Onnea itselleni

Huomasin, että blogini täytti eilen kuusi vuotta. Tilastoa: 1661 postausta, 1341 kommenttia, hillottuna 755 muualla julkaistua juttua, 1030 näyttelykäyntiä raportoituna, 2124 taiteilijaa jollain viisiin kommentoituna, 874 421 latausta, päivittäinen keskiarvo 404.
Ahkera olo, paitsi niiltä osin, etten ole liki vuoteen jaksanut kunnolla raportoida näyttelykäyntejä, mistä pyydän anteeksi. Töitä on ollut vähän liikaa, mutta nyt hieman hellittää, kun sain viime viikolla pari isompaa kirjaprojektia kasaan. Yritän parantaa tapojani. Kiitos kannustuksesta.

Tässä taiteellinen näkemykseni Teemus Saukkosen (s. 1954) tuoreemmasta tuotannosta. Vierailin työhuoneella 31.3. Ihan muuten vain.

 Pirkko Nukari (s. 1943) veistoksensa kanssa. Joitain veistoksia on luontevinta pitää käsissä. Sitä paitsi Pirkko itse on sitä mieltä, että pronssia voi ja pitää kosketella – hiki on hyvä patinointiaine. Pirkosta kirjoittamani kirja on paraikaa hyvissä käsissä taitossa – Timo Setälällä (s. 1958). Ilmestyy kesäksi.

On tää aika hauskaa duunia, vaikka joskus väsyttääkin.

Näyttelykuvia 694: Mikä helvetin veroilmoitus?

Sunnuntaina ripustimme Galleria Ortonin kesänäyttelyn, josta näyttää tulleen jo aito perinne, koska kyseessä oli jo kolmas Salvelan kesä (4.–29.6.). Vakiojengin – Jorma Hautala (s. 1941), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Kujasalo (s. 1946), Tapani Mikkonen (s. 1952), Matti Nurminen (s. 1947), Matti Peltokangas (s. 1952), Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Roi Vaara (s. 1953) lisäksi kutsuttuna vieraana oli Teemu Saukkonen (s. 1954) Tampereelta. Ja kun porukka on näin kokenutta, ei näyttelyn ripustaminen ollut kovin työlästä – paitsi ehkä joiltain osin, koska Nurmisen kivillä on taipumus painaa, kuten Peltokangaskin huomasi:

Hautala ja Kauhanen olivat nopeasti seinällä...

... mutta Pajulahdella riitti naputtelemista näissä sikariboxeihin tehdyissä pigmenttitutkielmissa.

Avajaiset odottavat tänään, ja palaan vielä asiaan. 

*** 

Ja kun kerran Alaston kriitikko yritän olla, niin kerrottakoon kriitikon arjestakin rehellisesti jotain. Siivosin avaamatonta postia, ja huomasin, että veroilmoitus oli jo liki kuukauden myöhässä. Kenkälaatikko tyhjäksi sohvalle, ja sunnuntai-illan hupi oli tällaista:

Julkaistua 307: Salvelan kesä III

Tuli tänä aamuna rustattua yksi tiedote:

Salvelan kesä III

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 4.6. – 29.6.2012 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo kolmatta kertaa. Kesätauon jälkeen näyttelyyn ehtii tutustua vielä 30.7.–3.8. ennen kuin syyskausi uusine taiteilijoineen alkaa.

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara. Jottei verenvähyys pääsisi iskemään, päätettiin viime vuonna aloittaa uusi perinne: joka vuosi kutsutaan mukaan joku henkisesti läheinen vieras. Tänä vuonna vuorossa on myös Galleria Ortonissa esiintynyt tamperelainen taidemaalari Teemu Saukkonen.

Viime vuonna Salvela II:ssa tarvittiin voimaakin, kun Matti Nurmisen veistoksia ripustettiin. Vasemmalta Seitsalo, Nurminen ja Pajulahti.

Juhani Harrin ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Pöytäseurue on vuosien mittaan laajentunut, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat pystyneet seuraamaan taidemaailmamme virtauksia.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Sairaala Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala.

Kesänäyttelyn on kuratoinut taidekriitikko Otso Kantokorpi, joka jo viime vuonna päätti, että ei kaiken tarvitse aina olla niin ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman mitään ulkoisia paineita.

Näyttelykuvia 662 & 663 & 664: Viime hetkellä

Olen miltei koko viikon istunut Suomen valokuvataiteen museon kirjastossa ja penkonut Polaroid-historiaa. Ja meinasipa käydä huonosti. Olen koko ajan myös ollut menossa Timo Kelarannan (s. 1951) näyttelyyn Outo rakkaus (1.2.–29.4.), kun yhtäkkiä huomasin, että sehän ei pitkään enää jatku. Niinpä sitten sinne viettämään ruokatuntia:

Kelaranta on hieno kuvaaja, jota on luonnehdittu minimalistiseksi. Ja näin varmaan osin onkin, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi käyttää moista määrettä ja lokeroa. Kelarannan kuvia leimaa kuitenkin sellainen runollisuus, että sitä on vaikea yhdistää minimalismin tiettyihin perusulottuvuuksiin. 

En tiedä onko tämä vähän kerettiläistä, mutta minulle tulee Kelarannan kuvien edessä vähän samanlainen olo kuin taidemaalari Juhana Blomstedtin (s. 1937–2010) töitä katsellessani. Niissä yhdistyy tarkkuus, ankaruus ja runollisuus käsittämättömän hienolla tavalla. Toisin kuin minimalismi, ne ovat voimakkaasti merkistysisältöjä luovia, toisinaan kulttuurihistoriallisia tai kirjallisia tarttumapintoja, mutta ne jättävät tarinansa aina hyvin viitteellisiksi eivätkä houkuttele liiallisiin tulkintoihin. Ne ovat aina myös nimenomaan visuaalista runoutta.

