Julkaistua 709: Kuvataidevuosi 2014–2015

Pari viikkoa sitten ilmestyi tuorein Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja. Tämä oli jo 14. kerta, kun kirjoitin siihen kuvataidekatsauksen. On jotenkin surkuhupaisaa, että teksti, joka vuosittaisista teksteistäni saa varmaankin eniten lukijoita, on täysin aliarvostettu – se kun suuntautuu ns. kansalle. Vähän niin kuin Valittuihin Paloihin kirjoittaisi. Vuosien mittaan en ole koskaan saanut varsinaisesta taidemaailmasta katsauksistani mitään palautetta – paitsi yhden ainoan kerran, ja kerrottakoon se nyt sitten kaskuna. Joskus noin 7–8 vuotta sitten menin kerran illalla ravintola Salveen, ja siellä istui pienessä tuiskeessa ystäväni Leena Luostarinen (1949–2013). "Sinä olet idiootti! Olet kirjoittanut täyttä paskaa!" Näin hän totesi ennen kuin olin edes istahtanut ja kaivoi laukustaan tuoreen MMM:n. Sitten hän haukkui kommenttini pataluhaksi varmaan kymmenen minuutin ajan. En valitettavasti enää muista, mikä jutussa oli niin kauhean epäonnistunutta. 

Tässä kuitenkin tuorein:    

Kuvataidevuosi 2014–2015

Perussuomalaisten vaalivoiton ja vallankahvaan siirtymisen myötä taidekeskustelumme on saanut uusia suuntia – on esimerkiksi vaadittu tuen suuntaamista ainoastaan kansallisia arvoja vahvistavalle taiteelle. Toisaalta monikulttuurisuus on yksi nykytaiteen keskeisimmistä teemoista.

Taidemaailmamme on aina ollut varsin monikulttuurinen ja monikulttuurisia arvoja puolustava – aina kultakauden mestareita myöten. Maahanmuuttajataustaiset taiteilijatkin ovat yleensä vaivatta sulautuneet esimerkiksi järjestöelämäämme. Ongelmia tietenkin on, mutta instituutiomme eivät niiden esittelyä kaihda. Kesän 2015 epäilemättä merkittävin nykytaidenäyttely, Mäntän kuvataideviikot toi taiteilijapari Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin kuratoimalla teemalla Uusi nykyisyys (14.6.–31.8.2015) komeasti esille ulkomaalaistaustaisen nykytaiteemme kirjon: mukana oli yli 40 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää. 

Dzamil Kamanger (s. 1948) tutkailee Suohpanterrorin julistetta. Kuva: Tiina Nyrhinen.

Monikulttuurisuuden teemat eivät ole yksioikoisia, ja suomalaiset ovat monin tavin suomalaisia, minkä osoitti esimerkiksi valokuvataiteilija Raakel Kuukan mittava näyttely Taidemuseo Poikilossa Kouvolassa 25.9.2014–18.1.2015: aiheina olivat sekä Kuukan itsensä siirtokarjalaistausta että hänen tyttärensä afrikkalainen tausta. 

Myös kauden merkittävistä kansainvälisistä näyttelyistä moni pureutui identiteettien ja kulttuurisen problematiikan teemoihin. Jaettu todellisuus (Tampereen taidemuseo 6.9.2014–4.1.2015) esitteli viiden Lähi-idästä olevan taiteilijan voimin hieman toisenlaista totuutta kuin mitä valtamedia alueelta yleensä esittää – näyttelyssä vaihtoehtoisia näkökulmia alueen ihmisten arkeen ja elämään. Näyttely oli osa suurta kansainvälistä Backlight-valokuvataidetapahtumaa, joka esittäytyi monessa paikassa Tampereella ja lähiseuduilla syys–lokakuussa 2014. Tematiikka oli pääosin hyvin yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Poliittista oli valokuvataide Helsingissäkin: ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 30.1.–12.4.2015) käsitteli muun muassa naisten, lasten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa eri kulttuureissa. Osin varsin poliittisia teemoja sivusi myös valokuvataiteilija Hannele Rantalan retrospektiivi (Suomen valokuvataiteen museo 24.4.–2.8.2015), joka oli samalla syvän henkilökohtainen kommentti maailmassa olemiseen. Yhteiskunnallinen vaiheensa oli myös valokuvataiteilija Leena Sarasteella, jonka retrospektiivi nähtiin Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä 11.2.–12.4.2015. Hän kuvasi jo varhain muun muassa palestiinalaisalueilla, Syyriassa ja Libanonissa ja kokosi elämänmakuisista ja humanistisista kuvistaan kuvakirjan Rakkaani Palestiina (1983). Lehtikuvaajana hän kuvasi toki kaikkea muutakin, julkkiksia ja muotiakin. 

