Taidekauppa säätelyyn

Kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu ekonomisti, New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Nouriel Roubini totesi tällä viikolla Maailman talousfoorumissa (WEF) Davosissa, että taidemarkkinat tarvitsisivat säätelyä. Syinä muun muassa taidemarkkinoilla esiintyvä veronkierto, rahanpesu, sisäpiirikaupat ja hintojen manipulointi. Tässä linkki Financial Timesin tuoreeseen juttuun.

Oikeassahan tuo on. Minäkin osaisin heti suoralta kädeltä nimetä kolme suomalaistaiteilijaa, joiden teosten jälkkimarkkinoiden hintatasoa on määrätietoisesti ja järjestelmällisesti manipuloitu likaisilla tempuilla nousuun. Nimiä en tietenkään voi sanoa, koska minulta puuttuu todistusaineisto.
Yksi syy esimerkiksi Yhdysvaltain taidemarkkinoiden tiettyyn vääristymään on maan verotuskäytäntö. Älkäämme siis salliko Suomessa taidehankintojen verovähennysoikeutta. Ja muistakaamme myös se, että vaikka taiteessa olisi kyse jostain syvemmästä ja ylevämmästä, ovat taideteokset de facto myös merkittävä kansainvälinen valuuttalaji – ja sellaisena niitä tulisi kohdella myös sääntöjä luotaessa. Koskevathan säännöt muitakin talouden lajeja.

PS. Jos vähänkin kiinnostutte, lukekaa tästä linkistä myös ekonomisti Allison Schragerin kiinnostava parin vuoden takainen juttu taidegallerioiden hintamanipuloinneista. 
Onhan meillä toki muutakin ajateltavaa, ja Schragerkin toteaa, että "maailmassa on olemassa todennäköisesti pahempiakin vääryyksiä kuin se, että rikkaat ihmiset maksavat taiteestaan liikaa".

PPS. Tai tarkemmin ottaen: voinhan minä kuolleiden osalta ne nimetkin sanoa, koska oikeusjutun riski on aika pieni – enhän minä ketään keräilijää syytä tai nimeä, ja taiteilijat itse ovat epäilemättä syyttömiä heidän teoksillaan käytävään spekulatiiviseen kauppaan. Tarkoitan näitä kahta: Reidar Särestöniemi (1925–1981) ja Ilkka Lammi (1976–2000). Lammin käsittämättömäksi nousseesta hintatasosta kertoo esimerkiksi se, että hän oli sekä Hagelstamin että Bukowskin kallein moderni maalari syksyllä 2014: Bukowskilla öljy Minun linnani (1999) 52 046 euroa ja Hagelstamilla öljy Ajatuksia (1999) 56 000 euroa.
Molemmat olivat varsin tuotteliaita maalareita – Lammi tosin lyhyen aikaa – ja molempia on tiettävästi väärennettykin ahkerasti. Tuotteliaisuus tekee vääärentämisen vähemmän riskialttiiksi ja saavutettu hintataso vastaavasti tuottoisammaksi. Tämäkin yksi spekulatiivisen taidekaupan tuottamista lisäharmeista.

Julkaistua 587: Dekolonisaation pitkä marssi

Perjantain Kansan Uutisten Viikolehdessä (49/14) ilmestyi toinen juttuni ko. lehteen – ja vuoden viimeinen. Kaksi näyttelyä meni temaattisesti hyvin yhteen, Marja Helanderin (s. 1965) Silence – Jaskes eatnamat (28.11.–21.12) Forum Boxissa ja Suohpanterror-ryhmän osuus Viimeinen Taiteilijat -näyttelyssä (29.11.–4.1.2015) Helsingin Taidehallissa. Saamelaisuuden ja taiteen suhteen pohdinnassa riittää varmaan vielä paljon työtä.

