Julkaistua 476 & 477 & 478: Kuvataidevuosi 2012–2013 & Kari Jylhä & Leena Luostarinen

Eilen tuli postissa Mitä missä milloin vuosikirja 2014. Tämä taisi olla 12. kerta, kun olin kirjoittanut siihen kuvataidekatsauksen. Tässä siis tuorein:

Kuvataidevuosi 2012–2013

Kuvataidemaailman taloudellinen ahdinko lisääntyi kuluneena vuonna: taidemuseot kamppailivat vähenevien resurssien kanssa, ja taidekoulutuksen vuonna 2011 alkanut karsiminenkin on ilmeisesti saamassa jatkoa. Tuoreimpana keskeneräisellä tappolistalla olivat keväällä 2013 Tampereen ammattikorkeakoulun sekä Aalto-yliopiston kuvataideopetus.

Yksi taidemaailmaa askarruttaneita keskeisistä uudistuksia oli Valtion taidemuseon rahoitus. Museosta ollaan muodostamassa valtion viraston sijaan säätiö, jolloin sen rahoitus siirtyy valtion budjetista veikkausvoittovaroihin. Museo tulee nielemään kulttuurille annettavista veikkausrahoista arviolta noin 10%, joten hankkeen vaikutus muuhun kulttuuriin rahoittamiseen tulee olemaan merkittävä. Moni museo on muutenkin joutunut ääriajoilleen resurssien suhteen, mikä näkyy muun muassa edelleen pitkittyvinä näyttelyaikoina ja kyvyttömyytenä tuottaa omia uusia näyttelyitä tai olla mukana kalliissa kansainvälisissä projekteissa.

 Yksi mahdollinen syntyvä trendi on kunnallisten taidemuseoiden sulauttaminen muuhun kunnalliseen museotoimeen: esimerkiksi Varkauden taidemuseo joutui sulloutumaan kulttuurihistoriallisen museon tiloihin, jolloin 850 neliön näyttelytilat pienenivät noin 100 neliön kokoisiksi.

Saara Ekström, Strange Attraction, 2010. Wihurin rahaston näyttelystä.

Toinen epäilemättä kasvava trendi on kokoelmanäyttelyiden lisääntyminen. On toki muistettava, että se on myös yksi museoiden perustehtävistä, ja oli esimerkiksi varsin kiinnostavaa nähdä suurnäyttelyssä 7. aalto – Kuvataiteen Wihuri (Helsingin Taidehalli 20.10.–25.11.2012, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 2.2.–12.5.2013, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 4.6.–1.9.2013, Rovaniemen taidemuseo Korundi 11.10.2013–16.2.2014), minkälaista on ollut yhden merkittävimmän nykytaidekokoelmamme, Wihurin rahaston taidekokoelman, kuluneen kymmenen vuoden hankintapolitiikka. Näyttely antoi varsin hienon kuvan suomalaisesta nykytaiteesta, mutta ennätyksellinen neljä näyttelypaikkaa ja pitkä yhteiskesto kertovat omaa tarinaansa taideinstituutioittemme tilasta. 

Kesänäyttelyt tuntuivat olevan voimissaan, vaikka yksi perinteisimmistä laittoikin ovensa kiinni: Punkaharjun Retretin 1980-luvulla rakennettujen luolastojen tarina taidenäyttämönä taitaa olla lopussa. Vaikka taidegalleriatkin tunsivat taantuman nahoissaan, tuntuu taiteilijavetoisilla ja ei-niin-kaupallisilla gallerioilla menevän hyvin. Vähän nuoremman taiteilijaväen osuuskunta Huuto sai esimerkiksi käyttöönsä uudet hulppeat tilat Helsingin Jätkäsaaresta ja juhli tilojaan kymmenvuotisjuhlanäyttelyllään AAARGH! (8.–23.9.2013).

Ovatko naistaiteilijat jo hegemonia?

 

Suomen kultakauden naistaiteilijat ovat jo pitkään olleet yksi taidemaailman kestohiteistä. Nämä museoiden kipeästi kaipaamat ns. blockbuster-näyttelyt keräävät suuria yleisöjä. Kultakauden naisten rinnalle on suosiossa nyt astumassa joukko nuorempia kollegoita. Leena Luostarisen (1949–2013) retrospektiivinen näyttely Tiikerinpiirtäjä veti Helsingin Taidehalliin (12.1.–3.3.2013) ennätysyleisön ja jatkoi sieltä Joensuun taidemuseoon (9.3.–14.4.2013) sekä Etelä-Karjalan taidemuseoon Lappeenrantaan (17.9.–8.12), missä se muuttui Luostarisen muistonäyttelyksi. Vastaava ilmiö oli Helsingin taidemuseossa (15.2.–26.5.2013) Marjatta Tapiolan huikea retrospektiivi, joka jatkoi matkaansa Venäjän taideakatemian museoon Pietarissa (6.–30.6.2013). Tuottelias taiteilija esitteli retrospektiivin kanssa samaan aikaa uusi töitään Galleria Sculptorissa (13.2.–3.3.2013) Helsingissä.
Graafikkona tunnettu Tuula Lehtinen esitteli keramiikaksi ja installaatioiksi muuttunutta monipuolista tekniikkaansa Hämeenlinnan taidemuseossa (20.10.2102–24.2.2013) näyttelyssään Kauneudesta. Ja vieläkin nuoremmat taiteilijasiskot tulevat vakuuttavasti perässä: esimerkiksi Luostarisen ja Tapiolan tavoin ekspressionistina tunnettu Nanna Susi on selkeästi saavuttanut ns. rakastetun taiteilijan aseman, mikä kävi hyvin ilmi hänen Helsingin taidemuseossa (28.9.2012–20.1.2013) järjestetyssä maalausnäyttelyssään. Ja vastaavasti toinen nuorempi räiskyvä taidemaalari, Anna Tuori, esitteli menestyksekkäästi tuotantoaan Aboa Vetus & Ars Novassa Turussa (5.10.2012–20.1.2013). 

Pauliina Turakka Purhonen, Äiti ja tytär, 2010–11.

Kajaanin taidemuseossa (23.9.–25.11.2012) Ulla Jokisalo, Heli Ryhänen ja Pauliina Turakka Purhonen yhdistivät fantasiamaailmoissa seikkailevat luomisvoimansa yhteisessä ryhmänäyttelyssä. Kaisu Koivisto esitteli monista materiaaleista koostuvaa veistostuotantoaan retrospektiivisessä näyttelyssään Äänekäs hiljaisuus (Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 8.6.–23.9.2012, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 16.10.2012–3.2.2013). 

Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä luotti sekin suomalaisiin naisiin: Kansainvälisin taidetähtemme Eija-Liisa Ahtila esiintyi videoineen (19.4.–1.9.2013) osin päällekkäin katoavan taiteen mestarin Marja Kanervon (17.5.–29.9.2013) kanssa.

Luonnon ikuinen kutsu

 

Vaikka trendit vaihtuisivatkin, rakastaa suomalainen taideyleisö luonnosta voimansa ammentavaa taidetta, mikä koskee myös nykytaidetta.  
Metsiä ja puita on kuvattu monin tavoin kuluneena kautenakin. Salon taidemuseo esitti klassikoita, nykytaiteilijoita ja ITE-taidetta näyttelyssä Metsien miehet (22.9.2012–6.1.2013). Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä rinnasti puolestaan kultakauden klassikoita ja suomalaista nykyvalokuvaa – Pentti Sammallahti, Ritva Kovalainen, Taneli Eskola ja Kristoffer Albrecht – puuaiheisessa kauniissa näyttelyssä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä kokosi yritysten taidesäätiöiden kokoelmista interaktiivisen ja lapsenmielisen näyttelyn Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). 

Ritva Kovalainen, Närängänvaara, Kuusamo, 2009–10.

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo jatkoivat omia retkiään maailman metsissä näyttelyssään Kultainen metsä (Hämeenlinnan taidemuseo 15.3.–28.4.2013). Vanhat rakastetut kuvittajasankarimme ovat ehtymätön aarreaitta – oli teema mikä hyvänsä: nyt se oli Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun metsäkuvituksia (Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta 19.5.–29.9.2013). 

Kuopion taidemuseossa tutkittiin joen merkitystä kulttuurille näyttelyssä Taiteen Vuoksi (14.9.2012–3.2.2013), kun taas Mikkelin taidemuseossa keskityttiin Matti Karppasen lintumaalauksiin (21.9.–4.11.2012). Tampereen taidemuseossa maagista maisemaa rinnastettiin brittiklassikon J.M.W. Turnerin (25.8.–4.11.2012) ja kotimaisen nykyvalokuvataiteilijan Pekka Luukkolan (25.8.2012–6.1.2013) voimin.

Ettei totuus unohtuisi

 

Valokuva- ja videotaiteen nousu taiteen keskiöön on tuottanut myös koko taidemaailmalle ainakin yhden merkittävän seuraamuksen: dokumentaarisuuden arvo taiteissa on selkeästi noussut. Taide voi  myös olla totta varsin monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä rakensi tuoreimman kokoelmanäyttelynsä Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013) nimenomaan dokumentaarisuudelle ja näytti samalla, että kyse voi olla valokuvien ja videoiden lisäksi installaatioista ja muistakin, jopa varsin käsitteellisistä ilmaisutavoista. Tältä tuntui myös Stina Krookin Säätiön juhlanäyttelyssä Rouva Näkymätön (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.8.–21.10.2013), jossa Aurora Reinhard, Pilvi Takala, Erkka Nissinen ja Hans Rosenström kajosivat todelliseen maailmaan kuvan ja äänen keinoin.

Erkka Nissinen, Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila, 2013.

Kiasmassa totuus kohdattiin vähän rujommalla tavalla Jouko Lehtolan koskettavassa valokuvanäyttelyssä Viattomuuden loppu (8.2.–18.8.2013). Helsingin Taidehalli toi puolestaan yleisölle tuulahduksen suuren maailman klassisesta kuvajournalismista esitellessään monia ikonisia kuvia tehneen Steve McCarryn tuotantoa 1.6.–4.8.2013.

Perinteetkin kunniassa

 

Taide luotaa aina menneisyyden taidetta – nykytaidekin tavalla tai toisella. Yksi taidemuseoiden tehtävistä on pitää tätä yllä. Kauden kohokohtia tässä suhteessa olivat ekspressionismin klassikoita esitellyt Ekspressioita (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 15.9.2012–13.1.2013) ja pelkkää kuvataidetta laajemmin yhtä tyylisuuntaa esitellyt art deco -näyttely Art Déco ja taiteet (Amos Andersonin taidemuseo 8.3.–21.7.2013) – mukana oli myös arkkitehtuuria ja muotoilua ja muotia.

Toisinaan museot uskaltavat vielä tuoda maahan suurelle yleisölle tuntemattomampia merkittäviä klassikoita, kuten ruotsalaisen surrealistin Max Walter Svanbergin (Turun taidemuseo 17.5.–15.9.2013). 

Uuteen kurkotellessaan taiteen onkin syytä myös aina palata juurilleen.

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Fanny Churberg, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 21.9.2012–7.1.2013
The Making of Iron Sky, Helsingin taidemuseo 28.9.2012–20.1.2013
Heikki Mäki-Tuuri, Seinäjoen Taidehalli 8.9.–14.10.2012
Kui? IX tekstiilitaiteen triennaali, Wäinö Aaltosen museo, Turku 28.9.–25.11.2012
Jaume Plensa, Espoon modernin taiteen museo EMMA 14.11.2012–27.1.2013
Kuutti Lavonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 14.12.2012–24.2.2013
Noora & Kimmo Schroderus, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 30..11.2012–4.2.2013
Thomas Schütte, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 9.2.–12.5.2013
Tässä ja nyt, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 1.2.–28.4.2013
Jasmin Anoschkin, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 24.11.2012–20.1.2013
Per Maning, Espoon Modernin taiteen museo EMMA 6.3.–9.6.2013
Howard Smith, Kuparipaja, Fiskars 10.2.–28.4.2013
Seppo J. Tanninen, Seinäjoen Taidehalli 23.3.–28.4.2013
Jarmo & Rauha Mäkilä, Keravan taidemuseo 22.3.–26.5.2013
Karjala!, Helsingin Taidehalli 9.3.–14.4.2013
Hannu Lukin, Aineen taidemuseo, Tornio 25.4.–23.6.2013
Linnan aarteet, Ateneumin taidemuseo 12.4.–1.9.2013
Natalie Djurberg & Hans Berg, Helsingin Taidehalli 17.8.–10.11.2013
Vaivaisukot Kerimäellä, Kerimäen kirkko 25.5.–31.8.2013
Antti Ojala, Lapuan taidemuseo 16.6.–15.9.2013 

Palkintoja 2012–13

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2012 Irma Optimisti 
Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2012 Maija Luutonen 
Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2012 Nanna Hänninen 
Carnegie Art Award 2012 Heikki Marila 
Ars Fennica 2013 Jeppe Hein 
AVEK-palkinto 2012 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 
Vuoden nuori taiteilija 2013 Jarno Vesala 
Suomi-palkinto 2012 Matti Hagelberg 
Kuvataiteen valtionpalkinto 2012 Rajataide ry. 
Valokuvataiteen valtionpalkinto 2012 Pekka Elomaa 
Vuoden ympäristötaideteos 2012 Heli Ryhäsen ja Matti Kalkamon Ympyrähullut Huittisissa 
Stina Krookin Säätiön taidepalkinto 2012 Saana Inari, Tero Laaksonen, Emma Rönnholm, Fanny Tavastila, Camilla Vuorenmaa 
Suomen Taiteilijaseuran Palokärki-palkinto 2012 Minna Suoniemi 
Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2012 Antti Oikarinen 
Nuori satakuntalainen kuvataiteilija 2012 Jasmin Anoschkin 
Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinto 2013 Otso Kantokorpi 
Pro Finlandia -mitali 2012 Lauri Astala, Elina Brotherus, Reijo Hukkanen, Timo Kelaranta

***

Jouduin myös surukseni kirjoittamaan pari nekrologia. Molemmat taiteilijat olivat ystäviäni, mikä ei valitettavasti näistä teksteistä näy. Ei 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan saa mahdutettua kuin faktat – jos edes niitäkään:

 

Kari Jylhä 13.9.1939 – 26.5.2013

Taidemaalari Kari Jylhä kuoli tapaturmaisesti Helsingissä  Helsingissä 73-vuotiaana.  

Jylhä valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1965. Alkuun informalistisena maalarina tunnettu Jylhä tarttui nopeasti kiinni aikansa aiheisiin, ja hän onkin yksi merkittävimpiä hahmoja suomalaisen pop-taiteen lyhyessä historiassa. Hänen muistettavimpia töitään ovat valokuvapohjaiset uusrealistiset maalaukset, joilla hän kommentoi ironisestikin aikansa maailmanmenoa. 

Jylhä oli innokas taidepoliittinen keskustelija, ja toimipa hän kriitikkonakin 1960-luvulla. Taidepolitiikka vei voimakkaasti mukanaan, ja niinpä Jylhästä tuli miltei kokopäivätoiminen järjestömies, jonka suurina huolenaiheina oli muun muassa taiteilijan asema. Näiden asioiden eteen hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1972–74 ja 1991–2003. Hän oli myös mukana perustamassa Myllypuron taiteilijakylää, missä hän myös asui elämänsä loppuun asti. 

Jylhän monista palkinnoista mainittakoon Pro Finlandia -mitali, joka hänelle myönnettiin vuonna 1997.

Taiteilijaystävät Kari Jylhä ja Olavi Pajulahti Myllypurossa 2010, jolloin kävin haastattelemassa heitä erästä artikkelia varten. 

***

Leena Luostarinen 15.5.1949 – 28.7.2013

Taidemaalari Leena Luostarinen kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 64-vuotiaana. Juuri ennen kuolemaa hänelle oli myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.  

Luostarinen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. Hän oli yksi niistä uusekspressionisteista, jotka uudistivat taidekenttäämme 1980-luvun alkupuolella. Hänestä tuli huumaavine värimaailmoineen ja eksoottisine aiheineen nopealla tahdilla suuren yleisön rakastama taiteilija. Hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi vuonna 1988 – nuorimpana koskaan. Tuolloin hän täytti Helsingin Taidehallin, kuten myös retrospektiivissaan, jonka järjesti Suomen Taideyhdistys tammikuussa 2013.
1990-luvun alussa Luostarinen toimi maalaustaiteen lehtorina ja professorina Kuvataideakatemiassa. Hänen rohkea esikuvallisuutensa ja opetustoimintansa jättivät voimakkaan jäljen myöhempiin maalaripolviin. 

Luostariselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1995 ja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki vuonna 2007. 

Leena Luostarinen Joutsenossa toissa kesänä, jolloin kävin hakemassa hänet takaisin Helsinkiin aloittaaksemme Taidehallin näyttelyn valmistelut.

Näyttelykuvia 783 & 784 & 785 & 786: Naismestareita kyllikseen

On taas välillä niin paljon töitä, että en ehdi päivittämään blogia. Ja samalla syyllisyys alkaa painaa: muistan esimerkiksi jostain syystä miltei joka päivä, etten aikoinaan kirjoittanut mitään Sirkka-Liisa Longan (s. 1943) näyttelystä (5.–27.1.) Galleria Amassa, missä kävin 13.1. – siis jo kaksi kuukautta sitten. Se oli kaiken lisäksi sillä tavalla aika hauska päivä, että päätin katsoa samana päivänä Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyn (12.1.–3.3.) Helsingin Taidehallissa yrittäen olla ensimmäistä kertaa ikään kuin ulkopuolinen ja sitten katsoa perään toisen kissapetotaiteilijan vähän niin kuin vertailumielessä.

 Taidehallin kuvanveistosali Leena Luostarisen näyttelystä.

No eihän siitä "objektiivisuudesta" tietenkään mitään tullut. Mutta yritin kuitenkin kävellä näyttelyssä hiljakseen ja vähän analyyttisestikin – ainakin jo helpottuneena. Kyllä se vain oli hieno näyttely, vaikka joissain kohdin ripustus olikin vieläkin vähän liian runsas – vaikka sitä karsittiinkin ripustusviikolla aika paljon. Jos vähänkin saimme rikastettua kuvaa Luostarisesta, olen kuitenkin varsin tyytyväinen. Hänestä on mielestäni tehty liian voimakkaasti kuvaa leimallisesti 1980-luvun taiteilijana, ja kun katselin kuvanveistosalin komeita 1990-luvun töitä, rakastuin niihin koko ajan enemmän ja enemmän. Niitä leimaa joku äärimmäisen hienostunut synteesi Luostarisen aiemmasta tuotannosta. Itse asiassa odotan oikein innolla sitä, mitä hän ryhtyy nyt kevään herätessä maalaamaan. Olisiko jälleen uuden synteesin paikka?    

