukka, mutta täysin sattumalta kaikki kuraattorina toimineet naiset olivat estyneitä. Me äijät muistelimme omia kuraattorikesiämme, ja nelikymmenpäinen yleisö oli aktiivisesti mukana. Myös KMV-lehti oli kuulemaansa tyytyväinen. Itse asiassa harvinaisen onnistunut seminaari. En kuitenkaan malttanut käyttäytyä ihan poliittiskorrektisti. Kun oli iltabileiden aika, ja moni kaupunginvaltuutettukin saapui paikalle kilistämään maljaa, pidin pienen puheen, jossa kiittelin Mäntän henkeä mutta sanoin samalla olevani vihainen siitä, että yksikään valtuutettu ei vaivautunut tulemaan seminaariin. Kai minä kuitenkin olin oikeassa, koska Mänttä-Vilppulan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Arto Pirttilahti kävi oikein kätellen kiittelemässä.

***

Ja sitten aamulla vielä Siuroon, missä kävin tapaamassa kuvanveistäjiemme nestoria Ossi Sommaa (s. 1926):

Suunnittelimme Ossin osuutta Fiskarsin tulevaan Kipinä-näyttelyyn (12.5.–15.9.) ja vaihdoimme muutenkin ajatuksia maailmanmenosta.

Ja tiedoksi, että jos ette ole ikinä Ossin luona käyneet, ei syytä huoleen: olette tervetulleita. Ossin kotipihalla ja ulkorakennuksissa on huikea veistospuisto, jonne kuka tahansa saa piipahtaa käymään – oli isäntä kotona tai ei. Sen kuin vain kurvaatte pihaan ja antaudutte taiteelle. Lippuja ei tarvitse ostella, mutta Ossin ja Sinikka-vaimonsa voi toki jättää rauhaan. Nokialta lähdette Siuronvaltatietä pitkin, kunnes oikealla tulee numero 617. On aikamoinen dantelainen puisto, joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi:

Ja sitten sunnuntai-illaksi vihdoin kotiin. Neljä yötä hotellissa on nimittäin vanhalle miehelle vähän liikaa, vaikka taide onkin hauskaa ja vaikka reissukin oli likipitäen täydellinen. 

10.017 x Kiitos!

Eilen uutisoitiin, että toissapäivänä ovensa sulkeneen Mäntän kuvataideviikkojen kokonaiskävijämäärä oli 10.017 ihmistä. Näin tehtiin Mäntän kaikkien aikojen yleisöennätys. Edellinen oli vuodelta 2003, jolloin kuvanveistäjä Kimmo Schroderus (s. 1970)  kokosi Pekiloon komean kuvanveistonäyttelyn. Tuolloin kävijöitä oli 9.300 ja rapiat.

Kun olin saanut varsinaiset kuraattorin tehtävät hoidettua, aloin vähän vitsaillakin henkilökunnan kanssa, että enää jännittää ja hermostuttaa vain yksi asia: saadaanko 10.000 täyteen? Tiukalle veti, mutta tavoite saavutettiin. Urheilukielellä: Nöyräksi vetää. Ja kiitolliseksi. Ja tietysti erityiskiitos tälle ihanalle naiselle, joka kirkasti päiväni:

Mäntän kuvataideviikkojen kesän 2011 kymmenestuhannes kävijä Raili Idänheimo asianmukaisesti kukitettuna. Kuva: Tiina Nyrhinen. Taustalla muuten toiminnanjohtaja Tiina Nyrhisen loistava idea: ilmoitustaulu, johon katsojat saattoivat jättää viestejään isilleen ja äideilleen. Ja niitähän kirjoitetiin.

Tässä vielä kuvataideviikkojen virallinen tiedote:

Mäntän kuvataideviikot ylsi yleisöennätykseen

Kuudennettoista Mäntän kuvataideviikot sulki ovensa elokuun viimeisenä päivänä. Tämän kesän yleisömäärä nousi yli kymmenen tuhannen (10 017), mikä on tapahtuman koko historian ennätys.

Kuraattori Otso Kantokorpi toivoi näyttelyä kootessaan, että hän saisi aikaan kokonaisuuden, joka puhuttelisi ja jäisi mieleen. Näyttelyn teema Kunnioita isääsi ja äitiäsi nostikin tunteet pintaan. Se ei jättänyt ketään ulkopuoliseksi, vaan katsojat kävivät teosten äärellä läpi omia kokemuksiaan ja suhteitaan vanhempiinsa.