Dekolonisaation pitkä marssi

Lappi, Saamenmaa, Pohjoiskalotti, Barentsin alue, saamelaiset, lappilaiset? Maantiedettä, geopolitiikkaa, villin luonnon romantiikkaa, kolonialistista riistoa ja kansalaisaktivismia.
Vaikeasti jäsentyvä pohjoinen on ollut pitkään sekä talouden että taiteen innoittaja. Kuvataiteen puolella tunnetumpi sielunmaisema ja myös varsinainen maisema ovat syntyneet ei-saamelaisten tai etelästä inspiraatiota etsimään lähteneiden toimesta. Peruskuvastoa ovat Andreas Alariesto (1900–1989) ja Reidar Särestöniemi (1925–1981) – toinen sympaattinen kuin tullimies Rousseau ja toinen hullu kuin van Gogh. Vanhempi polvi saattaa muistaa Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909), yhden ensimmäisistä Lapin maisemia kuvanneista maalareista.
Käsitykseni Lapista muuttui yhden kirjan myötä. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) Terveisiä Lapista (Otava 1971) iski kuin Mustat Pantterit. Luin samoihin aikoihin Bobby Sealen Sanoista tekoihin (Tammi 1971), minkä jälkeen miehet olivat kuin samaa heimoa. Teoreettinen tausta tuli algerialaisen Franz Fanonin kirjastaan Sorron yöstä (WSOY 1970).
Monilahjakkuus Valkeapää oli myös ensimmäisen saamelaisen kuvataiteilijapolven keulahahmo. Toisen polven kirkkaimman tähden, isänsä puolelta utsjokista saamelaissukua edustavan helsinkiläisen valokuvataiteilija Marja Helanderin (s. 1965) ura kertoo nykyisestä saamelaistodellisuudesta. Hän on ns. city-saamelainen, ja onkin muistettava, että noin 60 % saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Helander on ollut kahden kulttuurin tuotos, ja hänen töissään onkin usein ollut tätä pohtivaa identiteettipoliittista sävyä. Hän on hyödyntänyt sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia ja arkistojen aarteita – muun muassa Samuli Paulaharjun vanhoja valokuvia omista sukulaisistaan. Samankaltaista tematiikkaa harrasti pohjoiseen liittyen myös hänen kollegansa Jorma Puranen näyttelyllään ja kirjallaan Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen 2000).
Tuoreessa näyttelyssään Helander on liikkunut Kuolassa ja Pohjoiskalotilla tutkimassa kaivoksia, tehtaita ja patoja. Hän näyttää sen, minkälaisia jälkiä raskas teollisuus on jättänyt saamelaisten alueelle. Helander itse toteaa: "Mistä nämä rumuuden altaarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta. Yhtenä erottamattomana, vaikeasti hahmotettavana kokonaisuutena."

Marja Helander, Apatity, 2014.

Helander ei saarnaa. Hän on valinnut kielekseen romanttisen maisemamaalauksen perinteen, joka emotionaalisella voimallaan saattaa katsojan hämmennyksen valtaan. Tässäkin Helanderilla on edeltäjänsä, valokuvataiteilijat Esko Männikkö ja Pekka Turunen kuvasivat Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Kuolan niemimaata ja kaivosteollisuuden ympäristötuhoja sarjassaan Remont. Helander on kuitenkin dokumentaarisuuden lisäksi työstänyt materiaaliaan ikään kuin enemmän taiteeksi, mikä tuottaa poeettisuuden antamaa lisävoimaa. Silkan väitelauseen ja sen ymmärtämisen sijaan kuvat alistavat katsojan värisyttävän epätietoisuuden ja arvoituksellisuuden valtaan – palaan taas vuosikymmenien taakse ja muistan Yrjö Sepänmaan estetiikan luennot sekä karmaisevan esimerkin mahdollisuudesta lähestyä estetiikan käsittein keskitysleirien ruumiskasoja.

