On ollut vähän hiljaista. Sori siitä. Ehkä syksy aktivoittaa.
Tässä kuitenkin Kusarin juttuni Suomen valokuvataiteen museon Elämän paikat -näyttelystä (27.5.–14.8). Vielä siis ehtii. Itse näyttely ei näyttelynä ollut kovin kummoinen: mekaanisesti ja tylsästi ripustettu pikkuruinen kokonaisuus, jossa kaikilla tarinoilla oli sama muoto: yksi muotokuva, yksi kuva paikasta, yksi seinäteksti ja sama kuulokkeilta kuultavana. Jotain elämyksellisyyttä ja mekaanisuutta rikkovaa siihen olisi voinut lisätä. Mutta ehkä silti ihan sama – eihän se varsinaista taidetta olekaan. Ihmiset, tarinat ja muistot ovat pääosassa. Ja itse prosessi. Tarinoihin oli helppo samastua, vaikka kyse oli vanhemmista ihmisistä. Juttuni todistakoon siitä:
Eräs
koivu ja uimala
Montako
erityisen merkittävää paikkaa elämästäsi muistat? Mikä niistä tekee
merkittävän? Minkälainen on paikka, jonne haluaisit vuosien jälkeen palata?
Lapsuuteni
Alavudella Pappilan metsän reunalla oli iso koivu, jonka oksilla oli hauska
istuskella, kokoontua kavereiden kanssa, osoittaa urheuttaan kiipeilemällä tai
vain olla jouten ja jutella niitä näitä. Joku antoi sille oikein nimenkin:
Jättiläinen. Kuluneiden kymmenien vuosien jälkeen luulin, että se on ainoa
merkityksellä ladattu paikka lapsuuteni ja nuoruuteni kylästä, minne en muuten
ole koskaan erityisesti tahtonut takaisin. Tämänkin sain miltei tuhottua, sillä
kaikkiin paikkoihin ei näköjään kannata palata – aivan samoin kuin kaikki
nuoruuden kirjatkaan eivät tunnu kestävän uudelleen lukemista. Vajaa kymmenen
vuotta sitten päätin käydä katsomassa Jättiläistä. Se oli nuhjuinen ja vaikutti
vielä yllättävän pieneltä – nimensä huomioon ottaen. Kai se sitten lapsena oli
tuntunut jättimäisen isolta. En tuntenut sen juurella juuri mitään.
En
kyennyt aistimaan paikan henkeä (genius
loci), jonka olin ennakkoon olettanut olevan vahva. Myöhemmin kuitenkin
huomasin, etteivät muistot tuosta kokemuksesta silti tuhoutuneet. Käynti ei
paikan henkeä vahvistanut, mutta ei se sitä poistanutkaan. Itse asiassa se
tuntui elävän lähinnä vain muistoissa, ei kokemuksellisesti paikassa
käydessäni.
Jo
muinaiset roomalaiset käyttivät käsitettä ’paikan henki’. Heidän mukaansa
kaikella oli varjeleva henkensä, myös paikoilla. Henkeä ei tietenkään voi
nähdä, mutta sen voi erilaisin tavoin tiedostaa. Paikkoihin identifioidutaan.
Puhutaan lempipaikoista, rakkaista paikoista. Usein ne ovat satunnaisen
henkilöhistorian myötä syntyneitä, mutta usein ne ovat myös jaettuja. Moni muukin
saattaa kokea lempipaikkasi merkityksellisenä – jotkut samasta syystä, jotkut
eri syystä. Kun tätä tuntemusta jaetaan muille tavalla tai toisella, saattaa
paikasta tulla jättimäinen merkitysten tihentymä.
Kirsti Kumpulassa.
Olen
miettinyt Jättiläistä tänä keväänä, koska törmäsin taannoin junassa naiseen,
jota en tunnistanut. Hän tunnisti minut. Hän tuli juttelemaan kanssani ja
kertoi kerran istuskelleensa kanssani Jättiläisen oksilla. Kyseessä oli yli 50
vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen. En tunnistanut naista edes hänen
esiteltyään itsensä minulle. Hän oli minua vähän vanhempi, ja lapsena muutama
vuosikin saattoi olla liikaa tutustumista silmällä pitäen. Vain muisto
Jättiläisestä yhdisti meitä. Tuli aika veikeä olo, jota on vaikea eritellä.