Hannele Rantala (s. 1952), sarjasta Passikuvia, 2002.

Maalauksen juhlaa 

Vaikka maalaustaide julistetaankin säännöllisesti kuolleeksi, oli kulunut kausi taas yhtä maalauksen juhlaa. Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan parin vuoden takaisten näyttelyiden jälkeen oli vuodossa kolmas 1980-luvulla läpimurtonsa tehnyt ekspressionisti, kun Marika Mäkelä esiintyi mittavalla retrospektiivillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 20.9.2014–25.1.2015 – tarjolla oli häkellyttävä kattaus värikylläistä symboliikkaa. Luostarisellekin järjestettiin koskettava muistonäyttely Salon taidemuseo Veturitallissa 30.5.–4.10.2015. Jokaisen sukupolven on syytä tutustua ikiklassikoihin, minkä vahvisti Ellen Thesleffin näyttely (Turun taidemuseo 23.1.–17.5.2015). Nuoremmista maalariklassikoista oli Anita Snellmanin vuoro ottaa paikkansa retrospektiivisellä näyttelyllä (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 10.10.2014–7.1.2015). 

Anita Snellman (1924–2006), Omakuva, 1961.

Ulkomaisiakin maalariklassikoita oli tarjolla aina 1700-luvun ruotsalaisesta tulenkajon kuvauksen mestarista Pehr Hilleströmistä (Sinebrychoffin taidemuseo, Helsinki 4.9.2014–11.1.2015) tanskalaiseen hiljaisen ja rauhallisen valon kuvaajaan Vilhelm Hammershøihin asti (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.2.–18.5.2015). Monelle taiteenharrastajalle kohokohta oli varmaankin norjalaisen ekspressionistin Edvard Munchin näyttely Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä 6.9.2014–1.2.2015. Tuoreempaa postmodernia ilmaisua edusti islantilainen kuvista kuvia tekevä Erró (Turun taidemuseo 10.10.2014–4.1.2015). Miesmaalareiden vuosi oli siis varsin pohjoismainen.

Tätä täydensi kolme nuorempaa suomalaista ja varsin väkevää taidemaalaria: aina kiistoja herättävä Teemu Mäki (Lapuan taidemuseo 30.9.2014–24.1.2015), klassista venäläistä maalarikoulutusta Suomessa edustava Jan Neva (Joensuun taidemuseo 2.10.2014–11.1.2015) sekä rajun ekspressiivinen ja suurieleinen Heikki Marila (Oulun taidemuseo 28.3.–24.5.2015), joka on antanut kukkamaalauksellekin aivan uutta sisältöä. Maalauksen ja veistoksen välimaastossa tasapainoilee puolestaan Pauno Pohjolainen (Didrichsenin taidemuseo, Helsinki 28.2.–9.8.2015), joka tekee komeaa ja paatoksellista, tosin väliin varsin henkistä jälkeä.

High tech / low tech 

Taide pyrkii usein liikkeeseen, joko illusorisin keinoin kuten unkarilais-ranskalainen Victor Vasarely (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 8.10.2014–11.1.2015), joka loi mestarillisia kineettisiä ja optisten harhojen maailmoita, tai sitten liikuttamalla teoksia oikeasti. Liikkuvia veistoksia nähtiin Hyvinkään taidemuseon (21.11.2014–25.1.2015) monipuolisessa On/Off – liikkuvia veistoksia -näyttelyssä, jossa oli käytetty sekä tekniikan viimeisiä saavutuksia että hellyttävää low tech- ja kierrätysmateriaalia, joiden suomalainen mestari on Jaakko Tornberg. 

Jaakko Tornberg (s. 1961), Moottorilasi, 2014.

Valo ja sen taiteelliset sovellutukset ovat yksi nykytaiteen keskeinen alue. Taiteilijapariskunta Helena Hietanen ja Jaakko Niemelä (Helsingin Taidehalli 24.1.–8.3.2015) ovat toimineet pitkään ja johdonmukaisesti valon ja varjon kanssa ja ovat tehneet myös paljon julkista taidetta.

Taiteen lähihistoriaa 

Pyörä keksitään aika usein uudestaan, ja siksi onkin tarpeen muistuttaa niistä keksijöistä, jotka ovat ikään kuin liian lähellä. Kaksi taiteemme lähihistorian mestaria tuotiin esiin hienoilla koosteilla – molemmat jopa kahdella näyttelyllä Jyhtä aikaa. J.O. Mallander oli aikoinaan tuomassa Suomeen kansainvälistä käsitetaidetta ja monenlaista avantgardea. Hän esitteli sekä omia Fluxus-ryhmän kokoelmiaan (Galleria Katariina, Helsinki 7.1–25.1.2015) että omaa, usein zen-henkistä tuotantoaan (Galerie Anhava, Helsinki 8.1.–1.2.2015). Ismo Kajander on tullut sekä valokuvataiteilijana (Suomen valokuvataiteen museo17.4.–2.8.2015) että varsin anarkististen esinekoosteiden ja installaatioiden tekijänä (Nykytaiteen museo Kiasma 17.4.–9.8.2015). 