Vangitsevuuden lisäksi Helander on myös vapauttava, sillä hän osaa viljellä huumoriakin. Kahdessa videossaan hän lähestyy identiteettipolitiikkaa hirtehishuumorin keinoin. Toisessa saamelaiset menevät kauppakeskuksen saamelaisille tarkoitettuun unisex-vessaan heiluttelemaan saamelaisten lippua ja toisessa hän itse raahaa trampoliinin tunturin huipulle ja hyppii turhia hyppyjään. 
Saamelaisuutta on myös lähestytty populaarikulttuurin keinoin. Markku Laakso toi maalauksissaan Lappiin Elviksen ironisoiden postmodernistisissa maalauksissaan rock-mytologian lisäksi kultakauden taidetta. Populaarikuvastoa voi myös hyödyntää taistelevamman taiteen keinona. Suomen Taiteilijaseuran järjestämässä viimeisessä vuosinäyttelyssä esiintyy anonyyminä toimiva Suohpanterror-ryhmä (= Suopunkiterrori), joka on tuunannut tunnettua mainoskieltä ja katutaidetta kantaaottavissa julisteissaan. Ryhmä toimii aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa. 

Suohpanterror jatkaa taistelua maasta ja sen hallinnasta – samaa taistelua, jota jo käytiin Alattiojoen patoamista vastaan vuonna 1981. ”Kulttuurimme on sidoksissa maahan. Jos se lähtee alta, jäljelle ei jää mitään”, totesi yksi ryhmän jäsenistä Voiman haastattelussa. 
  

Suohpanterror, #skrik, 2014.

Myös Suohpanterror osaa käyttää huumoria, väliin pisteliästä kuten Tanja Poutiaisesta ja feikkisaamelaispuvusta tehty juliste: ”Sinä käytät pukua yhden illan, me kannamme stigmaa koko elämämme.” Väliin hauskan oivaltavaa, kun Banksyn työstä muunneltu katutaistelija heittää kukkapuskan sijaan suopunkia tai kun Edvard Munchin Huudon hahmo kokee eksistentiaalista angstiaan kaivosalueen portilla. 

Taustaksi on hyvä muistaa, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. Esteenä on ollut muun muassa määrittelyvallan käyttö. Kuka on saamelainen ja kuka saa määritellä, kuka on saamelainen? Poliittinen nykytaide pureutuukin usein juuri määrittelyvallan kysymyksiin. Sen pitkä marssi ei ole vielä edes loppusuoralla.

Julkaistua 266: Minun taiteeni – kriitikon valinnat

Toissaviikolla minulle soitettiin Lapin Kansasta ja tehtiin yllättävä ehdotus. He ovat aloittaneet uuden palstan, jossa jotkut henkilöt "kuratoivat" sekä printtilehteä varten kerran kuukaudessa että verkkosivuille kuukauden kestäväksi näyttelyksi pienen kokoelman taidetta Lapin taiteilijaseuran verkkogalleria Napan noin 600 teoksesta. Idea on itse asiassa taidekasvatuksellisesti tarkastellen ja muutenkin tosi hyvä, joten toki olin innostunut ja ryhdyin tuumasta toimeen. Viime keskiviikkona se sitten ilmestyi printtiversiona ja verkossa se on tarkastelevana tästä linkistä.  

Minun taiteeni – kriitikon valinnat

Taidekriitikko Otso Kantokorpi pitää monenlaisesta taiteesta. Kriitikonkin mielialat vaihtelevat päivästä toiseen, ja joskus hän tarvitsee vahvistusta tuntiessaan itsensä älylliseksi – toisinaan taas romanttinen melankolia valtaa mielen.

Helsinkiläinen Kantokorpi on tunnetuimpia suomalaisia kuvataidekriitikoita. Mies tunnetaan terävästä kynästään ja suorasukaisesta tavastaan kirjoittaa. Kantokorpi ei juuri kuorruta sanottavaansa. 

Viime kesänä hän sohaisi kritiikissään Lapin taiteen klassikkoja, muiden muassa Juho Kyyhkystä ja Reidar Särestöniemeä, arvioidessaan Ateneumin Lapin taika -näyttelyä. 

Jyrki Siukonen: Nuori Wittgenstein

Taide voi toisinaan toimia filosofisen pohdinnan apuvälineenä. Sanojen muodostama abstrakti ajatusmössö saattaa kuvan kautta kirkastua kummasti. Kuvataiteellinen tulkinta ei kuitenkaan saa jäädä pelkäksi sanan kuvitukseksi. Siukosen tavoin mukaan voi ujuttaa myös vakavuuden suhteellistavaa huumoria. 

Kalle Lampela: Pääoma

Sanat voivat muuttua kuviksi monin tavoin. Viisisataa sivua Marxin Pääomaa muuttuukin yllättäen lukemattomaksi möhkäleeksi, joka kertoo esimerkiksi siitä historian painolastista, joka saattaa muuttua nykyihmiselle käsittämättömäksi.

Henri Hagman: Akvarelli 

Aina ei tarvitse ajatella. Eikä taiteen aina tarvitse viitata mihinkään itsensä ulkopuolelle. Kun värit ja kompositio on oikein asetettu, jää katsojalle vain tilaisuus uppoutua teoksen sisäiseen maailmaan, joka ei sanallisia tulkintoja kaipaa. Mieli ei kuitenkaan lepää vaan aktivoituu ihan uudella tavalla. 

Sanna Haimila: Baby Blue

Taide viittaa usein taidehistoriaan ja tuo siten tähän hetkeen mukaan sen pitkän perinteen, jonka kautta me olemme esimerkiksi kauneutta tavoitelleet. Usein tällaisessa prosessissa voidaan erilaisten vinksauksien kautta myös arvioida sitä, miten olemme tällaisissa ikiaikaisissa prosesseissa onnistuneet.

Leila Lipiäinen: Taivaan koti

Toisinaan taiteilija ei tarvitse kuin pienen oivalluksen, jonka kautta voi aueta hyviä aukkoja universumin isoihin arvoituksiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Mitä me tuomme taivaalliseen ja tuonpuoleiseen oikein heijastelemmekaan?

***

Blogini nimen mukaisesti haluan toisinaan olla vähän liiankin avoin, mutta koska tarkoitukseni on myös realistisesti kertoa kriitikon työstä, kerrottakoon nyt tämäkin opettavainen tarina loppuun. Kun olin ilmaissut suostumukseni tehdä ko. näyttely, kysyin toki, että "paljonko siitä saa liksaa?". Vastaus oli: "Ei siitä mitään liksaa saa, mainetta ja kunniaa vain." Mutta koska olin jo vähän innostunut, en viitsinyt enää kieltäytyäkään. Ja sainpa kuitenkin tekosyyn sivistää itseäni ja käydä yhden taiteilijaseuran verkkogallerian kokonaan läpi (suosittelen muuten moista touhua, ja esimerkiksi Lapin taiteilijaseuran suhteen olin erittäin myönteisesti yllättynyt). Halusin kertoa tämänkin episodin, jotta tulisi edes silloin tällöin tuotua esiin se, miten taidekirjoittaja joutuu asiallisistakin kirjoituspalkkioista huolimatta tekemään koko ajan myös alipalkattua tai palkatonta työtä. Freelancer joutuu kuitenkin joka viikko raapimaan jostain kasaan ne tarvittavat sataset.
No, pääsinpä minä hyvään julkkisseuraan: ensimmäinen kuraattori oli Mr. Lordi (tässä valinnat) ja toinen Rovaniemen kaupunginjohtaja Mauri Gardin (tässä valinnat).

Näyttelykuvia 502 & 503 & 504 & 505 & Luettua 75 & 76 & Katutaidetta 46: Kriitikollakin on huonot päivänsä

Eilen nivelrikkoista polveani alkoi särkeä jo aamuyöstä. Niinpä suunnittelemani näyttelykierros jäi tekemättä ja raahauduin vain Bulevardia pitkin yhteen aiemmin sopimaani palaveriin, jota en kehdannut enää siirtää niin lyhyellä varoitusajalla.

