Julkaistua 668 & 669 & 670 & 671 & 672 & 673 & 674 & Virossa 151: Arkea ja ylevää & Tiheitä kuvia & Voimakkaita liikkeitä, elämää & Tarkkaa haltioitumista & Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä & Mies jäniksenä & Huolettomuutta ja kiihkoa

Ja tässä sitten viimeiset seitsemän taiteilijaesittelyä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–99. Kuten edellä mainitsin, kirja ei varmaankaan ole normaalissa kirjakauppamyynnnissä, joten jos haluatte tutustua itse pääasiaan, eli kokoelman taideteoksiin, tervemenoa Hotelli Kämppiin katsomaan niitä ja kirjaostoksille. Oluenkin meinasin juoda siellä käydessäni, mutta jäi sitten kuitenkin juomatta: en ole ennen maksanut 11,80 yhdestä tuopista.

Arkea ja ylevää

Taidemaalari ja -graafikko Antti Ojalaa (s. 1935) voisi luonnehtia ekspressionistiksi. Varsinkin hänen 1970–80-lukujen vaihteen tuotannossaan näkyy maalaustaiteen vapautuminen modernismin sääntöjärjestelmistä. Ojala oli kuitenkin astunut taiteen kentälle jo 1960-luvulla ja kokenut omat nuoruuden kamppailunsa ja vapautumisensa jo aiemmin. Hänen ekspressiivinen ilmaisu ei ole ollut kovin ”villiä” – ei mitään pidäkkeetöntä tunneilmaisua.
Ojalan repertuaari on laaja: hän on koko uransa ajan kuljettanut kahta linjaa rinnakkain. Hän tekee kerronnaltaan jopa sarjakuvamaisten, erilaisten symbolisten tiivistymien ja omaelämäkerralliseen havainnointiin perustuvien sattumien tuottamien kuvakertomusten lisäksi toisinaan aivan perinteistä maisemaa ihan ulkoilmamaalauksenakin. Samankaltaiseen klassiseen perinteeseen liittyvät myös hänen monet muotokuvansa. 

Antti Ojala on maalannut myös vaivaisukkojen muotokuvia, tässä Ikaalisten isäntä, 2006.

Ojalan ei ole tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan: hänen seesteinen maailmansa liittyy kotiseutuun. Se ei kumpua väriteorioiden klassikoista vaan pikemminkin Pohjanmaan väreistä – maasta ja mullasta sekä ajan patinoimista maalipinnoista: talojen puna- ja keltamullasta, lukemattomien päivänkiertojen tuottamasta haalistumisesta, kulumisesta ja patinoitumisesta. Mutta ei tämäkään asia ole ihan yksinkertainen. Aivan samoin kuin kansanomaisen luovuuden rakkaus on saanut Ojalan maalaamaan myöhemmin vaikka afrikkalaisia naamioita, on runsas matkustelu tuottanut myös oman lisänsä pohjalaiseen tematiikkaan. Ojala on kiertänyt maailmaa paljon, työskennellyt ulkomaisissa residensseissä ja löytänyt myös sen välimerellisen valon, joka on elävöittänyt niin monen klassikkomaalarin palettia.
Matkoilla mukaan on tullut paljon myös taidehistoriallisia ulottuvuuksia. Taidehistoriansa Ojala tuntee. Kirkot, museot, hautausmaat veistoksineen ja palatsit on koluttu, muun muassa renessanssi- ja barokkitaide ovat tuoneet omia lisiään Ojalan muotokieleen – ja myös uusia hahmoja hänen kuvakertomuksiinsa.
Ojalan kuvien maailmassa ei ole korkean ja matalan, juhlan ja arjen eikä ylevän ja banaalin eroa.

***

Tiheitä kuvia

Virolainen arkkitehti ja kuvataiteilija Jüri Okas (s. 1950) on häkellyttävän monipuolinen tekijä: hän on luonut sekä täyden arkkitehdin uran useine julkisine rakennuksineen, mutta samalla hänen panoksensa virolaiseen kuvataiteeseen on ollut merkittävä. Okas on tehnyt installaatioita, grafiikkaa, valokuvia, kirjankuvituksia sekä ollut pioneeri virolaisessa ympäristötaiteessa ja erilaisissa varhaisissa happeningeissä, joita nykyään kutsutaan performansseiksi. 
Okasin taiteellinen tuotanto ei ole jättimäinen. Sitä leimaa pikemminkin tarkka harkinta, tietty hiljaisuus ja ennen kaikkea voimakkaan filosofinen käsitteellinen ulottuvuus. Eri tekniikoita yhdistelevää Okasia voisikin nimittää ennen kaikkea käsitetaiteilijaksi – virolaisen käsitetaiteen uranuurtajaksi ja jo klassikoksi.
Okas sijoitetaan yleensä siihen nonkonformististen taiteilijoiden joukkoon, joka piti neuvostohallinnon ikeestä huolimatta taiteen vapauden aatetta elossa. Toisinajatteluun liittyy usein eskapistinen ulottuvuus, mutta taidehistorioitsija Anders Kurgin mukaan Okasin ympäristöön ja siihen liittyvien merkitysten maailmaan liittyvät kommentit tarjosivat nimenomaan vaihtoehdon eskapismin retoriikalle.

Jüri Okas, Torni I, syväpaino, 1986.

Graafisessa tuotannossaan Okas on mestarillinen montaasin tekijä. Viron 1970-luvun neoavantgardismissa palattiin omaan 1910–20-lukujen tarttolaiseen kasvupohjaan ja sitä kautta laajemminkin eurooppalaisen avantgarden perintöön. Okas tekee montaaseissaan grafiikalle vähän samaa kuin Sergei Eisenstein elokuvalle: sekvenssien totuttu kerronnallinen rakenne rikotaan, elementit eivät seuraa toisiaan vaan asettuvat päällekkäin ja limittäin. Näin Okasin töistä syntyy monilla merkityksillä ladattuja tiheitä kuvia, joissa oman ominaislaatunsa luo myös Okasin alituinen kiinnostus epäpaikkoihin, niihin alueisiin, joihin ihmisillä ei ole tapana kiinnittää huomiota. Hänen maisemansa on usein urbaani joutomaa, hylätyt takapihat ja kummalliset fasadit sekä kaiken näennäisen rationalismin keskellä rehottava absurdi, joka ei tahdo saada selitystään oikein mistään.

*** 

Tarkkaa haltioitumista

Nykyään Espanjassa vaikuttava kuvataiteilija Pekka Ryynänen (s. 1949) on tunnettu sekä taidemaalarina ja -graafikkona että kuvanveistäjänä. Hän on suomalaisista konstruktivisteista epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös varsin monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia.
Ryynäsen litografiat ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”. 

Pekka Ryynänen, Leijonapatio itään ja etelään, 1992.

Ensi alkuun tuntuisi siltä, että Ryynänen lähestyy aihettaan tiedemiehen tarkkuudella. Hän purkaa ja analysoi aiheitaan – oli se sitten Alhambran maurilainen linnoitus Granadassa huikeine ornamentteineen tai Hokusain klassinen japanilainen puupiirros Kanagavan suuri aalto – yksityiskohtaisesti jopa kaavojen ja laskukoneen tarkkuudella. Järjestelmän tai jopa täydellisyyden etsiminen on kuitenkin vain välivaihe Ryynäsen taiteellisessa prosessissa.
Ryynänen ei tee matematiikkaa vaan systeemit sisäistettyään transpononoi kuvan kieltä jopa musiikillisiin ulottuvuuksiin – tai siirtää kaksiulotteista kolmiulotteiseksi. Ryynänen lähestyy filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellin ideaalia: ”Puhtaan mielihyvän, haltioitumisen, ihmisyyden rajojen ylittymisen tunne, joka on parhaimman erinomaisuuden koetinkivi, kuuluu matematiikkaan yhtä olennaisesti kuin runouteenkin.” 
Myös arkkitehtoninen tila näyttelee usein merkittävää roolia Ryynäsen tuotannossa. Hän lähestyy islamilaista ajatusta ornamentista tilan häivyttäjänä. Ankaran länsimaisen funktionaalisuuden sijaan kyse on usein funktion piilottamisesta, keveyden luomisesta rakenteelliseen raskauteen.
Lopputuloksena on aina rakenteellisten osien, muodon ja värin tuottama uudenlainen tulkinta, joka jatkaa elämäänsä lähtökohtien ankarienkin reunaehtojen tuolla puolen.

