Julkaistua 857 & Virossa 191: Lapin Suomessa / Lapin Soomes

Viime torstaina pidin Kumussa Lapin-seminaarissa puheenvuoron. Lapinin iso retro Tyhjyys ja tila on siellä avoinna vielä 13.5. saakka. Joten nyt on kaikille Viron taidetta harrastaville syy lähteä kevään mittaan retkelle.

Olen rutinoitunut esiintyjä ja olen viimeisen 20 vuoden aikana opettanut, luennoinut, esitelmöinyt ja pitänyt puheita melko paljon. Vaan koskaan en ole jännittänyt niin paljoa kuin torstaina, koska olin päättänyt ensimmäisen kerran elämässäni puhua julkisesti viroksi. Andres Lepp – joka on kääntänyt parikymmentä vuotta sitten muutaman runonikin – käänsi puheeni viroksi. Alla se on suomenkielisen jälkeen, jos joku haluaa opiskella viroa.

Puheenvuoroni ei ole vakavassa taidekontekstissa kovinkaan hyvä. Halusin nimittäin tietoisesti välttää akateemisuutta ja antaa subjektiivisille tuntemuksilleni täysin vapaasti vallan, koska olen ollut Leon ystävä jo parisenkymmentä vuotta. Hänellehän minä siis todellisuudessa puhuin, vaikka kyse olikin yleisötilaisuudesta. Hyvin se lopulta meni, vaikka olinkin vuoroa odottaessani kuin halvaantunut kauhusta. Leokin oli tyytyväinen – näin miten hän eturivissä puhkesi kyyneliin jossain kohdassa. Tämä riittää minulle vallan mainiosti. On siis aika onnellinen olo, vaikka neljä päivää Tallinnassa teki minusta aika raadon. 

Ainoa asia, mikä varsinaisesti meni pieleen, oli se, että unohdin ottaa vanhalta tietokoneeltani mukaan vitsikkään kuvani Leosta Äkäslompolossa vuodelta 2006, jolloin teimme sinne muutaman ystävän kanssa ikimuistoisen retken. Muilla oli tietty powerpinteja, ja minä olin ajatellut pitää tätä taustakuvanani koko esityksen ajan. Kultainen Lapin:

Lapin Suomessa 

(Seminar ”Leonhard Lapin. Kunst, Ahritektuur.Tekst.” – Kumu, Tallinn 15.3.2018.)

Hyvät ystävät,

Alkuun pyydän anteeksi sitä, että aion nyt puhua ensimmäistä kertaa elämässäni julkisesti viroksi. Tilaisuutemme kohteen Leo Lapinin hyvän huumorintajun rohkaisemana uskallan kuitenkin näin tehdä. Pyydän anteeksi myös sitä, että lähestyn aihettani hyvin henkilökohtaisella tasolla. Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että olen ollut Leon ystävä jo parikymmentä vuotta. Toinen on se, että uskon merkittävän taiteilijan vaikuttavan ympäristöönsä monella muullakin tavalla kuin pelkillä taiteellisilla saavutuksillaan, niillä normaalisti ansioluettelossa listatuilla asioilla. Yritän muisteluillani antaa tästä esimerkin ja nousta siten yleisemmälle tasolle.

***

Aloitan vuodesta 2001. Olin ystäväporukan kanssa seikkailuretkellä Etelä-Virossa. Mukana oli myös Leonhard Lapinin ystäviä: muun muassa kuvanveistäjät Matti Nurminen ja edesmennyt Ukri Merikanto, taidemaalari Olavi Pajulahti sekä taiteenkeräilijä Vexi Salmi. Ajoimme tietä 45 Tartosta Räpinaan, kun yhtäkkiä Moostessa Kaarun kylän kohdalla silmissäni vilahti tienviitta ”Jaan Vahtra sünnikodu mälestuskivi”. Pyysin kuskiamme heti jarruttamaan ja kääntymään takaisin. Lähdimme pikkutielle ja seisoimme hetken kuluttua luonnonkivestä tehdyn muistomerkin kupeella syksyisessä kylmässä väristen ja keskustellen virolaisesta avantgardetaiteesta. Vexi ja minä olimme harrastaneet virolaista taidetta jo pitempään, ja varmaankin meille syntyi jonkinlainen kukonpokamainen kilpalaulanta siitä, kumman onnistuu sivistää kanssamatkustajiamme enemmän. Kerroimme kumppaneille Vahtrasta ja Eesti Kunstnikkude Rühmistä – siitä miten eurooppalainen ja varsinkin venäläinen avantgardetaide rantautui Viroon paljon voimakkaammin ja aiemmin kuin Suomeen. Siinä me seisoimme räntäsateessa melkein keskellä-ei-mitään, virolaisella maaseudulla pellon reunassa ja puhuimme syvällisiä taiteesta – vaikkakin povitaskun Belõi Aist kevensikin viluista tunnelmaa. Juuri tällaiset pienet ja vaatimattomat hetket ovat niitä, jotka jäävät ikuisesti mieleen ja myös vaikuttavat pitkälle myöhempäänkin elämään.

Parhaat virolaiset ystäväni Jüri Ojaver (s. 1955) ja Leo Lapin (s. 1947) pakkasessa matkalla Lapin-seminaariin viime torstaina.

Mutta miksi oikeasti seisoimme siellä? Syyllinen tähän oli Lapin. Olin tutustunut häneen jo muutama vuosi aiemmin ja lukenut pariinkin kertaan hänen suomeksi ilmestyneen kirjansa Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana (Otava 1996). Juuri Lapin johdatteli minua innostumaan virolaisesta taiteesta. Olin jo aiemmin harrastanut eurooppalaista avantgardea, mutta ei minulla ollut mitään tietoa vastaavista virolaisista liikehdinnöistä. Lapinin oppien myötä minulle aukeni hiljalleen aivan uusi maailma, jonka parissa edelleenkin jatkan tutkimusmatkojani. 

Kaarusta jatkoimme matkaa Räpinaan. Olimme matkalla Värskaan, mutta halusimme ensin käydä Räpinassa syömässä, koska tiesimme, että Räpina oli Lapinin synnyinkaupunki. Kiertelimme autollamme ensin kaupunkia ja menimme sitten vaatimattomaan ja edulliseen kellariravintolaan syömään borssikeittoa ja keskustelemaan Lapinista ja kuvittelemaan sitä, miltä Räpina on 1960-luvulla näyttänyt. Tästäkin on minulle sittemmin tullut suorastaan ohjelmallinen seikkailumetodi Virossa. Esimerkiksi Kehran selluloosakaupunki on minulle merkittävä paikka, koska yksi lempilaulajistani, Silvi Vrait, on sieltä kotoisin. Siellä on myös Kehran sovhoosin päärakennus, jonka 1980-luvulla suunnitteli Vilen Künnapu. Tämäkin kytkeytyy taas Lapiniin, sillä olen oppinut, että Künnapu ja Lapin sekä kahdeksan muuta arkkitehtia kuuluivat ns. Tallinna Kooliin. Olen joskus ajatellut tehdä matkaoppaan, joka houkuttelisi ihmisiä Tallinna Koolin julkisen arkkitehtuurin pariin. Ajatukseni on vienyt minut jo retkelle Kihnuun, jossa olen pariinkin kertaan käynyt katsomassa Lapinin ja Toomas Reinin suunnittelemaa Kihnu rahvamajaa – vaikka tiedänkin, että lopputulos ei ihan vastaakaan arkkitehtien suunnitelmia. Ja arvaatte varmaankin, kuka minut Reinille Wiiraltin pöydässä aikoinaan esitteli?