Ismo Kajander (s. 1939), näkymä Kiasman näyttelystä. Kuva: Petri Virtanen.

Pop-taide tekee aina silloin tällöin paluuta taiteen ilmaisukieliin, ja senkin lähihistoriaan on syytä tutustua. Pop-taiteen keskeisiin ilmiöihin kuuluu myös designin ja kuvataiteen välinen yhteys. Taiteilijoiden ja muotoilijoiden pyrkimyksenä oli teollisten tuotantoprosessien hyödyntäminen, mikä näkyi havainnollisesti näyttelyssä Pop Art Design (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.2.–10.5.2015). Sama koskee usein myös tietyissä piireissä kirosanaksi nousutta postmodernia, jota luodattiin yhtä aikaa leikkisässä ja vakavassa näyttelyssä Postmodernismi 1980–1995 (Designmuseo, Helsinki 30.1.–17.5.2015).

Heikkenevät näkymät 

Vaikka taidekausi olikin vireä ja monipuolinen, ei se poista sitä tosiseikkaa, että museoilla ei mene kovin hyvin. Määrärahat joko pysyvät samoina tai pienenevät. Kokoelmanäyttelyiden määrä lisääntyy, jopa niin että kokoelmia kierrätetään muissakin paikoissa. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä törmäytti (6.2.–3.5.) mänttäläisen Gösta Serlachiuksen kokoelmat helsinkiläisen Paul Sinebrychoffin kokoelmien kanssa. Taidemaailmaa taisi vähän huvittaakin, kun remontissa ollut Kiasma vuokrasi tilaa Helsingin Taidehallilta (Kiasma Goes Taidehalli, Helsingin Taidehalli 10.10.–16.11.2014). Jatkuvien teemojen ja aasisiltojen keksiminen kokoelmanäyttelyille on varmaankin rasittavaa, mikä näkyi Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmanäyttelyn mielikuvituksettomassa nimessä Näkökulmia eri vuosikymmenille (11.4.2014–27.9.2015).

Tunnelin päässä ei juurikaan näy valoa. Museoiden valtionosuudet ovat laskeneet vuodesta 2011 alkaen, ja valtionvarainministeriön elokuussa 2015 julkaisema budjettiluonnos lupasi museoille lisäleikkauksia liki kahdeksan prosentin verran.

Muita merkittäviä näyttelyitä 
Kaarina Kaikkonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 5.9.–16.11.2014 

Antti Tanttu, Gallen-Kallelan museo, Espoo 6.9.2014–1.2.2015 

Kalle Hamm, Keravan taidemuseo 13.9.–2.11.2014 

Meidän katu, Vantaan taidemuseo 26.9.2014–7.2.2015

Synti, Serlachius-museo Gösta, Mänttä 11.10.2014–24.5.2015 

Sibelius ja taiteen maailma, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 17.10.2014–22.3.2015 

Markus Henttonen ja Kim Simonsson, Lahden taidemuseo 17.10.2014–18.1.2015 

Tuomas A. Laitinen, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 22.10.2014–11.1.2015 

Viimeinen Taiteilijat-näyttely, Helsingin Taidehalli 29.11.2014–4.1.2015 

Janne Laine, Tampereen taidemuseo 17.1.–26.4.2015 

Anneli Sipiläinen, Hyvinkään taidemuseo 6.2.–29.3.2015 

Robert Mapplethorpe, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 13.3.–13.9.2015 

Kirsi Neuvonen, Vantaan taidemuseo 27.3.–6.6.2015 

Kiinan muuttuvat maisemat, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 27.2.–11.5.2015 

Otos – turkulaista nykymaalausta, Wäinö Aaltosen museo, Turku 20.3.–24.5. 

Mia Hamari, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 7.3–10.5.2015 

Erwin Wurm, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 30.4.–20.9.2015 

Julian Opie, Helsingin Taidehalli 23.5.–2.8.2015 

Veikko Hirvimäki, Jyväskylän taidemuseo 5.6.–13.9. 

Ville Andersson, Tampereen taidemuseo 16.5.–23.8.2015 

Eila Minkkinen, Rauman taidemuseo 13.6.–13.9. 