***

Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä 

Taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) aloitti uransa ismien aallokossa: vaikutteina ovat toimineet niin surrealismi kuin poptaidekin, ja myöhemmin hän tuli tunnetuksi ajalleen tyypillisenä realistisena työläiskuvaajana. 
1980-luvun lopulla poptaide sai tavallaan kuin luontevasti jatkoa, kun Stenvall siirtyi Aku Ankkaa muistuttavaan hahmoon, joka on ollut hänelle kuin tavaramerkki. Ensimmäinen ankkamaalaus syntyi vuonna 1989.  
Stenvallille itselleen ankkahahmon käyttäminen ei ole mikään julkisuusstuntti vaan pikemminkin eräänlainen Troijan hevonen. Sen suojissa on mahdollisuus esittää asioita, joille olisi muuten mahdotonta löytää oikeaa ilmaisua. Hän itse on nimittänyt kaikkien katsojien välittömästi tunnistavaa hahmoaan ”pelkäksi karikatyyriksi, latteuden kaksiulotteiseksi arkkityypiksi”. 

Kaj Stenvall, Pääsiäinen, 1990

Populaarikulttuurin ikonisen ankkahahmon ja klassisen taidokkaan maalausjäljen sekä usein klassisten maalausaiheiden yhdistäminen eksistentiaalisia ongelmia käsittelevään tematiikkaan on tuottanut omalaatuisen maailman, joka on ollut suomalaisessa taidemaailmassa yhtäaikaisesti rakastettu ja suosittu mutta on myös aiheuttanut monille kriitikoille harmaita hiuksia. Ankkahahmon synnyssä oli mukana myös epäilemättä taidepolitiikkaa ja ironiaa. Stenvall on itse muistellut, että kyseessä oli tietynlainen irtiotto, kun hän ei tuntunut löytävän omaa paikkaansa taidemaailmassa.
Helppo hahmo vie katsojan vaivattomasti sisään maalaukseen, jonka tematiikkaa on yleensä täynnä ikiaikaisia ja yleisinhimillisiä teemoja, suurten kysymysten kysymistä, uskonnollisuutta, elämän ja kuoleman tarkoitusta, haavoittuvuutta, yksinäisyyttä, kaipuuta, muistoja jne. Eikä Stenvallilta unohdu arkisuuskaan. Maalauksissa esiintyy myös paljon seksiä, parisuhteita ja alkoholia – ihmisten jokapäiväistä elämää. 
Voi Stenvallin näennäisen ankkahahmon sijoittumisen maalausten vakavaan maailmaan nähdä poliittisenakin – se on kuin muistutus siitä, että massakulttuurin ja pinnallisen helpon kuvamaailman takana piilee aina se maailma, jota todellisuudessa emme voi päätä karkuun. 

***

Mies jäniksenä   

Taidemaalari ja -graafikko Risto Suomi (s. 1951) on figuratiivisissa ja selkeissä, mutta siltikin ehkä vähän vaikeasti luettavissa olevissa maalauksissaan tuonut eteemme ikiaikaista myyttistä ainesta, mutta hänen kuvamaailmansa on myös aina ajankohtainen. 
Suomen teosten alkuideat kumpuavat usein unista, mutta ei niinkään selkeistä tarinoista vaan pikemminkin epämääräisistä tunteista. Hän ei kirjoita uniaan muistiin ja ryhdy kuvittamaan niitä. Hän antaa unien tulla kuvan aiheeksi silloin kun ovat tullakseen: ”Sieltä ne tunkevat aina jossain vaiheessa.

Risto Suomi, Zen II, 2006.

Suomen teokset ovat värimaailmaltaan hillittyjä ja hiljaiseen meditatiivisuuteen houkuttelevia. ”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”, toteaa Suomi mutta ei taida niinkään viitata tiettyyn alakuloon tai suorastaan melankoliaan, jota hänen töistään toisinaan henkii, vaan siniseen ”ajattomuuden ja ikuisuuden värinä”. Jotain hyvin ajatonta Suomen maalauksissa onkin, vaikka kuva-aiheet lähtevätkin kehittymään henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Niissä ollaan usein esimerkiksi rannalla, mikä on sekin toki jo monin tavoin luettavissa, mutta läsnä on aina äärellisyyden ja äärettömyyden leikki. Vesi erottaa ja vesi yhdistää. Rannalle päästään ja rannalle jäädään. 
Suomen käyttämää kuva-ainesta nivoo yhteen henkilökohtainen kokemus. Toisaalta sekin on usein vähän piilotettu, koska ”päähenkilöinä” saattavatkin ihmisten sijaan olla eläimet: vaikkapa hevonen tai jänis. Kun kysyin Suomelta, keitä nämä eläimet ovat, mitä ne tekevät, hän vastaa avoimesti: ”Eläin on aika usein minä”. Suhde ei tietenkään ole aivan yksinkertainen. Suomi itse on todennut: ”Teoksissani esiintyvät eläinhahmot ovat luonnon erottamattomia osia ja elävät omaa mytologista elämäänsä, joka on tekijänsä kuva."Mieleeni tulee Albrecht Dürerin allegorioiden täyttämä Melencolia 1 (1514), jonka vähän maaginenkin kuva-aines sisältää saturnaalisuudessaan myös maailmankaikkeuden reunoille hamuavia aiheita – ehkä juuri sinne siniseen, jonka ajattomuuden Suomi niin hienosti on tavoittanut.

*** 

Huolettomuutta ja kiihkoa

Taidemaalari Marjatta Tapiola (s. 1951) kuului siihen naispolveen – Marika Mäkelän ja Leena Luostarisen kanssa – joka suorastaan räjäytti taidemaailmamme uusekspressionistisella otteellaan 1980-luvun alussa.
Tapiola on virtuoosimaisen viivan mestari, ja siksi on kuin luonnollista, että hän on tehnyt myös grafiikkaa.
Tapiola aloitti omasta arkisesta maailmastaan ja ihmiskuvauksesta, mutta tuli tunnetuksi sittemmin esimerkiksi taiteessa varsin klassisesta aiheesta: eläimen kallosta, jossa riitti hänelle vuosiksi tutkittavaa. Maatalon tyttärenä hän osasi lähestyä aihettaan taidehistorian sijaan myös käytännönläheisesti ja arkisesti. Takana on kuitenkin koko ajan ihmisen elämä ja tunnemaailma.

Marjatta Tapiola tekee litografioita 2000-luvullakin, tässä vuodelta 2005.