– Tässä näyttelyssä oli havaittavissa tietynlainen kokonaisvaltaisuus niin teosten sisällöissä kuin yleisön ikärakenteessa. Kaikenlaiset tunteet ja ihmiset kohtasivat Pekilossa, ja pois lähtevien kasvoilla näki lempeitä hymyjä ja kyyneleitä, tyytyväinen toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinen kertoo.

Näyttelyyn toivat oman lisänsä Kantokorven kutsumat kahdeksan tallinnalaista taiteilijaa, ja yleisössäkin oli paljon ulkomaalaisia kävijöitä. Kuvataideviikkojen runsas oheisohjelmisto kiinnosti myös ihmisiä, ja esim. kuraattorikierroksilla oli runsaasti yleisöä kuuntelemassa kuraattorin esityksiä.

Pienen hengähdystauon jälkeen alkaa ensi vuoden näyttelyn valmistelu, ja uusi kuraattori julkistetaan syksyn aikana.

Näyttelykuvia 398: Luokatonta!

Jatkan vielä vähän kuluneen kesän rästien purkua. 

16.6. tein parin ystäväni kanssa retken Nurmijärvelle. Taaborinvuoren Taabor 11 (18.6.–21.8.) on kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen (s. 1970) kuratoima kesänäyttely, jonka avajaisiin matkasimme.

Olihan järkyttävä kokemus – monessakin suhteessa.

Alku oli tosin lupaava, kun näyttelyssä kaksi kertaa esiintyvä Roi Vaara (s. 1953) tuli silmiin metsäisessä vitriinissään:

Jo heti avajaisten alussa alkoi voimakas myötähäpeän tunne. Olen aiemminkin ollut Taaborilla avajaisissa, ja paikka on aina kerännyt porukkaa – sekä paikallisia että helsinkiläisiä. Nyt kuitenkin kuuntelimme loistavaa nirep niruN -yhtyettä, jotka siis nimensä mukaisesti esittivät biisejä nurinperin, yhteensä vain vähän alle 40 hengen yleisön joukossa. Oikein teki pahaa. Joku oli mättänyt tiedotuksessa tai nurmijärveläisessä kulttuurihengessä tai jossakin.

Vaan eipä ollut itse näyttelyssäkään kehumista. Schroderus oli kuratoinut mukaan itsensä lisäksi vaimonsa Noora Schroderuksen (s. 1982) – kummaltakin oli vain yksi työ – sekä kaksi muuta veistäjää: Antti Immosen (s. 1973) ja Päivi Häkkisen (s. 1975). Ihan hyviä duuneja, mutta niitä oli aivan liian vähän ja ainakin Immosen ja Kimmo Schroderuksen osalta myös jo ennen nähtyä. Ei tämä ollut ihan oikea näyttely.

Myötähäpeän ja kiukun tunne vuorottelivat lyhyen näyttelykokemuksen ajan, ja meninkin kivahtamaan Schroderukselle, että "tämän takiako meidän piti vaivautua paikalle Helsingistä asti". Hän vastasi, että "tänä vuonna päätettiin määrän sijasta satsata laatuun ja siihen, että taiteilijatkin saisivat asiallisen korvauksen". Jos tämä on sen hinta, niin ei totisesti maksa vaivaa. Tällaisella näyttelyntyngällä ei tuoteta kuin haittaa koko kuvataiteen kentälle. Ehkä ensi vuonna avajaisissa on 23 ihmistä? Ehkä viiden vuoden kuluttua koko Taaborin näyttelyperinne on hiipunut hiljaa pois? Silloin kukaan ei saa minkäänlaista korvausta eikä yleisö minkäänlaista taidetta.

Myöhemmin kuulemieni kommenttien pohjalta voin myös todeta, etten ole ajatuksineni yksin.

Automiehenä tunnettu Schroderus nojaa teokseensa 90° (2009).