Lars-Gunnar Nordström, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 17.6.–13.9.2015 

Tino Sehgal, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 15.8.–27.9.2015

 

Palkintoja 2014–15  

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2014 Marjatta Hanhijoki 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2014 Alma Heikkilä 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2014 Pauliina Turakka Purhonen 

Ars Fennica 2015 Mika Taanila 

AVEK-palkinto 2014 Annette Arlander 

Vuoden nuori taiteilija 2015 Ville Andersson 

Suomi-palkinto 2014 Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Taide- ja kulttuurikeskus Kaarisilta 

Taiteen valtionpalkinto 2014 Kulttuuriyhdistys Mustekala 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2014 Annu Vertanen 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2014 Tero Puha 

Mediataiteen valtionpalkinto 2014 Maija Blåfield 

Vuoden ympäristötaideteos 2014 Sirpa Hynninen ja Vesa-Ville Saarinen 

Pro Finlandia -mitali 2014 Kari Cavén 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2015 Maria Rehbinder, Erkki Kannosto 

Kettuki ry:n vuoden taiteilija 2015 Harri Blomberg 

Kaakkois-Suomen taidepalkinto 2014 Taidekeskus Antares ja Olavi Heino 

Hyvinkään taidepalkinto 2015 Maija Helasvuo

Julkaistua 677: Charmia ja anarkiaa

Tulin perjantaina takaisin Suomeen. Tältä näytti Travemünden ja Helsingin välisellä merimatkalla jossain vaiheessa:

Kotona oli uusi Voima (heinä–elo 2015), jossa oli poimintojani mahdollisista kesänäyttelykohteista. Ja rehellisyyden nimissä todettakoon, että minulta taitaa tältä kesältä jäädä väliin jokainen kesänäyttely, koska lähden kohta heinäkuuksi Viroon tekemään ei-mitään, ja sitten on rahat syöty, ja elokuun alussa pitää Suomen kiertelemisen sijaan ruveta äkkiä kirjoittamaan rahaa. Tässä ne näyttelyt, joita en tule todennäköisesti näkemään:

Charmia ja anarkiaa

Kesämme kokivat pysyvän muutoksen vuonna 1967. Tuolloin Orivedellä avattiin ensimmäinen kesänäyttelymme, kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen Purnu. Purnua seurasi moni, toiset instituutioiksi muuttuen, toiset elääkseen muutaman vuoden. Tuskin kukaan tietää nykyisten määrää – kymmenissä kuitenkin mennään.

Harva suunnittelee lomareittejään taidetta miettien, mutta joihinkin paikkoihin matkaamisesta on tullut jo perinne. Kesänäyttelyt olivat aikoinaan huolettomia tapahtumia, mutta nyt osa alkaa segmentoitua asiakaskunnan mukaan, osa on saanut itsensä brändätyksi. 

Kirjo on laaja: nykytaiteellista kärkeä etsivät suuntaavat kulkunsa Mänttään, porvariston hillitty charmi löytyy Salmelasta, mutta jos haluaa anarkistista henkeä, kannattaa suunnata Haihatukseen.

Tässä joitain:

Purnu 

(14.6.–9.8., Mustasaari 63, Orivesi, avoinna päivittäin 11–18, 11/9 €) 

Nestori Purnu eli väliin hiljaiseloa, mutta on viime vuosina virkistynyt. Tämän kesän näyttelyn Kuvan täydeltä on kuratoinut Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, jonka teemana on ollut oma ammattimainen katse: hän on pyytänyt mukaan sellaisia taiteilijoita, joiden teosten ääreen on täytynyt pysähtyä pidemmäksi aikaa, muun muassa Emma Helle, Marjatta Hanhijoki, Antti Arkoma ja Carita Savolainen.

Mäntän kuvataideviikot 

(14.6.–31.8. Pekilo, Tehtaankatu 21, avoinna päivittäin 10–18, 12/9 €) 

Mäntän kuvataideviikot on pitkään ollut kesän tärkein nykytaidenäyttely, jonne koko taidemaailma suuntaa matkansa. Kesän kepeyttä näyttelyissä ei yleensä ole, eikä tänäkään vuonna, kun taiteilijakaksikko – Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger – on valinnut teemakseen Suomessa vaikuttavat ulkomaalaistaustaiset taiteilijat. Liki 50 taiteilijan tai taiteilijaryhmän transkulttuurinen näyttely jo kuin tuomittu olemaan taidehistoriallisesti merkittävä pelinavaus. Ei syytä missata.

 Ahsan Masood, Lori (Lullaby), still from video, 2013. Mänttä.

Taidekeskus Salmela

(6.6.–9.8. Mäntyharju, Mäntyharjuntie 25, avoinna päivittäin 11–18, 12/9 €) 

Salmela on kuin Mäntän antiteesi. Jos kulttuurilehdet kirjoittavat Mäntästä, on Salmela naistenlehtien aluetta – ja aitoa taidebisnestä. Vanhempi kaarti koostuu aina hyvistä ja varmoista tekijöistä, kuten tänä vuonna vaikkapa Hannele Kylänpää, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki ja Marjatta Tapiola. Salmela on muun muassa residenssi- ja kilpailutoiminnassaan satsannut aina nuoriin taiteilijoihin, ja juuri heissä piilee Salmelan omituinen kahtiajakoisuus: valitut nuoret ovat useimmiten jopa vähän venäläistyyppisen jähmeästi esittävää kuvaa tekeviä ja melko epäkiinnostavia taiteilijanalkuja.

Asta Caplan, Silkkiaskelia tuulessa I, 2014. Salmela.

Pyhäniemen kartano

(27.6.–7.8. Pyhäniemen kartano, Rantatie 708, Hollola, avoinna ti–su 11–17, 15 €)

Välillä levossa ollut Pyhäniemen kartano on kuin Salmela pienemmässä mittakaavassa – paitsi hulppea päärakennus, joka on myös ollut monen suomalaisen elokuvan tapahtumapaikka. Pyhänimessä on tänä kesänä satsattu taattuihin tekijöihin: klassikkotaiteilija on kansan rakastama Outi Heiskanen, ja häntä peesaavat muun muassa Cris af Enehielm, Pekka Jylhä, Ritva Kovalainen ja Anne Tompuri. Laatua hienossa kartanomiljöössä.

Haihatus 

(7.6.–16.8. Jousitie 68–70, Joutsa, avoinna päivittäin 11–18, 10/8 €) 

Haihatuskin on jo vakiinnuttanut paikkansa, marginaaleja hamuavana rosoisena ja usein taiteessa niin vaikeaa huumoria sisältävänä paikkana. Jos nykytaiteen ns. biennalisoituminen – siis kaikki se kiiltävä nykytaiteelta näyttävä nykytaide – alkaa ärsyttää, on Haihatus varmin valinta kesän toisenlaiseksi taideretkeksi. Noin 25 taiteilijaa pitää sisällään myös vakiintuneita nimiä kuten Kaisu Koivisto, Jari Haanperä, Mi Duncker ja Sampsa Virkajärvi.

Hildegard Skowasch: Manual Operation (part of the installation). Haihatus.

Ars Auttoinen 

(19.6.–9.8., Keinuhongantie 17, Auttoinen, avoinna ti–su 11–17, 10/9 €) 

Ars Auttoinen on aina tarjonnut laatutaidetta, mutta suureksi yleisönsuosikiksi se ei vielä ole noussut. Parinkymmenen taiteilijan joukossa ovat muun muassa Teemu Mäki, Taneli Rautiainen, Annika Dahlsten, Pilvi Ojala ja Johanna Lecklin. Mänttää varmaan yritetään haastaa. Ei tätäkään ole syytä sivuuttaa, jos tietää missä päin Padasjoki on.

Juuret 1965–2015 

(9.6.–6.9., Taidekehä ja Kankaanpään galleria, Jämintie 2D, Kankaanpää, avoinna ke 12–18, to–pe 12–16 ja la 11–14, ilmainen) 

Taide-elämänsä 50-vuotisjuhlia viettävän Kankaanpään kulttuuritarjonta on mittavaa. Juuret 1965–2015 ei ole varsinainen kesänäyttely, mutta kesäksi on koottu Kankaanpään taidekoulusta eri vuosikymmeninä valmistuneita taiteilijoita. On vakavaa veistoa kuten Reijo Paavilainen, käsitteellistä maisemaa kuten Petri Ala-Maunus, ja on joukossa on yksi umpihullu boheemikin, pudasjärveläinen kuvanveistäjä, omatekoisten instrumenttien taitaja sekä performanssi- ja videotaiteilija Kari Tykkyläinen, YouTubesta kovin tuttu.

Näitä siis riittää. Seitsemän listatun lisäksi olisi ollut helppo listata toiset seitsemän… ja vielä kolmannetkin. Mediakin on armoton keskittyessään niihin, joihin on tapana keskittyä. Jalkoihin jää esimerkiksi aina Luopioisten Mikkkolan Navetta, jossa on pitkään järjestetty kiinnostavia kesänäyttelyitä.

Kirjoittaja on vapaa taidekriitikko, ja siksi hänellä ei yleensä ole varaa matkustaa kesänäyttelyihin.

Julkaistua 624 & Näyttelykuvia 971: Perhe on pahin, suku vielä pahempi

Viime viikon Kansan Uutisissa (14/15) ilmestyi juttuni Virka Gallerian näyttelystä Perintö (20.2.–31.5):

Perhe on pahin, suku vielä pahempi

Perheen funktiosta on kiistelty sosiologiassa pitkään. Perheen määritelmästäkään ei ole päästy yksimielisyyteen. Perhe on myös instituutio, josta poliitikot puhuvat mielellään. Ongelmien sattuessa mietitään sitä, kenellä kulloinkin on vastuu: perheellä vai koululla? 

Yhdysvaltalaisen funktionalistisen sosiologin Talcott Parsonsin mukaan perheen tehtävänä oli huolehtia uskonnon ja koulutuksen ohella jatkuvuudesta, ylläpitää ja välittää edelleen yhteiskunnallisen integraation kannalta välttämättömiä arvoja ja normeja. 

Dzamil Kamanger (s. 1948), Chat.

Parsonsin empiria tuli 1950-luvun yhdysvaltalaisesta perheestä, ja myöhemmät ajat uusine perhemuotoineen ovat herättäneet paljon perhekriittistä ajattelua – ajatukset ydinperheestä ja sen roolista ovat muuttuneet. 

Eteläafrikkalaissyntyinen antipsykiatri David Cooper totesi perheen tekevän ihmisestä anonyymin ja yrittävän riistää yksilöltä mahdollisuuden kyseenalaistaa jäsenyytensä perheessä, oman alkuperänsä ja saamansa kasvatuksen oikeellisuuden. Cooperin mukaan perhe tuhosi yksilöllisyyden ihmisessä. Parsons korosti perheen roolia lapsen sosialisaatiossa, ja Cooper puolestaan näki perheen harjoittaman kasvatuksen lapsen persoonan kutistamisena. 

Näistä jännitteistä syntyy myös Khalil Gibranin tunnettu runo, jonka Kristiina Halkola ikuisti laulaen:

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et 

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Kun yksikköä laajennetaan, puhutaan useimpien perheiden liitosta, suvusta – myös suvun merkityksestä ja roolista yksilön elämässä. Minä en tee nykyään serkkujeni kanssa mitään, en edes tiedä kuinka monta heitä on, mutta vanhan beduiinisanonnan mukaan: ”Minä veljeäni vastaan, veljeni ja minä serkkujamme vastaan, serkkuni ja minä vieraita vastaan.” Emme voi esimerkiksi ymmärtää – ratkomisesta puhumattakaan – Lähi-idän ongelmia ymmärtämättä klaanin, yhteisestä esi-isästä polveutuvan sukuyhteisön, merkitystä alueen nykyelämässä. Klaanien muodostumisessa ei biologialla ole välttämättä mitään tekemistä. Ei tarvitse matkustaa edes aavikolle. Törmäsin muutama vuosi sitten hauskaan tarinaan Viron pohjoisrannikolta. Viinistun kylä jakaantuu vieläkin voimakkaasti ja varsin itsetietoisesti ”mattilaisiin” ja ”heikkiläisiin” – tarinan mukaan Suomen etelärannikolta tuli aikoinaan kaksi miestä, joista kaikki sai alkunsa.

Suku voi siis olla silkka politiikkaa ja taloutta varten sosiaalisesti konstruoitu yksikkö, jonka emotionaalinen voima rakentuu kuitenkin verisiteistä – tarvittaessa kuvitelluista: ”Veri on vettä sakeampaa.” 

Perheen ja suvun merkitys on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ollut vähenemään päin, mutta yksilön elämässä suunta on päinvastainen. Taide on tästä merkittävä indikaattori. Siinä missä taide käsitteli ennen yleviä aiheita ja julkinen taide kasvatti puistoihimme suurmiehiä, on nykytaide suunnannut katseen arkeen ja tavallisiin ihmisiin, ja sitä kautta myös perheisiin ja sukutarinoihin – oli sitten kyse nostalgiasta tai traumoista. 

Iranilaissyntyinen, Helsingissä vaikuttava Dzamil Kamanger teki lapsena äitinsä kanssa käsitöitä. Isä vastusti ja rankaisi poikaa, koska kirjontatyöt eivät olleet pojalle sopivia. Nyt nämä kirjontatyöt ovat muuttuneet Kamangerin myötä taiteeksi ja tuottaneet hänelle paikan suomalaisen nykytaiteen keskiössä, mistä kertoo muun muassa se, että ensi kesänä hän on kumppaninsa Kalle Hammin kanssa Mäntän kuvataideviikkojen kuraattori. 

Annika Dahlsten (s. 1975) ja Markku Laakso (s. 1970), Kalleyin perhe, Nkurenkuru, Namibia, 2013.