Miltei jokaisessa Tapiolan siveltimenvedossa voi nähdä sen tietoisen ja tiedostamattoman välisen liikkeen synnyttämän jännitteen, mikä leimaa piirtäjää, piirtäjää ”Jumalan armosta”: sen tuhansien toistojen tuottaman varmuuden ja lihasmuistiin vajonneen herkkyyden, joita ei voi erottaa toisistaan ja joita on turha yrittää erottaa toisistaan. 
Aistivoimaisena taiteilijanakin Tapiolan tapa käsitellä kuvapintaa on muuttunut: hän uskaltaa jättää tyhjää kuvapintaa enemmän ja jättää viivalle mahdollisuus luoda oma dynamiikkansa. Vaikka jälki olisi väliin viitteellisen kepeääkin, jopa aineettoman tuntuista, hänen viivansa löytää aina jonkin liikkeen, toisinaan huikean vitaliteetin, joka tarvitsee ympärilleen tyhjää tilaa ja katsojan mielikuvitukselle temmellyskenttää.
Sittemmin Tapiola on siirtynyt mytologisiin aiheisiin, jopa unimaailmoihinkin. Hänen tuotantoaan ei leimaa kuitenkaan niinkään älyllinen erittely vaan varsin voimakas ruumiillinen ja aistillinen, väliin lihallinenkin ote.
Tapiolan viiva, jos mikä, on todiste siitä voimasta, minkä huoliteltu huolettomuus voi yhdistyneenä taiteelliseen kiihkoon (renessanssista tuttu furore dell’arte) parhaimmillaan tuottaa.

Julkaistua 563 & 564 & 565 & 566 & 567 & 568 & 569 & 570 & 571: "Nyt olen sen todistanut" & Pienten hetkien draamaa & "Voimakkaita liikkeitä, elämää..." & "En voi vaatia kuvalta mitään" & Elävää ja ylevää & Arkkiatrin vaivaisukot & Salvelan kesä V & Tallennuskokoelmat & Ortonin veistospuisto

Galleria Ortonin jo 13. vuosijulkaisu ilmestyi viime viikolla. Olemme Pessi Raution kanssa esitelleet kuluneina vuosina jo 130 suomalaista – ja jokunen virolainenkin – nykytaiteilijaa. Tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Tässä tuoreimmasta julkaisusta minun osuuteni:

”Nyt olen sen todistanut”

Galleria Orton teki syksyllä 2013 historiaa antamalla tilansa käyttöön toiselle gallerialle. Helsinkiläinen katutaiteeseen keskittynyt Make Your Mark Gallery on toiminut vuodesta 2011. Aivan samoin kuin Galleria Ortonkin, se on rikkonut taiteen esittämisen totuttuja rajoja, laajentanut yleisöjä ja alentanut kynnyksiä. Gallerian perustivat 1980-luvun katutaidemaailmassa koulitut Umut Kiukas ja Trama, ja se on jo yli kolmen vuoden ajan esittänyt valokuvia, maalauksia, veistoksia ja installaatioita, jotka ovat ammentaneet kaduilla usein anonyymisti tai pseudonyymien kautta nähtyä kuvallista ilmaisua. 

”Näin silloin, että nuori polvi tarvitsee esikuvia ja heidän tarvitsee ymmärtää se, että graffitia tekemällä voi tehdä muutakin kuin pelkkää pahaa itsellensä”, muistelee Kiukas. ”Halusin todistaa, että se on toisin. Ja nyt olen sen todistanut”, sanoo Kiukas lainkaan häpeilemättä. 

Umut Kiukas tarkastelee EGSin maalaamaa ilmastointipömpeliä.

Syytä ylpeyteen onkin, sillä gallerialla menee koko ajan paremmin. Tämä johtuu varmaan siitä, että Kiukas osaa myös sekoittaa lajeja; mukana on akateemisesti koulutettuja tekijöitä ja pelkästään kadulla oppinsa saaneita. Kiukas on myös tuonut Suomeen kansainvälisiä graffareita; hänellä on tavoitteena tuoda noin neljä ulkomaista vierasta vuodessa. 

Galleriaa nykyisin yksin pyörittävä Kiukas valitsi Ortonin näyttelyyn neljä taiteilijaa, ja näyttelyn suppeudesta huolimatta se antoi hyvän läpileikkauksen suomalaisen katutaiteen kirjosta: mukana oli 1980-luvulla aloittaneen EGSin lisäksi 1990- ja 2000-luvulla aloittaneita taiteilijoita, ja mukana oli myös yksi nainen – katutaidemaailmassakin naiset ovat nimittäin saaneet taistella paikastaan. 

EGS aloitti uransa jo 1980-luvulla, ja hän on epäilemättä Suomen kansainvälisesti tunnetuin katutaiteilija, joka on maalannut yli 50 maassa. EGSin monipuolinen ilmaisu on eräänlaista katutaiteen antropologiaa. EGS on tutkinut ja dokumentoinut alan historiaa pitkään ja yhdistelee työssään erilaisia tyylejä ja elementtejä. 

Perinteisemmän graffitimaalauksen 1990-luvulla aloittanut Jussi TwoSeven vaihtoi 2000-luvulla tekniikkaa ja vienyt sapluunamaalauksensa (stencil art) virtuoosimaiselle tasolle. Hänen monikerroksiset ja isokokoiset työnsä ovat herättäneet ihmetystä sekä katukuvassa että erilaisten tapahtumien yhteydessä. Laajempaan tietoisuuteen hän nousi Ortonin näyttelyn jälkeen yksityisnäyttelyllään Galleria Heinossa kesällä 2014. 

Nora Helsinki on kasvanut graffitin parissa ja on myös tehnyt yhteistyötä erilaisten bändien kanssa luomalla niille visuaalista maailmaa – ja on hän maalannut klubisisutuksiakin. Itseoppinut taiteilija maalaa estottomasti erilaisin materiaalein – akryyli, spray, tussi tai vaikkapa remonttimaali – erilaisille taustoille. 

Moni katutaiteilija löytää itsensä lopulta graafisen suunnittelun alalta. Näin on käynyt myös Antti Ratiselle, joka on ollut muun muassa perustamassa Posse Magazinea – Suomen ensimmäistä täysin hiphop-kulttuuriin erikoistunutta lehteä. Ratinen sekä maalaa että installoi teoksiaan kolmiulotteisella materiaalilla.

*** 

Pienten hetkien draamaa

Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen linjalta vuonna 1983 valmistunut Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen vaikuttavia mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 

Nisosen kuvien myötä taiteilijoista tuli vähän kuin rockstaroja, koska silloin katuvalokuvauksen tyylin mukaan vedokset olivat rajaamattomina, jolloin negatiivin reunat näkyivät ikään kuin mustina kehyksinä, mikä muun muassa korosti työhuoneiden rosoisuutta. 

Muisto Nisosen kuvista jäi voimakkaasti elämään, ja juuri nuo otokset olivat yksi keskeinen lähtölaukaus Suomen Taiteilijaseuran 140-vuotisnäyttelylle Taiteilija kuvassa, jossa esiteltiin useiden valokuvaajien taiteilijamuotokuvia eri ajoilta ja joka järjestettiin yhdessä Kuvataiteen keskusarkiston kanssa Nykytaiteen museo Kiasmassa vuonna 2004. Aiheesta ilmestyi myös samanniminen kirja. 

Pertti Nisonen ja Sirpa Viljanen ripustamassa Nisosta. Marika Mäkelä on jo seinällä.

Nisonen on vielä myöhemminkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi vuonna 2009 hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä. Näitä kuvia oli esillä Taidekivenveisto ry:n näyttelyssä Hard Rocks kulttuuritalo Stoassa. 

Nyt Nisonen on jälleen palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Hän on viime vuonna kuvannut muotokuvat 12 taiteilijasta, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet Galleria Ortonissa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Marika Mäkelä ihmettelee itseään.

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä: ”Minulle prosessi on aina yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa hiljalleen, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.” 

Nisosen muotokuville on ominaista se, että ne eivät muodosta tyyliltään yhtenäistä, tavaramerkkimäistä ”nisosmaisten” kuvien sarjaa. Ne näyttävät aina pikemminkin kohteiltaan. Nisonen uskaltaa antaa mallinsa viedä prosessia kohti ”sitä hetkeä, jolloin linssin edessä olevan taiteilijan ominaislaatu – tai joku olennainen piirre siitä – tulee näkyväksi”. 

