Nummelle ja Niittykumpuun

Perjantaina retkeilin Martti Jämsän (s. 1959) kanssa läntiselle Uudellemaalle, Nummelle. Kohteena oli Juhana Blomstedtin (1937–2010) työhuone – ja hänen Polaroid-tutkielmansa, jota hän teki talon sisällä aikoinaan varsin ahkerasti.

Blomstedt on aina ollut yksi lempitaiteilijoistani, joten hänen työhuoneellaan käynnillä oli minulle aivan erityinen merkitys. Tällaiset kokemukset vetävät aina vähän sanattomaksi, vaikka yritänkin olla umpirationalisti enkä paljon taide-elämän mytologisista ulottuvuuksista välitäkään. Vaan kyllä sitä sellaisia tuntemuksia aina silloin saa, ettei niihin kovin analyyttisesti pääse käsiksi.

Jertta Blomstedtin sitruunamarinoitu kuha oli mainiota, mutta teimme me sitten töitäkin ja valitsimme Blomstedtin sisäkuvista näyttelyyn kolme hienoa sarjaa:

Ja sitten palasimme kotiin vielä Niittykummun kautta, jossa tapasimme toisen legendan, 1980-luvun Polaroidien ja levynkansitaiteen suurmestarin Kari Riipisen (s. 1952).

Tenttasime Riipistä hänen Polaroidin käytöstään ja kysyin myös hänen lukuisista levynkansista hänelle itselleen tärkeimpiä Polaroid-pohjaisia töitään. Yksi esille nousseista kansista oli Johannan kokoelmalevy Helleaalto (1980), jonka sitten onnekkaasti löysinkin Black & Whiten hyllyistä heti seuraavan päivänä:

Ja niin tuli kuunneltua punkia ja skata ja nuoruuskin tuli vähän mieleen. Etten vain joutuisi aloittamaan uutta keräilyharrastetta: Polaroid-kantisia vinyylejä.

Näyttelykuvia 662 & 663 & 664: Viime hetkellä

Olen miltei koko viikon istunut Suomen valokuvataiteen museon kirjastossa ja penkonut Polaroid-historiaa. Ja meinasipa käydä huonosti. Olen koko ajan myös ollut menossa Timo Kelarannan (s. 1951) näyttelyyn Outo rakkaus (1.2.–29.4.), kun yhtäkkiä huomasin, että sehän ei pitkään enää jatku. Niinpä sitten sinne viettämään ruokatuntia:

Kelaranta on hieno kuvaaja, jota on luonnehdittu minimalistiseksi. Ja näin varmaan osin onkin, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi käyttää moista määrettä ja lokeroa. Kelarannan kuvia leimaa kuitenkin sellainen runollisuus, että sitä on vaikea yhdistää minimalismin tiettyihin perusulottuvuuksiin. 

En tiedä onko tämä vähän kerettiläistä, mutta minulle tulee Kelarannan kuvien edessä vähän samanlainen olo kuin taidemaalari Juhana Blomstedtin (s. 1937–2010) töitä katsellessani. Niissä yhdistyy tarkkuus, ankaruus ja runollisuus käsittämättömän hienolla tavalla. Toisin kuin minimalismi, ne ovat voimakkaasti merkistysisältöjä luovia, toisinaan kulttuurihistoriallisia tai kirjallisia tarttumapintoja, mutta ne jättävät tarinansa aina hyvin viitteellisiksi eivätkä houkuttele liiallisiin tulkintoihin. Ne ovat aina myös nimenomaan visuaalista runoutta.

Siltatyöt, 1994.

Näyttely on siis vielä viikon päällä. Menkää ihmeessä käymään, jos olette vähääkään kiinnostuneita suomalaisesta valokuvataiteesta tai ylipäänsä kuvataiteesta. Tässä on tarjolla selkeästi yksi nykyklassikko.

***

Museolla on myös tarjolla ihan toisenlaista valokuvaa. Nuorena kuollut toimittaja ja valokuvaaja Karl-Gustav Roos (1937–1976) kuvasi ihmislähtöistä dokumenttikuvaa sekä Helsingissä että myös Sisiliassa, josta kertova kirja jäi kuitenkin julkaisematta. Helsingistä hän onneksi sai aikaan kirjan Ihmisten Helsinki (1961, Jörn Donnerin tekstit). Näyttelyssä Mafia, Marimekko, Mannerheim (1.2.–29.4.) on tarjolla sekä Roosin dokumenttityyppistä materiaalia että myös Marimekolle tehtyä mainoskuvaa:

Onhan nämä retromuotijutut ihan hauskoja, mutta kyllä juuri se dokumentaarinen aines on niin vahvaa, että pelkästään sen vuoksi kehotan museomatkalle. Jos Helsinkiä rakastaa, rakastaa tätä näyttelyä.