Kuten edellä totesin, aina ei tarvitse matkustaa aavikolle, jotta elämä olisi eksoottista. Turkulaisen kuvataiteilija Markku Laakson isän isovanhemmat Simoni ja Ella-Stiina Laakso osallistuivat eksoottisina saamelaisina ihmisnäyttelyihin Saksassa vuonna 1930 – tosin vapaaehtoisesti toisin kuin siirtomaiden näytekappaleet. Nyt Laakso ja hänen kumppaninsa Annika Dahlsten kiertävät maailmaa tuunatuissa lapinpuvuissaan tehden sukuhistoriasta ironista nykytaidetta: performanssia, liikkuvaa kuvaa ja valokuvaa. Mikä on totta ja mikä näyteltyä? 

Luovutettu Karjala on monen suomalaisen sukuhistoriaa. Viime vuosina sekin – tuo yhtä aikaa todellinen ja nostalgisten valhekuvien maa – on noussut osaksi nykytaidetta. Turkulainen Kukka-Maria Rosenlund on uppoutunut sukunsa perhealbumeihin, käsitellyt ja kuvannut uudestaan tuota ikuisen kaihon ja monien keskusteluiden aluetta, joka siis vieläkin lyö leimansa sukujen elämään – 70 vuotta traumaattisten tapahtumien jälkeen. 

Bita Razavi (s. 1983), sarjasta Bita's Dowry, 2013–14.

Teheranissa, Helsingissä ja Tallinnassa vaikuttava Bita Razavi on kuvannut myötäjäisiä, joita hänen teheranilainen isoäitinsä on kerännyt hänelle koko hänen elämänsä ajan. Monet esineet ovat heikkolaatuisia  – koottiinhan niitä ensin ankeina Irakin–Iranin sodan aikoina 1980-luvun alussa. Käyttöön tämä yksin elävä ja kosmopoliittisen nomadinen nykytaiteilija niitä tuskin koskaan ottaa – paitsi juuri nyt: merkityksellä ladattuna taiteena. Muun muassa kertomuksena menneisyyden ajatuksista huolenpidosta. 

Valokuvataiteen museon intendentin Anna-Kaisa Rastenbergerin kokoama näyttely Perintö saa ajatukset moneen suuntaan, vaikka omaan äitiin – 80-vuotiaaseen naiseen, jonka kanssa 58-vuotias poika riiteli viimeksi viime viikolla – mutta ennen kaikkea siihen, miten perheiden ja sukujen historian analysointi antaa ymmärrystä ja perspektiiviä nykyhetken ongelmien ymmärtämiselle. Oli sitten kyse ydinperheen kriisistä tai kansainvälisistä konflikteista. 

***

PS. Tila jutussa loppui valitettavasti kesken, enkä esimerkiksi ehtinyt mainita Virka Kinossa pyörivää Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin mainiota videota Afaryan Project, jossa on dokumentoitu 400 vuotta sitten perustetun ja nykyään hylätyn Ylä-Afaryanin kurdikylän tarinaa. Näin tiedotteessa: "Käyttäen paikkaa kulttuurillisena koetinkivenä projekti esittelee kuinka henkilökohtaiset muistikuvat muovaavat yhteistä muistia. Näin tekemällä se paljastaa historian sattumanvaraisen luonteen ja esittelee meille samaiset ominaisuudet käytännössä, kyläläisten diasporaan kuuluvien kertoessa päivittäisestä elämästään. Kuten taiteilijat asian ilmaisevat: 'On yleisesti tiedossa, että voittajat kirjoittavat historian. Yksittäisten ihmisten muistot voivat siten tuoda erilaisen näkökulman aiheeseen, kun vertauskohtana on valtavirtaa edustava historiankuvaus. Joissakin tapauksissa ne voivat muodostaa ainoan lähteen, jonka avulla voimme saada käsityksen yhteisestä kokemuksesta. Meillä kaikilla on oikeus omaan historiaamme.'"

Oli itse aika vaikuttava nähdä se, miten eri tavoin – väliin täysin vastakkaisesti – ihmiset muistojensa maisemat näkivät. Tätä sopii miettiä vaikka luovutettua Karjalaa pohtiessaan.

Kaikkineen siis varsin onnistunut näyttely. 

PPS. Tässä vielä tuo iki-ihana Kristiina Halkola:

Julkaistua 589: Kuvataide matkalla marginaaliin?