Hienona esimerkkinä on tästä vaikka kuvanveistäjä Pirkko Nukarin muotokuva, jossa sekä veistäjän että valokuvaajan ”ratkaiseva hetki” on kuin yhteen nivoutuneessa suhteessa toinen toiseensa. Nisosen tavoin myös Nukari on tunnettu mestarillisesta tasapainottelustaan äärimmäisen lyhytkestoisten ratkaisevien hetkien tallentajana: hänen veistoksissaan lintu on usein juuri laskeutunut tai lähdössä lentoon. Juuri tällainen herkkä lintuveistos taustallaan Nukari pitää Nisosen kuvassa sormissaan savuketta, jonka ylipitkä tuhka on kuin tipahtamaisillaan. Rauhallisen lepohetken kuva onkin yllättäen täynnä mallilleen ominaista veistoksellista jännitettä! 

***

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.

Ulla Rantanen avajaisissaan.

Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen.

1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 

Rantanen on esiintynyt julkisuudessa harvakseltaan. Uranhoitoa tärkeämpää tuntuu hänelle olevan elämään ja taiteen sisältöihin keskittyminen: ”Olen vuoden 1985 jälkeen tietoisesti vetäytynyt. En ole halunnut pitää näyttelyitä, enkä ole halunnut olla mukana pakkotahtisessa esilläolon ja menestymisen kierteessä.” 

Monet Galleria Ortonissa esillä olleista 2000-luvun litografioista ovat saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta – Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka –, mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa.” 

Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.

***

”En voi vaatia kuvalta mitään”

 

Alkuun taidegraafikkona tunnettu Eeva Tiisala (s. 1952) on hieman paradoksaalisesti laajentanut välinearsenaaliaan sitä mukaa kun kuva itsessään on supistunut. Tiisalan vähäeleiset piirustukset alkavat toisinaan lähestyä pistettä. Myös hänen pieniä pronssivaloksiaan, valokuviaan ja videoitaan leimaa sama minimaalisten tapahtumien maailma.

Alkuun Tiisala kuvasi eläimien kautta elämää, mutta nyttemmin piirustuksen tai pronssiveistoksen kohde on usein ihmistä muistuttava figuuri. 

Eeva Tiisalaa ripustamassa veistoksiaan.

Tiisala piirtää paljon, parasta työaikaa on usein aamuyö. Hänen kuvansa vievät katsojan helposti tunne-elämän alueelle, mutta Tiisala ei kuvaa omia tunteitaan, vaan antaa pikemminkin prosessin myötä kuvan tehdä tunteen. ”Kohtelen kuvaa täysverisenä kumppanina, joka puhuu ja hengittää rinnalla. En voi pakottaa kuvaa. En voi vaatia kuvalta mitään, pikemminkin katson. Seuraan sitä, minne se minua kuljettaa, vie. Mitä se minulle näyttää.” 

Tiisalan teoksissa katsojaa koskettava niistä välittyvä elämän herkkyys, hauraus ja katoavaisuus. Hän ei kuitenkaan piirrä mallista, eikä tee videokamerallaankaan luonnonhavaintoja, vaikka näennäinen aihe olisikin avoimessa maisemassa tai puun lehvistössä: ”Kyse on pikemminkin tunteesta ja mystiikasta. Luulisin, että se mitä piirrän, ei ole niinkään vain näkemisen, vaan sisäisen näkemisen ja kokemisen matkaa.” 

Tiisalan teokset ovat kuin runoja. Lyhyitä ja ytimekkäitä. Niiden suuruus piilee niiden pienuudessa. Niiden voima ei koostu väitelauseista, joilla olisi täsmällinen merkityssisältö tai proosaa muistuttava oikeanlainen rakenne. Niissä ei ole lineaarisuutta, ei kehitystä. Havahtumisen hetkeen liittyvät taideteokset tuovat pikemminkin vain aavistuksen asioiden tolasta. Tiisalan sanoin ”sitä voi herätä, avata silmänsä ja tajuta olevansa hengissä, tajuta elämää uudessa valossa.” Aavistus vie kuitenkin olemisen peruskysymysten partaalle: ”Piirustukseni ovat minulle hirveän syvä todellisuus, se pienin liike on syvin liike, oleellisin liike.” 

Yhdessä kuviensa kanssa Tiisala hakeutuu kohti rakkauden ja lempeyden maailmaa: ”Olen riippuvainen positiivisesta ja liikuttunut ymmärryksestä hetkessä, kun elämän lempeys pystyy kasvamaan ja yltämään koskettamaan ihmiselämän vääjäämättömässä kipeydessä, lohduttomuudessa, tässä merkillisessä ihmisyyden matkassa… ” 

En yritäkään luokitella Tiisalan lajityyppiä. Ei hänkään – kun vetoan sienten luokittelun hyödyllisyyteen, hän vastaa: ”Rakastan lempeää elämää, en luokittelevaa. Ei sieniäkään tarvitse luokitella sen mukaan, onko niillä oikeus olla olemassa tai olla olematta.” 

Japanissa 1600-luvulla kehitetyn haibunin tavoin haluan lopettaa tämän matkakertomuksen runoon. Sanat tulevat Tiisalan kanssa käymistäni keskusteluista, enkä muista – en myöskään välitä – kumman sanoista on kyse: 

piste ja viiva, 

pienin ja syvin: 

kuvan lähteillä

***

 

Elävää ja ylevää

Taidemaalari Heikki Veijola (s. 1967) on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 1998. Hän piti yksityisnäyttelyn Galerie Artekissa jo vuonna 1997, mutta on esiintynyt sen jälkeen harvakseltaan – Galleria Ortonin näyttely on vasta hänen toinen esiintymisensä 2000-luvulla.

Heikki Veijola avajaisissaan.

Veijola on muutenkin hidas maalari, jonka töiden meditatiivinen luonne koskee katsojan lisäksi myös häntä itseään: maalausprosessiin liittyy elimellisesti katsominen. ”Maalatessani katson teoksiani pitkään ja hartaasti, annan ajatuksen kehkeytyä rauhassa. Tosinaan maalaus saa levätä keskeneräisenä sivussa ja odottaa sitä oikeaa hetkeä, jolloin vasta viimeistelen sen.” 

Artekin aikoina Veijoa maalasi ihmisfiguuria – ei kuitenkaan mitään realistista kuvaa. Nyttemmin hän on siirtynyt kokonaan abstraktiin muotokieleen, josta voi hakea korkeintaan tilallisia viittauksia. Veijolan maalausjälki muistuttaa ekspressiivisyyttä, se on väliin roisia ja nopeiden eleiden näköistä fyysistä maalaamista, ja toisinaan hän käyttää mukana valuttamista, mutta epäröisin kuitenkin yhdistää abstraktiutta ja ekspressiivisyyttä kutsumalla hänen tyyliään abstraktiksi ekspressionismiksi. Yhdysvalloissa 1950–60-luvuilla kehittyneen tyylin ominaispiirteitä on kuitenkin Veijolaan verrattuna liikaa suuri koko, ja tietty herooisuus. Veijolan kuvat eivät ole kuvia niistä eleistä ja energiasta, joista ne ovat syntynsä saneet. Häntä leimaa herooisuuden sijaan pikemminkin uskonnollista tunnetta muistuttava nöyryys ja meditatiivisuus. Maalausten rauha ja outo hehkuvuus tuo mieleen jopa ikonimaisia ulottuvuuksia. Ikonien tavoin ne ovat kuin väreihin puettua teologiaa – mutta ilman oppia ja liturgiaa. Ehkä myös ilman jumalaa. 