Ainakin paikan henki eli voimakkaasti keskustelussamme.
***
Ajauduin
nyt loppukesästä miettimään Jättiläistä uudelleen. Suomen valokuvataiteen
museossa on parhaillaan näyttely Elämän
paikat (14.8. saakka). Valokuvaaja ja
sosionomi Helena Inkerin johdolla joukko
helsinkiläisten hoivakotien asukkaita ja heidän läheisiään jakaa kuvin ja
tarinoin muistoja elämänsä tärkeistä paikoista. Paikoista, missä he ovat
kokeneet jotakin ilahduttavaa tai sykähdyttävää, jotakin ikimuistoista. On
istuttu yhdessä, juotu kahvia ja katsottu vanhoja albumikuvia. Sitten lähdetty
kuvaamaan paikkoja uudelleen.
Tällaisen projektin tärkein anti lienee se
mielekkyys, jota vanhenevat ja eri tavoin sairaat ihmiset saavat elämälleen ja
muistoilleen. Epäilemättä jo pelkästään se, että joku on aidosti kiinnostunut,
on tärkeää. Projektin myötä menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat
merkityksellisesti yhteen. Myönteisiä seuraamuksia on epäilemättä monenlaisia.
Osa niistä on ennustamattomia. Osa syntyy vasta vieraan ihmisen katsomiskokemuksen
myötä. On sykähdyttävää olla paikan hengen kautta yhtä sellaisen ihmisen
kanssa, jota ei tunne lainkaan. Kun katson kuvaa Kirstistä (s. 1933) ja kuulen – muistot
voi halutessaan kuunnella kuulokkeista tai lukea seinältä – hänen
muisteluksiaan Kumpulan maauimalasta, tunnen outoa yhteenkuuluvuutta täysin
vieraan ihmisen kanssa. Kirsti kertoo: ”Uimalassa perheellä oli tapana levittää
filtti katsomon taa ja asettua sinne piknikille. ’Evääksi tein tavallista
voileipää, jossa oli päällä metvurstia ja tuoretta kurkkua. Juomana oli
limpsaa.’”
Vaikka lapsuuden metvurstin ja kurkun maku kumpuaa
välittömästi muistoista, en muista Kumpulan eväitäni. Muistan kuitenkin heti sen,
miten polkupyörämatka Paloheinästä Maunulan kautta Kumpulaan oli pelottava. Me
paloheinäläiset oltiin vihoissa Maunulan vuokratalojen pahojen kundien kanssa.
Ne saattoivat siepata kiinni kesken matkaa ja pistää turpiin. Suursuon ostarin
tienoilla piti polkea vimmatusti. Kun sitten hikisenä saapui Kumpulaan, oli
altaan virkistävä vesi varsin rauhoittava kokemus. Myöhemmin olen ystävystynyt
yhden vanhan viholliseni, Ramin
(s. 1957), kanssa. Pitääkin kerrata hänen kanssaan vanhoja
kokemuksia ja jengitappeluiden paikkoja. Missä niitä kivisotia käytiin?
Annikin albumikuva Ruotsissa.
Annikki (s. 1938)
muistelee paikkanaan sotalapsikotiaan Ruotsissa. Seuraamus on välitön harmi
siitä, että en ole tarpeeksi haastatellut isääni Vodea (s. 1935) hänen
sotalapsikokemuksistaan sekä Ruotsissa että Tanskassa. Nyt yritän muistaa tämän
ja yritän udella häneltä nimenomaan niistä paikoista, jotka hänen mieleensä
vieraalta maalta ovat jääneet jostain erityisestä syystä elämään.
Näin Kirstin ja Annikin muistot alkavat elää omaa
elämäänsä heille vieraiden assosiaatioiden ja henkilöhistorioiden kanssa. Näin
Rami, Vode ja Otso (s. 1957) ovat
heidän kanssaan yhtä – paikan hengen sitomina.
Vielä kun keksisi jonkun tavan viestiä kiitokset
Kirstille ja Annikille. Ainakin lähden nyt Kumpulaan uimaan ja muistelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti