Julkaistua 325 & Julkista taidetta 61: Silmät auki kaupungilla!

Ennen Tallinnaan lähtöäni kirjoitin joskus kesäkuussa vielä tilauksesta Kauppalehteen vähän sellaisen kevyen kesäjutun Helsingin julkisista veistoksista. Kävin myös digipokkarillani kierroksella kuvaamassa kohteita. Eilen juttu sitten vihdoin ilmestyi. Kuvat ja juttu eivät ole nyt oikein synkassa, mutta lähetin lehteen kaikkineen viisitoista kuvaa, ja kuhunkin erillisen kuvatekstin. Kuvatekstit ovat kuitenkin hävinneet johonkin eetteeriin, enkä jaksa nyt ryhtyä niitä rekonstruoimaan. Tässä julkaistu kokonaisuus: 

Silmät auki kaupungilla!

Retkeily kaupungilla voi olla kuin taidenäyttelyssä käynti. Helsingissä voi bongata yli 400 julkista teosta ympäri kaupunkia. Näköä kannattaa kuitenkin harjoittaa.

Julkisilla veistoksilla on yksi kummallinen ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi. Matkustan miltei päivittäin Felix Nylundin Kolmen sepän (1932) ohitse, mutta harvoin sitä tulee varta vasten katsoneeksi. Siellä se vain on. Oikeastaan sen huomaisi vasta, jos se puuttuisi.

Ukri Merikanto.

Näkymättömyydestä kertoo hyvin se, että kun Gunnar Finnen Espalla sijaitseva Topeliuksen muistomerkki Taru ja totuus (1932) oli evakossa sodasta ja sitten palautettiin paikalleen väärinpäin, ei virhettä huomannut vuosikymmeniin kukaan. Väärinpäin se on vieläkin.

Robert Stigell.

Ainakin pohjoismaisissa demokratioissa veistoksilla on myös toinen vahva ominaispiirre: ikuisuus. Veistoksia ei juurikaan pureta – ja siirtäminenkin on harvinaista. Yksi Helsingin vanhimmista veistoksista, C.E. Sjöstrandin Kullervo puhuu miekalleen (1968) siirrettiin aikoinaan Hesperian puistosta Talvipuutarhaan, koska sen miekka joutui jatkuvan ilkivallan kohteeksi. Tämä ikuisuusaspekti tulee turhan harvoin mukaan suunnitteluprosessiin. Valitettava tosiasia on nimittäin se, että aivan liian moni julkisista veistoksistamme on mitättömän keskinkertainen, mutta niiden kanssa on vain elettävä.

Wäinö Aaltonen.

Kolmas vahva ominaisuus, joka tosin onnistuu vain harvoilta, on veistoksen kyky luoda paikan henkeä. Roomalaisilta periytyvä paikan henki (genius loci) pitää sisällään ajatuksen siitä, että paikalla on oma varjeleva henkensä, jonka näkemisen sijaan voi tiedostaa ja tuntea. Veistos voi olla luomassa tätä tunnetta, ja parhaimmillaan se antaa paikalle nimenkin.

Matti Haupt.

Esimerkiksi Punavuoren Telakanpuistikkoa kutsuvat siellä istuskelevat elämää nähneet miehet ”Moukaripörssiksi”, koska siellä sijaitseva Matti Hauptin Kohottava voima (1962) luo tällaisia mielleyhtymiä, vaikka kyseessä onkin maapalloa nostava mies. Kalliossa sijainneen Agricolan puiston nimi muutettiin 1950-luvulla virallisestikin Karhupuistoksi. Niin voimallinen oli Jussi Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) – yksi Helsingin rakastetuimmista veistoksista.

Jussi Mäntynen.

Veistoksista tulee paikan henkeä luovia elementtejä myös niiden ominaisuudesta toimia vakiintuneina treffipaikkoina. Kuinka monia kertoja onkaan nuori pari tavannut Kolmella sepällä tai Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) luona? Kuinka moni skeittari on sopinut treffit Kampintorille Ernst Billgrenin veistokselle, jonka nimikin on Kohtauspaikat (1998)?

Anu Tuominen.

Julkinen veistotaidekin seuraa aikaansa – tosin tietyllä viiveellä. Nykytaide on tuonut mukanaan aivan uusia elementtejä, vaikka abstraktistakin vielä toisinaan kiistellään. Veistoksen kokeminenkin on muuttunut. Ennen niitä katsottiin tietyltä optimietäisyydeltä ja yleensä edestäpäin, mutta kuinka löytää optimaalinen kulma OLO:n (Pasi Karjula ja Marko Vuokola) teokseen Olo n:o 22 (2000), joka koostuu noin 50 teräspallosta siroteltuna ympäri Helsingin Hietalahtea.