Todellisuudessa nautin Bulevardin läpi kävelystä jollain perverssillä tavalla. Teen sitä miltei päivittäin ja näen paljon huonoa tai keskinkertaista taidetta ja aina silloin tällöin sellaistakin taidetta, jonka aitoudesta en olisi ihan niin tavattoman varma. Tämä pitää jotenkin virkeänä – ärhäkkäänä ja valppaana, jos toki väliin vihaisenakin.

Olin lukenut lehdstä uutisen, jonka mukaan taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) lopettaa galleriansa 27.10. Lopettamisen syyt ovat taloudelliset, mutta Stenvall totesi myös harminsa kritiikin puutteesta: "Maalaria harmittaa, että seitsemän vuotta toiminut galleria on taidepiireissä mielletty gallerian sijaan taidekaupaksi. 'Harva taidekriitikko on vaivautunut käymään siellä. Vaikka esillä on ollut minun töitäni, näyttely on vaihtunut kaksi kertaa vuodessa.'"

Ja minähän tunsin tietysti piston sydämessäni. En ole käynyt galleriassa kertaakaan seitsemään vuoteen. Niinpä päätin tänään lopetuksen kunniaksi suorittaa käynnin edes sen yhden kerran.

Vaan kuinkas kävikään. Ennen Stenvallia tuli vastaan Galerie Aspis, jossa en ole käynyt myöskään koskaan sisällä. Se kun kuuluu niihin suomalaisiin taidekauppoihin, joista voi ostaa sitä kaikkein epäkiinnostavinta tehtailtua kallista sisustustaidetta, joka on ihan oma lajinsa (kotisivuilta: "We sell masterworks in the best condition and ship anywhere in the world. We have a large stock of original prints from the world renowned artists such as Picasso, Braque, Chagall, Matisse, Miro, Warhol and Lichtenstein."). Taiteen kanssahan tällä toiminnalla ei juurikaan enää ole tekemistä. Päätin kuitenkin käydä nyt sielläkin edes kerran. 

Vastassa ulkona kadulla oli tarjolla aikamoinen hirvitys:   

Eikä ikkunan teoskaan niin hirveästi innostanut:

Sisällä oli tarjolla Timo Solinin (s. 1947) näyttely (20.10.–20.11.). Gallerian mukaan Solin on "one of our most successful artists with several international exhibitions and awards". Jos ette häntä jostain syystä tunne, niin ei syytä kuitenkaan hirmuiseen huoleen. Solin yksi näitä ikuisesti väärinymmärrettyjä neroja, jotka tuottavat modernistisen taideteoksen kaltaisia sisällöllisesti tyhjiä objekteja ja jotka julkaisevat kirjoja tuotannostaan ja jotka saavat mystisiä ulkomaisia palkintoja ja jotka jostain yhtä mystisestä syystä eivät koskaan päädy taidehistoriaan – syynä tietenkin se, että taidemaailma on yököttävää kaverien suosintaa ja siihen nämä tositaitelijat eivät alistu. Tällaistakin taidetta Suomessa on itse asiassa aika paljon. En sitten viitsinytkään mennä sisään vaan tyydyin tiirailemaan ikkunasta ja ottamaan yhden valokuvankin sisälle päin:

 

Mutta muistakaa, että elämme kapitalismissa ja että taide on paljon monimutkaisempi professio kuin monet taide-elämää seuraavat ihmiset ymmärtävät. Ei minulla mitään valittamista ole. Eikä perusteita. Legitiimiä toimintaa, mutta aivan yhtä legitiimiä on olla kiinnostumatta siitä sen enempää.

