Näyttelykuvia 528 & 529: Nuoruustangoa

Perjantaina kävin Nuoret 2011 -näyttelyn pressissä (3.12.2011–8.1.2012) Helsingin Taidehallissa. Nuorten näyttely on ollut aina hyvä paikka katsastaa taiteen keskeisiä teemoja ja käsittelytapoja ja tutustua usein myös aiemmin tuntemattomiin nuoriin lupauksiin.

Juryn puheenjohtajana toiminut taidegraafikko Antti Tanttu (s. 1963). Taustalla Maecenas-killan palkinnon voittanut Kati Lehtosen (s. 1979) hieno lyijykynällä alumiinille piirretty Kantama (2010), jota olen ehtinyt jo aiemmin ihailla Kuvataideakatemian näyttelyssä.

Ensivaikutelma näyttelystä oli lievä pettymys, koska se oli niin ylettömän siisti ja esteettinen. Olisin kaivannut enemmän rosoa ja särmää ja jotain innovatiivisempaa. Lopulta kuitenkin huomasin pitäväni useimmista töistä, ja oli niitä särmiäkin piilossa kaiken hienostuneisuuden ja teknisen osaamisen keskellä. Kuten vaikkapa Erika Erren (s. 1979) ketunkynsistä tehdyssä teoksessa Kiusa (2011), jota hän tässä vielä viimeistelee pressitilaisuuden kuluessa:

Ja kun taiteessa saa nykyään luvan takaa assosioida paljon vapaammin kuin ennen, muistelin minäkin Erren teoksen ääressä jo kauan sitten edesmennyttä Taisto-kissaani, joka teki osamaksulla ostamastani nahkaselkäisestä Otavan isosta musiikkitietosanakirjasta mokkaselkäisen, ja myöskin edesmennyttä Repo-kissaani, joka rei'itti mahani ja kylkeni miltei päivittäin maatessaan päälläni, kun katselimme yhdessä televisiota. Kynsi on vahva elementti monessakin suhteessa. Myös toki metaforana.

Näyttelyyn valitut maalaukset olivat ehkä turhan vähäverisiä, mutta esimerkiksi veistoksissa oli voimaa, kuten vaikkapa Kalle Mustosen (s. 1979) Trojanissa (2011): 

Ja pakko on tunnustaa, että Mikko Kuoringin (s. 1977) Unioni (2010), 27 EU:n jäsenmaan lipusta kudottu räsymatto, oli suorastaan nerokas:

Videot oli koottu yhteen tunnin screeningiin, joten ne piti valitettavasti jättää myöhemmäksi toisen käynnin yhteyteen. Palaan siis aiheeseen, ja palaan siihen muutenkin, koska kirjoitin Kauppalehteen jo pikkuruisen jutun näyttelystä.

***

Taidehallin studiossa oli Sini Pelkin (s. 1978) näyttely Embarkation (3.12.2011–8.1.2012). Minulla on aiemminkin ollut vähän vaikeuksia suhtautua Pelkin työskentelyyn, jota pidän hieman yliteoretisoivana. Näin oli nytkin. En oikein tavoittanut sitä ideaa, että Embarkation olisi ollut "valokuvan tavoin rajattu liikkuva kuva", kuten Pelkki itse toteaa.

 

Jotain oudon viehättävää teoksessa kuitenkin oli, mutta liian jäsentymättömäksi se minun mielessäni jäi – ja vaille sitä poeettista voimaa, joka olisi epäilemättä tehnyt sen tehokkaammaksi.

Näyttelykuvia 325 & 326 & 327 & 328 & 329 & 330: Miten ois 11 näyttelyä päivässä? Tässä jälkimmäinen puolisko.

Jatkan eilistä isoa kierrostani.

Galleria Duetossa oli esillä Heikki Kukkosen (s. 1954) selkeästi – ja jopa vähän kummallisesti – kaksijakoinen näyttely Hopeinen kuu... (9.3.–3.4.). Etuhuoneessa oli pitkään Espanjassa asuneen ja sittemmin hankolaistuneen Kukkosen Espanja-aiheisia tornimaisemia:

  Hienointa aikaa, öljy ja lehtikulta, 2011.

Oli niissä aika hauska surreaalinen viritys, mutta vähän maneeriseksi ja sisäsiistiksi meni, kun enemmän katseli. Ja kulta teki duunit koristeellisiksi. Ei ollut siis minulle tarpeeksi "känsäistä", niin kuin eräällä taiteilijaystävälläni on omasta maustaan tapana sanoa. Toisaalta takahuoneen ensialkuun vähän anakronistisilta vaikuttavat abstraktit monotypiat olivat suorastaan hilpeitä:

Mutta toivottavasti ne olivat ihan tarkoituksellisesti vanhahtavia.