Veijolan maalaukset eivät sisällä kovinkaan tarkkaa merkityksenantoa; hän itsekin toteaa ”tulkitsevansa niitä eri päivinä eri tavoin”. Ja näin on väistämättä katsojankin laita – satunaisia assosiaatioita lukuun ottamatta. On kuin maalaukset pakottaisivat katsojan katsomaan myös itseään, koska mitään varsinaista avainta ei ole. Ehkä jopa löytämään ylevän – jonka koen olevan yhden Veijolan tavoittelemista virvatulista – itsestään. Ne viittaavat ”tulokseen ponnistuksesta ja yrityksestä saada havainnon ja mielikuvien piiriin jotakin, joka ei mahdu siihen tai rikkoo sen”, kuten emeritusprofessori Erkki Vainikkala on ’ylevän’ käsitteestä todennut. 

Jossain Veijolan teoksissa olen havaitsevinani juuri tuon mahtumattomuuden sekä rikkomisen tietoisia pyrkimyksiä, mikä tekee maalauksista myös elävämpiä. Mieleeni tulee yhdysvaltalaisen taidemaalari Mark Rothkon sanat omista teoksistaan: ”Taiteeni ei ole abstraktia, se elää ja hengittää.” 

Eiköhän Veijolan taide ole juuri sellaista, vaikka hän todennäköisesti ei itse niin tohtisi sanoakaan? 

***

 

Arkkiatrin vaivaisukot

Arkkiatri Risto Pelkonen on tullut tunnetuksi arvokkaasta lääketieteellisestä työstään, mutta hän on jo kymmenisen vuotta kunnostautunut myös kansantaiteen alueella. Rakastettu ja kunnioitettu terveysasiantuntija on aina ymmärtänyt taiteen merkityksen hyvinvoinnille ja terveydelle. 

Arkkiatrin ukkoja.

Galleria Ortonin piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot ry:n järjestämä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely innosti näyttelyn toisena suojelijana toimineen – toisena toimi emerituspiispa Eero Huovinen – arkkiatrin paneutumaan uusissa kaarnaveistoksissaan myös vaivaisukkoihin. Puukolla syntyi joukko miniatyyriukkoja, jotka pitävät vanhojen ukkojen sanomaa yllä. Arkkiatrin omin sanoin: ”Niin siinä sitten kävi, että taas jouduin kaarnan koukkuun ja aloin omalla tavallani veistää vaivaisukkojen, vaivaisakkojen ja samalla asialla olevien lasten hahmoja.” 

Ortonin pääaulassa avattiin huhtikuussa 2014 Galleria Ortonin järjestämä kaarnaukkojen vitriininäyttely, joka on avoinna toistaiseksi. Mukana on myös arkkiatrin valokuvia veistoksista.

***

Salvelan kesä V

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat ovat ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia.

 Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä. 

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki aina hänkin. Teemu Saukkosen, Marika Mäkelän ja Leena Luostarisen (1949–2013) jälkeen vuorossa Salvelan kesä V:ssä oli nuori mutta jo osaava ja paljon aikaa Tattarisuon kiviveistämöllä viettänyt Laura Könönen.

Laura Könönen, A Heart, 2014.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin tuotantoa. 

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.” 

Tapani Tamminen työhuoneellaan valikoimaa tekemässä.

Kolmas mittava deponointi tapahtui alkuvuodesta 2014, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012 (Ulla Åströmin ja Tapani Tammisen kokoelma). Orton Oy:n toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 

Varsin mittava (122 x 244 cm) oli myös vuonna 2014 deponoitu yksittäinen teos: Markku Pääkkösen hieno öljyväristä, mehiläisvahasta ja kivestä tehty maalaus Korkealle sarjasta Taivaitten sinet (1996). 

***

  

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka.

Hannu Siren, Tie, 1978.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi. 

Vuonna 2014 veistospuiston kylkeen nousi vielä yllättävä lisä, kun Make Your Mark Galleryn ryhmänäyttelyn yhteydessä puiston kupeen betoniset ilmastointipömpelit saivat katutaiteen ulkoasun. Graffitit tekivät kansainvälisestikin maineikas EGS ja seniorikansalaisten graffitiryhmä SixFive Cru.

Julkaistua 453 & Näyttelykuvia 859: "Voimakkaita liikkeitä, elämää..."

Maanantaina oli riemukas päivä ja ilta. Ulla Rantanen (s. 1938) hyppäsi jo 1990-luvun lopulla pois taidemaailman oravanpyörästä eikä ole liiemmin harrastanut uranhoitoa ja esilläoloa sen jälkeen. Olinkin varsin onnellinen, kun sain houkuteltua hänet pitämään näyttelyn (30.9.–25.10) Galleria Ortonissa. Tämä taitaa laskujeni mukaan olla hänen kolmas helsinkiläinen yksityisnäyttelynsä 17 vuoteen.

Sunnuntaina ripustettiin:

Maanantaina juhlittiin avajaisia, ja onneksi Ulla tarttui myös mikrofoniin ja kertoi työstään:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille lyhyen taiteilijaesittelyn:

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.

 Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen. 

1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 

Galleria Ortonissa nyt esillä olevat 2000-luvun litografiat ovat monet saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta (Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka), mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa”, totesi Rantanen vuonna 2006 pitäessään edellistä yksityisnäyttelyään Helsingissä. 

Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.

Julkaistua 166: Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Yritän taas kuroa kesän aikana syntyneitä rästejä umpeen. Toukokuun viimeinen päivä julkaistiin Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolun opaskirjanen, jonka tekstit olen kirjoitanut. Projekti alkoi jo viime marraskuussa, jolloin vietin yönkin kylpylässä kartoittaessani kahden päivän ajan seinillä riippuvia lukuisia maalauksia, joita paljastui aina lisää vähän joka toisen nurkan takaa. 

Tällainen on nyt sitten lopputulos:

Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Johdanto
Miina Sillanpään Säätiön omistaman Siuntion Hyvinvointikeskuksen laaja taidekokoelma on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus suomalaista aikalaistaidetta lähinnä 1970–80-luvuilta, jolloin kokoelman pääosa on hankittu. Mukana on myös jonkin verran hieman vanhempaa taidetta sekä joitain uudempia hankintoja.

Kokoelmaa leimaa hienostunut, modernismiin, abstraktioon ja erityisesti konstruktivismiin päin suuntautunut ilme. Konstruktiivisessa taiteessa korostuvat teoksen rakenneosat ja niiden tuottamat esimerkiksi rytmiin, tasapainoon, symmetriaan liittyvät elementit.

Hyvinvointikeskuksen kokoelmassa kannattaa myös kiinnittää huomiota naistaiteilijoiden suhteellisen runsaaseen osuuteen, mikä toki sopiikin Miina Sillanpään (1866–1952) henkeen. Toinen merkillepantava seikka on muutamien hienojen mutta suotta sivuun jääneiden taiteilijoiden tuotanto. Siuntion kokoelmassa ei näin ollen ole pelkästään taattua ja turvallista taidetta vaan myös monelle taiteenystävälle jopa ihan uusia löytöjä tai aiheellisia muistutuksia taiteemme lähimenneisyydestä ja taidehistorian muistin aukoista.

Teokset: Pääaula

Pääaulaa dominoi sisäänkäynnin puolelta professori ja kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen (1917–1996) Miina Sillanpään pronssireliefi, joka on kuin mitalin etusivusta eli averssista suurennettu suurikokoinen Miina Sillanpään pronssireliefi. Tukiainen on tunnettu monista julkisista veistoksistaan, kuuluisimpana tietysti Mannerheimin ratsastajapatsas (1960) Helsingissä. Hän myös muovannut abstraktin ja hieman ristiriitaisiakin ajatuksia herättäneen Miina Sillanpään muistomerkin Soihtu (1968) Helsingin Tokoinrantaan. Lukuisten monumenttiensa lisäksi Tukiainen tunnetaan yhtenä suomalaisen mitalitaiteen keskeisimmistä nimistä.

 Mauri Favén, Karelia-triptyykki (1965–68).

  

Taaempana aulassa, alas laskeutuvien portaiden vieressä, sijaitsee yksi hyvinvointikeskuksen merkittävimmistä taideteoksista. Suurikokoinen ja väreiltään erittäin vahva triptyykki eli kolmiosainen teos, öljymaalaus Karelia (1965–68) on yksi professori ja taidemaalari Mauri Favénin (1920–2006) 1960-luvun päätöistä. Se asettuu tyylillisesti aikaan, jolloin informalismi oli suomalaisen nuoren taiteen keskeisimpiä suuntauksia. Informalismissa oli kyse vapaasta ilmaisusta, jossa hylättiin ankarat geometriset tai konstruktiiviset muodot. Favén oli tämän liikehdinnän eturintamassa ja kuului myös ns. maaliskuulaisiin, vapaamuotoiseen 1960-luvun ryhmittymään jossa vaikutti iso joukko samoin ajattelevia kollegoita – muiden muassa Kauko Lehtinen, Jaakko Sievänen, Laila Pullinen ja Kain Tapper. Favén itse on todennut informalismiin siirtymisestään Taide-lehdessä (1963): ”Kaikki realistiset, impressionistiset ja niihin verrattavat ilmaisut tuntuivat riittämättömiltä; ne eivät antaneet tarpeeksi. Ja siirtyminen konstruktiosta vapaampaan tuli eräänlaisena tarpeena. Kun olin aikani harrastanut tuota tiukkaa konstruoimista ja varsin pitkälle ajateltua tai laskelmoitua työtä, rupesi tuntumaan, että kuva-ainekset tunkevat liiaksi esiin, ovat liian ehdottomia.”

Aulassa on Tukiaisen reliefin lisäksi myös kaksi veistosta. Ulko-oven lähellä sijaitsee kuvanveistäjä Erkki Kannoston (s. 1954) Palkintokukkia (2000). Pronssiveistos kuuluu sarjaan, jossa Kannosto on käyttänyt mallina vanhoja valokuvia. Hän kiinnitti huomiotaan siihen, miten monessa kuvassa päähenkilö on ottanut kuvaan mukaan rakkaudella ja ylpeydellä kasvattamiaan kukkia. Kannosto on muutenkin tunnettu arkisten ja pienten asioiden juhlistajana. Toisaalta hän on tehnyt myös useita julkisia veistoksia, joista yksi suurimmista on Lahden Punavankien muistomerkki (1978). Hyvinvointikeskuksen aulan takaosassa sijaitsee tämän vaikuttavan monumentin yhden naishahmon terrakottasta valmistettu pää, tutkielma vakavuutta ja luottamusta henkivästä työläisnaisesta. 

 Erkki Kannosto, naisfiguuri Lahden punavankimuistomerkistä (1978).

Kannoston palkintokukkien kanssa omaa vuoropuheluaan käy aulan toinen öljymaalaus, Anitra Lucanderin (1918–2000) Morsian, joka myös pitelee sylissään kukkakimppua – tosin melko viitteellistä. Hienostuneena modernistina ja herkkänä värimaalarina tunnettu Lucander oli yksi abstraktin taiteen esitaistelijoista Suomessa. Lucanderin yhteydessä on puhuttu esimerkiksi ”henkistyneestä väreilystä” (kriitikko Hannu Castrén), mikä välittyy hyvin tästä myöhäisemmän kauden teoksestakin.

Naulakon läheisyydessä voimme aloittaa tutustumisen hyvinvointikeskuksen runsaisiin grafiikankokoelmiin. Taidegraafikko Erkki Hervon (1924–1994) kolmen teoksen puupiirrossarja (8-74, 10-74, 18-74) – Hervolla oli usein tapana nimetä teoksensa vain numeroimalla ne vuosittain – vuodelta 1974. Pitkän opettajanuran Taideteollisessa korkeakoulussa suorittanut Hervo oli yksi suomalaisen puupiirroksen mestareista ja myös kehittäjistä – hän muun muassa paneutui syvällisesti japanilaiseen puupiirrosperinteeseen, jota hän yhdisti omaan abstraktin muotokieleensä. Hervo itse nimitti itseään ”puupiirrosmaalariksi”. Hän kirjoitti eräässä näyttelyluettelossa vuonna 1981: ”Työskennellessäni on puupiirroksen ajattomuus minulle eräänlaisen haasteena. Siinä yhtyvät ikivanha käsityötaito ja nykyaikainen ilmaisu. Puupiirroksessa on parhaiten säilynyt vuosisatoja vanhan käsityön luonne – veitsi ja sivellin.”

Naulakon lähellä on myös vaikuttava kahden graafisen vedoksen ryhmä (1983, 1992) professori ja taidegraafikko Ulla Rantaselta (1938). Rantanen kuului aikoinaan Favénin tavoin maaliskuulaisiin. Hänen teoksissaan on usein elementtejä, jotka kytkevät ne luonnon havainnointiin ja maisemaan. Itse hän on kirjoittanut osuvasti 1980-luvulla: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi. Käyttäessäni luontohavaintoja kuvataiteellisen työskentelyni lähtökohtana ei ensisijaisena pyrkimyksenä voi olla objektiivisen havainnon välittäminen katsojalle, vaan niiden subjektiivisten tunteiden esilletuominen, joita en edes tiedosta.”

Rantasta vastapäisellä seinällä on hieno esimerkki siitä, miten erilaiset lajityypit luontuvat usein erityisesti kuvanveistäjiltä, jotka ovat esimerkiksi usein myös virtuoosimaisia piirtäjiä. Useita julkisia teoksia toteuttanut kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) osoittaa Meri-sarjansa (1976) kolmella graafisella vedoksella, miten raskaan muodon taitaja osaa myös käsitellä kevyempiä elementtejä ja väriä.

Matkalla kohti hoitoaulaa on vielä yksi graafinen vedos, akateemikko ja taidemaalari Sam Vannin (1908–1992) serigrafia vuodelta 1978. Tämä kohtuullisen myöhäinen teos kertoo siitä, miten abstraktin taiteen ehkä merkittävin esitaistelija Suomessa löysi abstraktien teemojensa maailmasta vielä pitkän urankin jälkeen tuoreen tuntuisia haasteita ja kuinka analyyttisissäkin töissä oli aina mukana herkkyyttä ja runollista ilmaisuvoimaa.

Teokset: Hoitoaula

Hoitoaulassa katse kiinnittyy ensimmäisenä taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) isokokoiseen öljymaalaukseen Lentävät laatikot (1970), joka on epäilemättä yksi kokoelman helmistä. Osipow löi itsensä läpi 1960-luvulla pop-taiteilijana. Lentävät laatikot henkii vielä pop-kautta mutta sisältää myös konstruktiivisia elementtejä. Osipow onkin pitkällä urallaan tullut tunnetuksi siitä, miten tyylillisesti erilaisiin maailmoihin hän uskaltaa tunkeutua. Usein myös sellaisella huumorilla, josta käy ilmi maalarin vapaus maalata ihan mitä huvittaa. Osipow on maalauksiinsa liittyen kerran siteerannut Gustav Frödingin runoa ’Taideteoria’ (1897):

Näin mä maalaan, Donna Bianca,

Näin se on musta hauskaa!

Jos joku kysyy, Donna Bianca,

Sano: ”Niin se tykkää tehdä!”

Ei taiteenkaan siis aina niin kuolemanvakavaa tarvitse olla.