***

Taidehallilta matkasin sitten Galleria Amaan, jossa oli esillä Sirkka-Liisa Longan 70-vuotisnäyttely. Lonka on jo useana vuotena työskennellyt Amazonin sademetsissä, ja myös hänen töissään kissapedot ovat saneet näkyvän osan:

Kevään pennut, 2012.

Longan utuinen sademetsä kasveineen ja eläimineen oli varsin lumoava, ja tietyllä tavalla samoin romanttinen kuin Luostarisellakin – vaikkakin täysin erilainen. Ei Lonkakaan illustroi mitään Amazonilla näkemäänsä vaan suodattaa havainnot oman näkemyksensä kautta kokonaisuudeksi, jolla on aika vähän tekemistä varsinaisten havaintojen kanssa. Oikein hieno näyttely – kaunis kokonaisuus ihan kaikissa kauniin aidosti hyvissä merkityksissä. Lonka on varsinainen utuisen lumon mestari. Oli sitä paitsi hauska kuulla Luostarisenkin arvostavan kollegaansa – ei siis mitään turhia reviirirajoja.   

***

Sama arvostus muuten jatkui Marjatta Tapiolan (s. 1951) molemmissa näyttelyissä – Galleria Sculptorin näyttelyssä (13.2.–3.3.) ja Helsingin taidemuseon näyttelyssä (15.2.–26.5.) , joissa kävimme yhdessä Luostarisen kanssa 3.3. Suosittelenkin taidenäyttelyn katsomista maalarin kanssa, jos sellainen tilaisuus avautuu, sillä sitä oppii katsomaan välillä sellaisiakin ulottuvuuksia, joita maallikko ei aina välttämättä hiffaa. Sculptorissa oli hauska havaita, että ne kaksi runsasfiguurisempaa maalausta olivat meille kummallekin ne läheisimmät: 

   

Olen ollut huomaavinani, että tällainen vähäeleisempi maalaaminen on joillekin Tapiolan taiteen rakastajille ollut vähän ongelmallista – hänet kun on alun perin sijoitettu siihen rajumpaan ekspressiiviseen lokeroon –, mutta minä kyllä katson mieluusti sitä virtuoosimaista ja ilmaisuvoimaista viivaa, mikä tällaisia teoksia dominoi.

Lähdimme innolla jatkamaan Tennispalatsiin, missä oli tarjolla Tapiolan retro. Ensin se tuntui vähän turhan pieneltä, koska pitkän uran teoksia oli tarjolla vain kolmisenkymmentä, mutta kyllä niissäkin katsottavaa, pohdittavaa ja myös muisteltavaa riitti. Moni teoksista oli sitä paitsi tuttu vain kirjojen kautta tai sitten muuten vain jo unohtunut. Olisin kyllä oikeasti halunnut nähdä sellaisen näyttelyn, jossa olisi ollut edes vähän tarjolla syrjäpolkuja ja kokeiluja. On Tapiola sen verran kova maalari, että hän olisi senkin kestänyt. 

Pääsiäinen, 1980.

Tapiolan reitti omakohtaisista aiheista kohti ylesmaailmallisia, mytologiasta ponnistavia aiheita on hienoa katsottavaa. Sekä taidon että viisauden lisääntyminen näkyy siinä prosessissa, jossa viiva muuttuu koko ajan helpomman ja vaivattomamman näköiseksi – mutta eiköhän senkin vetämisessä oma tuskansa piile. 

 Talvi, 1999–2000.

***

Alkuvuosi on ollut varsinaista naismaalariemme juhlaa. Ja kun yritän rehellinen olla, lisään  samalla syyllisyyttäni koko ajan. Minulta jäi kiireen ja yhteensattumien kautta kokonaan näkemättä Anna Retulaisen (s. 1969) näyttely (11.1.–3.2.) Helsinki Contemporaryssa – olisin saanut vertailla Retulaisen ja Tapiolan hevosta:

 Whistlejacket, 2012.

Oikein hävettää. Ja jäipä minulta näkemättä myös Nanna Suden (s. 1967) näyttely (28.9.–20.1.) Helsingin taidemuseossa. Tosin sain 23.1. kokea hauskan kohtaamisen. Toisinaan tässä ammatissa saa nähdä sellaista, mitä tavalinen katsoja ei pääse näkemään. Kävin tuolloin Thomas Wallgrenin kanssa vähän ennakkotutustumassa museoon, koska olimme tulleet valituiksi johtokuntaan, ja kävelimme saleissa, joissa Sutta purettiin ja Tapiolaa ripustettiin yhtäaikaa. Vasemmalla Susi ja oikealla Tapiola:

Suomalainen maalaustaide tuntuu voivan oikein hyvin.

Julkaistua 349: Onko suosio vain rituaalia?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolmumnini, jossa olin jälleen kerran ärtynyt siitä, miten näyttelyssä kävijöiden määrä ylikorostuu siinä, miten niiden onnistumista määritellään. En ole ihan varma siitä, että sainko ajatustani kunnolla jäsennellyksi, mutta tällainen siitä tuli:

Onko suosio vain rituaalia?

Ateneumin taidemuseossa on riemuittu juuri päättyneen Helene Schjerfbeckin näyttelyn suosiota. Näyttelyn näki kaikkineen 231 000 ihmistä. Tätä suositumpia näyttelyitä on Suomessa nähty aiemmin kaksi, nekin Ateneumissa: Pablo Picasson näki 315 000 katsojaa ja Albert Edelfeltin 305 000 katsojaa.

Pablo Picasso on kaikilla mittareilla maailman kuuluisin taiteilija. Helene Schjerfbeckin mittarit ovat myös kohdillaan: häntä sekä selvästikin rakastetaan että myös ostetaan kalliilla.

Kesken näyttelyn löytyi erään Schjerfbeckin teoksen alta toinen teos, jonka esillepano toi näyttelyyn varmaankin parikymmentä tuhatta katsojaa lisää. Tämä herätti jopa salaliittoteorioita laskelmoidusta stuntista. Tähän en uskalla ottaa kantaa.
  

Kuvataiteen ikään kuin todellista arvoa ei myyntiluvuilla ole ollut tapana mittailla, ja hyvä näin. Perusoletus on, että kuvataide poikkeaa musiikkibisneksen tähtien maailmasta siinä, että kansansuosio kumpuaa enemmänkin taiteen sisäisistä arvoista kuin joukkopsykoosista. Näin varmaan osittain onkin, mutta pelkään pahoin, että kuvataiteenkin maailma on monilta osin yhtä raadollisen pinnallista kuin esimerkiksi Lady Gagan tuottama joukkopsykoosi.

Osin tätä ilmiötä ruokkii kansallinen ajattelu. Suomessa on totuttu puhumaan kultakauden taiteesta, 1890–1910-lukujen mestareista, jolloin kansakuntamme itsenäistyi Venäjästä osin taiteen kautta. Tätä vasten esimerkiksi Edelfeltin suosio on ymmärrettävää, mutta sisältöjen kautta Edelfeltin kansansuosiota on vaikea käsittää. Hän tuskin puhuttelee 2000-luvun nykyihmisen keskeistä tematiikkaa kovinkaan merkittävällä tavalla. Schjerfbeckin laita on tietenkin toisin. Hänen tematiikkansa on helposti tulkittavissa esimerkiksi feministisen viitekehyksen kautta. Hänen tarinansa on muodostunut esimerkilliseksi tarinaksi naisen osasta, naisen uran vaikeudesta, naisen identiteetin etsinnästä, eikä ole lainkaan kaukaa haettua nähdä nykytaiteessa Schjerfbeckiä nykyisten naismaalareiden kanssa samassa jatkumossa – otetaan esimerkeiksi vaikkapa tänä vuonna loistaneet Rauha Mäkilä ja Nanna Susi. Edelfeltiä en kuitenkaan kykene parhaalla tahdollakaan kytkemään mihinkään nykytaiteeseen liittyvään jatkumoon.

Mutta jokin tässä vaivaa. Olisiko kohta aika taas myytin purkuun, niin kuin on totuttu tekemään esimerkiksi moderneille mieskuvanveistäjillemme, joiden herooisuutta on totuttu jopa pilkkaamaan taidehistorialle ominaisen demystifiointiprosessin myötä? Alkaako tämä taiteen kaunis naistarina jähmettyä kliseisiin ja peittyä sekä myytinrakentamiseen että poliittiseen korrektiuteen, niin että sisällöt tuppaavat unohtumaan? Kuinka paljon Schjerfbeckin suosiota selittää se, että hän on huutokauppanoteerauksina mitattuna Suomen selvästikin kallein maalari, ja toisaalta se, että massoilla on taipumus antautua rituaaliselle käyttäytymiselle? Kuinka monelle Schjerfbeckin näyttelyn nähneelle kokemus oli vain suoritus, jonka kautta pääsee osalliseksi jaettuun rituaaliin?

Ei minulla ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin, eikä ole muillakaan, sillä tutkittua empiiristä tietoa ei ole. Sen verran kuitenkin tiedän, että näillä luvuilla ei ole mitään tekemistä suomalaisen taiderakkauden kanssa – niin paljon sitä tulee vuoden mittaan tyhjiä salia museoissakin nähtyä.

Vuoden viimeisimmät Guggenheimit

Eilen kävin Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston kuvataideopettajien pikkujoulussa pitämässä puolentoista tunnin palopuheen ja esitelmän yhdistelmän Guggenheim-hankkeesta. Tapahtuma järjestettiin Nuorten toimintakeskus Hapessa, jonne työväenopiston kuvataidekeskuskin muutti viime vuonna.

Parikymmenpäinen yleisö oli aktiivinen ja tunnelma vastaavasti hyvä. Lähdin liikkeelle vähän kauempaa kuin tämän vuoden alusta. Hahmotin politiikan ja taiteen kytkyä, joka mielestäni hajosi jo 1980-luvun alussa kokonaan mutta joka rakennettiin uudestaan 2000-luvun alussa, kun Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén pystyttivät polarisoivasti rajalinjoja uudestaan omien valtapyrkimystensä myötä, kun he tarvitsivat hyvän vihollisen ja alkoivat puhua jostain pysähtyneestä vasemmistoklikistä, jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Mukaanhan liittyi tunnetusti taiteilijakunnasta peräti kaksi maalaria, varsinkin Osmo Rauhala (s. 1957) ja vähemmässä määrin Nanna Susi (s. 1967), joka ei Rauhalan tavoin kirjoittele poliittisia komenttejaan pitkin yleisönosastoja. Palkintonsakin ovat molemmat uskolliset aseenkantajat saaneet: Rauhalalla oli näyttely Tennispalatsissa vuonna 2004, ja Susi saa vihdoin omansa ensi vuoden lopulla Meilahteen.  

Sitten puhuin yksityisen rahan ja taiteen lisääntyvästä kytkystä ja kerroin sen, minkä suomalaisista kehityskuluista 2000-luvulla tiedän. Ja sitten kerroin tietenkin kaiken tietämäni Guggenheim-hankkeesta ja siitä prosessista, jolla sitä on viety läpi – muun muassa hankkeen esikuvallisesti toteutetusta läpinäkyvyydestä.  Esimerkiksi siitä prosessista, jonka myötä Helsingin kaupunginhallitus viikon harkinta-ajalla ja ilman mitään taustamateriaalia antoi G:lle sen yli miljoona euroa selvitysrahaa.
Sitten keskustelimme Helsingin taidemuseon kohtalosta. Kuvataiteilija Sirpa Häkli (s. 1960) muuten otti esiin seikan, jota en ole aiemmin tajunnut edes miettiä. Kun Helsingin taidemuseo halutaan uhrata Guggenheimille, niin kuka ottaa sitten vastaan vastuun kunnallisesta taidekasvatuksesta, lapsista ja nuorista. Millä hinnalla tällaiset ryhmät pääsevät G:hen ja mitä ohjelmaa siellä mahtaa olla tarjolla? Hyviä kysymyksiä. Parin viikon kuluttuahan me sitten jo tiedämme, että ottiko selvitysryhmän raportti kantaa tällaisiin kysymyksiin. 
Sitten jätin opettajat pikkujouluviiniensä pariin.

Julkaistua 147 & 148 & 149: Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua & Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta & Systeemin jäljillä

Viime perjantaina ilmestyi Taide (2/11), jossa minulta oli yksi pieni silmäilyjuttu ja kaksi kritiikkiä.
Taidemuseoidemme heikkenevä tilanne, jota uusi eduskuntamme ja sitä kautta hallituksemme tuskin tulee viemään merkittävästi – kuvitelkaapa vaikka Kike Elomaata uutena kulttuuriministerinä – parempaan suuntaan, saa minut väliin jonnekin epätoivon, raivon tai maastamuuttohalun väliseen tilaan:

Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua

Museoiden alamäki sen kuin jatkuu. Ja kaikille asioille tuntuu löytyvän kiertoilmaisu tai jokin muu terveen järjen vastainen ilmaisu kuten esimerkiksi ’sisäinen laskutus’, jonka kautta kaikkien museoiden tuottavuus romahti, kun jouduttiin maksamaan markkinavuokria toisesta taskusta toiseen taskuun.

Tuorein villitys on valtionhallinnon ’tuottavuusohjelma’, jonka avulla tehdään erilaisia ’rakenteellisia toimenpiteitä’, joita kutsutaan ’tuottavuushankkeiksi’. Kyse on siis virkojen lakkauttamisesta ja palvelun huonontamisesta. Ateneumin taidemuseon osalta tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että narikka – joka vähän aikaa oli kokonaan toimimatta – on nyt ulkoistettu ja muutettu maksulliseksi. Museolipun lisäksi pitää maksaa vielä 2 euroa päästäkseen kansallisgalleriaan.

Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila ei mitenkään riemuitse asiasta. ”Kyllä me olemme pahoillamme, mutta meille on asetettu omat velvollisuutemme tuottavuusohjelmassa, emmekä me esimerkiksi voi enää vähentää kokoelma- ja näyttelytoiminnan henkilökuntaa. Silloin lakkaisivat näyttelyt.”

Nykyinen narikkakäytäntö on toistaiseksi kokeilu, mutta Tanninen-Mattila odottaa sen jatkuvan, mikäli tulos on liiketaloudellisesti yrittäjän kannalta järkevä. Siis mikäli asiakkaat suostuvat uuteen käytäntöön.

Seuraavaksi ulkoistettavien toimien listalla on salivalvonta, myöntää Tanninen-Mattila. Joudummekohan me vielä tiirailemaan Ainoa pampulla varustettujen musta-asuisten muskelimiesten seurassa?

No, vitsit sikseen. Paljon pahempaa on esimerkiksi se, että tuottavuusohjelman myötä on Ateneumin taidemuseossa esimerkiksi lopetettu koululaisryhmien ilmaiset opastuskierrokset. Tästä syntyvää aukkoa ei jälkikäteen pystytä paikkaamaan.

***

Anna Tuorin (s. 1976) palkintonäyttelyä kävin katsomassa Tampereen taidemuseossa. Se sai minut miettimään myös sitä, mihin suuntaan ulkoiset tyyliseikat saavat katsojan mietteitä kulkemaan ja kuinka tietyllä tavalla petollistakin tällainen nopea lokeroiminen voi olla. Se oli siis monessakin suhteessa kiinnostava näyttely, koska se pakotti myös pohtimaan maaluksellista kerrontaa yleisemmälläkin tasolla:

Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta

Vähän ovat viime aikoina tupanneet nämä suosionosoitukset keskittymään. Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) on lyhyellä urallaan ehtinyt jo Ars Fennica ja Carnegie Art Award -ehdokkaaksi. Nyt sitten tärppäsi, kun oli viimeinen mahdollisuus olla vielä nuori.

Ja on häntä jo ehditty lokeroidakin aika heppoisin perustein. Eräs kollegani kirjoitti jokunen vuosi sitten Tuorin yhteydessä japanilaisen maalauksen ja mangan vaikutuksista, eräs toinen totesi nyt Tampereelta tulleessaan, että ”vähän sellaista Nanna Susi -maalaustahan se oli”. En itse asiassa ymmärtänyt kummankaan kommenttia. Tuntuu siltä, että jos nuorempi naismaalari maalaa vähän ekspressiivisen näköisesti ja hieman salaperäisesti, kuuluu hän Leena Luostarisen ja hänen perässähiihtäjiensä joukkoon, tai jos hän käyttää väliin joitain vähänkin hempeäksi tulkittava värejä, liitetään hänet heti voimallisesti lisääntyneeseen vaaleanpunaiseen tyttöenergiakööriin.

Voisin hämmentää soppaa vielä toteamalla, että minä liitän Tuorin mielessäni pikemminkin hieman samaan leiriin Nina Roosin kanssa. Tämä saattaa tuntua hyvinkin omituiselta, mutta kyse on ”joltakin näyttämisen” sijaan metodista ja intentioista. Minulla on sellainen tunne, että molemmat hahmottelevat maalauksissaan nimenomaisesti maalauksellista kerrontaa, sen reunaehtoja – sitä mitä ja miten maalauksella voi kertoa. Se, että kuvamaailmassa käytetään ajalle ominaisia visuaalisia ärsykkeitä, on ikään kuin toissijaista. Kuvalliset tarttumakohdat ovat satunnaisia ja vaihtuvia, koska jotain nyt ylipäänsä pitää kuvata. Tässä suhteessa kaikki olemme aikamme lapsia, mutta täytyy tietenkin muistaa ajan kerrostumat, retroilmiöt sekä taiteilijan idiosynkraattinen ominaislaatu, yksilön erityslaatuinen henkilöhistoria, harrastukset ja mieltymykset – Tuorilla esimerkiksi elokuva ja kirjallisuus.

Sitten on vielä katsojan henkilöhistoria, joka on toisinaan melkoinen este. Minä olen selvästikin lukenut omissa ratkaisevissa vaiheissani eri kirjoja ja katsonut eri elokuvia. Ja sitten on tietenkin sukupuoli, ja minäkin tajuan tuskallisen hyvin, ettei minun usein edes oleteta ymmärtävän nuoren naisen maailmaa. Mutta eihän se vaadi kuin työtä – sitä työtä, jota kriitikon täytyykin olettaa tekevän. On otettava selvää taiteilijan intentioista, osattava kontekstualisoida taiteilijan kuvamaailmaa ja sen historiaa ja mahdollisia erityismerkityksiä. 

Under Milk Wood, akryyli ja öljy, 2010.

Satun esimerkiksi tietämään, että Tuoria kiinnostaa muun muassa ihmisen kyky kuvitella ja kyky paeta noihin kuvitelmiin. Tämä antaa omanlaisensa lukuvihjeen. Satun myös tietämään, että hän voi saada visuaalisia virikkeitä käytännöllisesti katsoen mistä tahansa – mitä banaaleimmasta aiheentyngästä, ja tätä kautta hänet voi yhdistää äkkipäätä niinkin etäisiltä tuntuviin havaintomaalareihin kuin vaikkapa Pekka Hepoluhta, joka myös maalaa ilman hierarkioita mitä tahansa – niin erilaisia kuin heidän maalauksensa ovatkin.