***

Vastapäätä Galleria Katariinassa oli kaksoisnäyttely (16.3.–3.4.). Marjatta Nuoreva (s. 1944) lähestyi Saaristomeren ja Ahvenanmaan maisemia graafisesti:

 

Archipelago V, kuivaneula, 2009–10.

Ja Päivi Pussila (s. 1967) taas Pohjanmaan tasaisuutta maalaten:

Nuoreva on taidokas mutta ehkä tällä kertaa minulle vähän turhan jähmeä. Pussilaa en muista ennen edes nähneeni, mutta aika hyvä fiilis hänen töistään tuli, vaikka tällainen ylilitteä ja vähäeleinen horisontti alkaakin olla maalaustaiteessa jo aikamoinen klisee. Mutta kyllä minä tuollaisen duunin kanssa voisin jopa vaikka elää.

Se on vielä mainittava, että näyttelyidea oli ihan hauska. Kahden erilaisen maisemakuvaajan vertailu on aina hedelmällistä.

***

Ja sitten vähän katua eteenpäin, Valokuvagalleria Hippolyteen, jossa oli kaksi näyttelyä. Isossa tilassa oli Sini Pelkin (s. 1978) näyttely Kaiku kahdelle (4.–27.3.). Aiheena oli siis metatasolla valokuvan kuvankaltaisuus. Oli vähän viileä ja yliteoreettinen pläjäys. Mukana oli myös yksi videoteos, jossa tuhruinen löytökuva eli uutta elämäänsä. Alan olla jo aika kyllästynyt tähän viime aikoina niin trendikkääseen löytökuvavimmaan, joka ei enää tunnu tuovan yhtään mitään uutta valokuvataiteeseen tai representaation problematiikkaan. Ja näinhän se video tietenkin pitää installoida:

Hmmjaa. No lisättäköön vielä, että hänen kollegansa Jani Ruscica (s. 1978) kirjoitti tiedotteessa: "Abstrahoitu tunnepohjainen kokemus nivoutuu erottamattomasti käsitteelliseen, lähes ontologiseen kuvan perusolemusta tutkivaan lähestymistapaan." Niin kai se sitten on. Olenko nyt sävyssäni vähän tylsän populistinen? (Ja tunnustettakoon myös avoimesti, että olen itsekin näitä A4-käyttöohjeita kirjoittanut – ja joskus varmaan vähän hämärään tyyliin käyttäen esimerkiksi sellaisia sanoja kuin idiosynkrasia ja saturaatiopiste, joita jostain syystä suorastaan rakastan.)

***

Siinä Hippolyten takahuoneen etunurkassa, jota koomisen suurellisesti Hippolyte Studioksi nimitetään, oli Kirsti Nenyen (s. 1950) Viimeiset paikat (4.–27.3.). Aika hieno sarja ihmisten viimeisten paikkojen surumielisestä poetiikasta. Olisi tällaista näyttelyä katsonut vähän laajempanakin ja paremmassa paikassa. 

Vähän muuten naurattikin nähdä Marimekkoa jo toisessa näyttelyssä samalla kierroksella.

***

Galleria Brondassa oli minulle entuudestaan tuntemattoman, Brysselin taideakatemiassa opiskelleen Anna-Maija Rissasen (s. 1983) maisemaalausten näyttely (9.3.–3.4.):

Pienissä töissä jälki meni välillä vähän turhan toisteiseksi – ikään kuin ei taiteilija oikein olisi osannut itsekriittisesti päättää siitä, mitkä ovat keskeisiä, tärkeitä tai onnistuneita duuneja –, mutta kyllä kokonaisvaikutema oli osaava ja joissain kohdin aika elämyksellinenkin. Aika kai näyttää. Hän on kuitenkin varmaan kehittyvä taiteilija.

***

Kierros loppui Galleria Heinoon, jonne Anne Tompuri (s. 1958) oli ripustanut oikein hätkähdyttävän komean näyttelyn (12.3.–3.4.): 

Siinä minä istuin pitkään penkillä ja mietin kuvien maisemallisuutta ja emotionaalista voimaa. Sitten vähän leikittelinkin ajatuksissani. Tuli sellainen fiilis kuin olisin istunut jossain 1960-luvun newyorkilaisessa galleriassa – en ole muuten koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa – katsellen jotain heroiista miesabstraktikkoa – siis niinku jotain Mark Rothkoa (1903–1970). Leikkiähän tämä oli, mutta aika hauskaa sellaista. Istuin pitkään ja vähän haukoin henkeäkin. Hienoa, että juuri nainen maalaa näin hurjan komeasti. Aion mennä istumaan sinne penkille uudestaankin.