Asiat kytkeytyvät koko ajan oudoilla ja yllättävilläkin tavoilla, syy- ja seuraussuhteet sekoittuvat. Yhteistä tälle prosessille on se, että solmukohdissa vilahtaa usein Lapinin nimi. 

Lapin on nyt Kumussa.

Minulle ”Lapin Soomes” on juuri tätä. Toki se on hänen näyttelyitään Suomessa, hänen jälkensä jättänyt opetustoimintansa Suomessa, hänen hieno ja jättimäinen väriteoreettinen julkinen teoksensa Arkkityyppinen väriteoria (2014) Vantaalla Kivistön rautatieasemalla ja myös hänen työnsä arkkitehtina Suomessa, ja palaankin näihin myöhemmin, mutta ainakin minulle ”Lapin Soomes” on ennen kaikkea se keskeinen hahmo, joka johdatti minut lopullisesti ja ilmeisen pysyvästi virolaisen kulttuurin rakastajaksi. Ja koska olen tätä rakkauttani yrittänyt lukuisilla Virolaista kulttuuria käsittelevillä kirjoituksillani myös jakaa ja koska minulla on lukijoita, kyse ei lopultakaan ole ”Lapinista minussa” vaan aidosti ”Lapinista Suomessa”. Hieman kirjallisuusteoreettisesti voisin todeta, että kirjoittaessani Virosta ”Lapin kirjoittaa minussa” – prosenttimäärää en kylläkään osaa arvioida.

Tämän prosessin yksi kulminaatiopisteitä oli se, kun päätimme rakkaani kanssa vielä vanhoilla päivillämme vuonna 2014 mennä ihan huviksemme naimisiin. Vietimme hääjuhlamme Kurtna Linnukasvatuse Katsejaamissa (1966). Tämäkin oli ainakin osin Lapinin syytä. Olen keskustellut hänen kanssaan paljon virolaisesta arkkitehtuurista sekä lukenut hänen arkkitehtuurihistoriallisia ja -teoreettisia artikkeleitaan. Hänen avullaan olen löytänyt esimerkiksi suuresti ihailemani Valve Pormeisterin, jonka työpöydällä Kurtnan piirustukset syntyivät ja jonka kaikki julkiset rakennukset olen päättänyt bongata. Siksikin oli sangen hienoa, että Lapin piti häissämme meille puheen. 

***

Kuten alussa totesin, näillä henkilökohtaisilla muisteluksilla on pätevät yleisemmät syyt, kun haluamme vakavissamme miettiä Lapinin roolia suomalaisessa kulttuurielämässä. Hänen vaikutuksensa on mittava – ja se perustuu taiteellisen uransa lisäksi varmaankin hänen persoonaansa ja kykyynsä ystävystyä erilaisten ihmisten kanssa. Minä ja Vexi Salmi emme suinkaan ole hänen ainoita suomalaisia ystäviään. Voin vain kuvitella, kuinka paljon hän on vaikuttanut suomalaisen konstruktivismin mestariin, taidemaalari Jorma Hautalaan. He ovat ystäviä jo 1970-luvulta, ja Hautala tuntee varmaan suomalaisista parhaiten virolaisen modernismin vaiheet. Hän on käsittelyt aihetta myös hienostuneissa esseissään – muun muassa tekstissään ’Leonhard Lapin – tilan ja hengen valloittaja’, joka ilmestyi Lapinin näyttelyn yhteydessä Alvar Aalto -museossa Jyväskylässä vuonna 1991.

Lapin on nyt Kumussa.

Tähän listaan voimme lisätä vielä lukuisia merkittäviä suomalaisia arkkitehteja, muun muassa Juhani Pallasmaan, jonka kanssa Lapin on tehnyt pienen kirjankin hiljaisuuden arkkitehtuurista – Architecture de silence (1994), jonka Suomen arkkitehtuurimuseo julkaisi. He pitivät tuolloin yhteisen näyttelyn Suomen Ranskan instituutissa Pariisissa. Lapinin arkkitehtisuhteista kertoo myös sekin, että Teknillinen korkeakoulu (nyk. Aalto-yliopisto) julkaisi Lapinin kirjasen Void And Space vuonna 1995. Lapin oli toiminut edellisen vuoden teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosaston vierailevana professorina. 

En tunne arkkitehtuuria tarpeeksi hyvin voidakseni kunnolla arvioida Lapinin roolia suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa, mutta aavistan sen kohtuullisen suureksi. Ei siitä esimerkiksi ole pitkäkään aika, kun istuin suomalaisen arkkitehtuurin grand old manin Markku Komosen kanssa sattumalta baarissa viinilasillisella. Olin juuri kirjoittamassa artikkelia, jossa sivusin taiteilijoiden tekemää arkkitehtuurin värisuunnittelua ja yritin ovelasti johtaa puheen tähän aiheeseen saadakseni kalastettua häneltä hyviä vinkkejä. Eipä aikaakaan, kun huomasin olevamme intensiivisessä keskustelussa, jonka aihe olikin lähinnä vain Lapin – hänenkin vanha ystävänsä.

Kuvataidemaailmassamme tunnen Lapinin roolin kuitenkin hyvin. Voisin hieman kärjistää ja todeta, että jos keskivertoa suomalaista taiteenharrastajaa pyydetään nimeämään joku hänen tietämänsä virolainen taiteilija, ovat kaksi yleisintä vastausta varmaankin Eduard Wiiralt ja Leonhard Lapin. 

Lapin on pitänyt Suomessa lukuisia yksityisnäyttelyitä ja osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin. Näyttelyillä on tietenkin oma painoarvonsa ja vaikutushistoriansa. Lapinin ura Suomessa alkoi jo 1980-luvulla hyvissä merkeissä. Hän oli muun muassa 18:n muun virolaistaiteilijan kanssa mukana Porin taidemuseon vuoden 1989 suurnäyttelyssä Struktuuri/metafysiikka – näkökulmia virolaiseen nykytaiteeseen. Juuri tämän näyttelyn muistaa vieläkin moni suomalainen taidekentän toimija – se nimittäin muutti pysyvästi käsityksemme virolaisesta nykytaiteesta. Viimeistään silloin tajusimme sen, että virolaiset taiteilijat eivät ole ajastaan jäljessä olevia ”pikkuveljiämme” vaan elävät samassa taiteen reaaliajassa kuin me – jollei sitten välillä vähän edelläkin. 

Lapin on nyt Kumussa.

Lapinin näyttelyura Suomessa on mittava, enkä ryhdy sitä tässä yksityiskohtaisesti erittelemään. Tähänastisen huipennuksensa se on saanut epäilemättä hänen laajalla retrospektiivisellä näyttelyllään Merkit ja tyhjyys Wäinö Aaltosen museossa Turussa vuonna 2009. Näyttely jatkoi sitten Hämeenlinnan taidemuseoon (2009–10). Juuri Hämeenlinnassa näin Lapinin töitä viimeksi Suomessa – viime kuussa aivan vahingossa, koska menin sinne katsomaan saksalaisen ekspressionismin näyttelyä Vexi Salmen kokoelmasta. Museossa oli myös esillä Salmen mittavasta kokoelmasta koottu näyttely Väri ja muoto. Siellä oli esillä kokonainen huone virolaista taidetta. Mukana tietysti Lapinia, jota Salmella on kokoelmassaan kaikkineen kolmisenkymmentä teosta. Nykyään Salmen kokoelma on testamentattu juuri Hämeenlinnaan, hänen lapsuutensa kaupunkiin, josta näin tullut Suomen merkittävin Lapin-kaupunki. 

Lapinin vaikutus suomalaiseen kuvataidemaailmaan on suuri myös hänen opettajanuransa takia. Hän toimi helsinkiläisen Taidekoulu Maan opettajana vuosina 1992–98 ja myös koulun johtokunnassa vuosina 1993–96.

Iso osa ystävistäni ja tuttavistani on taiteilijoita. Kuulen jatkuvasti muistoja Lapinista opettajana. Kymmenissä ja kymmenissä suomalaisissa nykytaiteilijoissa asuu pieni Lapin. Vaikutteiden eksaktin määrän mittaaminen on luonnollisesti mahdotonta, mutta monissa suomalaisissa taiteellisissa pohdinnoissa vaikuttaa epäilemättä taustalla Lapinin väriteoreettinen ajattelu ja hänen osin buddhalaislähtöinen käsityksensä tyhjyyden merkityksestä. Suoranaisia epigoneja hän ei ole varmaankaan – eikä onneksi – saanut, mutta monta vieläkin pohdinnassa olevaa kysymystä hän on selvästikin herättänyt.

***

Minusta tuli taidekriitikon ja kuraattorin lisäksi myös Virossa seikkaileva matkakirjailija – osin varmaankin juuri Lapinin ansiosta. Olen tehnyt tätä nyt kaksikymmentä vuotta ja kirjoittanut Virosta kolme kirjaa. Kolme on tällä hetkellä työn alla. Voin siis todennäköisesti nimittää itseäni asiantuntijaksi, ja juuri tällä auktoriteetilla annankin teille nyt vihjeen tai suorastaan käskyn. Jos haluatte ymmärtää paremmin otsikkoni ”Lapin Soomes” aihetta, varatkaa seuraavalle Helsingissä käynnillenne vähän enemmän aikaa. Aloittakaa suomalaisen Lapinin opiskelu junamatkalla Kivistöön katsomaan Lapinin 200 metriä pitkää väriteoreettista seinämaalausta. Matka kestää 40 minuuttia ja maksaa 5,50 euroa.

Maailma on muuttunut, Suomen ja Viron väliset suhteet ovat muuttuneet. Teillä on nykyään jo paljon sellaista, mitä meillä ei vielä ole. Mutta meilläpäs on nähtävissä monin verroin isompi Lapinin julkinen taideteos kuin teillä!

Seminaarin jälkeen Kumun kahvilassa. Vasemmalta toinen grand old man, kuvataiteilija Raul Meel (s. 1941), Viron taidemuseon johtaja Sirje Helme ja Leo. Ja vielä mainos: jos käytte Kumun hitaasti toimivassa kahvilassa ja teillä on nälkä: ehdottomasti paras annos on lammaspelmenit metsäsienikastikkeella, 6 euroa. Älkää vain ottako niitä kauheita silakkafileitä.

***

Lapin Soomes

(Seminar ”Leonhard Lapin. Kunst, Arhitektuur. Tekst.” – Kumu, Tallinn 15.3.2018.)

Head sõbrad!

Kohe alustuseks vabandage mind, et kavatsen nüüd esimest korda oma elus rääkida avalikult eesti keeles. Meie ürituse objekti Leo Lapini head huumorimeelt arvestades julgen seda siiski teha. Palun vabandada ka seda, et käsitlen oma teemat väga isiklikul tasemel. Selleks on kaks põhjust. Esiteks see, et olen Leo sõber olnud juba paarkümmend aastat. Teiseks ma usun, et silmapaistev kunstnik mõjutab oma keskkonda mitmel muulgi viisil kui ainult oma kunstiliste saavutustega, mis tavaliselt teenete loetelus ära mainitakse. Püüan oma meenutustega ka sellest näite tuua ning seejärel tõusta üldisemale tasemele.

***

Alustan aastast 2001. Seiklesin oma sõpradega Lõuna-Eestis. Seltskonnas oli ka Leonhard Lapini sõpru: muuhulgas skulptorid Matti Nurminen  ja kadunud Ukri Merikanto, maalikunstnik Olavi Pajulahti  ning kunstikoguja Vexi Salmi. Sõitsime piki maanteed number 45 Tartust Räpinasse, kui korraga jäi Kaaru küla juures silma teeviit ”Jaan Vahtra sünnikodu mälestuskivi”. Palusin meie autojuhil kohe kinni pidada ja tagasi keerata. Pöördusime väikesele kõrvalteele ja hetke pärast seisime põllukivist mälestusmärgi juures, sügiseses külmas värisedes ja Eesti avangardkunstist vesteldes. Vexi ja mina olime Eesti kunstiga tegelenud juba kauem ja kindlasti tekkis meil kukepoksi moodi võistulaulmine sellest, kellel õnnestub kaasreisijaid paremini selles küsimuses harida. Rääkisime neile Vahtrast ja Eesti Kunstnikkude Rühmast, sellest kuidas Euroopa ja eriti Vene avangardistlik kunst jõudis Eestisse palju võimsamalt ja varem kui Soome. Seal me seisime lörtsis, praktiliselt keset tühermaad, Eesti külas põllu veerel ning rääkisime suurest kunstist – kuigi põuetaskust võetud Belõi Aist pisut peletas külmatunnet. Just sellised väikesed ja tagasihoidlikud hetked on need, mis jäävad igaveseks meelde ja mõjutavad ka järgnevat elu.

Aga miks me seal tegelikult seisime? Süüdlane oli Lapin. Olin tutvunud temaga juba mõni aasta varem ja paar korda läbi lugenud tema soome keeles ilmunud raamatu Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana (Otava 1996). Just Lapin tekitas minus huvi Eesti kunsti vastu. Olin juba varem tegelenud Euroopa avangardiga, kuid mul puudusid teadmised sarnastest suundadest Eestis. Lapini juhatusel avanes minu jaoks pisitasa täiesti uus maailm, kus ma praegugi jätkan oma uurimisreise.

