Julkaistua 487 & 488 & Näyttelykuvia 889 & Virossa 104: Tallinnan takapihoilta & Lappia villin lännen sarjakuvana

Eilen ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/13), johon olin kirjoittanut kaksi arviota, toisen tuoreesta Kalervo Palsasta (1947–1987) kertovasta elokuvasta ja toisen virolaissuomalaisesta taidehappeningista Estomania 2 (25.10–10.11.) Galleria Huudossa Jätkäsaaressa:

Tallinnan takapihoilta

Estomania 2 – kunsti kahest rannast

Galleria Huuto, Jätkäsaari, Helsinki 25.10.–10.11.

Tallinnassa ja Helsingissä vaikuttavan kuvataiteilija Johanna Sipilän kuratoima suomalais-virolainen Estomania-näyttely on ehtinyt jo toiseen osaansa. Viimevuotinen näyttely tai ehkäpä pikemminkin minifestivaali jakautui kolmeen helsinkiläisgalleriaan, mutta nyt käytössä olivat Galleria Huudon isot uudet tilat Helsingin Jätkäsaaressa. Jätkäsaari onkin osuva paikka tälle kahden rannan taidetta esittelevälle taiteilijavetoiselle tapahtumalle – lähteväthän Viroon matkaavat lautat useita kertoja ihan vierestä.  

Pelastusalus Silakka väliaikaistelakalla.

Lautta oli myös Huudon edessä jalkakäytävällä: Teemu Takatalon ja Tommi Taipaleen jätteestä ja lahjoitustavarasta rakentama Pelastusalus Silakka, joka on valmistunut vuonna 2010 ja jolla on purjehdittu pitkin Itämerta – myös Tallinnaan. Silakkalaiset ovat myös kovia manifestoimaan; he ottavat mainosmaailman sloganeita ja kommentoivat – vaikkapa: ”Art lives here on Kiasman mainos. Todellinen versio sloganista olisi Institutionalized art lives here. Kiasma instituutiona rakentaa osaltaan aitaa luovuuden ja taiteen välille ja on esimerkiksi täysin kykenemätön ottamaan tiloihinsa sisäsivuilla mainitsemaamme poliittista taidetta. Tästä menetyksestä ei tosin kärsi kukaan.”
Estomania-projekti itsekin korostaa erityistä anti-institutionaalista rooliaan: ”Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolella. Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.” 
Vähän tulee setämäinen olo, joka hymyilyttääkin. Eikö palkittu ja jo kymmenen vuotta sinnitellyt Galleria Huuto olekaan osa institutionaalista taide-elämää? Entä tapahtumaa tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Helsingin kaupunki?
Mutta sama se, oleellista lienee se, että 2000-luvulla vanhojen järjestöjen ulkopuolella uuteen kukoistukseen noussut taiteilijavetoinen ehkäpä vähän underground-henkinen – toiminta järjestää toimillaan kenttää uuteen uskoon, joka kaihtaa biennaalien ja ns. merkittävien museoiden tuottamaa sliipattua ja todellisuudessa usein varsin elitististä taide-elämää. 

Jaan Klõšeikon valokuvia (s. 1939) valokuvia ja villisti installoitu oheisvideo.

Estomania on kasvanut viime vuodesta, ja mukana oli yli 50 virolaista ja suomalaista taiteilijaa. Porukka ei myöskään ole täysin heterogeenista nuorta avantgardea: mukana oli esimerkiksi valokuvia graafiselta suunnittelijalta ja valokuvaajalta Jaan Klõšeikolta (s. 1939), josta tuli legenda jo neuvostoaikana. Sitä paitsi Klõšeikon neuvostoaikaiset valokuvat (1967–91) taustoittavat hyvin sitä absurdia maailmaa, josta virolainen taide on tottunut sikiämään. Nykyäänhän tuo generaattorina toimiva vastapooli on Virossa ja Suomessa täsmälleen sama: ahne kapitalismi, joka ei näiden taiteilijoiden pirtaan mahdu mutta jonka omanlaistaan absurdia tuottavissa rakenteissa he joutuvat työtään tekemään. Se tuottaa myös samanhenkistä jälkeä: The Outburners Virosta ja Cleaning Women Suomesta ovat kuin sivilisaation raunioilla – ja myös historian kaarta piirtäen: tuntuu siltä kuin berliiniläinen kabaree jalostuisi Andrei Tarkovskin ja Mad Maxin sekä näiden taiteilijoiden kautta postindustrialistisen ajan hajoavaan musiikkiin ja performanssiin. Ja vaikka lopunaikoja taas elettäisiinkin, on tässä tekemisessä uuden ja toisenlaisen elämän maku – ja myös lupaus. 

The Outburnersin välineistöä.

Löysästi kuratoitu ja vähän sattumanvarainen näyttely oli varsin villi, paikoin ahdistava mutta väliin hauskakin. Ripustus oli välillä karsea ja huonosti tehdyt teoskyltit repsottivat miten sattui. Mukana oli varsin keskinkertaista ja jopa huonoakin taidetta, mutta se lienee hinta, joka on maksettava siitä, että asiat tehdään toisin. Eikä se oikeasti edes haittaa katsojaa: on terveellistä silloin tällöin nähdä sitä, miten taiteilijoiden ystävyys ja sosiaaliset suhteet muuttuvat lihaksi myös keskitetyn yhdessä olemisen eli näyttelyn muodossa – tavalla joka näyttää esteettisen tuotteen sijaan elämältä. Katsoja voi kuitenkin poimia haluamansa, johon paneutua. Minä esimerkiksi nautin virolaisen taiteilijaryhmä Demodictuksen elämän, vapauden, kuoleman ja hengen pohdinnoista, jotka saivat ilmiasunsa morbideissa esinekoosteissa kuten Objekti nr. 3: ”Jane Fondalle”, tai Noolegruppin kapitalismikriittisessä mutta hauskasta installaatiosta Hyvät kaupat. 

Demodictus juhlii Jane Fondaa.

Noolegrupp tarjoaa hyviä kauppoja.

Oleellista oli kuitenkin se, että yksittäisten teosten lisäksi saattoi samalla nauttia riemukkaasta kokonaistunnelmasta – kokea jopa taiteilijat vähän kuin sijaiseläjinä, jotka näyttävät mallia siitä, kuinka me kaikki voisimme oikeastaan hullutella, väliin suoranaiseen hulluuteen asti. 

Mutta seikkailuun voi osallistua ihan itsekin: hakeutukaa ihan fyysisesti Tallinnan takapihoille, jossa taide kukkii, esimerkiksi Galerii Metropoliin (Vana-Kalamaja 46), jossa tätäkin porukkaa voi nähdä lisää – jos galleria sattuu olemaan auki. 

***

Lappia villin lännen sarjakuvana

Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Ohjaus Pekka Lehto, käsikirjoitus Iiro Küttner, tuotanto Pauli Pentti. First Floor Productions 2013.

 

Usein on ihmetelty kuvataiteen vaikeutta liikkuvan kuvan kohteena. Suomalaisista taiteilijoista on tehty kourallinen dokumenttielokuviakin, mutta ei niistä mikään ole yltänyt elämää suuremmaksi. Näytelmäelokuvista mieleen tulee Vilho Lammen elämästä kertova Heikki Heikinheimon ohjaama ja Paavo Rintalan romaaniin perustuva Jumala on kauneus (1985). 

Yksi selitys vaikeuteen on yksinkertaisesti aiheen visuaalinen haastavuus: maalausten intensiteettiä on vaikea tavoittaa toisella välineellä. Miten tehdä elävää kuvaa kuin maalauksen sisällä? Toisinaan tässäkin on onnistuttu. 2000-luvulta mieleen tulee Jan Vermeeristä kertova Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru (2003) sekä ranskalaisen Séraphine Louisin elämää kuvaava Martin Provostin Séraphine (2008). Kuvaajakin saattaa nousta ohjaajan edelle, kuten Mark Ping Bin Lee teki Gilles Bourdonin ohjaamassa elokuvassa Renoir (2012), jossa pääosan varastivat Pierre-Auguste Renoirin värit ja valot. 

Pekka Lehto otti jo vuosia sitten haasteen vastaan ja ryhtyi ohjaamaan elokuvaa Kalervo Palsasta (1947–1987). Se valmistui jo vuonna 2005, mutta elokuva-alahan on tunnettu tuotanto- ja jakeluongelmistaan, ja niinpä elokuva tuleekin teatterijakeluun vasta helmikuussa 2014 – tosin tuoreilla animaatioefekteillä varustettuna. 

Palsa on ladattu aihe, ja ennakko-odotukset ovat vastaavasti voimakkaat. Lapin hulluutta, viinaa tai sen korviketta, ahdistusta, runkkausta ja surkean elämän nopeaa loppua. Näitähän sitä odotti. Lehto on kuitenkin valinnut toisin, eikä käsikirjoittaja Iiro Küttnerkään ole tainnut pidättäytyä pelkästään Kalervo Palsan päiväkirjoissa (WSOY 1990). Tuloksena on ennakko-odotusten vastaisesti humoristinen tarina Palsan kuvamaailmasta, vaikka taustavireenä on toki mukana myös kaikki traaginen aines. 