Ja kuvataiteilija voi todellakin valita aiheensa mistä tahansa. Tämän on osoittanut yksi taidegrafiikkaamme kaikkien aikojen suurimmista nimistä, professori Pentti Kaskipuro (1930–2010). Hänen kuusi hoitoaulassa sijaitsevaa graafista vedostaan (Muna, Kukat, Porkkanat, Limppu, Sipulit ja Silakat) vuosilta 1978–79 kuvaavat arkisia ruokatavaroita, jotka oudossa metafyysisessä olomuodossaan nousevatkin suorastaan elämää suuremmiksi mietinnän kohteiksi. Taidehistorioitsija Hanna Johansson on osuvasti todennut, että näissä tavallaan hartaissa tutkielmissa ”Kaskipuro saa maailman vähäpätöisyydet hohtamaan”.

Käytävässä matkalla kohti Day Spata on esillä Mauri Favénin öljymaalaus Rusiha (1987). Myöhemmässä vaiheessa monia tyylisuuntia estottomasti kokeillut Favén maalasi väliin miltei yksiväristä pintaa, jonka tekniikka muistutti jota hieman erästä impressionismin suuntausta, pointillismia. Tällaista ”täplillä maalaamista” ei juurikaan ole tehty suomalaisessa abstraktissa taiteessa.

Teokset: Day Spa

Day Spassa katsojan ottaa vastaan taidemaalari Marjatta Sarasalon (s. 1930) aiheeseen sopiva öljymaalaus Kylpijät (1980). Sarasalolle ominaisesti teoksessa ihmisfiguuri yhdistyy miltei abstrakteihin värikenttiin raikkaasti mutta varsin hienostuneesti.

Samaa hienistuneen ja raikkaan välistä linjaa jatkaa kaksi Mauri Favénin öljymaalausta, Ultra (1987) ja Roher (1987), jotka vahvistavat jo Day Spahan johtaneesta käytävästä tuttua linjaa.

Day Span hillitty ja myös temaattisesti osuva ilme saa jatkoa myös kahden Pekka Wallianderin (s. 1948) öljymaalauksen muodossa. Alkutila Vesi i & II (1990) ovat hieman ristiriitaisesti kuin abstrakteja näköismaalauksia vedestä ja sen läpinäkyvyydestä. Walliander onkin niitä harvoja suomalaisia maalareita, jotka ovat pitäneet yllä valokuvantarkan realismin, ns. fotorealismin perinteistä Suomessa. Samalla hänen teoksissaan on kuitenkin voimakas, vähän runollinenkin aineettomuuden tuntu. Peruselementtien lisäksi Wallianderia kiinnosta hänen omien sanojensa mukaan ”laaja ajallinen perspektiivi”.

 Pekka Wallianderin vedenalaista maailmaa.

Varsinkin tekstiilitaiteilijana ja esimerkiksi ryijytaiteen uudistajana tunnettu Maija Lavonen (s 1931) ei ole koskaan vierastanut uusien taiteenlajien haasteita. Hänen neljä laminoitua silkkipainotyötään – Merenranta, Rantaviiva, Maa-meri-taivas ja Harmaa horisontti – vuodelta 1977 istuvat hienosti sekä teemoiltaan että värimaailmaltaan Day Span rauhallisiin ja keskittyneen hiljaisiin tunnelmiin.

Varsin vähäeleinen ja hienostunut on Day Span käytävän viimeinenkin teos, taidemaalari Aarno Salosmaan (1941–2008) sekatekniikalla toteutettu Sommitelma (1979). Salosmaalla oli tapana kokeilla erilaisia materiaaleja ja pintaratkaisuja herkissä ja sangen esteettisissä teoksissaan. Kertovaa sisältöä niissä ei juurikaan ole mutta rauhallisuudessaan voimakasta tunnetta sitäkin enemmän. Myöhemmässä vaiheessa uraansa Salosmaa teki yllättävän ratkaisun ja siirtyi miltei kokonaan videotaiteilijaksi.

Teokset: Allasosasto

Day Spasta palataan hoitoaulaan ja kuljetaan rappusia alas kohti saunaosastoa. Käytävällä on taidemaalari Pertti Summan (s. 1946) viiden pienen akryylimaalauksen sarja Päivän nousu (1980). Teoskokonaisuus on hyvä esimerkki siitä, kuinka taidemaalari voi lähestyä aiheitaan sarjallisesti, tutkien erilaisia vaihtoehtoja sekä värien vuorovaikutuksen että sommittelun suhteen ja kasvattaen teemaa ikään kuin orgaanisesti.

Eino Ruutsalon kineettinen valolaatikko.

Pienellä syrjähypyllä mennään käytävälle, jossa sijaitsee, yksi Hyvinvointikeskuksen ehdottomista helmistä, monipuolisen kuvataiteilija Eino Ruutsalon (1921–2001) sähkömoottorilla varustettu kineettinen valolaatikko. Valolaatikon yhdeksässä osassa väri ja valot leikittelevät kiehtovassa ja miltei hypnoottisessa vuorovaikutuksessa. Käytävällä on myös esillä teosta varten tehtyjä konstruktiopiirustuksia, jos haluaa tutustua teoksen toimintaperiaatteeseen. Ruutsalo tunnettiin sekä taidemaalarina että varsinkin myöhemmin kokeellisten elokuvien tekijänä. Hänen huikeasta monipuolisuudestaan kertoo sekin, että toisessa maailmansodassa hän toimi hävittäjälentäjänä, mistä kertoo hänen muistelmateoksensa Tiiksjärven ilmataistelijat (Tammi 1995). Ruutsalo on itse kirjoittanut työnsä tavoitteista 1980-luvun lopulla: ”Halusin paloitella, jakaa, rakentaa tai sommitella, mutta nyt aivan toisista, vapautuneemmista lähtökohdista, joissa pyrin antamaan henkisille liikkuvuudelle (henkiselle liikkeelle) keskeisen sijan.”

Uusia teknikoita on myöhemmin omana aikanaan soveltanut rohkeasti Maija Lavonen, jonka moniosainen valokuituteos Valokäytävä (2008) luon käytävälle oman miltei maagisen tunnelmansa. Lavonen on urallaan ollut aina kiinnostunut teostensa suhteesta arkkitehtuuriin, niiden sijoittamisesta erilaisiin tiloihin ja valaistusolosuhteisiin ja on kyennyt luomaan näin varsin voimakkaita tunnelmia.

Teokset: Alatalo

Alatalon portaikossa odottaa kaksi hienoa naistaiteilijaa, jotka eivät kuitenkaan ole olleet kovinkaan paljoa parrasvaloissa. Virolaissyntyisen taidemaalari Milla Siim-Kaasisen (s. 1938, tunnetaan myös varhaisemmalla nimellään Ludmila Siim) öljymaalaus Parveke (1982) on hieno tutkielma urbaanista maisemasta, jossa eri historialliset kerrokset käyvät leikkiään modernien rakenteiden kanssa. Siim-Kaasinen loi ennen Suomeen muuttoaan jo vakiintuneen uran Virossa, mistä kertoo sekin, että hän esiintyi isolla näyttelyllä Viron taidemuseossa Kumussa vuonna 2011.

 Milla Siim-Kaasisen urbaania maisemaa.

Taidemaalari Sisko Riihiaho (s. 1925) on puolestaan harvinainen konstruktivistinen naispuolinen maalari, jonka töissä on sekä ankaraa analyyttisyyttä ja tarkkuutta että myös oma runollinen ulottuvuutensa, kuten akryylimaalaus Korttitalo (1981) osoittaa. Riihiaho on 1970-luvulla perustetun ja edelleenkin aktiivisesti toimivan, taidetta ja tekniikkaa yhdistävän klassisen Dimensio-ryhmän jäsen. Hän on todennut omasta työskentelystään eräässä 1980-luvun haastattelussa: ”Aiheet kasvavat piirtäessä. Käyttämällä viivaa olen saanut tiettyjä osia ulos, näin teoksissa on syvyyttä ja reliefintuntua. Tämä on tällaista ajatustyötä.”