Ja sitten on tietenkin elokuvallisuus. Tuorin maalaukset eivät ole kuitenkaan erityisen kertovia. Ne ovat pikemminkin kuin fragmentaarisia kohtauksia, joihin voimme ikään kuin yrittää astua sisään – kohtauksia joiden edeltävää tilannetta tai seuraamusta emme oikein osaa päätellä. Tätä kautta syntyy myös hänen maalaustensa outo tunnelma, joka saattaa kauniin tai jopa söpön ensivaikutelman jälkeen olla aika rajunkin vinksahtanut. Ja siten mennäänkin jo semmoisille alueille, joita ei kannata ehkä yrittääkään tulkita. Ei lumovoimaa aina kannata rikkoa. Varsinkaan taiteen yhteydessä.

***

Vladimir Kopteffin (1937–2007) näyttely on jo ollut kauan aikaa ohi, mutta juttuni piti tilanpuutteen takia siirtää tähän numeroon. Mutta tässähän se on nyt kuitenkin arkistoissa, ja elää toivottavasti silloin, kun joudumme pohtimaan taiteemme lähihistoriaa ja sen historiankirjoitusta:

Systeemin jäljillä

Olen ollut varsin tietoinen Vladimir Kopteffin (1932–2007) olemassaolosta ja hänen roolistaan suomalaisessa konstruktiivisessa taiteessa jo pitkään, mutta kavutessani Taidesalonkiin katsomaan hänen muistonäyttelyään tajusin, että en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtään hänen yksityisnäyttelyään. Eikä hän niitä niin hirveästi pitänytkään – viimeisin oli Kluuvin galleriassa vuonna 1986.

Kopteffin maine pysyi Suomen taidekentässä yllä lähinnä aktiivisella osallistumisella Dimensio-ryhmän näyttelyihin, jollaisesta hänet muistan esimerkiksi Salon taidemuseosta vuodelta 2002. Mutta oli hänellä muitakin yhteyksiä: muistan kuinka häkeltynyt olin, kun näin hänen tuotantoaan Pietarin Venäläisen museon jättiläismäisessä näyttelyluettelossa Abstract Art in Russia. Muistan hyvin sen, kun tuolloin tajusin, että tämän taiteilijan tuotantoon taitaa olla syytä tutustua. Nyt se sitten tapahtui, vaikkakin valitettavasti muistonäyttelyssä.

Taidesalongissa on esillä Kopteffin töitä lähinnä 1960–70-luvuilta, mikä onkin perusteltu valinta, sillä eivät mukana olevat pari esittävämpää teosta varhaisemmilta ajoilta ole kovinkaan kiinnostavia.

Kopteff löysi omimman ilmaisunsa joskus 1960-luvun lopulla. Hänen systemaattisen konstruktivismin alagenreen sijoitettavat työnsä sisältävät systemaattisuudestaan huolimatta hauskasti viitteitä pop-taiteen keinoihin ja värimaailmaan. 

 Porrastus neliössä, öljy, 1971.

Kopteff täydensi opintojaan vuosina 1966–67 New Yorkissa, ja oli myös ilmeisen innostunut suurkaupungin urbaanista hengestä ja ajan erilaisista kulttuuri-ilmiöistä, muun muassa jazzista. Tämähän vie tietysti ajatuksia toisen konstruktivistin, Lars-Gunnar Nordströmin suuntaan, ja yhteisiä nimittäjiä onkin paljon. Kopteff tuntuu kuitenkin olevan jotenkin vapaampi kuin Nordström – ei niin hard edge, ei niin harkittu. Voisi tätä tietenkin pitää löysyytenäkin, mutta ainakin näin jälkeenpäin koettuna Kopteffin töissä on sellaista ilmavuutta ja ikään kuin rehellistä kokeilunhalua, että näyttelyn kokonaistunnelma on raikas, myönteinen ja vähän nostalgisesti ajanhenkinen, mikä johtuu tietenkin hieman ulkotaiteellisista seikoista: osa töistä on vähän kolhiintuneita, pikkuisen nuhjuisia ja jotkut on kehystetty jo alkujaankin aivan liian huonosti.

Mutta eikö muistonäyttely voi olla tällainenkin? Sieltä takaa pilkottaa ihan oikea ihminen, joka ei vain tuota taidehistoriallisen kertomuksen täytettä ja ”kehity johonkin suuntaan” tai saa aikaiseksi ratkaisuja joihinkin ”taiteellisiin ongelmiin”. Ainakin minulle tuli vähän vaikeasti selitettävissä oleva hyvän olon tunne.

Oli myös hienoa nähdä, että perikunta on saanut aikaiseksi sympaattisen muistonäyttelyn, jonka yhteydessä myös julkaistiin Kopteffin tuotantoa esittelevä kirja. Kirja on vähän amatöörimäinen ja toimituksellisesti vaatimaton, mutta siinä on kuitenkin nyt yksissä kansissa merkittävä osa Kopteffin aivan liian vähän tunnettua tuotantoa.

On kuitenkin pakko tuoda myös esiin, ettei Kopteff ehkä mikään elämää suurempi maalari ollut. Hänen systemaattinen lähestymistapansa jää toisinaan varsin ohueksi, ja se tietty ihme, joka pitkälle viedyssä systematiikan kehittelyssä erilaisine variaatioineen ja kontrapunktisine lähestymistapoineen tulee mahdolliseksi, jää vähän valjuksi. Systeemi näyttäytyy niin paljaana, että mysteeri jää useimmiten puuttumaan.