Helsinki 1956–58.

*** 

Ja sitten vielä päivän päälle toiselle puolelle kaupunkia. Galleria Sculptorissa oli Hilda Kozarin (s. 1964) näyttely Aistipaja (18.4.–6.5.):

Kozari on harvoja suomalaisia moniaistisuuteen vetoavia taiteilijoita, joka on käyttänyt teoksissaan myös hajuja ja tuoksuja. Nyt hän on ollut tekemisissä näkövammaisten kanssa, ja on lisännyt elementteihinsä myös pistekirjoituksen. Tosin täytyy sanoa, että pistekirjoitus, jonka vieressä luki, että "taideteokseen ei saa koskea" tuntui vähän absurdilta – lieneekö vahinko, vitsi tai yksi kokemisen elementti lisää. No tankkasin minä pistekirjoitusaakkostosta, että tässä lukee "terve":

Tätä täytyy miettiä. Ja mietinhän minä, koska olen kirjoittamassa näyttelystä vielä tänään lyhyttä juttua Kauppalehteen. Palaan siis asiaan.

***

Ja ehdin minä vielä piipahtamaan ravintolassakin. Ravintola Salven henkilökunta oli juuri saanut Galleria Ortonin kanssa järjestettävän kesänäyttelyn t-paidat. Salvelan kesä toimii nyt siis jo kolmatta kertaa. Tänä vuonna kantajengin kutsuma vieras on Tampereelta asti, Teemu Saukkonen (s. 1954):

Julkaistua 250: Juhana Blomstedt on läsnä

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt juttuni Juhana Blomstedtin (1937–2010) näyttelystä Galerie Anhavassa:

Juhana Blomstedt on läsnä

Anhavalle huolella kuratoidussa näyttelyssä on viime vuonna edesmenneen mestarin teoksia 1960-luvulta aina viime hetkiin asti

Viime vuonna kuollut taidemaalari Juhana Blomstedt (1937–2010) tunnettiin yhtenä suomalaisen konstruktiivisen taiteen mestareista. Pitkään Pariisissa asunut Blomstedt oli myös yksi kansainvälisimmistä taiteilijoistamme. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsäkin hän piti juuri Pariisissa vuonna 1967. 

Untitled (1158), 2008.

Blomstedt oli kiinnostunut visuaalisen kielen perusasioista, joihin liittyivät yhtälailla havaintopsykologia kuin erilainen muotoihin ja väreihin kytkeytynyt kulttuurisesti muotoutunut mytologia. Kaikkea tätä vahvisti myös Blomstedtin laaja sivistys ja lukeneisuus. Hän oli äärimmäisen hienostunut ja tarkka taiteilija, mutta ei koskaan kuitenkaan akateemisen kuivakka. Blomstedtin töissä on mukana yleensä vahva poeettinen ulottuvuus, joka antaa niille oudon auran – ne ovat kaikessa rationaalisuudessaan vahvasti sidottuja mystisyyteen.

Blomstedt olikin epäilemättä ”vanhanaikainen” modernisti, jonka taiteen äärellä katsoja voi kokea jotain uskonnolliseen kokemukseen vertautuvaa, jotain joka menee auttamatta sanojen tuolle puolen.

Anhavan näyttelyn Läsnä on koonnut huolella Blomstedtin pitkäaikainen ystävä, kriitikko Timo Valjakka. Blomstedtin työhuoneelta kootussa näyttelyssä on teoksia 1960-luvulta aina viime vuoteen saakka. Maalausten lisäksi mukana on pienoisveistoksia ja Polaroid-kuvia, joilla Blomstedt on vanginnut työhuoneensa valoja ja varjoja – visuaalisuuden perusasioita nekin.

Juhana Blomstedt on poissa, mutta taiteilijan teokset pitävät hänet aina läsnä olevana – sekä taidehistoriassa että tässä ja nyt.

Näyttelykuvia 538 & 539: Luonnon ja kulttuurin systeemejä

Eilen vastailin pitkään puhelimessa STT:n haastatteluun liittyen Helsingin Guggenheim-hankkeeseen. Heillä on joku tällainen juttukonsepti, jossa laitetaan kaksi tyyppiä haastatteluineen vastakkain. Vastakappaleeni on, kuinka ollakaan, Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén. Jään kiinnostuksella odottamaan.