Siltatyöt, 1994.

Näyttely on siis vielä viikon päällä. Menkää ihmeessä käymään, jos olette vähääkään kiinnostuneita suomalaisesta valokuvataiteesta tai ylipäänsä kuvataiteesta. Tässä on tarjolla selkeästi yksi nykyklassikko.

***

Museolla on myös tarjolla ihan toisenlaista valokuvaa. Nuorena kuollut toimittaja ja valokuvaaja Karl-Gustav Roos (1937–1976) kuvasi ihmislähtöistä dokumenttikuvaa sekä Helsingissä että myös Sisiliassa, josta kertova kirja jäi kuitenkin julkaisematta. Helsingistä hän onneksi sai aikaan kirjan Ihmisten Helsinki (1961, Jörn Donnerin tekstit). Näyttelyssä Mafia, Marimekko, Mannerheim (1.2.–29.4.) on tarjolla sekä Roosin dokumenttityyppistä materiaalia että myös Marimekolle tehtyä mainoskuvaa:

Onhan nämä retromuotijutut ihan hauskoja, mutta kyllä juuri se dokumentaarinen aines on niin vahvaa, että pelkästään sen vuoksi kehotan museomatkalle. Jos Helsinkiä rakastaa, rakastaa tätä näyttelyä.

Helsinki 1956–58.

*** 

Ja sitten vielä päivän päälle toiselle puolelle kaupunkia. Galleria Sculptorissa oli Hilda Kozarin (s. 1964) näyttely Aistipaja (18.4.–6.5.):

Kozari on harvoja suomalaisia moniaistisuuteen vetoavia taiteilijoita, joka on käyttänyt teoksissaan myös hajuja ja tuoksuja. Nyt hän on ollut tekemisissä näkövammaisten kanssa, ja on lisännyt elementteihinsä myös pistekirjoituksen. Tosin täytyy sanoa, että pistekirjoitus, jonka vieressä luki, että "taideteokseen ei saa koskea" tuntui vähän absurdilta – lieneekö vahinko, vitsi tai yksi kokemisen elementti lisää. No tankkasin minä pistekirjoitusaakkostosta, että tässä lukee "terve":

Tätä täytyy miettiä. Ja mietinhän minä, koska olen kirjoittamassa näyttelystä vielä tänään lyhyttä juttua Kauppalehteen. Palaan siis asiaan.

***

Ja ehdin minä vielä piipahtamaan ravintolassakin. Ravintola Salven henkilökunta oli juuri saanut Galleria Ortonin kanssa järjestettävän kesänäyttelyn t-paidat. Salvelan kesä toimii nyt siis jo kolmatta kertaa. Tänä vuonna kantajengin kutsuma vieras on Tampereelta asti, Teemu Saukkonen (s. 1954):

Vasemmistosoluun pyrkimässä

Taide-elämämme on viime vuosina politisoitunut voimakkaasti ja sitä kautta suorastaan polarisoitunut. Politiikassahan esiintyy tunnetusti paljon opportunismia, ja niinpä minäkin päätin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja kokeilla sille antautumista. Koska vasemmistolainen kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäki harrastaa tunnetusti intohimoisesti jalkapalloa ja koska minäkin olen vasemmistolainen, päätin hakeutua erään helsinkiläis-tamperelaisen taiteilijaklikin – ainakin oletan heidän olevan vähintäänkin vasemmistolaisuuteen taipuvaisia – toimintaan mukaan. Perjantaina tähän koittikin oiva tilaisuus, kun pääsin katsomaan heidän kanssaan Suomi-Moldova-maaottelua Helsingin olympiastadionille:

Edellisen kerran olen nähnyt jalkapalloa livenä Sudanissa 1980-luvun puolivälissä ystäväni Kallen – hän on muuten soluttautunut eduskunnan palvelukseen – kanssa, joten saattaahan tässä herätä epäilyksiä jopa Al-Qaida-yhteyksistäkin. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että kumpikaan näistä nimettömäksi jääneistä taiteilijoista ei ole maolainen, joita kuulemma niitäkin Suomen taide-elämässä nykyään vaikuttaa:

 

No, hyvä on. Olenhan minä kuitenkin avoin ihminen. Suorastaan läpinäkyvä, niin kuin politiikassakin on tapana nykyään vaatia. Oikealla Matti Peltokangas (s. 1952) ja hänen vieressään Heimo Suntio (s. 1955). Ja oli sielllä vielä Kristian Krokfors (s. 1952) ja Teemu Saukkonenkin (s. 1954) Tampereelta, mutta savolaisena syntyneen tamperelaisen poliittisesta kannastahan ei pirukaan ota selvää. Sain tilaisuuden stuntata Tapani Mikkosta (s. 1952), joka oli Tampereella avaamassa näyttelyään (2.–21.9.) Galleria Saskiassa.  

Ei tästä porukasta ollut kunnon soluksi. Ei edes loppuyöstä, kun vein itähelsinkiläisen Peltokankaan,  töölöläisen Krokforsin ja tamperelaisen Saukkosen öiselle retkelle Punavuoreen, missä kotikenttäedullani peittosin heidät tylysti sököpöydässä.

Ehkä tämä oli kuitenkin verkostoitumista.