Julkista taidetta 12: Matka itäiseen Helsinkiin

Tänään keskityin kirjoittamiseen. Tein kuitenkin pienen haastattelumatkan Myllypuron taiteilijakylään ja kävin samalla Itäkeskuksen uimahallissa, jossa on hyvä höyrysauna. Matkustelin metrolla. 
Matka alkoi Ruoholahdesta, jossa on Juhana Blomstedtin (s. 1937) kolmiosainen tilateos vuodelta 1993: sinivalkoinen mosaiikkiseinä rullaportaiden ylä- ja alapäässä sekä laituritasolla suihkukaivoa muistuttava osa, jolla voi vaikka istua kuin piazzalla – siis niin kuin tavallaan, sillä eihän kukaan nyt oikeasti metron laituritasolla varsinaisesti aikaansa vieltä. Kuitenkin sympaattinen teos, jonka avulla voi myös ymmärtää sitä, miksi C-J. af Forselles – vaatimaton ihminen ja todella hieno kirjoittaja – kirjoitti jo 1970-luvulla siitä, kuinka demokraattista konstruktivistinen ilmaisu todellisuudessa on. Taide siis kuuluu kansalle. Blomstedtinkin teoksen päällä voi istuskella, minkä tänään testasin, kun lueskelin siinä metroa odotellen Solomon Volkovin Pietaria – meinasin kirjan uponneena jopa myöhästyä junasta:

Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla minua odotti Kimmo Schroderuksen (s. 1970) Kuru (2006):

Veistoksessa on ollut mukana vesielementti, mutta ainakin nyt allas oli peitetty aika pysyvän tuntuisesti. Pitänee ottaa asiasta selkoa. Tuntuu siltä, ettei tämän kaupungin vesielementin sisältävistä veistoksista enää mikään toimi – lukuunottamatta Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandaa (s. 1908). Vaikka olenkin aina pitänyt Schroderuksen tuotannosta, en ole ollut Kurusta oikein hirvittävän innoissani, koska en ymmärrä hänen ratkaisuaan tehdä siitä reliefimäistä. Nyt sille jää taakse näkyviin jotenkin epäveistosmainen "takapuoli":

Mutta komea veistoshan se kuitenkin on.

***

Koska minulla oli vähän ylimääräistä aikaa, päätin myös käydä kirkossa – niin ateisti kuin olenkin. Menot olivat juuri alkamassa, mutta ehdin tsekata Vartiokylän seurakunnalle kuuluvan Matteuksenkirkon sisällön – ensimmäistä kertaa elämässäni. Vuonna 1985 vihityssä kirkossa onkin aika veikeä taidemaailma. Anna-Maria Osipowin (s. 1935) kastesyvennys on aika vaikuttava:

Mutta kenen on alla oleva seinällä istuva keraaminen enkeli? Sitä ei kerrota ainakaan seurakunnan kotisivuilla.

Moderni ja ihan kelpo krusifiksi (1990) on puolestaan Arvo Siikamäen (s. 1943) käsialaa: 

Aulassa olleen naivistisen vaivaisukon tekijä ei myöskään selvinnyt mistään. Hirveästi en siitä nyt kuitenkaan jaksa harmistua, sillä kyllä äijä muistuttaa enemmän Lego-hahmoa kuin kuvanveistoa:

Uinnin jälkeen matkasin Myllypuroon, jonka metroaseman edessä matkailijaa odottaa Riikka Purosen (s. 1968) Sirenan kielet (2004), hauska ja vähän arvoituksellinen metallia ja kiveä yhdistävä veistos, jonka osia voi myös pyöritellä ja saada aikaan ääniä. Vähän sellainen rukousmylly, vaikka tänään metroasemala notkuneella porukalla ei ihan rukoukset tainneetkaan olla mielessään:

Olen aina pitänyt Jan Söderlundin (s. 1937) ja Erkki Valovirran (s. ?) suunnitteleman Myllypuron taiteilijakylän (1974) rehevästä ja luonnonläheisestä tunnelmasta:

Olen käynyt siellä useita kertoja aiemminkin, sekä huvikseni kavereita katsomassa että työmatkoilla tekemässä haastatteluja. Yksi uusimmista asukkaista on kuvanveistäjä Pasi Karjula (s. 1964), joka näytti asettuneen jo hyvin taloksi:

Mutta en voinut koputtaa ovelle, koska olin matkalla Olavi Pajulahden (s. 1944, oikealla) terassille, jossa minua ja Kari Jylhää (s. 1939) odotti hyvä latte, jota nautimme kun haastattelin heitä ARS 74:stä ja muutenkin 1970-luvun taide-elämästä ja realismin asemasta suomalaisessa taiteessa:

Ja sitten takaisin kotiin kirjoittamaan. Toisinaan muuten nautin työstäni. Tai oikeastaan aika usein.