Sitten lähdin näyttelykierrokselle. Galerie Anhavassa oli Juhana Blomstedtin (1937–2010) näyttely Läsnä (1.12.2011–8.1.2012), johon Timo Valjakka on koonnut viime vuonna kuolleen mestarin ateljeesta teoksia 1960-luvulta aina viime vuoteen saakka. Mukana on maalausten lisäksi piirustuksia, pienoisveistoksia ja jopa Polaroid-kuvia:

 

Tavattoman hieno näyttely ja tietyssä vähäeleisyydessään myös monipuolinen. Blomstedt oli monipuolisesti kiinnostunut visuaalisen kielen perusasioista – kuten hänen kollegansa Carolus Enckell (s. 1945) on todennut: "Hänen aiheensa ulottuivat havaintosykologisista ilmiöistä ja optisista illuusioista muotoihin ja väreihin liittyviin myyttisiin käsityksiin."

Untitled (1190), 2009–10, öljy kankaalle.

***

Anhavalta matkasin Galleria Scupltoriin, jossa oli tarjolla Minna Kangasmaan (s. 1967) Systema naturae (8.12.2011–1.1.2012). Kolmen teoksen kokonaisuudessa hätkähdyttävin oli kuparia ja messinkiä yhdistävä Queen Anne's Lace (= eräs luonnonvarainen porkkana, joka on kulttuurisesti levinnyt myös suosittuina pitsimalleina), jossa luonnon ja kulttuurin suhteet kietoutuvat jännittävällä tavalla:

Elina Vieru on todennut Kangasmaan työstä: "Teoksen alaotsikko Original Copy myöntää installaation sekä toistavan olemassa olevaa että luovan ainutkertaista. Taideteoksella on tekijä, luonnonkohteilla ei – ellei sitten puhuta uskonnollisin käsittein Jumalasta tai tieteen termein itse itseään ylläpitävästä ekosysteemistä."

Kokonaisuus jäi ehkä vähän liian teoreettiseksi, mutta kyllä siinä jotain viehkoa oli.

 ***

Palaan molempiin näyttelyihin piakkoin, koska Kauppalehti tilasi pienet jutut kummastakin.

PS. Kangasmaa on myös yksi niistä monista menestyneistä taiteilijoista, jotka ovat saaneet koulutuksensa Lahden taideinstituutista. Kuulin eilen, että Lahden AMK oli toissapäivänä tehnyt itse raukkamaisen päätöksen lopettaa taideinstituurin toiminnan. Näinhän oli opetusministeriön esitys, mutta olisi laitos sentään voinut käydä jonkinlaiseen taisteluun. Raukkamainen ja häpeällinen häviö, jonka taustalla lienee jotain kunnallispolittiista kähmintää. Näin kai täytyy olla asian laita?

Näyttelykuvia 182 & 183 & 184 & 185 & 186 & 187 & Julkista taidetta 26: Raskasta sarjaa

Maanantai oli tietysti taas kriitikon vapaapäivä, koska ei juuri mikään taidepaikka ole maanantaisin auki. Tiistaina siirryin sitten tosi raskaaseen sarjaan ja katsoin läpi koko Ateneumin taidemuseon tarjonnan. Aikaa kului, mutta ei suotta. Tämä urakka on ihan oikeasti syytä suorittaa silloin tällöin.

Varsinainen syyni mennä museoon oli valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttely (5.11.2010–20.2.2011), josta Ilkka halusi kritiikin. Palaan siis asiaan tarkemmin, kun juttu on julkaistu. Mutta sen verran kuitenkin totean, että tämän perinteisen kansatieteilijän ja toisaalta valokuvan modernistin näyttely on hieno ja tärkeä, vaikka siihen liittyykin muutamia ongelmallisia asioita, kuten osin täysin kelvoton vedostus, josta sitten lisää, kun arvostelu on ilmestynyt. Mutta itse kuvat ovat sekä kiinnostavia että osin tosi koskettavia ja poikkeuksetta varsin vaikuttavia. Kuten tämä Juhannusaamuna / Kyläkarja, Salmi, Varpakylä, 1936: 

Sitten katsoin Pieraccinien italialaisen grafiikan lahjoituskokoelmien näyttelyn Viiva Italia (1.10.2010–16.1-2011), josta tein Kauppalehteen jo aikoja sitten ennakkojutun pelkän kirjan pohjalta. Oli siis aika nähdä jo näyttelykin. Ja olihan se hieno. On kuitenkin todettava, että tietyssä mielessä näyttely oli suorastaan epäonnistunut: se oli aivan liian laaja, eikä normaali kävijä kykene keskittymään näin isoon grafiikkanäyttelyyn ilman, että iso osa teoksista jää aivan liian vähälle huomiolle. Jos ei ole ihan vannoutunut grafiikkafani, alkaa näyttely väistämättä puuduttaa jo ennen puolta väliä. Varmaankin joku Pieraccinien elvistelyhalu on aiheuttanut tämän isottelun, mutta ei pajatsoa olisi kannattanut tyhjentää ihan tällä tavoin. Mutta joka tapauksessa oli hienoa nähdä Giorgio de Chiricon (1888–1978) ja Marino Marinin (1901–1980) lisäksi kymmenittäin kiinnostavia graafikoita, joista osa oli minulle entuudestaan täysin tuntemattomia. Oli myös hauska salakuunnella yleisöä. Esimerkiksi Piero Dorazion (1927–2005) teoksista eräs keski-ikäinen mies totesi naiskumppanilleen, että onpa hienoja 1950-luvun jazzia muistuttavia teoksia. Juuri siltä minustakin sitten tuntui – liekö mieli siis vaikutuksille altis:

 Piero Dorazio, Kompositio, 1970. 