Portaikon seuraavalla tasanteella voimme – kuten Maija Lavosenkin kohdalla – miettiä taideteollisuuden ja ”puhtaamman” taiteen välistä harmaata aluetta. Professori ja keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström (s. 1938) tunnetaan Arabian suunnittelijana jo vuodesta 1962. Iso seinälaatta Satamaan on kuitenkin hieno näyte hänen uniikkitöistään, joita suomalaiset ovat jo kauan tottuneet ihailemaan rakastamaan – kuten hänen useita lastenkirjojaankin jo 1970-luvulta lähtien.

Portaikossa on monipuolisena kuvataiteilijana tunnetun akateemikko Ernst Mether-Bogströmin (1917–1996) serigrafia. Mether-Borgström oli tunnettu konstruktivisti, mutta hän ei ollut mikään ankara dogmaatikko, vaan hänen töissään saattoi olla myös figuratiivisia elementtejä ja usein myös tiettyä kepeyttä ja leikkisyyttä, joka loi hänen töilleen optimistisen ja toisinaan hilpeänkin tunnelatauksen.

Alatasanteella esiintyy vielä yksi suomalaisen konstruktivismin tukijalka, taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941). Hänen serigrafiansa Näky – Pieni ele I (1988) on hyvä esimerkki siitä tarkkuudesta ja täsmällisyydestä, jolla taiteilija voi saada värikontrastit ja valöörierot leikkimään omaa leikkiään lopulta aika runollisella ja vaikeasti selitettävällä tavalla. Tällainen taide ei kuitenkaan vaadi mitään erityistä tulkintaa tai ymmärtämistä – avoin mieli riittää kokemuksen ehdoksi.

Talvipuutarhaan johtava käytävä muodostaa monipuolisen käytävägallerian.

Käytävän aloittaa taidemaalari Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) kolmen mustaliitupiirustuksen sarja vuodelta 1978. Inre fångenskap, Hoppas någon är hemma ja Är hjärtat på rätt ställe ovat Weckmanille ominaisesti kirjallisia ja filosofissävyisiä töitä, joissa maalaus ja piirustus sekoittuvat keskenään kuten kuva ja sanakin. Ja vaikka Weckman olisikin teoreetikko – onhan hän yksi ensimmäisistä Kuvataideakatemiasta väitelleistä tohtoreista (2005) – on hänessä samalla jotain kujeilevaa ja anarkistista.

Nykyään Etelä-Espanjassa asuva taidemaalari ja -graafikko Pekka Ryynänen (s. 1949) on konstruktivisteistamme epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia. Litografiat Nimetön I (1988) ja Joutsenlampi (1991) ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”.

Taidemaalari Sakari Marilan (s. 1945) väri-ilottelu muistuttaa osin vanhaa tuttua impressionismia ja välimerellistä värimaailmaa, mutta ilmaisun takana on useimmiten tavoitteena vielä suurempi värien ja valojen symbolimaailma. Kun haastattelin Marilaa jokin vuosi sitten, hän itse totesi, että hänen ”intohimonsa elämässä ja työssä on löytää se valo, joka ihmisessä on”.

Taidemaalari Marika Mäkelä (s. 1947) tunnetaan huumaavan voimakkaan ekspressiivisenä värimaalarina, joka on uskaltanut sekoittaa teoksiinsa myös erilaisia materiaalikokeiluja – muun muassa lehtikultaa ja vaikkapa reliefimäisen puupohjan käyttöä. Aivan vastaavasti hänen graafiset lehtensä – kuten tämä vuodelta 1983 oleva litografia – osoittavat kokeilunhalua, jolla hän asettaa luottopainajansa aina uusien haasteiden eteen. Oli tekniikka mikä hyvänsä, on töiden tunnelma aina vahva.

Turkkilaissyntyisen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttaneen taidegraafikko Melek Mazicin (s. 1956) teosten lähtökohtana on usein orgaaninen luontoaihe, joka kuitenkin kasvaa hänen käsissään aivan uusiin runollisiin ulottuvuuksiin, joiden kohteena onkin luonnon kuvaamisen sijaan jonkinlaisen meditatiivisen hetken saavuttaminen. Juuri tällainen on hänen viisiosainen carborundum/kuivaneula- sarjansa Memories and Forms (1992). Hänen omien sanojensa mukaan: ”En kutsu teoksiani maisemiksi tai kukiksi. Ne ovat mielentiloja, joissa katsoja rakentaa oman maailmansa. Yritän oikeastaan luoda sellaisen tyhjän tilan, arvoituksen, jonka katsoja pystyy täyttämään omilla ajatuksillaan. Jos olen saanut ihmisen pysähtymään ja löytämään oman ajatusten ja tunteiden tilan, olen onnistunut.”

Galleriakäytävän viimeinen taiteilija on Lallukan taiteilijakodissa asuva ja edelleenkin aktiivisesti työskentelevä grand old man, professori taidemaalari Lauri Ahlgrén (s. 1929). Hänen kaksi serigrafiaansa (1979) ovat hienoja esimerkkejä siitä tavasta, jolla hän yhdistää vapaata muotoa ja matemaattista ankaruutta. Ahlgrén kytketään usein suomalaiseen 1960-luvun vapaaseen muotoon ja informalismiin, mutta kyllä Ahlgrénilla on aina ollut lukkarinrakkaus myös ”kovempaa” matematiikkaa tai systematiikkaa kohtaan. Näiden avulla hän osaa virittää teoksiinsa aina voimakkaan tilavaikutelma sekä tietyn soinnin ja rytmin. Siksi hän on myös taidokas monumentaalisen koon tekijä, mikä näkyy myös useiden kirkkojen lasimaalauksissa – laji jonka melko harvinainen suomalainen taitaja Ahlgrén myös on.

Talvipuutarhassa on yksi sangen kiinnostava maalaus. Lahdessa vaikuttaneen taidemaalari ja -graafikko Antti Ukkosen (1948–1994) komea öljymaalaus (1977), joka monen muun Hyvinvointikeskuksen kokoelmin kuuluvan taiteilijan tavoin oli pitkään Dimensio-ryhmän jäsen ja myös voimakkaasti vaikuttanut opettaja sekä Lahden taideinstituutissa että Taideteollisessa korkeakoulussa. Ukkosen työssä näkyy hyvin se, miten teos voi kyseenalaistaa tilahavaintoja ja luoda ihan omanlaisiaan uusia rytmejä.

Kun talvipuutarhasta palataan pääaulaan suorinta tietä, on alakerroksen käytävällä Maija Lavosen valoteoksen jälkeen vielä yksi suurikokoinen litografia. Taidegraafikko Kuutti Lavosen (s. 1960) – Maija Lavosen pojan – koskettava ihmisfiguuri Marittima (2008) on Lavoselle tyypillinen herkkä ihmisfiguuri, jossa näkyy monivuotinen tutkimustyö renessanssin ja barokin taiteen kanssa. Lavosen usein melankolisissa hahmoissa puhuu kuitenkin ennen kaikkea ajaton ja yleisinhimillinen ihmisyys. Vuonna 2009 Lavonen oli paljon julkisuudessa, kun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon mittavat maalaukset valmistuivat. Lavosen kanssa yhteistyötä tehnyt toinen kirkkomaalari oli taidemaalari Osmo Rauhala.

Kuvataiteen kohteena on ihminen ollut perinteisesti se suurin koetinkivi, kun taiteilijan laatua on arvioitu – ihminen erityisenä ja ihminen yleisenä. Onkin varsin osuvaa, että Hyvinvointikeskuksen taidepolku päättyy ihmiseen, joka vastaavasti joutuu hakemaan ideaaliaan yksityisen ja yleisen välimaastossa.