Julkaistua 784: Liikemies rakasti kuvataiteita

Taas piti kirjoittaa sellainen juttu, jota ei haluaisi. Mutta jonkun pitää.

Tänään ilmestyi Helsingin Sanomissa nekro ystävästäni Iso-Ekistä. Eki oli aika eksentrinen luonne, ja tarinoita oli tapana syntyä hänen ollessaan liikenteessä. Kun mainitsen tuossa nekrossa hänen tapansa kerätä taidetta, niin lisättäköön siihen kaskuksi yksi tositapaus, josta minulla on kuviakin. Eki sai ilmeisesti tarpeekseen siitä, että tallinnalaisen taiteilijan Leo Lapinin (s. 1947) nimi pulpahti aina silloin esiin jutuissamme Salven kantapöydässä, ja hän ei tiennyt koko taiteilijasta mitään. Hän sekä kiinnostui että ärsyyntyi lopulta niin paljon aiheesta, että antoi minulle tehtäväksi hoitaa Lapinin kylään Äkäslompolon mökilleen, jotta voisi tutustua häneen ja sitten lisätä häneltä jotain kokoelmaansa. Minähän tein työtä käskettyä. Kaivoin kuvat vanhasta tietokoneestani, ja selvisi, että retki oli keväällä 2006. Lapinilla oli muutamia vedoksia mukana, ja tässä Eki ja kokoelmien ensimmäinen Lapin Äkäslompolossa (perustuu muuten Leon äidin ompelukaavoihin, minkä Eki koki itselleen läheiseksi taiteenteon tavaksi):

Kun me muut menimme jo nukkumaan, Eki ja Leo jäivät terassille juomaan Kossua. Siinä he viettivät varmaankin aika korkeissa promilleissa suon reunassa koko yön – ja siis kirjaimellisesti koko yön – jutellen lähinnä isäsuhteistaan. Itse asiassa he ystävystyivät välittömästi. 

Kokoelmaanhan piti näin ollen täydentää. Pari vuotta myöhemmin olin taas kerran lähdössä Tallinnaan, ja kun Eki kuuli tästä, hän antoi minulle kohtuullisen rahatukon messiin ja käski ostaa hyviä Lapineita lisää. Tein taas työtä käskettyä, ja toin mukananani neljä grafiikanlehteä, yhden kollaasin ja yhden akryylimaalauksen. Näin jotkut keräävät taidetta. 

Ja olihan Lapin matka ystävälleni Lapinillekin hieno kokemus – hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, ja vastaanotto oli varsin lämmin: 

Ekin kämppä oli mainio, ja hän rakensi sinne myös kolmen veistoksen veistospuiston, jota ohi kulkevat hiihtoretkeläiset tuppaavat ihmettelemään. Mukana Pekka Kauhanen (s. 1954), Ukri Merikanto (s. 1950) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Tässä Eki stetsoneineen ja Kauhasen kontribuutio pöpelikössä:

Ja kun kirjoitan tekstissä muista taiteista kuten runoudesta, ei sekään ollut falskia. Vaikka Eki olikin toisinaan varsinainen äijääijä, oli hän äärimmäisen herkkä ja tunteva ja myös avoin senkin suhteen. Vanhan kansan bisnesmies osasi lukea modernia runoakin. Siitä vielä yksi tarina. Kun hän oli jo Vantaan Katriinan sairaalassa, hän tajusi, ettei ollut lukenut Pentti Saaritsan – jonka hän myös tunsi – viimeistä kokoelmaa Julkiset salasanat (2014). Kirja oli jo loppuunmyyty, mutta vaimoni onnistui paikallistamaan yhden kappaleen vantaalaisesta antikvariaatista. Minä kävin hakemassa sen ja kävin vielä Ritsan ja minun yhteisessä baarissa hakemassa Ritsalta Ekille omisteen. Sitä hän luki viimeisenä kirjanaan kuolinvuoteellaan. En tuolloin tajunnut, että kohtaaminen oli viimeinen – oli nimittäin vielä suunnitelmia. Mutta jotenkin hyvä olo tästäkin jutusta tuli. Äijä lähti taiteellisetkin saappaat jalassaan. 

Liikemies rakasti kuvataiteita

Liikemies Erkki Heikkinen kuoli vakavaan sairauteen Vantaalla 1. kesäkuuta. Hän oli 70-vuotias, syntynyt 30. Joulukuuta 1945. 

Heikkinen syntyi Lieksassa. Perhe muutti Vihtiin vuonna 1956, missä Heikkinen kävi koulunsa loppuun. Nuorukaisen ura käynnistyi autojen parissa: hän oli töissä autokorjaamossa, ajoi väliin bussiakin, mutta armeijan jälkeen rekkakuskin ura vei mukanaan – ensin Pohjoismaihin, sitten eri puolille Eurooppaa. Hänellä oli oma erikoisvalmisteinen rekka, jolla hän toi elintarvikkeita ja valokuvaustarvikkeita varsinkin Saksasta. Hän muisteli mieluusti hurjaa nuoruuttaan, ja Saksassa hän ystävystyi muun muassa Irwinin ja Vexi Salmen kanssa.

Viime kesänä olimme kolmestaan – Eki, Matti Peltokangas ja minä – tutustumassa baijerilaiseen kalkkilouhokseen. Ekillä oli jo dieetti päällä, mutta pitihän sitä välillä vähän salaatista lipsua.

Rekka vei Heikkisen 1970-luvun lopulla Irakiin, missä hän toimi Lohja Oy:n palveluksessa – virallisesti rekkakuskina mutta todellisuudessa hyvien suhteidensa ja ilmeisten liikemieskykyjensä myötä kaoottisessa maassa betonikauppoja tehden. Hän viihtyi Irakissa kuusi vuotta. 

Vuonna 1989 Heikkinen asettui paikoilleen ja perusti Helsinkiin Basok Oy:n, joka alkoi myydä rakennusmateriaaleja – ennen kaikkea Breplasta-tasoitetta, minkä avulla hän lähinnä tekikin omaisuutensa. Hän myi Basokin Teknokselle vuonna 2003. Tuolloin hän jo harkitsi eläkkeelle siirtymistä – varsinkin kun 2000-luvun alussa hankittu asunto Äkäslompolossa oli käynyt rakkaaksi, ja siellä hän viettikin miltei puolet vuodesta. Kylän väkikin oppi nopeasti tuntemaan boheemin liikemiehen, joka saattoi ajaa avoautollaan keskellä talvea susihattu päässä ja susihanskat käsissä.

Matkaa teimme viime kesänä Ekin hirvittävällä Bemarin ykköstykillä (M6). Välillä vähän hirvitti, kun Peltokangas-raukka istui pienessä takapenkin loukossa ja Eki ajoi moottoritietä 260 km/h ikkuna auki ja Nortti huulessa. Silloin tällöin pysähdyimme lepopaikoilla, ja Eki tunsi ne kaikki jo nuoruusvuosiltaan.

  

Baijerista päätimme ihan extemporena illansuussa siirtyä (400 km) Bacharachiin Ekin nuoruusvuosien ystävien viinitilalle. Näissä rakkaissa maisemissaan hän viihtyi vuosittain. Hänellä oli pienessä majatalossa vakiohuone. Viinitarhurin tytär Sabine on Ekin kummitytär, ja oli aika riemukasta, kun sukupolvenvaihdos tapahtui sattumalta juuri samana päivänä, kun saavuimme paikalle. Vasemmalta tilan väistyvä omistaja Hans-Jürgen Jost, Eki ja Peltsi.
Bacharachistakin tarinaa piisasi. Se oli yksi Ekin ensimmäisiä rekkareissuja Saksasta. Piti hakea Asbachin mainiota brändyä, ja Eki jäi sinne jumiin. Kyse oli kirjaimellisesti jumista, sillä hän oli päättänyt oikaista vuorten yli, mutta ei tajunnut, ettei pääse rekallaan vanhaan kaupunkiin tätä toista kautta sen keskiaikasen portin läpi. Puoli kylää auttoi Ekiä peruuttamaan mutkikkaita ja kapeita katuja takaisin ylärinteeseen. Jostien majatalon kohdalla loppuivat hermot, ja Eki jäi sinne yöksi, mistä alkoi elinikäinen ja kolmen sukupolven mittainen ystävyys. Sellainen Eki oli.

Heikkinen kuitenkin perusti pienemmällä valikoimalla toimivan Detox Oy:n. Sitten hän hankki valtaosan Kirjopiiska Oy:stä, joka yhdistyi Detoxin kanssa vuonna 2006 Kirjovärit Oy:ksi. Yritys erikoistui maahantuomaan ja tuottamaan maaleja, maalaustarvikkeita sekä kultaus- ja entisöintitarvikkeita. 

Heikkisen varsinainen rakkaus oli kalkki ja kalkkimaali. Jos kuulijalla oli vähänkin kiinnostusta, saattoi hän pitää ravintolapöydässäkin tunnin luennon perinteisen kalkkimaalauksen saloista.

Heikkinen harrasti kulttuuria monipuolisesti: liikematkalla Saksaan hän saattoi käydä klassisessa konsertissa samalla kun runokirja odotti jo rekkavuosilta tutun, viinitilan yhteydessä toimivan majatalon yöpöydällä.

Erityisasema oli kuitenkin kuvataiteilla. Hän keräsi intiimin taidekokoelman, jonka testamenttasi Helsingin Saskia ry:lle. Erityispiirre oli se, että hän hankki taidetta vain henkilökohtaisesti tuntemiltaan taiteilijoilta – ja heitä ravintola Salven kantapöydässä kertyi vuosien mittaan useita. Jos hän kiinnostui voimakkaammin taiteilijasta, jota hän ei tuntenut, saattoi hän antaa tehtävän tutustuttaa itsensä ko. taiteilijaan.
Tutustuminen oli helppoa: Iso-Ekinä tunnettu Heikkinen oli loistava seuramies, hyväntuulinen ja myhäilevä. Juttuja riitti yhtä lailla hurjilta nuoruusvuosilta kuin retkistä Itä-Baijerin kalkkilouhoksille.

Ekin stetson arkulla.