No, sitten katsoin kunnolla uuden kokelmaripustuksenkin. Vähän levoton se oli, mutta tuntui hyvältä katsoa esimerkiksi tuttuja Hugo Simbergin (1873–1917), Vilho Lammen  (1898–1936) – muun muassa nämä kaksi nimeä ovat olleet minulle erityisen rakkaita – ja muiden klassikoiden teoksia. Tämä kierros kannattaa ihan oikeasti tehdä silloin tällöin. 

Varsinainen iso kokemus tuli sitten loppupään saleissa, joista eräässä oli kaksi Juhana Blomstedtin (1937–2010) ja kaksi Ukri Merikannon (1950–2010) teosta – ikään kuin muistoryhmänä tänä vuonna kuolleiden modernistimestareiden kunniaksi:

Merikanto oli hyvä ystäväni ja Blomstedtia olen aina arvostanut suunnattomasti ja ollut hänen kanssaan tänä vuonna vielä ammatillisissa tekemisissäkin, joten tuli vähän koskettava olo. Tai itse asiassa aika paljon. Meinasi tulla tippa silmaan – ja sitten tulikin. Ja vähät siitä, ettei tätä saanut museon sääntöjen mukaan valokuvata. Oli pakko ottaa yllä oleva kuva. 

Sattumalta kävelin vielä sitten Forum-korttelin läpi ja muistin vielä Ukrin hienoimman julkisen teoksen Helsingissä, Kohtaamisen vuodelta 1984:

Jostain syystä se piti siirtää muualle korttelin remontin myötä, ja paikka näyttää nykyään tältä:

Ehkä jotain olisi sittenkin voitu tehdä?

***

Mutta vielä takaisin Ateneumiin. Siellä on myös aina pienempiä näyttelyitä. Yksi näistä keskittyi nyt Erkki Sakari Heinoseen (1933–2010) – myös tänä vuonna kuolleeseen kiinnostavaan taiteilijaan, surrealistisävyiseen graafikkoon. Hänestä on ilmestynyt myös artikkeli Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemassa kirjassa Muisto, johon kohta palaan, koska sekin tuli jo luettua.

 Erkki Sakari Heinonen, Omakuva, 1958–59.

Ateneumin jälkeen menin vielä galleriakäynnille Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryyn, jossa oli tarjolla kaksi taiteilijaa. Kati Immosen (s. 1970) Riskiperimä (22.10.–21.11.) oli juuri niin kiinnostava kuin taiteilijaan myönteisesti suhtautunut julkisuus on antanut ymmärtääkin:

Immosen Lotta-aiheiset akvarellit ovat kummallisen vinksahtaneita muotokuvia sotiemme sankarittareista. Tiedotteen mukaan "tuntemattomiksi jäävien hahmojen syvät katseet nostavat esiin sodan yksityiset ja inhimilliset kokemukset; ne tunnetilat, joihin viralliset kertomukset eivät ulotu". Ja vähän tältä teokset tuntuvatkin. Tosin se outo vinksahtaneisuus jäi vielä aika salaperäiseksi. Onko kyseessä mahdollisesti ironia? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta vaikuttavasti teosten tietty epämääräisyys jäi ainakin kutkuttamaan. Niinpä en sitten oikein jaksanut keskittyäkään enää nykyään Suomessa työskentelevän, yhdysvaltalaissyntyisen Joanne Grüne-Yanoffin (s. 1966) niin ylen nykytaiteellisen näköiseen näyttelyyn You Walk in My Heart and the Beat Goes On. Otetaan taas tiedoteteksti avuksi: "Tilallisesti kokonaisvaltaiseksi installaatioksi galleriatilaan levittäytyvät teokset muodostavat katsojalle kokemuksen fantasiamaisesta, läpi kuljettavasta 'ajatusten metsästä', jonka voi fyysisesti kokea." Mitään tällaista nämä sydämenmuodolla pelaavat tylsänpuoleiset teokset eivät ainakaan minussa aiheuttaneet:

Mutta se on kyllä mainittava, että tämän minulle entuudestaan tuntemattoman taiteilijan verkkosivut antoivat kuitenkin ymmärtää, että ihan kiinnostavasta tekijästä on kyse. Seuratkaamme siis kaikella vakavuudella hänen työtään.