Julkaistua 124: Kuppikuntaisuudesta

Nettilehti Mustekalassa ilmestyi 28.2. Pirkko Holmbergin artikkeli, jossa hän kommentoi aika häijysti yleisön joukosta tapahtunutta esiintymistäni taannoisessa Taiteen tulevaisuus -seminaarissa Kuvataideakatemiassa. Huomasin sen tänä aamuna, pahoitin vähän mieltäni ja kirjoitin ärhäkän vastineen, joka seuraa tässä:

Kuppikuntaisuudesta

"Hänninen oli poiminut esimerkeiksi taidemaailman kuppikuntaisuudesta ja klikeistä alkuvuodesta 2009 lehdissä käytyä keskustelua. Kyseinen sananvaihto oli ollut erittäin vahvasti tarkoitushakuista ja oikeisto- ja vasemmistopiirien keskinäisen nokittelun leimaamaa. Seurauksena tästä oli, että keskustelu Tulevaisuuden taide -tapahtumassa halvaantui saman tien, sillä yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko ei voinut ottaa tajutakseen, ettei kyse ollut Hännisen sijoittumisesta puoluepoliittisella kartalla. Tunnepohjainen asenne tyyliin, ”ole vasemmistolainen tai olet huono ihminen” on yksi taidemaailman kehityksen esteistä. Perusteltua itsekritiikkiäkin kaihdetaan, koska pelätään sen antavan aseita vastapuolelle eli ’oikeistolle’. Tällöin on oikeastaan aivan sama, mitä ideologiaa edustetaan, sillä kyse on joka tapauksessa kaksinaamaisesta fanatismista ja omaehtoisen ajattelun kahlitsemisesta."

Näin kirjoitti Pirkko Holmberg. Tuli aika vittumainen olo. Niin kuin minunkaan ilmaisunvapauttani ei oikein olisi ymmärretty. Ensinnäkin pyrin aina olemaan vastuullinen yksilö, joka kirjoittaa aina myös omalla nimellään ja haluaa nimenomaisesti keskustella asioista. Minulla on ihan oikea nimikin, Otso Kantokorpi, sen sijaan että olisin ikään kuin lievän ylenkatseen kohde, "yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko". Sanoin myös tilaisuudessa miltei sanatarkasti, että "suomalaisessa taidemaailmassa ei sellaista kuppikuntaisutta, jota tietyt tahot ovat viime vuosina yrittäneet osoittaa, ole ollut sitten 1970-luvun". Oikeistolaisiksi julistautuneet Arell, Gallen-Kallela-Sirén, Rauhala ja Susi ovat nähneet jossain kauheita vasemmistomörköjä, mutta hyvin oudolta tämä rintamalinjojen virittäminen on tuntunut. Olen aina tunnustautunut vasemmistolaiseksi, mutta ei se minään dogmaattisuutena työssäni (siis kirjoituksissani) näy – sen tiedän ja se jokaisen on helppo myös nähdä lukemalla tekstejäni, myös blogiani Alaston kriitikko, johon olen hillonnut viimeisen vajaan vuoden ajalta vähän yli 120 kirjoitustani.
En ymmärrä, mitä Holmberg tarkoitti sanomalla, että "keskustelu halvaantui". Minun mielestäni sitä käytiin aika paljon ja kiivaasti ja se oli ihan kiinnostavaakin. Toki minä olin hämmästynyt, että Hänninen otti keppihevosikseen juuri nämä oikeistoksi julkisuudessa julistautuneet henkilöt, jotka eivät taatusti olisi häntä puolustamassa kovan paikan edessä. Näkihän sen esimerkiksi, miten Gallen-Kallela-Sirén taannoin hylkäsi välittömästi oman taiteilijansa (siis Kluuvin gallerian taiteilijan) Ulla Karttusen, kun poliisi ja syyttäjä astuivat kehiin. Että se siitä sananvapaudesta.

Tässä muuten muistutukseksi viime vuoden toukokuussa löytämäni, kuvaamaani ja blogiini silloin laittamani hieno tarraduuni Kampin keskuksen kupeesta.

Ja mitä taas tulee "itsekritiikin puutteesen", jonka Holmberg myös kaataa päälleni, on itsekriittisyydenkin löytäminen aika helppoa blogistani, jossa yritän nimenomaan liputtaa suorapuheisuuden ja jopa kriitikon työn läpinäkyvyyden nimeen, yrittäen kertoa kaikesta – esimerkiksi toisinaan työtä vaivaavasta pinnallisuudesta ja kiireestä ja myöskin epäonnistumisista.

En minä voi yksinkertaisesti olla niin paha vasemmistomörkö kuin Holmberg antaa ymmärtää. Enkä varsinkaan tunne olevani "kaksinaamainen fanatisti" tai "omaehtoisen ajattelun kahlitsija". Itse asiassa minua loukkaa aika paljon moisten ilmaisujen käyttäminen yhteydessäni. Tulee myös sellainen olo, että miksi keskustella, kun sanoja ei kuitenkaan kuunnella.

***

No Holmberg ehti jo sitten tänään vastata kommentiini, ja nyt minua jo harmittaa, että pitikö minun olla niin kauhean herkkänahkainen. Taidan siis joskus ensi yönä vastatata siihen jotain sovittelevaa, sillä enhän minä – aika vanha kettu todellisuudessa – oikeasti pelihousujani kovinkaan helposti revi. Mutta nyt kuuntelen vähän aikaa Charlie Whiteheadin (s. 1942) fantastista levyä ja lähden ystäväni bileisiin, jossa olen luvannut koko illan soittaa silkkaa southern soulia – ja tuntemattomampaa sellaista – vähän niin kuin DJ-ominaisuudessa. Whitehead siellä ainakin soi:

Tästä voi kuunnella vaikkapa Whiteheadin taiteilijanimellä Raw Spitt levyttämän hienon biisin Songs to Sing (1971).

PS. Karttusen tapauksesta pitäisi vielä ihan oikeasti keskustella, niin kuin Holmberg vastauksessaan totesi. Minä olin muuten Karttusen puolustuksen ainoa asiantuntijatodistaja, ja minulle jäi aika pahasti sellainen tunne, ettei oikeussali ollut lainkaan kiinnostunut siitä, miten minä taiteesta ja sen roolista puhuin. 
Kaikkihan johtui siitä, että satuin silloin aikoinaan täysin vahingossa olemaan juuri paikalla Kluuvin galleriassa, kun poliisi takavarikoi Karttusen teoksen. Tässä linkki silloin Uuteen Suomeen kirjoittamaani kritiikkiin. Gallerian lasioven läpi ottamani hauska valokuva Janne Gallen-Kallela-Sirénistä ja poliisijoukosta on sen sijaan kadonnut jonnekin eetteriin, koska kovalevyni räjähti juuri pari päivää tapahtuman jälkeen. Paska juttu. Minua nimittäin kiellettiin silloin kuvaamastakin. Olisi ollut hauska näyttää nuo suttuiset otokset.