***

Ja sitten oli viereisessä ovessa Stenvallin vuoro. Mutta minuun iskikin piru. En halunnut mennä sisälle. Päätinkin ottaa asian performatiivisesti: jos olen ollut seitsemän vuotta siellä käymättä, niin miksi ihmeessä lopettaisin tämän käymättömyyden juuri nyt? Miksi en veisi sitä katkeraan loppuun asti? Niinpä kävelin ohi ja otin vain kuvan ikkunasta:

Selvennetään kuitenkin hieman asiaa. Olen tavannut Stenvallin pari kertaa. Hän on erittäin sympaattinen kaveri. Olen nähnyt hänen maalauksiaan kohtuullisen paljon. Hän on taidokas maalari – oli jopa jo silloin, kun hän aikoinaan maalasi klassista suomalaista työläiskuvausta. Hän on myös vakavasti taiteeseensa suhtautuva maalari eikä suinkaan mikään tehtailija tai pelkkä markkinapelle niin kuin monet luulevat. 
Mutta kyllä hän on auttamattomasti tullut tiensä päähän ankkamaalarina – eikä pelkästään taloudellisesti (jos näin siis on). Taidemaailma pelaa nimittäin aina myös mielikuvilla. Stenvallin brändi alkaa monessa suhteessa olla niin kulunut ja koko ajan edelleen rapistuva, että hänen olisi syytä vaihtaa tyyliään aika nopeasti, jos aikoisi vielä saada jotain merkittävää aikaiseksi. Kaikki mahdollisuudet hänellä siihen olisi. Stenvallin ensimmäinen ei-ankkamaalaus vuosiin saataisi olla jopa mediakohun aihe.

***

Tämä siirtolavan päädyssä Ruttopuistossa ollut sapluuna oli lopulta siihenastisen päiväni paras taideteos: 

***

Sitten päätin katsastaa Taidesalongissa Heli Heikkisen (s. 1956) näyttelyn (1.–19.10.), jonka mainosta olin jo monena päivänä katsonut. Mutta koska olen freelancer, kalenterinhallintani on toisinaan aika heikkoa, ja näinkin vain jo puretun näytelyn jämät:

 

Näin osoitin siis silkkaa ammattitaidottomuutta. Oikein harmittaa ja hävettää. Heikkinen on nimittäin ihan kiinnostava taiteilija ja varsin taidokas taivaanrannan maalari. Tässä esimerkiksi Päättymättömät polut (2008):

Täten pyhästi lupaan ehtiä hänen seuraavaan näyttelyynsä.

***

Olihan Taidesalongissa sitten jo päällä toisen näyttelyn ripustus, jota sain vähän häiritä:

Taidemaalari Ossi Teerimäki (s. 1959) oli juuri ripustamassa näyttelyään (22.10.–9.11.). Teerimäki ei ole paljoa ollut esillä, ja hän olikin itse asiassa minulle aivan uusi tuttavuus. Varsinkin selvästi omakuviin pohjautuvat ekspressiiviset teokset näyttivät vahvoilta, joten aion mennä katsomaan näyttelyn valmiina vielä uudestaan.

***

Sitten raahauduin kotiin ja ryhdyin potemaan polveani sängyssä lukien. Otin yöpöydälle kaksi tuoretta taidelehteä, jotka luin sanasta sanaan yhdellä makaamalla.

Aloitin Taidemaalariliiton julkaiseman Taidemaalauksen uunituoreesta numerosta (3/11):

Ja voihan vittu, että tulin pahalle päälle. Olen kaikki Taidemaalauksen ilmestymisvuodet (2008–) yrittänyt olla kohtelias ja jostain kummallisesta solidaarisuudesta johtuen vaieta lehden surkeasta tasosta, mutta kyllä liika on liikaa...

Tuorein numero oli omistettu Reidar Särestönimen (1925–1981) kunniaksi elokuussa järjestetylle symposiumille. Taidemaalaus ei osoita alkeellisintakaan journalistista tajua. Jos liiton lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa ja jos lehdellä on tietty missio ("kirjoittajamme ovat kuvataiteilijoita ja uskomme, että juuri taiteilijanäkökulma tekee lehdestä tuoreen ja kiinnostavan"), olisi syytä panostaa esimerkiksi teemoihin vähän tarkemmin. Tämän teemanumeron artikkelit eivät selvästikään olisi antaneet aihetta koko lehden täyttämiseen. Hyvä toimittaja olisi tiivistänyt symposiumin sisällön yhteen tiukkaan reportaasiin ja tilaa olisi voinut antaa muullekin asialle. Nyt ainoa vähän muualle kurkottava juttu on löysää höpinää niiltä taiteilijoilta, jotka symposiumiin osallistuivat. Kaiken lisäksi haastatteluissa on yritetty rakentaa Särestöniemeen turhia tyhjänpäiväisiä aasinsiltoja. Tässä malllia näistä tuoreista ja kiinnostavista taiteilijanäkökulmista:

JONNA HYRY: Mikä on sun suhde Reidariin?

JASMIN ANOSCHKIN: [hmm... tota... ha-ha-ha...] sillä on tosi hienot roolivaatteet, ihailen niitä.

Kaiken lisäksi: luin koko lehden sanasta sanaan, ja aikaa kului aika tarkkaan puolisen tuntia. Jos olisin Taidemaalariliton jäsen, olisin loukkaantunut siitä, että liittoni tuottaa näin huonoa lehteä. Se alkaa olla jo selvä imagohaitta liitolle. Jutut ovat usein puolivillaisia, ja Jaana Teräväisen lehdelle luoma ulkoasu on täysin amatöörimäinen eikä tee kunniaa edes maalauksille. Lehdellä ei ole minkäänlaista ammattimaista journalistista otetta, ja toimistuskuntaan kuuluu vain liiton toimi- ja luottamushenkilöitä. Sinänsä ajatus siitä, että taiteilijat itse kirjoittaisivat enemmän taiteesta, on varsin hieno – ja sitä minäkin yritin aikoinani Taiteessa. Meillä on paljon hienoja kirjoittavia taiteilijoita, sekä nuoria että vanhoja, mutta jostain syystä Taidemaalaus näyttää vain tyytyvän siihen, mitä posti tuo mukanaan tai mitä jostain seminaarista saadaan vaivattomasti niputettua yhteen. Lehden teko vaatii myös aktiivista työtä, kirjoittajien etsimistä ja heidän kouluttamistaan. Tämä lehti ei sitä tunnu tekevän. 

Olen itse asiassa lukenut jokaisen Taidemaalauksen ilmestyneen numeron kannesta kanteen. Ja olen myös tuntenut koko ajan syvää myötähäpeää. Tehkää nyt ihmeessä jotain!

Sorry.

***

Ja kuin malliksi tamperelaisen Rajataide ry:n julkaisemassa 1/2-lehdessä oli myös teema. Tuorein numero käsitteli monipuolisesti kuvan ja sanan suhdetta:

Ei riittänyt puoli tuntia – ei edes tunti, kun välillä piti oikein pohtia asioita. Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin (s. 1948) toimitamassa numerossa – tässä muuten vinkki Taidemaalaukselle: voisitte vaikka kokeilla vaihtuvia päätoimittajia löytääksenne niitä tuoreta näkökulmia – oli mukana myös paljon taiteiijakirjoittajia. Näkökulmia oli monenlaisia ja teemaa käsiteltiin sekä taiteilijan omien teosten kautta (Minna L. Henriksson) että taiteilijan arkisen tekstuaalisen todellisuuden kautta (Hanna Saarikoski).

Tämä lehti arkistoidaan hyllyyn odottamaan tulevaa käyttöä.

Julkaistua 188: Liian helppoa taikuutta

Kävin Ateneumin taidemuseon suuressa Lappi-näyttelyssä Lapin taika (18.6.2011–8.1.2012) heti tuoreeltaan ja kirjoitin jo 22.6. siitä arvion Kauppalehteen. Kesän takia jutun julkaisu venyi ja se tuli ulos lopulta eilen 15.8. – mutta jatkuuhan näyttely vielä pitkään, ylipitkään.

Liian helppoa taikuutta

Ateneumin suuri Lappi-näyttely jää lumoavan elämyksen sijaan vaisuksi kokemukseksi.

Ateneumin taidemuseo on kunnostautunut viime vuosina taidemaailman rajalinjojen rikkojana. Se on alkanut esittää valokuvaa taiteena taiteiden joukossa, se on esittänyt nykytaidetta osana ripustuksiaan tai sitten pieninä oheisnäyttelyinä ja se on uskaltanut tehdä poikkeavia kuratoriaalisia ratkaisuja. Ateneumista on selvästikin tullut paikka, jonne mennään katsomaan muutakin kuin ikiklassikoita.

Sama resepti jatkuu Lappi-aiheisessa suurnäyttelyssä. Mukana on ilmeisiä Lapin kuvauksen klassikoita kuten Andreas Alariesto, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Mukana on myös monia nykytaiteesta tuttuja nimiä – vaikkapa Jorma Puranen, Rosa Liksom ja Jussi Niva. Onneksi mukana myös yksi aivan uusikin kiinnostava tuttavuus: Elina Juopperi ja hänen installaationsa inarinsaamen puhujista.

Andreas Alariesto (1900–1989), Kolttalappalaisen asunto, 1948. Rovaniemen taidemuseo, Rovaniemen kaupungin kokoelma.

Lapin taikaa on pyritty lisäämään myös näyttelyarkkitehtuurilla: Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen on loihtinut varsinkin nykytaiteen kehykseksi lumovoimaisen valkoisen hohteen, jolla katsojaa yritetään siirtää jonnekin muualle. Jo heti näyttelyn alussa tämä toimii, mutta aloin kuitenkin Jussi Nivan suurikokoisen maalauksen edessä miettiä, että tekeeköhän väistämättä syntyvä revontuliassosiaatio oikeutta Nivan varsin abstraktille ja osin käsitteelliselle tematiikalle. Riittääkö siis se, että taiteilija on syntynyt Pellossa? Sama koskee Rovaniemen suurta poikaa Kari Huhtamoa, jonka teräskonstruktiot ponnistavat pikemminkin kansainvälisten taidepääkaupunkien modernismista kuin jostain luonnonmystiikasta – oli teokset sitten nimetty miten tahansa. 

Yleisnäkymä pääsalista. Vasemmalla Jussi Niva (s. 1966), oikealla oranssi Kari Huhtamo (s. 1943), jota luulin kaukaa Antero Toikaksi (s. 1954). Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Latteaa taidetta

Taikuus on taidehistorian tavoin illuusioiden luomista. Tämäkin näyttely luo erilaisia illuusioita, joiden takaa on väliin vaikea havaita esimerkiksi taiteelliseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Totta kai esimerkiksi Juho Kyyhkynen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava henkilö, mutta se, että Tuija Hautala-Hirvioja on tutkijana nostanut häntä esiin, ei tee hänestä yhtään parempaa taidemaalaria. Kyyhkysen iso ryhmä näyttelyssä häkellyttää lähinnä sillä, miten huonoa, kliseistä ja postikorttimaista maalausta hänen taiteensa on. Gabriel Engbergin värimaailma on vastaavasti tuhnua ja suttuista, eivätkä Reidar Särestöniemen huippujulkkisaikanaan tehtailemat Lapin maisemat ole kovin kiinnostavia muuta kuin lähinnä huutokauppanoteeraustensa tai tekijäänsä liittyvien lukemattomien tarinoiden ja kaskujen kautta. 

 Juho Kyyhkynen (1875–1909), Kota, 1909, Ateneumin taidemuseo. 

Suurin osa näyttelyn teoksista – niin vanhempi kuin nykyinenkin taide – tuntuu tutulta ja moneen kertaan nähdyltä, eikä ainakaan minun Lappi-kuvani tai sen mahdolliset kriittiset kyseenalaistukset kokeneet mitään erityisiä liikahduksia, joita olin virittäytynyt kokemaan.

Veikkaanpa, että näyttelyn yhteydessä julkaistu 200-sivuinen kirja tulee olemaan merkittävämpi ja selvästikin enemmän myyttejä purkava kokemus kuin saleissa koettu haalea elämys. Hyvä edes näin.