Julkaistua 68: "Muoto on prosessi"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Juhana Blomstedt (1937–2010). Haastattelua en enää saanut tehdä, koska Blomstedt kuoli elokuun 3. päivä. Oli kuitenkin hienoa saada olla mukana tässä hänen viimeiseksi jääneessä yksityisnäyttelyssään. 

En koskaan saanut tilaisuutta tuntea Blomstedtia kovinkaan hyvin, mutta niillä kerroilla, jolloin häntä tapasin, kiinnitin huomiotani aina samaan suorastaan omituiseen piirteeseen: hän oli aina yhtäaikaisesti tavattoman hienostunut ja tavattoman rehellinen, jopa häkellyttävän suorapuheinen kriittisissä mielipiteissään. Häntä oli aina hieno kuunnella. 

Aina yhtä iki-ihana Galerie Artekin galleristi Ann-Mari Arhippainen tutkailemassa Juhana Blomstedtin muotokieltä tämän avajaisissa huhtiluussa 2010.

”Muoto on prosessi”

Taidemaalari Juhana Blomstedt (1937–2010) työsti usein konstruktivistisiksi kutsuttuja vähäeleisiä ja abstrakteja teemojaan sarjallisesti, ja hän saattoikin palata vanhojen teemojen pariin vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Blomstedt itse totesi kirjeessään arkkitehti Juhani Pallasmaalle, että ”minulle on hitaasti oman työni kautta selvinnyt, että muoto on prosessi eikä projektio.

Tästä prosessuaalisuudesta kertoi myös Galleria Ortonissa nähty Blomstedtin näyttely. Vaikka serigrafioista koostuva näyttely olikin väistämättä melko pieni, voisi sen itse asiassa katsoa kuitenkin muodostaneen varsin tiiviin ja harkitun retrospektiivin Blomstedtin keskeiseen kuvamaailmaan. Mukana oli monia vuosienkin takaisia teemoja, joita Blomstedt lähestyi uudestaan tyypillisellä otteellaan, jossa aihelmat tulevat ikään kuin tutkituiksi uudelleen mutta samalla muuttuvat osin vähemmän konkreettisiksi – kuten Blomstedt itse on todennut: ”Eräs yksittäisen muodon kiusallisista esineellisistä merkityksistä häviää, kun se toistetaan. Näin muodostu eräänlainen uusi aktiviteetti, joka on yleisempi ja abstraktimpi kuin yksittäinen muoto.”

Blomstedtin tapa lähestyä kuvien maailmaa – tai siis ylipäänsä lopulta koko maailmaa ja sen rakennetta – on melko häkellyttävä, sillä hän tuntuu saavan niin pieneen ja niin vähäeleiseen kuitenkin niin huimaavan paljon. Taidekriitikko Timo Valjakka on osuvasti todennut, että 1970-luvulla Blomstedtin tuotannossa ”alkoi visuaalisuuden rinnalla vähitellen näkyä hänen määrätietoinen tunkeutumisensa kohti eurooppalaisen ja myöhemmin koko länsimaisen ajattelun, inhimillisen kokemuksen ja kommunikaation alkulähteitä”.

Abstraktin ja konstruktivistisen maalarin oletetaan helposti olevan jotenkin erityisen kova ja viileän analyyttinen. Kuinka toisenlainen totuus usein onkaan! Olikohan itse Blomstedtkaan tietoinen siitä, kuinka paljon runoutta hänen teoksissaan on? Yksi osa taiteen runoudesta tulee tietenkin siitä riittämättömyyden tuottamasta tuskasta, joka ei sekään ollut Blomstedtille vierasta: ”Kankeita tuskin ymmärrettäviä kirjainmerkkejä, koodi, siima jonka päässä tunnemme totuuden rimpuilevan saamatta sitä koskaan kokonaan näkyviimme.”

Tuotannollaan Blomstedt tavallaan osoitti vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Kyllä runoilijan on syytä tuntea runousoppinsa. Blomstedtin työt ovatkin usein kuin täsmällisellä mutta rennolla otteella kirjoitettua runoutta – mutta niihin liittyy samalla aina tietoisuus juuri tekemisen prosessista, siitä miten näkymätön kulloinkin yritetään näkyväksi tehdä.

Täsmällisyys tulee siitä, että runousoppi – sillä kyllä kuvien maailmassakin sellainen on – on hallussa ja rentous taas siitä loputtomien toistojen tuottamasta varmuudesta, josta esimerkiksi monet piirtäjät ovat tunnettuja. Näillä välineillä Blomstedt lähestyi kaaoksen ja järjestyksen ristiriitaa ja ”saattoi ne ainakin keskustelemaan ellei tasapainoon”.

Julkista taidetta 12: Matka itäiseen Helsinkiin

Tänään keskityin kirjoittamiseen. Tein kuitenkin pienen haastattelumatkan Myllypuron taiteilijakylään ja kävin samalla Itäkeskuksen uimahallissa, jossa on hyvä höyrysauna. Matkustelin metrolla. 
Matka alkoi Ruoholahdesta, jossa on Juhana Blomstedtin (s. 1937) kolmiosainen tilateos vuodelta 1993: sinivalkoinen mosaiikkiseinä rullaportaiden ylä- ja alapäässä sekä laituritasolla suihkukaivoa muistuttava osa, jolla voi vaikka istua kuin piazzalla – siis niin kuin tavallaan, sillä eihän kukaan nyt oikeasti metron laituritasolla varsinaisesti aikaansa vieltä. Kuitenkin sympaattinen teos, jonka avulla voi myös ymmärtää sitä, miksi C-J. af Forselles – vaatimaton ihminen ja todella hieno kirjoittaja – kirjoitti jo 1970-luvulla siitä, kuinka demokraattista konstruktivistinen ilmaisu todellisuudessa on. Taide siis kuuluu kansalle. Blomstedtinkin teoksen päällä voi istuskella, minkä tänään testasin, kun lueskelin siinä metroa odotellen Solomon Volkovin Pietaria – meinasin kirjan uponneena jopa myöhästyä junasta:

Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla minua odotti Kimmo Schroderuksen (s. 1970) Kuru (2006):

Veistoksessa on ollut mukana vesielementti, mutta ainakin nyt allas oli peitetty aika pysyvän tuntuisesti. Pitänee ottaa asiasta selkoa. Tuntuu siltä, ettei tämän kaupungin vesielementin sisältävistä veistoksista enää mikään toimi – lukuunottamatta Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandaa (s. 1908). Vaikka olenkin aina pitänyt Schroderuksen tuotannosta, en ole ollut Kurusta oikein hirvittävän innoissani, koska en ymmärrä hänen ratkaisuaan tehdä siitä reliefimäistä. Nyt sille jää taakse näkyviin jotenkin epäveistosmainen "takapuoli":

Mutta komea veistoshan se kuitenkin on.

***

Koska minulla oli vähän ylimääräistä aikaa, päätin myös käydä kirkossa – niin ateisti kuin olenkin. Menot olivat juuri alkamassa, mutta ehdin tsekata Vartiokylän seurakunnalle kuuluvan Matteuksenkirkon sisällön – ensimmäistä kertaa elämässäni. Vuonna 1985 vihityssä kirkossa onkin aika veikeä taidemaailma. Anna-Maria Osipowin (s. 1935) kastesyvennys on aika vaikuttava:

Mutta kenen on alla oleva seinällä istuva keraaminen enkeli? Sitä ei kerrota ainakaan seurakunnan kotisivuilla.

Moderni ja ihan kelpo krusifiksi (1990) on puolestaan Arvo Siikamäen (s. 1943) käsialaa: 

Aulassa olleen naivistisen vaivaisukon tekijä ei myöskään selvinnyt mistään. Hirveästi en siitä nyt kuitenkaan jaksa harmistua, sillä kyllä äijä muistuttaa enemmän Lego-hahmoa kuin kuvanveistoa:

Uinnin jälkeen matkasin Myllypuroon, jonka metroaseman edessä matkailijaa odottaa Riikka Purosen (s. 1968) Sirenan kielet (2004), hauska ja vähän arvoituksellinen metallia ja kiveä yhdistävä veistos, jonka osia voi myös pyöritellä ja saada aikaan ääniä. Vähän sellainen rukousmylly, vaikka tänään metroasemala notkuneella porukalla ei ihan rukoukset tainneetkaan olla mielessään:

Olen aina pitänyt Jan Söderlundin (s. 1937) ja Erkki Valovirran (s. ?) suunnitteleman Myllypuron taiteilijakylän (1974) rehevästä ja luonnonläheisestä tunnelmasta:

Olen käynyt siellä useita kertoja aiemminkin, sekä huvikseni kavereita katsomassa että työmatkoilla tekemässä haastatteluja. Yksi uusimmista asukkaista on kuvanveistäjä Pasi Karjula (s. 1964), joka näytti asettuneen jo hyvin taloksi:

Mutta en voinut koputtaa ovelle, koska olin matkalla Olavi Pajulahden (s. 1944, oikealla) terassille, jossa minua ja Kari Jylhää (s. 1939) odotti hyvä latte, jota nautimme kun haastattelin heitä ARS 74:stä ja muutenkin 1970-luvun taide-elämästä ja realismin asemasta suomalaisessa taiteessa:

Ja sitten takaisin kotiin kirjoittamaan. Toisinaan muuten nautin työstäni. Tai oikeastaan aika usein.

Julkaistua 3: Täsmällisesti ja rennosti

Olen alkuvuoden ajan pitänyt Galleria Ortonin avaijaispuheet, kun gallerian kuraattori, taidemaalari Petr Rehor (s. 1949) on ollut työskentelemässä sveitsiläisessä residenssissä. Samalla olen tehnyt kustakin taiteilijasta lyhyen esittelyn Galleria Ortonin verkkosivuille näyttelyn ajaksi. Ohessa tänä aamuna kirjoittamani Blomstedt, jossa tietenkin lainasin vähän omaa puhettanikin: 
 

Täsmällisesti ja rennosti

Taidemaalari Juhana Blomstedt (s. 1937) on 1960-luvun alusta lähtien ollut kansainvälisimpiä – ja myös pariisilaisimpia – taidemaalareitamme.

Blomstedt työstää usein konstruktivistisiksi kutsuttuja abstrakteja teemojaan sarjallisesti, ja hän saattaakin palata vanhojen elementtien pariin vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Näin on myös nyt Galleria Ortonissa esillä olevan näyttelyn laita. Vaikka tämä serigrafioista koostuva näyttely onkin väistämättä melko pieni, voisi sen itse asiassa katsoa kuitenkin muodostavan varsin tiiviin ja harkitun retrospektiivin Blomstedtin keskeiseen kuvamaailmaan.

Blomstedtin tapa lähestyä kuvien maailmaa – tai siis ylipäänsä lopulta koko maailmaa ja sen rakennetta – on melko häkellyttävä, sillä hän tuntuu saavan niin pieneen ja niin vähäeleiseen kuitenkin niin huimaavan paljon. Taidekriitikko Timo Valjakka on osuvasti todennut, että 1970-luvulla Blomstedtin tuotannossa ”alkoi visuaalisuuden rinnalla vähitellen näkyä hänen määrätietoinen tunkeutumisensa kohti eurooppalaisen ja myöhemmin koko länsimaisen ajattelun, inhimillisen kokemuksen ja kommunikaation alkulähteitä”.

Abstraktin ja konstruktivistisen maalarin oletetaan helposti olevan jotenkin erityisen kova ja viileän analyyttinen. Kuinka toisenlainen totuus usein onkaan! Onkohan itse Blomstedtkaan tietoinen siitä, kuinka paljon runoutta hänen teoksissaan on?

Tuotannollaan Blomstedt tavallaan osoittaa vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Kyllä runoilijan on syytä tuntea runousoppinsa. Blomstedtin työt ovatkin usein kuin täsmällisellä mutta rennolla otteella kirjoitettua runoutta – mutta niihin liittyy samalla aina tietoisuus tekemisen prosessista.

Täsmällisyys tulee siitä, että runousoppi – sillä kyllä kuvien maailmassakin sellainen on – on hallussa ja rentous taas siitä loputtomien toistojen tuottamasta varmuudesta, josta esimerkiksi monet piirtäjät ovat tunnettuja. Mutta sitä katsojan ei tarvitse edes aavistella. Hänen tehtävänsä on vain uppoutua.

Näyttelykuvia 9: Täsmällisesti ja rennosti

Nyt olen vähän malttamaton ja tulen hetkeksi kuluvaan maanantaipäivään ja palaan sitten taas huomenna – toivottavasti – keskeen jääneeseen viime lauantain taidekierrokseen. Syy malttamattomuuteeni on se, että kaiken nähnyt – tai siis ainakin sellaiseksi itseään luuleva – taidekriitikkokin saattaa joskus herkistyä aivan erityisesti. Tänään oli juuri sellainen päivä. Olen tehnyt erilaisia taidehommia Sairaala Ortonin yhteydessä toimivan erinomaisen – itse asiassa aivan fantastisen – Galleria Ortonin kanssa, josta olen kirjoittanut viitisen vuotta sitten Orton-lehteen artikkelinkin otsikolla "Tarvitaanko sairaalassa taidetta?". Kuten varmaan ymmärrätte, en siis Ortonin suhteen voi esiintyä lainkaan kriitikkona ja siten voinkin kaikessa rauhassa käyttää sellaisia ilmaisuja kuin "aivan fantastinen". Mutta muuten voinkin sitten esiintyä. Tänään minulla oli kunniatehtävä pitää tuoreimman näyttelyn avajaispuhe. Kyseessä on Juhana Blomstedtin (s. 1937) näyttely (12.4. – 7.5.). Blomstedt kuuluu niihin vanhempiin modernistisiin mestareihin, joiden tuotanto aiheuttaa minussa aina aivan erityisiä väristyksiä. Parhaiten nuo väristykset tulevat varmaan ilmi avajaispuheestani, jonka päätin poikkeuksellisesti kirjoittaa etukäteen valmiiksi. Se on itse asiassa noin 15 vuotta kestäneen "puhujanurani" ensimmäinen paperilta luettu puhe. Siksikin tilanne oli vähän jännittävä. Eikä paperista lukeminen sitten kovin hyvin sujunutkaan. Mutta siis pitemmittä puheitta:

Hyvät taiteen ystävät,

Olen ollut tässä tilanteessa viimeisen viidentoista vuoden aikana lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut puhettani valmiiksi. Nyt sen tein, ja syynkin ymmärsin, kun oikein mietin asiaa. Syy on siinä kuvassa, joka minulla on Juhana Blomstedtista taiteilijana.

Jos taiteilijan on löydettävä aiheeseensa sopiva ilmaisu aina uudestaan ja uudestaan, tulee taiteilijasta puhuvan henkilönkin asettaa sanansa ja niiden täsmällisempi muoto juuri kohteensa mukaan. Samalla pitää kuitenkin ”säilyttää rentous”, niin kuin urheilijat sanovat. Muuten suoritus kärsii pakonomaisesta yrittämisestä – tämä koskee sekä taidetta että taiteesta puhumista. Siksi luen omaa puhettani nyt ensimmäistä kertaa elämässäni paperilta. Täsmällisyys nimittäin tuottaa todellisuudessa myös rentoutta, kun ei tarvitse jännittää ja sanoa esimerkiksi sellaisia asioita kuin ”tota” ja ”niinku” tai ”äh” – samalla häveten ja siten jäykistyen.

Juhana Blomstedtin töissä nimittäin juuri täsmällisyys ja rentous yhdistyvät aivan poikkeuksellisella tavalla. Oli aiheena sitten maailmankaikkeus, arkkityyppinen kuva tai omassa päässä syntyvä satunnainen mielikuva, tekee Blomstedt siitä rennolla virtuoosimaisuudellaan aina täsmällisen kuvan, joka kuitenkin on myös kuin runo – nämä eivät siis ole toisensa pois sulkevia ominaisuuksia. Hänen taiteessaan yhdistyvätkin häkellyttävällä sekä runous että runousoppi. Näin hän tavallaan osoittaa vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Linnut eivät lentäisi yhtään sen paremmin, jos ne tietäisivät latinalaisen nimensä, mutta taidemaalari maalaa taatusti paremmin, jos hän Blomstedtin tavoin tietää, mistä kauneuden – tai minkä tahansa muun esteettisen kategorian: ylevän, harmonisen... – on eri aikoina ja eri kulttuureissa katsottu syntyvän. Taide on nimitäin aina myös kommunikaatiota, vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Siinä on silloin myös aina mukana ajallinen ja paikallinen konteksti. Näin ajatellen teos täydellistyy vasta silloin, kun on myös katsoja, joka siihen voi uppoutua.

Blomstedtin teokset tuottavatkin voimallisesti juuri sitä uppoutumaan houkuttelevaa mielihyvää, jota Immanuel Kant (1724–1804) edellyttää, jotta voisimme – tai jotta meidän kannattaisi – suhtautua teokseen siten, että voimme suorittaa siitä arvioinnin (Beurteilung). Tekisi mieleni sanoa, että Blomstedtin kaikki teokset herättävät tällaista mielihyvää ja pitävät sitä myös yllä.

Tätä mielihyvää on melko vaikea kuvailla, sillä kuvittelukykymmehän leikkii todellisuudessa melko vapaasti, ja toisinaan vain tulee sellainen tunne, että juuri tämä teos on tarkoitettu minun käsitettäväkseni. Minulle käy Blomstedtin kanssa usein näin. Kantilaisittain prosessia voisi kuvata niin, että teoksen tuottamaa mielihyvää tuntiessamme tiedonkykymme leikkivät vapaasti ja sopusointuisesti. Silloin teos on kaunis. Ja sellaisen teoksen tuottavasta taiteilijasta voi sanoa, että hän on hyvä taiteilija. Blomstedtista näin voi sanoa.

Yksi syy käydä Galleria Ortonin avajaisissa kerran kuukaudessa on se, että siellä tapaa aina hauskoja ihmisiä – kuten vaikkapa Artekin legendaarisen galleristin Ann-Mari Arhippaisen, joka tässä tutkii Blomstedtin kuvamaailmaa.

PS. Joskus jopa kriitikollakin tuntuu olevan vähän liikaa vauhtia. Jouduin nimittäin lähtemään Blomstedtin avajaisten jatkoilta ravintola Salvesta kesken kaiken, koska minun piti vielä ennen yötä saada valmiiksi Tuomo Rosenlundin (s. 1976) tulevan kirjan (Miehet puhuvat tunteistaan) johdantoessee, johon vielä siis palaan. Salven kuuluisten silakoiden sijaan söin etanat. Edes jotain hitautta.