 Matti Peltokangas.

Veistoksia voi ryhtyä bongaamaankin. Tuleepahan samalla tutustuttua sellaisiin kaupunginosiin, joissa harvemmin vierailee. Lähellä on aina yleensä myös joku baari, jossa kokemustaan voi mietiskellä.

– Helsingin julkiset veistokset Helsingin taidemuseon sivuilla: www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/index.html

Näyttelykuvia 692 & Katutaidetta 74: Hatuttaa

Eilen taas jatkoimme Martti Jämsän (s. 1959) kanssa Polaroid-hanketta. Juha-Pekka Laakion (s. ?) studiolta löytyi näyttelyyn, johon tulee museolta hänen kuvansa, jopa Polaroid-lippis:

Laakiolta matkasimme Galleria Bromsiin, jossa Johanna Turunen (s. 1971) ja Reetta Gröhn-Soininen (s. 1969) ripustivat parhaillaan tulevaa yhteisnäyttelyään Huone 7 (2.6.–1.7.) – heillä on ollut pitkään samanniminen yhteinen työhuone:  

Gröhn-Soininen edtualalla, Turunen taustalla.

Olimme kuitenkin nyt enemmän kiinnostuneita Turusen noin kymmenen vuoden takaisesta Polaroid-sarjasta Pipotus, jonka myötä hän valmisti pipon noin 80 ihmiselle ja kuvasi heidät sitten pipoineen Polaroidilla:

Hieno setti, ja saimme me Polaroid-lippiksen mukaan näyttelyyn nyt yhden piponkin.

***

Katutaide voi olla sekä esteettistä että poliittista. Venäjän suurlähetystön rakennustyömaan aitaan joku oli murjaissut oivan vitsin (hakisitko sinä Venäjältä turvapaikkaa?):

Ja joku taas tykkää hevosista – niin minäkin muuten, muistellen myös Pessi Raution kanssa Helsingin taidemuseolle vuonna 2006 tekemäämme näyttelyä Hevosvoimaa:

Felix Nylundin (1878–1940) Kolme seppää (1932) oli saanut koristeikseen hienot hikinauhat – tässä pikakuvattuna ratikan ikkunasta:

Näyttelykuvia 202 & 203 & 204 & 205

Perjantaina 19.11. aloitin taidekierrokseni Kuutti Lavosen näyttelystä (10.11.–5.12.) Galleria Duetossa. Lavonen on siinä mielessä ongelmallinen taiteilija, että hänen vaikuttavia ihmiskuviaan on tullut vuosien mittaan nähdyksi aika paljon, ja olenkin tainnut lokeroida hänet mielessäni jo sellaiseen käsitellyt-mappiin. Olin nytkin varmaan jo etukäteen päättänyt, että hänen ikuiset ihmiskasvonsa ovat sekä hyvin hienostuneita että samalla kuitenkin ehkä vähän liian maneerisia. Ja kuinka väärässä taas olinkaan!

Lavonen on lisännyt androgyyniseen ja feminiiniseen galleriaansa nyt lisää miehisiä ja myös aika rujojakin sävyjä:

Trop d'amour, 2010, serigrafia.

Ja on se sitä paitsi kummaa, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakenettu tietoisuus siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu. Olihan taas kiehtova näyttely, ja tajusin samalla, että on siitä kuitenkin jo kolme vuotta aikaa, kun Lavonen on esiintynyt Helsingissä yksityisnäyttelyllä. 

Ja sitten vielä vähän epäpyhää asiaa. Taiteesta ja rahasta ei yleensä saa liikoja puhua samaan aikaan, mutta minulla on vähän sellainen sosiologinen mielenlaatu, että näyttelyissä tulee usein laskettua myynnistä kertovia punaisia täppiä aika tarkkaankin, koska olen aina ollut kiinnostunut taiteesta myös professiona. Lavosellakin osa teoksista oli saanut täppiä kuin haulikolla ammuttuna – kuten eräs kollega naureskeli:
 

  

Mutta ei sitä kadehtia kannata, että taiteilija tienaa elantonsa niin kuin muutkin ihmiset. Onhan tässä kolmen vuoden työ tarjolla, joten onnea vain.