Lehdon tavoitteena on ollut kuvata Palsan työtä Palsan itsensä tavoin. Kyseessä ei ole kronikka, ei elävöitetty dokumentti, vaan kollaasimainen kooste Palsan teemoista ja tarinoista, unien ja mielikuvituksen tuotteista, joissa sekoittuu korkeataide ja populaarikulttuuri. Elokuvassa kulkee rinnan kolme tasoa: arkinen elo, unen fantasiamaailma ja sarjakuvien maailma, joka tuo Tex Willerin Lappiin. Janne Reinikainen näyttelee sekä Palsaa että Tex Willeriä, Antti Raivio sekä isoveljeä että Kit Carsonia. Palsan isänä ja sarjakuvan intiaanipäällikkönä nähdään viimeisessä roolissaan Markku Peltola (1956–2007). Naispuolinen ymmärtäjä on Maria Järvenhelmi. 

Korkeataiteen harrastajalle voi kollaasimainen kerronta sarjakuvakohtauksineen olla kova pala, mutta kannattaa muistaa, kuinka kovan luokan sarjakuvamies Palsa todellisuudessa oli. Tuntuu siltä, että Lehto on tehnyt hänen työlleen varsin osuvasti kunniaa luomalla ”taiteilijakohtalon” kuvituksen sijaan kohteensa kuva- ja ajatusmaailman elävöittämänä oman itsenäisen ja voimakkaan teoksen. 

 

***

PS. Palsa-leffan piti tulla teatterilevitykseen jo marraskuun lopulla, ja kun yllä oleva juttu oli menossa painoon, jouduin tekemään siihen muutoksen, koska aivan viime hetkellä uutisoitiin sen siirtyvän ensi vuoden helmikuulle. Nyt vasta tajusin, että leffassa oli aika rankka joulupukkikohtaus, ja aloin miettiä, että olisiko jakelija pelästynyt joulufiiliksiä ja siirtänyt siksi ensi-illan joulun alta pois. 

Näyttelykuvia 738 & Virossa 88: Voiko taide vanhentua?

Olen viimeisen puolentoista kuukauden ajan ollut pahasti ylityöllistetty enkä ole pitänyt yllä blogiani haluamallani tavalla. Olen tekemässä sekä näyttelyä että kirjaa kahdesta merkittävästä mestarista – Tapio Junnosta (1940–2006) ja Leena Luostarisesta (s. 1949) –, eikä elämään ole mahtunut paljoa muuta. Paitsi vielä yksi nuorempi taiteilija, jonka näyttelyjulkaisuun teen myös tekstiä: Iissä asuva Petri Yrjölä (s. 1972). On tullut käytyä siis työhuoneillakin:

 Junnon maailmaa.

 Luostarisen maailmaa.

Yrjölän maailmaa.

***

Vaan on tämä uskonnotontakin vaivaava protestanttisen etiikan henki vahva. Minua on kaikki päivät vaivannut se, että en ole raportoinut edes niistä vähistä näyttelyistä, joissa olen ehtinyt käydä. Niinpä palaan vielä elokuun alkuun, jolloin paniikkini alkoi. Eikä taiteella voi kai viimeistä käyttöpäivää olla, vaikka näyttelyt tulisivat ja menisivät. Joitain dokumentteja aina jää, kuten Estomania-näyttelyn (3.–19.8.) fb-sivut. Tämä virolaisten ja suomalaisten nuorten taiteilijoiden minifestivaali levittäytyi kolmeen galleriaan (Myymälä2, Oksasenkatu 11 ja Galleri Bergman) ja pariin muuhun tapahtumapaikkaan. 

Kävin 4.8. ja 10.8. katsomassa kaikki kolme näyttelyä:

Myymälä2.

Galleri Bergman.

Oksasenkatu 11:ssä tunsin lapsellista riemua, kun Jussi Kivelle (s. 1959) lahjoittamani Narvan palokunnan urheiluviiri oli päässyt osaksi hänen installaatiotaan.

Näyttelyt olivat aika rosoisia ja epätasaisia ja osin tosi kökösti ripustettuja, vaan eipä tuo kauheasti haitannut. Tämä uudempi taiteilijavetoinen kulttuurivaihto ja taiteilijavetoinen galleriatoiminta tuntuvat olevan sitä merkittävintä kansainvälistä kulttuurityötä, mitä nykyaikana tehdään. Ja aina näistä kuvioista onnistuu löytämään jotain uutta ja kiinnostavaa, kuten vaikkapa kahden virolaisen taiteilijan – Triinu Jürves (s. ?) ja Villem Jahu (s. ?) – Noolegrupp, jonka interaktiivinen vodka-installaatio Seuraava aalto täytti Oksasenkadun yläkerran. Viinamereksihän tuota ystävyyden Suomenlahtea on joskus sanottukin:

PS. Vähän myöhemmin. Meinasi koko projektin lempityöni unohtua. Villu Plinkin (s. 1977) ja Silja Saarepuun (s. 1973) videoteos Kivi südamelt (2008) oli huikean hauska kulttuuriyhteistyövideo. Taiteilijat palauttivat jääkauden aikana Suomesta Viroon kulkeutuneen parisataakiloisen kiven takaisin lähtömaahan kaikennäköisin kommelluksin: