Julkaistua 785 & Näyttelykuvia 1040: Viileää ja tulvivaa vettä

Viime torstaina ilmestyi Kansan Uutisissa (27/16) Veden varassa -näyttelyn herättämistä ajatuksista. En ollut järin innostunut kokonaisuudesta (tosin Tammisaaren osuus jäi puuttumaan, mutta en jaksanut lähteä retkelle), mutta Rúrín (s. 1951) teos sykäytti. Ja se kai riittää.

Viileää ja tulvivaa vettä

Tuon tuostakin lukee ennustuksia siitä, että kolmas maailmansota tullaan käymään puhtaasta juomavedestä, vedenpuutteesta johtuvien kansainvaellusten ja niiden tuottamien jännitteiden, terrorismin ja konfliktien seurauksena.

Vesi on lisääntyvässä määrin ahneen kapitalismin kauppatavaraa. Nestlén tuolloinen pääjohtaja Peter Brabeck Letmathe hätkähdytti muutama vuosi sitten maailmaa esittämällä, että vesi on elintarvike, joka voidaan yksityistää ja jolle tulisi määritellä markkina-arvo. Makean veden rosvous moninaisine lieveilmiöineen on jo pitkään ollut käynnissä, mukana on Nestlén lisäksi useita jättejä kuten Coca-Cola ja Danone. Moni odottelee kauhulla kansainvälisten vapaakauppasopimusten vaikutusta pohjavesiin – eikä syyttä. 

Monet pitävät puhdasta vettä ihmisoikeutena, ja näin tarkasteltuna tilanne ei ole hyvä: Planin mukaan joka yhdeksäs ihminen on vailla puhdasta juomavettä – siis kaikkineen 663 miljoonaa ihmistä. Meillä Suomessa ihmiset käyttävät keskimäärin 150 litraa vettä päivässä – kymmenkertaisesti verrattuna Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan.

Vesi voi siis olla mitä poliittisin taiteen aihe, vaikka monelle vesi taiteessa saattaakin olla lähinnä vain viehko järvimaisema. Symbolisesti käytettynä vedestä on moneksi, ja teemat ovat olleet usein maailmaa syleileviä: luominen, syntyminen ja uudelleensyntyminen. Merien ja järvien symbolinen suunta on aina ollut kahtalainen: ne sekä erottavat että yhdistävät. Vesi on myös vaaran elementti: siihen voi hukkua tai sen varaan voi haaksirikossa joutua. Aina ei tarvitse olla kyse symboliikasta vaan raa’asta arjesta: Välimeri kuoleman merenä on viime vuosina tullut aivan liian tutuksi. Hukkuneesta pikkupojasta Alan Kurdista otetusta ikonisesta valokuvasta tuli nopeasti myös taiteen käyttövoimaa – niin hyvässä kuin pahassakin. 

Saarelaisissa on tietenkin aivan erityinen suhde veteen, ovathan he sen ympäröimiä. Näin me suomalaisetkin kuvittelemme järviemme kanssa: olemme ”tuhansien järvien maa”. Mutta aika ohueksi vesisuhteemme on tainnut muuttua. Tämän voi päätellä niinkin raadollisesta seikasta kuin hukkumisesta: islantilaiset ovat varovaisia merensä kanssa, eikä siellä juurikaan hukuta, kun taas Suomessa kesäkuukaudet vievät mukanaan kymmeniä ihmisiä.

Vapaa-ajan kalastus ja mökkirannassa läträäminen ovat ihmiselämässä loppujen lopuksi aika pientä – niin mielenterveydelle tärkeitä kuin ne voivatkin olla. Itsekin puhun kapakassa siitä, kuinka tärkeää minulle on käydä vanhempieni mökillä Merenkurkun saaristossa, kalastaa ahvenia ja tuijotella merta. Todellisuudessa paratiisi on voimassa vain viikon vuodesta, joskus ei sitäkään. Helsingin kadut määrittävät elämääni paljon enemmän.
Uskon kuitenkin, että saaressa eläminen on toista. Olen viime vuosina viettänyt aikaani Saarenmaalla ja olen huomannut, että saarelaiset pitävät itseään ihan omana rotunaan mannervirolaisiin verrattuna, ja sama toimii toisinpäin. 

Islantilaisetkin ovat saarelaisia, ja Islannin tärkein elinkeino oli pitkään kalastus ennen kuin matkailu ohitti sen vuonna 2013. Matkailukin perustuu kuitenkin pitkälti siihen, että kyse on veden ympäröimästä kaikille kaukaisesta paikasta – ja onhan siellä vielä ne geysiritkin.

Islannin jalkapallojoukkue löysi tiensä nopeasti kaikkien vähänkin jalkapallosta kiinnostuneiden – ja vähän muidenkin – suomalaisten sydämiin. Nyt olisi mahdollista löytää myös islantilainen kuvataide, sillä Pro Artibus -säätiön järjestämä ja taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihisen kuratoima vesiteemainen näyttely Veden varassa on suurin islantilaisen nykytaiteen katselmus Suomessa koskaan. Näyttely on esillä Helsingissä kahdessa paikassa – Forum Box (31.7. saakka) ja Amos Andersonin taidemuseo (12.9. saakka) – ja Tammisaaressa sekä Galleria Elverketissä (4.9. saakka) ja Villa Schildtissä (4.9. saakka) että kaupungille levittäytyneenä. 

Islantilainen kuvataide on Suomessa entuudestaan varsin tuttua. Sitä on esitellyt ansiokkaasti Pohjoismainen taidekeskus aikoinaan ja myöhemmin muun muassa Galerie Anhava. Sitä on myös hankittu julkisiin kokoelmiin, ja yksityisistä kokoelmista kannattaa mainita vaasalaisen Kuntsin modernin taiteen museolle kokoelmansa lahjoittanut Lars Swanljung, jolla on ollut lukkarinrakkautta islantilaista taidetta kohtaan.

En kuitenkaan usko, että mitään suurta islantilaisen taiteen buumia syntyy tämän näyttelyn myötä. Islantilaiset kuvataiteilijat ovat perinteisesti käsitteellisiä, vähän vaikeita ja vähäeleisiä ja heidän taiteellinen lähinaapurinsa on pitkään ollut New York, eikä kaiken tämän tuottamalla lähestymistavalla valloiteta suurta yleisöä. Islantilaiset taiteilijat ovat siihen liian viileetä (cool) joukkoa. 

On tunnustettava, että olen nähnyt vain Helsingin osuuden, mutta tällainen tunne minulle tuli. Toisinaan kannattaa kuitenkin olla tuijottamatta liikaa kokonaisuuteen ja keskittyä siihen, mikä aidosti puhuttelee. Näin minullekin kävi. Olin ensin jo vähän turtunut usein niin samalta ulkoisesti näyttävästä nykytaiteesta, mutta sitten kolahti. Vanha konkarin ja Suomessakin entuudestaan tutun Rúrín (s. 1951) tulvaa ja sen vaikutusta käsittelevä monikanavainen videoinstallaatio Flooding (2007) onnistui vaikeassa tehtävässään olla sekä yhtä aikaa älyllisesti haastava että emotionaalisesti vaikuttava ja samalla myös informatiivinen ja kantaaottava. Mielessäni väikkyy vieläkin kuva tulvassa kelluvasta linnunpesästä munineen sekä iso screen tulvaan häviävästä vesiputouksesta. Voiko vahvempia symboleita nykyisestä maailmanmenosta olla? Ja pitkät juurensa on silläkin, aina Gilgameš-eepoksesta saakka.