***

Amos Andersonin taidemuseosta on tullut vähän sellainen jämähtäneen porvarillinen laitos, josta ei nykyään paljon taiteen avantgardea kannata etsiskellä, mutta kyllä sen näyttelyistä aina jotain kiinnostavaa löytää. Niin nytkin. 

Hugo Backmansson (1860–1953) oli upseeri, taistelumaalari ja Pohjois-Afrikan kävijä, jonka tuotanto on edellämainituista syistä johtuen aika eksoottista. On aika kiinnostavaa, että hän valmistui Pietarin taideakatemiasta juuri taistelumaalariksi. Tajusin yhtäkkiä, että enhän minä ymmärrä koko lajista mitään. Nyt pitäisi hankkia jostain kirja taistelumaalauksesta, sen perinteistä ja myös niistä kriteereistä, joilla taistelumaalaria voidaan lajinsisäisesti arvottaa.  

Tiedustelu Kara Loman joella 12.10.1877, 1896, Eremitaasi, Pietari.

Pohjois-Afrikan kuvaajana en Backmanssonia kuitenkaan noteeraisi kovin korkealle. On itse asiassa tosi outoa, ettei Pohjois-Afrikan valo ole tehnyt Backmanssonin sen kummempaa vaikutusta – monelle maalarillehan se on ollut suorastaan käänteentetekevä, kuten vaikkapa niinkin modernille mestarille kuin Paul Kleelle (1879–1940), jolle Tunisian matka vuonna 1914 oli suuri mullistus värien ja valon suhteen. Backmanssonin Afrikka-maalausten värimaailma on todellisuudessa valju ja postikorttimainen. Vaan kiinnostavia teokset ovat silti, vaikka ei Backmanssonista ihan kultakauden mestareiden kaltaista maalaria kannatakaan yrittää tehdä.

***

Amos Andersonin taidemuseon nykyisen alennustilan perussyy on sen yhteistyö vuonna 2006 perustetun Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen kanssa. Siellä on jo nähty ja tullaan pitkään näkemään isojen firmojen säätiöiden kansallista jööttiä, jonka joukossa on toki paljon mestariteoksia mutta myös paljon ihan sekulia. Eikä tällainen säätiökuvio ole koskaan kovin mielekäs konteksti taiteen esittämiselle, vaikka sitä yritettäisiinkin teemoittaa – aasinsilloiksi nuo teemat tuppaavat jäämään niin kuin nytkin, kun säätiöiden omistuksesta on koottu näyttely Valon rakentajat (8.10.2010–2.1.2012), jossa on esillä 1940–50-lukujen kotimaista taidetta. Näyttely ikään kuin kertoo siitä, kuinka sodan kauhuista matkattiin kohti modernismin valoa. Tjaah. 

Ja mikään nurinoistani ei kuitenkaan poista sitä, että kiinnostavia teoksia oli paljon, kuten tämäkin:

Yngve Bäck, Nainen ja purjeita, 1955, Enson taidekokoelmat.

Kauheinta on näiden näytelyiden kesto. Siis ihan oikeasti: tämäkin näyttely kestää yli vuoden! Tällainen voisi olla perusteltua, jos kyseessä olisi joku aivan poikkkeuksellisen hieno, harvinaislaatuinen, vaikeasti koottava tai erityisen tärkeä näyttely, mitä tästä ei saa tekemälläkään.

***

Yläkerrassa oli esillä kuvanveistäjä Felix Nylundin (1878–1950) piirustuksia ja luonnoksia. Tämä se vasta kumma juttu on, koska ei edes museon verkkosivuilla kerrota mitään tällaisesta näyttelystä. No ihan miten vain, kiinnostava se kuitenkin oli. Veistäjät ovat yleensä hyviä piirtäjiä, niin Nylundkin. Kiinnostavinta oli kuitenkn nähdä Kolmen sepän (1932) luonnoksia:

Ovat nämä rujot lihaskimput aika erilaisia kun toteutetun veistoksen klassisoivat ideaalihahmot. Tosi hauska nähdä tällaista. Mutta mikä näyttely tämä siis on?

***

Ja oli museossa tarjolla yksi raju yllätyskin. Museon kappelin hartaiden kristillisten teosten joukkoon oli lisätty Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) Finströmin kirkon inspiroiman tekstiiliveistossarjan hurja androgyyni-Jeesus:

Onhan kumma, jos ei joku asiakas tee tästä vielä valitusta. Mutta on myös emotionaalisesti vaikuttava duuni. Perun siis vähän puheitani museon avantgardetahdon hiipumisesta.