Kaarust sõitsime edasi Räpinasse. Olime teel Värskasse, kuid kõigepealt tahtsime käia Räpinas söömas, sest teadsime, et Räpina on Lapini sünnikoht. Alguses sõitsime autoga mööda Räpinat ringi ning läksime siis tagasihoidlikku ja soodsasse keldrirestorani borši sööma ja Lapinist vestlema ning kujutlesime, milline nägi Räpina välja kuuekümnendatel. Ka sellest on saanud minu jaoks programmiline meetod Eestis seiklemisel. Näiteks Kehra tselluloosilinn on minu jaoks oluline koht, sest üks minu lemmiklauljatest Silvi Vrait on sealt pärit. Seal asub ka Kehra sovhoosi keskuse hoone, mille projekteeris Vilen Künnapu. Ka see on seotud jällegi Lapiniga, sest olen teda saanud, et Künnapu ja Lapin ning kahekse muud arhitekti kuulusid niinimetatud Tallinna Koolkonda. Mõnikord olen mõelnud, et peaksin koostama teejuhi, mis tutvustaks inimestele Tallinna Koolkonna avalike ehitiste arhitektuuri. See mõte on viinud mind juba reisile Kihnu, kus olen mitu korda käinud vaatamas Lapini ja Toomas Reinu projekteeritud Kihnu rahvamaja – ehkki tean, et lõpptulemus ei vasta päriselt arhitektide kavandile. Ja aimate kindlasti, kes tutvustas mind omal ajal Reinule Wiiralti kohvikus?

Asjad põimuvad pidevalt kummalisel ja ootamatul viisil, põhjuse ja tagajärje vahekorrad segunevad. Ühine on selles protsessis see, et sõlmpunktides vilksatab sageli Lapini nimi.

Minu jaoks on ”Lapin Soomes” just see. Tõsi küll, see on tema Soomes toimunud näitused, tema jälje jätnud õpetamine Soomes, tema suurepärane ja hiiglaslik värviteooriat käsitlev avalik teos Arkkityyppinen väriteoria (2014) Vantaas Kivistö raudteejaamas ja ka tema töö Soomes arhitektina ning ma tulen nende juurde hiljem tagasi. Kuid minu jaoks „Lapin Soomes“ on ennekõike see silmapaistev kuju, kes juhtis mind lõplikult ja täiesti püsivalt Eesti kultuuri armastajaks. Ja kuna olen seda armastust üritanud oma rohkete Eesti kultuuri käsitlevate kirjutistega ka jagada ja kuna mul on lugejaid, siis küsimus ei ole lõpuks „Lapin minus“ vaid tegelikult „Lapin Soomes“. Pisut kirjandusteoreetiliselt võiksin nentida, et kui ma kirjutan Eestist, siis „Lapin kirjutab minus“, protsentides ei oska ma seda vahekorda küll hinnata.  

Selle protsessi üks kulminatsioonihetki oli see, kui otsustasime ma armastatuga veel oma vanaduspäevil 2014. aastal täitsa nalja pärast abielluda. Pulmapidu pidasime Kurtna Linnukasvatuse Katsejaamas (1966). Ka see on vähemalt osaliselt Lapini süü. Olen temaga palju vestelnud Eesti arhitektuurist ning lugenud tema artikleid arhitektuuri ajaloost ja teooriast. Tänu Lapinile olen avastanud näiteks Valve Pormeistri, keda väga imetlen. Tema töölaual sündisid Kurtna joonised ja olen otsustanud kõik Valve Pormeistri avalikud ehitised ära näha. Suurepärane oli ka see, et Lapin pidas meie pulmas kõne.

***

Nagu ma alguses tõdesin, on neil isiklikel mälestustel pädevad üldised põhjused, kui soovime tõsiselt kaaluda Lapini rolli Soome kultuurielus. Tema mõju on suur ja selle aluseks on peale kunstilise karjääri kindlasti ka tema isik ja võime saada sõbraks väga erinevate inimestega. Mina ja Vexi Salmi pole üldsegi tema ainsad soomlastest sõbrad. Võin vaid ette kujutada, kui palju ta on mõjutanud soome konstruktivismi meistrit, maalikunstnik Jorma Hautalat. Nad on olnud sõbrad juba seitsmekümnendatest ja Hautala tunneb kindlasti soomlastest kõige paremini Eesti modernismi arengut. Ta on teemat käsitlenud ka oma kõrgetasemelistes esseedes, muu hulgas tekstis „Leonhard Lapin – ruumi ja vaimu vallutaja“, mis ilmus Jyväskyläs Alvar Aalto muuseumis aastal 1991 toimunud Lapini näitusega seoses.

Siia loetelusse võime lisada veel palju silmapaistvaid soome arhitekte, teiste hulgas Juhani Pallasmaa, kellega Lapin on koos kirjutanud väikse raamatu vaikuse arhitektuurist – Architecture de silence (1994), mille avaldas Soome Arhitektuurimuuseum. Neil oli ühine näitus Soome Prantsuse instituudis Pariisis. Lapini suhetest teiste arhitektidega kõneleb ka see, et Tehnikaülikool (nüüd Aalto ülikool) avaldas Lapini raamatu Void And Space aastal 1995. Lapin oli sellele eelnenud aastal tehnikakõrgkooli arhitektuuriosakonna külalisprofessor.

Ma ei tunne arhitektuuri piisvalt hästi, et võiksin korralikult hinnata Lapini rolli Soome arhitektuurialases diskussioonis, kuid aiman, et see on üsna suur. Näiteks ei ole sellest väga palju aega möödunud, kui istusin juhuslikult koos Soome arhitektuuri grand old mani Markku Komoneniga baaris klaasikest veini juures. Ma kirjutasin parasjagu artiklit, kus riivasin kunstnike tehtud arhitektuurilisi värvikavandeid ja püüdsin osavalt juhtida jutu sellele teemale, et saaks temalt õngitseda häid vihjeid. Ei läinudki palju aega, kui märkasin, et meil käib elav vestlus, mille teemaks oligi peamiselt vaid Lapin – samuti Komoneni vana sõber.

Meie kujutava kunsti maailmas tunnen Lapini rolli aga hästi. Kui pisut utreerida, siis võiks nentida, et kui paluda keskmisel Soome kunstihuvilisel nimetada mõni talle teadaolev Eesti kunstnik, siis oleks kindlasti kaks sagedamat vastust Eduard Wiiralt ja Leonhard Lapin.

Lapinil on Soomes olnud arvukalt personaalnäitusi ja ta on osalenud paljudel ühisnäitustel. Näitustel on muidugi oma väärtus ja mõjutuse ajalugu. Lapini karjäär algas Soomes juba 1980ndatel aastatel suure menuga. Ta esines muuhulgas koos 18 muu Eesti kunstnikuga Pori kunstimuuseumi 1989. aasta suurnäitusel Struktuuri/metafysiikka – näkökulmia virolaiseen nykytaiteeseen. Just seda näitust mäletab praegugi veel nii mõnigi Soome kunstielus tegutseja – see nimelt muutis püsivalt meie arusaamist tänapäeva Eesti kunstist. Vähemalt selleks ajaks jõudis meieni mõistmine, et Eesti kunstnikud ei ole ajast maha jäänud „väikevennad“ vaid elavad samas kunsti reaalajas nagu meie – mõnikord ehk pisut eeski.

Lapini näituste ajalugu Soomes on tohutu ja ma ei hakka seda üksikasjalikult siinkohal ette kandma. Seniseks kulminatsiooniks oli kahtlemata tema ulatuslik retrospektiivne näitus Merkit ja tyhjyys Wäinö Aaltoneni muuseumis Turus aastal 2009. Näitus läks sealt edasi Hämeenlinna kunstimuuseumisse (2009–10). Just Hämeenlinnas nägin ma viimati Lapini töid Soomes – eelmisel kuul täiesti kogemata, sest läksin sinna vaatama Saksa ekspressionismi näitust Vexi Salmi kogudest. Muuseumis oli väljas Salmi suurest kunstikogust näitus Väri ja muoto. Seal oli väljas terve tuba Eesti kunsti. Teiste hulgas muidugi ka Lapinit, mida Salmil on kogus kokku umbes kolmkümmend tööd. Praegu ongi Salmi kunstikogu testamendiga määratud Hämeenlinna, tema lapsepõlve kodulinna, ja see on muutunud Soome tähtsamaks Lapini linnaks.

Lapini mõju Soome kunstimaailmas on suur ka tänu tema õpetajatööle. Ta tegutses Helsingi kunstikooli Maa õpetajana aastatel 1992–1998 ja ka kooli juhtkonnas 1993–96.

Suur osa minu sõpradest ja tuttavatest on kunstnikud. Kuulen pidevalt mälestusi Lapinist kui õpetajast. Kümnetes ja kümnetes kaasaja Soome kunstnikes elab väike Lapin. Mõjutuste täpse ulatuse mõõtmine on loomulikult võimatu, kuid paljudes Soome kunstiaruteludes räägib taustal kaasa Lapini värviteoreetiline mõtlemine ning tema osaliselt budismist lähtuv arusaam tühjuse tähtsusest. Otseseid epigoone tal kindlasti ei ole – õnneks, aga paljusid ikka veel arutelu objektiks olevaid küsimusi on ta kindlasti püstitanud.

***

Minust sai lisaks kunstikriitikule ja kuraatorile ka Eestis seiklev reisikirjanik – osalt kindlasti just tänu Lapinile. Olen sellega tegelenud nüüd kakskümmend aastat ja kirjutanud Eesti kohta kolm raamatut. Kolm on veel pooleli. Võin siis nimetada end tõenäoliselt asjatundjaks ja just selle autoriteedi alusel annangi teile nüüd vihje või otsesõnul öeldes käsu. Kui tahate paremini mõista minu sõnavõtu pealkirja „Lapin Soomes“ sisu, varuge oma järgmisel Helsingi reisil rohkem aega. Alustage Lapini tundmaõppimist rongisõiduga Kivistö jaama, vaatama Lapini kakssada meetrit pikka värviteoreetilist seinamaali. Sõit kestab nelikümmend minutit ja maksab viis ja pool eurot.

Maailm on muutunud, Soome ja Eesti suhted on muutunud. Teil on nüüd palju sellist, mida meil veel ei ole. Aga meil jällegi on nähtaval kohal mitu korda suurem Lapini avalikus kohas asuv kunstiteos kui teil!

Julkaistua 784: Liikemies rakasti kuvataiteita

Taas piti kirjoittaa sellainen juttu, jota ei haluaisi. Mutta jonkun pitää.

Tänään ilmestyi Helsingin Sanomissa nekro ystävästäni Iso-Ekistä. Eki oli aika eksentrinen luonne, ja tarinoita oli tapana syntyä hänen ollessaan liikenteessä. Kun mainitsen tuossa nekrossa hänen tapansa kerätä taidetta, niin lisättäköön siihen kaskuksi yksi tositapaus, josta minulla on kuviakin. Eki sai ilmeisesti tarpeekseen siitä, että tallinnalaisen taiteilijan Leo Lapinin (s. 1947) nimi pulpahti aina silloin esiin jutuissamme Salven kantapöydässä, ja hän ei tiennyt koko taiteilijasta mitään. Hän sekä kiinnostui että ärsyyntyi lopulta niin paljon aiheesta, että antoi minulle tehtäväksi hoitaa Lapinin kylään Äkäslompolon mökilleen, jotta voisi tutustua häneen ja sitten lisätä häneltä jotain kokoelmaansa. Minähän tein työtä käskettyä. Kaivoin kuvat vanhasta tietokoneestani, ja selvisi, että retki oli keväällä 2006. Lapinilla oli muutamia vedoksia mukana, ja tässä Eki ja kokoelmien ensimmäinen Lapin Äkäslompolossa (perustuu muuten Leon äidin ompelukaavoihin, minkä Eki koki itselleen läheiseksi taiteenteon tavaksi):

Kun me muut menimme jo nukkumaan, Eki ja Leo jäivät terassille juomaan Kossua. Siinä he viettivät varmaankin aika korkeissa promilleissa suon reunassa koko yön – ja siis kirjaimellisesti koko yön – jutellen lähinnä isäsuhteistaan. Itse asiassa he ystävystyivät välittömästi. 

Kokoelmaanhan piti näin ollen täydentää. Pari vuotta myöhemmin olin taas kerran lähdössä Tallinnaan, ja kun Eki kuuli tästä, hän antoi minulle kohtuullisen rahatukon messiin ja käski ostaa hyviä Lapineita lisää. Tein taas työtä käskettyä, ja toin mukananani neljä grafiikanlehteä, yhden kollaasin ja yhden akryylimaalauksen. Näin jotkut keräävät taidetta. 

Ja olihan Lapin matka ystävälleni Lapinillekin hieno kokemus – hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, ja vastaanotto oli varsin lämmin: 

Ekin kämppä oli mainio, ja hän rakensi sinne myös kolmen veistoksen veistospuiston, jota ohi kulkevat hiihtoretkeläiset tuppaavat ihmettelemään. Mukana Pekka Kauhanen (s. 1954), Ukri Merikanto (s. 1950) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Tässä Eki stetsoneineen ja Kauhasen kontribuutio pöpelikössä:

Ja kun kirjoitan tekstissä muista taiteista kuten runoudesta, ei sekään ollut falskia. Vaikka Eki olikin toisinaan varsinainen äijääijä, oli hän äärimmäisen herkkä ja tunteva ja myös avoin senkin suhteen. Vanhan kansan bisnesmies osasi lukea modernia runoakin. Siitä vielä yksi tarina. Kun hän oli jo Vantaan Katriinan sairaalassa, hän tajusi, ettei ollut lukenut Pentti Saaritsan – jonka hän myös tunsi – viimeistä kokoelmaa Julkiset salasanat (2014). Kirja oli jo loppuunmyyty, mutta vaimoni onnistui paikallistamaan yhden kappaleen vantaalaisesta antikvariaatista. Minä kävin hakemassa sen ja kävin vielä Ritsan ja minun yhteisessä baarissa hakemassa Ritsalta Ekille omisteen. Sitä hän luki viimeisenä kirjanaan kuolinvuoteellaan. En tuolloin tajunnut, että kohtaaminen oli viimeinen – oli nimittäin vielä suunnitelmia. Mutta jotenkin hyvä olo tästäkin jutusta tuli. Äijä lähti taiteellisetkin saappaat jalassaan. 

Liikemies rakasti kuvataiteita

Liikemies Erkki Heikkinen kuoli vakavaan sairauteen Vantaalla 1. kesäkuuta. Hän oli 70-vuotias, syntynyt 30. Joulukuuta 1945. 

Heikkinen syntyi Lieksassa. Perhe muutti Vihtiin vuonna 1956, missä Heikkinen kävi koulunsa loppuun. Nuorukaisen ura käynnistyi autojen parissa: hän oli töissä autokorjaamossa, ajoi väliin bussiakin, mutta armeijan jälkeen rekkakuskin ura vei mukanaan – ensin Pohjoismaihin, sitten eri puolille Eurooppaa. Hänellä oli oma erikoisvalmisteinen rekka, jolla hän toi elintarvikkeita ja valokuvaustarvikkeita varsinkin Saksasta. Hän muisteli mieluusti hurjaa nuoruuttaan, ja Saksassa hän ystävystyi muun muassa Irwinin ja Vexi Salmen kanssa.

Viime kesänä olimme kolmestaan – Eki, Matti Peltokangas ja minä – tutustumassa baijerilaiseen kalkkilouhokseen. Ekillä oli jo dieetti päällä, mutta pitihän sitä välillä vähän salaatista lipsua.

Rekka vei Heikkisen 1970-luvun lopulla Irakiin, missä hän toimi Lohja Oy:n palveluksessa – virallisesti rekkakuskina mutta todellisuudessa hyvien suhteidensa ja ilmeisten liikemieskykyjensä myötä kaoottisessa maassa betonikauppoja tehden. Hän viihtyi Irakissa kuusi vuotta. 

Vuonna 1989 Heikkinen asettui paikoilleen ja perusti Helsinkiin Basok Oy:n, joka alkoi myydä rakennusmateriaaleja – ennen kaikkea Breplasta-tasoitetta, minkä avulla hän lähinnä tekikin omaisuutensa. Hän myi Basokin Teknokselle vuonna 2003. Tuolloin hän jo harkitsi eläkkeelle siirtymistä – varsinkin kun 2000-luvun alussa hankittu asunto Äkäslompolossa oli käynyt rakkaaksi, ja siellä hän viettikin miltei puolet vuodesta. Kylän väkikin oppi nopeasti tuntemaan boheemin liikemiehen, joka saattoi ajaa avoautollaan keskellä talvea susihattu päässä ja susihanskat käsissä.

Matkaa teimme viime kesänä Ekin hirvittävällä Bemarin ykköstykillä (M6). Välillä vähän hirvitti, kun Peltokangas-raukka istui pienessä takapenkin loukossa ja Eki ajoi moottoritietä 260 km/h ikkuna auki ja Nortti huulessa. Silloin tällöin pysähdyimme lepopaikoilla, ja Eki tunsi ne kaikki jo nuoruusvuosiltaan.

  

Baijerista päätimme ihan extemporena illansuussa siirtyä (400 km) Bacharachiin Ekin nuoruusvuosien ystävien viinitilalle. Näissä rakkaissa maisemissaan hän viihtyi vuosittain. Hänellä oli pienessä majatalossa vakiohuone. Viinitarhurin tytär Sabine on Ekin kummitytär, ja oli aika riemukasta, kun sukupolvenvaihdos tapahtui sattumalta juuri samana päivänä, kun saavuimme paikalle. Vasemmalta tilan väistyvä omistaja Hans-Jürgen Jost, Eki ja Peltsi.
Bacharachistakin tarinaa piisasi. Se oli yksi Ekin ensimmäisiä rekkareissuja Saksasta. Piti hakea Asbachin mainiota brändyä, ja Eki jäi sinne jumiin. Kyse oli kirjaimellisesti jumista, sillä hän oli päättänyt oikaista vuorten yli, mutta ei tajunnut, ettei pääse rekallaan vanhaan kaupunkiin tätä toista kautta sen keskiaikasen portin läpi. Puoli kylää auttoi Ekiä peruuttamaan mutkikkaita ja kapeita katuja takaisin ylärinteeseen. Jostien majatalon kohdalla loppuivat hermot, ja Eki jäi sinne yöksi, mistä alkoi elinikäinen ja kolmen sukupolven mittainen ystävyys. Sellainen Eki oli.

Heikkinen kuitenkin perusti pienemmällä valikoimalla toimivan Detox Oy:n. Sitten hän hankki valtaosan Kirjopiiska Oy:stä, joka yhdistyi Detoxin kanssa vuonna 2006 Kirjovärit Oy:ksi. Yritys erikoistui maahantuomaan ja tuottamaan maaleja, maalaustarvikkeita sekä kultaus- ja entisöintitarvikkeita. 

Heikkisen varsinainen rakkaus oli kalkki ja kalkkimaali. Jos kuulijalla oli vähänkin kiinnostusta, saattoi hän pitää ravintolapöydässäkin tunnin luennon perinteisen kalkkimaalauksen saloista.

Heikkinen harrasti kulttuuria monipuolisesti: liikematkalla Saksaan hän saattoi käydä klassisessa konsertissa samalla kun runokirja odotti jo rekkavuosilta tutun, viinitilan yhteydessä toimivan majatalon yöpöydällä.

Erityisasema oli kuitenkin kuvataiteilla. Hän keräsi intiimin taidekokoelman, jonka testamenttasi Helsingin Saskia ry:lle. Erityispiirre oli se, että hän hankki taidetta vain henkilökohtaisesti tuntemiltaan taiteilijoilta – ja heitä ravintola Salven kantapöydässä kertyi vuosien mittaan useita. Jos hän kiinnostui voimakkaammin taiteilijasta, jota hän ei tuntenut, saattoi hän antaa tehtävän tutustuttaa itsensä ko. taiteilijaan.
Tutustuminen oli helppoa: Iso-Ekinä tunnettu Heikkinen oli loistava seuramies, hyväntuulinen ja myhäilevä. Juttuja riitti yhtä lailla hurjilta nuoruusvuosilta kuin retkistä Itä-Baijerin kalkkilouhoksille.

Ekin stetson arkulla.

Julkaistua 763 & Näyttelykuvia 1033 & Arkkitehtuuria 54: Elementit ja kaappi

Terveisiä Varkaudesta. Olin torstaina Varkauden museoiden 60-vuotisjuhlissa pitämässä alustusta teemasta 'Arki, sattuma ja nykytaide'. Meni kai kohtuu hyvin, koska ainakin Warkauden lehden toimittaja Sirpa Ylänen oli saanut perjantan lehteen ihan koherentin kokonaisuuden – melkein sivun jutun.

Karikatyyristä en ihan tunnistanut itseäni:

Tilaisuudessa esiintynyt Kekkonenkin oli näköisempi:

Ympäri Varkautta levisi myös 60-vuotisjuhliaan viettävän Leena Mäki-Patolan (s. 1956) retrospektiivinen näyttely OX ja jokapäiväinen taide – peräti 14 paikassa, joista ehdin katsoa vain taidemuseon (31.1.–22.5), kirjaston (1.2.–30.4.) ja kaupungintalon (15.2.–30.12) osuuden.

Hyvältä näytti. Vähäeleinen ja herkkä jälki nivoo oivasti keraamikon ja kuvanveistäjän työn sellaiseksi, että materiaali ei osoittaudu päällimmäiseksi tarttumapinnaksi. Tämän ongelman kanssahan keraamikkotaustaiset kuvataiteilijat joutuvat usein painimaan. Mäki-Patola on ongelmansa ratkaissut.

Häneltä julkistettiin tilaisuudessa myös kirja Leena Mäki-Patola – Maa Ilma Veri Vesi, johon olin kirjoittanut johdantotekstin:   

Elementit ja kaappi

Kun Leena Mäki-Patola kertoo viime vuosien keskeisistä elementeistään – maa, ilma, veri ja vesi – siirryn mielessäni heti antiikin Kreikasta tunnettuihin elementteihin, joissa veren korvaa tuli. Vaan onhan tulikin mukana, koska hänen keskeinen materiaalinsa on keramiikka.

Kun saan kielteisen vastauksen analogiaani, mietin vielä salaa klassista viittä kiinalaista elementtiä: tuli, metalli, puu, vesi ja maa. Varsinaisten alkuaineiden sijaan on kyse siitä, miten kaikki asiat kulkevat kehittyessään näiden viiden vaiheen läpi. Kun Mäki-Patola viittaa siihen, miten häntä kiinnostaa ”inhimillisen muutoksen energia, joka voi viedä suuntaan tai toiseen”, aavistan olevani ehkä oikeassa pohdinnoissani, mutta hän ei tunnu suhtautuvan elementtiajatteluunsa sen paremmin filosofisesti kuin erityisen fetisistisestikään. Hän haluaa jättää sattumalle ja  ennakoimattomuudelle sijansa: kaikelle sille mikä ei mahdu systeemeihin ja luokituksiin ja vaikuttaa kuitenkin kaikkeen – yhtälailla onneen kuin epäonneenkin tai arvaamattomiin kehityskulkuihin.

Näkymä kirjaston näyttelytilasta.

Symboliikka ja sitä kautta värit ovat kuitenkin mukana: vesi on sininen, ilma on valkoinen, ruskean sävyt liittyvät maahan ja luontoon. Punainen ei kuitenkaan edusta rakkautta tai himoa vaan pikemmin verta – inhimillistä taistelua. Kaikesta tästä löytyy Mäki-Patolan mukaan taustalla myös trikolori: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. 

Koen Mäki-Patolan elementit loimiksi, joihin hän kulloisetkin teemansa ja motiivinsa kutoo. Hän ei vastusta – tai sittenkin ehkä vähän sen liian sitovasta rakenteesta johtuen: hän itse mainitsee ”seitin ja suoniston”. 

Mäki-Patolan lähtökohta saattaa olla satunnainen. Erään varhaisen teoksen lähtökohtana oli aamun lehdessä ollut lehtikuva Irakin sodasta, jossa hiekkapilvessä olevalla sotilaalla oli tilkka vettä kenttäpullossaan. Ei hän kuitenkaan suoraan poliittiseksi tunnustaudu – vaikka tavallaan onkin sitä väistämättä miettiessään ekologisia ja eettisiä kysymyksiä – huuhdellessaan vessaa maailman parhaalla juomavedellä, miettien samalla veden määrää, laatua, saatavuutta ja erilaisia merkityksiä. 

Painoton, 2016. Kaapissa on hologrammipaperia ja videoluuppi.

Mäki-Patola ei julista. Hänen teoksensa ovat vähäeleisiä ja esteettissävyisiä, usein kontemplaatioon houkuttelevia ja hiljaisia, vaikka mukana onkin toisinaan ääni, esimerkiksi taitelijan oma sydänääni, joka tuo teokseen osallisuuden ja syvän inhimillisyyden – ja liittyy myös vereen.

Leena Mäki-Patola ja vanhempia töitä kaupungintalolla.

Materiaali ei ole Mäki-Patolalle oleellista, eikä hän ole kyennyt keramiikan kautta löytämään kaikkia keinoja ilmaistutarpeilleen: mukaan on tuullut ääni, valokuva ja video. Hän ei myöskään tee pelkkiä yksittäisiä objekteja vaan pikemminkin kokonaisuuksia tilan ehdoilla tai etsien ideoilleen sopivan tilan: kyse on ripustusten sijaan installaatioista. Oleellista on paikan henki (genius loci). Näin pääsemme takaisin elementteihin: paikan henki syntyy eri elementeistä, jotka luovat yhdessä sille ominaisen ilmapiirin. Paikka on myös aina yhteydessä kokijan persoonaan, jolloin Mäki-Patola – silloinkin kun tekee töitään ikään kuin vain itselleen – kykenee tarjoamaan samastumispinnan kenelle tahansa, jolla on halua virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Norjalainen arkkitehti Christian Norberg-Schultz totesi paikan hengestä: "Objektit, joihin samaistumme, konkretisoituvat lapsuudesta opituista asioista. Kun uudet paikat ovat tuttuja, ne yleensä muistuttavat lapsuudesta.”
 

Leena Mäki-Patola ja Valitut, 2016, keramiikkapalaset ja vanha kaappi.

Mäki-Patola löytää paikan hengen pienemmistäkin paikoista – kuten vaikkapa kaapeista, joista hän viime vuosina ollut kiinnostunut. Kaappi on arkinen lähtökohta: meillä kaikilla on kokemusta kaapeista, joihin liittyy monia asioita: niihin voi laittaa tavaroita epäjärjestykseen tai järjestykseen, osa niistä on avoimia, osa suljettuja – osa jopa kiellettyjä. Jos on ovi, sitä voi raottaa. Sieltä voi paljastua jotain yllättävää. 

Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi kaapista: ”Vain sielultaan köyhä ihminen voi laittaa kaappiin mitä tahansa.” Hän siteeraa vielä surrealismin johtohahmoa André Bretonia:

Kaappi on täynnä pyykkiä 

hyllyillä jopa kuunsäteitä 

jotka saan avata laskoksistaan. 

Haluaisin nähdä Mäki-Patolan vähän surrealistinakin.

Päättymätön, 2016. 

  

***

Varkaudessa on melko paljon julkista taidetta, jota en kovin paljoa ehtinyt nähdä. Tässä kuitenkin pari:

Vanhan ystäväni Ukri Merikannon (1959–2010) Aallotar (1984) kaupungintalolla.

Kari Ovaskan (1945–1995) Ruukin Ruusa (1984) Päiviönsaaressa.

Jussi Mäntysen (1886–1978) Kurjet pesällä (1947) kaupungintalolla.

Arkkitehtuurin ystävälle Varkaus on kiinnostava kaupunki kaksine keskustoineen ja keskellä kaupunkia olevine tehdasalueineen. Virossa keksin uuden harrastuksen: vesitornikerrostalojen bongaamisen. Suomessa niitä on tietääkseni kaksi: Kemissä ja Varkaudessa. Nyt näin ensimmäistä kertaa Varkauden, mutta Kemi vielä odottaa. 

Kalevi Väyrysen (1914–1980) suunnittelema Varkauden vesitorni (1956). Ja tilanteeseen sopivasti: Varkauden taidemuseo toimi rakennuksessa aina vuoteen 1992 saakka.

Olen tehnyt editointitöitä niin paljon, että oikolukija minussa ei koskaan lepää. Maksaisitko 21,60 euroa ruoka-annoksesta, jota ravintola ei osaa edes kirjoittaa oikein – tehden yhteen sanaan peräti kaksi kirjoitusvirhettä? Tässä Ravintola Oscarin Vorschmack eli varkauslaisittain (vai olisiko se varkautelaisittain? haloo, ediittori!) Vorchmach:

Hauskaa ja sivistävää oli taas. Matkailu avartaa ihan oikeasti.

Wikipedian kuvitusta

Olen keskellä melko kiivasta kirjoitusprosessia, mutta päätin pitää pienen tauon ja juoda kupin kahvia. Jostain syystä ajauduin kahvin kiehuessa Wikipedian artikkeliin vanhasta ystävästäni Ukri Merikannosta (1950–2010). Se on suppea ja osin virheellinen, joten päätin hyvän hetken tullen vielä vähän parannella sitä. Muistin kuitenkin ottamani hauskan kuvan Ukrista hänen viimeisenä rentona kesänään vuonna 2009 ja päätin lisätä sen artikkeliin. Aion lisätä sinne myös kuvia Ukrin veistoksista. 
Itse asiassa minulla on paljon muitakin taiteilijakuvia, joten taidan jatkossakin joutohetkinäni rikastaa Wikipediaa näiltä osin.

Alla kuva vielä isompana. Istuimme oluella kesäterassilla, kun yksi hyönteinen (olisiko tuo nyt kimalainen?) jäi istumaan Ukrin aidon ecuadorilaisen panamahatun päälle.

Julkaistua 503 & Luettua 126 & Arkkitehtuuria 38: Yksissä kansissa eli Ei päivää ilman Jorma Hautalaa, osa 2.

Nyt on käyty uimassa ja Jorma Hautalan (s. 1941) tuotantoa esittelevän kirjan pressissä. Toimittajana tässä – mielestäni aika hienossa – kirjassa toimivat Ilona Anhava, itse juhlakalu Hautala, Kirsti Karvonen ja minä:

Ulkoasusta – ja jälleen kerran: aika hienosta – vastaavat Timo Setälä (s. 1958), monivuotinen työkumppanini, ja Hautala itse. Esseet kirjaan ovat kirjoittaneet Markku Valkonen (kuvataide), Tapio Vapaasalo (s. 1943, graafinen suunnittelu) ja Pentti Kareoja (arkkitehtuurin värisuunnittelu). Minä kirjoitin lyhyen esipuheen:

Yksissä kansissa

Kymmenisen vuotta sitten kuuntelin Jorma Hautalan esitelmän arkkitehtuurin värisuunnittelusta Otso-galleriassa Espoossa. Hän näytti myös runsaasti dioja. Esitys oli vaikuttava, ja olen sen jälkeen aina silloin tällöin esittänyt ajatuksen siitä, että hänen värisuunnitelmistaan pitäisi tehdä erillinen julkaisu. Hän ei ole kuitenkaan ollut ajatuksesta koskaan järin innostunut.

Ässäkodit, Malmi, 2003.

  

Muistan myös, miten viitisen vuotta sitten olin mukana suunnittelemassa kuvanveistäjä Ukri Merikannon (1950–2010) viimeiseksi jäänyttä näyttelyä Galleria Sculptoriin. Olimme Merikannon kanssa samaa mieltä siitä, että olisi hauska nähdä näyttelyssä yhteisen ystävämme hänelle vuosien varrella suunnittelemia näyttelyjulisteita. Hautala lienee suunnittelut kaikki hänen näyttelyjulisteensa. Tila ei kuitenkaan antanut periksi – eikä Hautalakaan oikein innostunut. 

Ja vielä yksi muistikuva, nyt innostumisesta. Olin kerran näyttelymatkalla Hautalan kanssa vieraassa kaupungissa. Hänen kanssaan oli todella vaikea liikkua ripeästi yhdestä paikasta toiseen, koska hän pysähteli koko ajan ja viittoili väliin seinille talojen rappauspintojen väritykseen tai sitten ylös: ”Katso tuotakin räystäslinjaa… mikä dramaattinen rytmi!” 

Vasta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt sen, miksi Hautala ei ole koskaan innostunut hänen väri- ja graafisen suunnittelunsa erillisistä esittelyistä ja miksi visuaalinen ympäristö on ollut hänelle alituinen uteliaisuuden kohde. Hänelle arkkitehtuuri, kuvataide ja graafinen suunnittelu eivät ole koskaan olleet erillisiä alueita vaan elimellisiä osia hänen kokonaisvaltaisesta taidekäsityksestään, johon kuuluu koko visuaalinen ympäristömme. Maalaustaide on kuitenkin yksilöllisen luonteensa vuoksi noussut ensisijaiseen asemaan. 

Uranhoidollisesti tällainen hajottaminen ei tietenkään ole järkevää, mutta Hautalaa ei ole tehty taiteilijamyyttien sankariaineksesta. Hänen holistinen ja demokraattinen taidekäsityksensä juontaa osin Kaj Franckin peruskurssiin Taiteteollisessa oppilaitoksessa – ja sitä kautta tietenkin kauemmaksikin taiteen historiaan, muun muassa Bauhausiin. 

Holistinen ajattelu johtaa väistämättä kompleksisuuden käsitteeseen ja sen hallintaan, ja sitä visuaalinen ympäristömme tarjoaa loputtomasti. Hän myös aina ollut valmis kirjoittamaan, kun sopiva aihe on tullut vastaan. Jatkuvan uteliaisuuden – Hautalalle varsin ominainen piirre – kanssa se johtaa parhaimmillaan myös osien vuorovaikutuksesta syntyvään emergenssiin: kehkeytymiseen, uusien asioiden syntyyn. Tätähän taide on par excellence, eikä tällaiseen ajatteluun oikein mahdu hierarkiaa, ei ”puhtaan” taiteen ylemmyyttä ”soveltavaan” nähden. Ne kuuluvat samaan systeemiin, kunhan tarkastelemme asiaa tarpeeksi laaja-alaisesti. Näin Jorma Hautala on aina tehnyt, ja siksi on hienoa vihdoinkin nähdä tämän työn hedelmiä yksissä ja samoissa kansissa.

***

Tuntuu aika hienolta, että nyt tämä on koottu. Vonkasin Hautalalta nimittäin aika aktiiviseesti vuosien ajan kirjaa hänen arkkitehtuurin värisuunnitelustaan. Tässä on nyt kaikki samalla kertaa.