Eilen ilmestyi Kirkko ja kaupunki (47/14) ja viimeinen juttuni siihen tältä vuodelta [pitäisinköhän jopa vähän lomaa?]. Kohteena oli Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 29.11.2014–4.1.2015). Vuosinäyttelyn mahdollinen lopettaminen kirvoitti sen verran sanoja, että itse taiteesta en päässyt puhumaan juuri lainkaan – vaikka näyttely oli mielestäni oikein kiinnostava. Joskus on ehkä syytä lähestyä asiaa näinkin. Samaa asiaa pohti muuten kollegani Heikki Kastemaakin tämänpäiväisessä blogikirjoituksessaan.

Kuvataide matkalla marginaaliin?

Suomen Taiteilijaseuran järjestämällä Taiteilijat-näyttelyllä on pitkät perinteet. Alkuun sen nimi oli Suomen taiteilijain näyttely, ja ensimmäinen järjestettiin vuonna 1893. Tämänvuotinen on jo 119. Vakiintunut nimitys taidemaailmassa on ”vuosinäyttely”.

Instituutiota on haukuttu aina – ja yhtälailla odotettu. Kriitikot ovat olleet nuivia, mutta katsojat ovat halunneet nähdä katsauksen aikansa nykytaiteeseen. Taiteilijoille näyttelyn merkitys on ollut suuri: nuorille se on ollut siirtymistä aikuisten taidemaailmaan, ja monelle maaseudun taiteilijalle se on mahdollistanut harvinaisen pääsyn pääkaupunkiseudun taideyleisön huomion kohteeksi. Instituution ongelmallisuudesta on kuitenkin todistanut se, että monet menestyneet taiteilijat ovat tietyssä vaiheessa uraansa menneet ikään kuin tämän näyttelyn ohi. Nimekkäämmät eivät ole vaivautuneet tarjoamaan töitään. 

Vuosinäyttely on perustunut vapaaseen tarjontaan, josta kulloinenkin jury on valikoinut teokset. Nyt on toimittu toisin. Vuosinäyttelyn on omin päin valinnut kuraattoripari. Reunaehtona on ollut taiteilijoiden lukumäärä – 12 taiteilijaa – sekä ikärakenteen ja välineiden monipuolisuus. Kuraattoreina ovat toimineet pitkän linjan taidetoimija Marketta Haila ja Kuvataideakatemian kuvanveiston professori Villu Jaanisoo. 

Dzamil Kamanger (s. 1948) ja Kalle Hamm (s. 1969): Työskentelyä vapaan liikkuvuuden puolesta.

Teemaa ei ole, ja näin pienellä taiteilijamäärällä ei katsaustakaan synny. Jää siis vain se hype, jota yritetään herättää kysymällä koko instituution tarpeellisuutta. Ja sekin on tietyllä tavalla valheellinen ja taiteilijakunnan pettävä ratkaisu. Tuskin mitään laajempaa keskustelua syntyy. Valheellisuus syntyy siitä, että osapuolet eivät puhu avoimesti todennäköisen – virallista päätöstä ei vielä ole – lopettamisen syistä: STS:llä ei enää ole varaa toimia uskottavana näyttelynjärjestäjänä eikä Taidehalli olisi edes huolinut siltä vapaaseen tarjontaan perustuvaa näyttelyä. Taidehallillakaan ei nimittäin mene hyvin, eikä sillä ole varaa jatkuviin huteihin, kuten oli edellisen näyttelyn jo ennalta täysin pystyyn kuollut ajatus esittää remontissa olevan Kiasman kokoelmatöitä. Instituutioiden epätoivoisen pyristelyn vuoksi onkin aiheellista kysyä, onko Suomen kulttuurielämässä juuri kuvataide matkalla kohti lopullista marginalisoitumista. Museot haikailevat yleisömagneetteja, ne taiteilijat jotka myyvät elitististä kodinsisustusta pärjäävät huippugallerioissa ja muutama taiteilija onnistuu silloin tällöin nostamaan pienen kohun, joka kiinnostaa mediaa. Mitä me teemme niille liki 3 000 lopuille? Heille oli ennen sentään tarjolla vuosinäyttely. 

Markus Copper (s. 1968), Khyber Pass, 2014.

Vaikka olenkin taiteilijoiden sijaan tuhlannut nyt kaikki palstamillini instituutiokritiikille, uskon että paras tapa vastustaa instituutioiden vääriä päätöksiä on osoittaa kiinnostusta itse taiteeseen. Sitä on yllin kyllin tarjolla tässäkin, todellisuudessa varsin hyvässä näyttelyssä – Markus Copperin hirviömäisestä naisten ympärileikkausta kommentoivasta motorisoidusta tuulimyllystä Dzamil Kamangerin yhtä aikaa poliittisesti teräviin mutta koskettaviin helmikudonnaisiin.

Julkaistua 363 & Näyttelykuvia 750: Totta puhuen

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Kiasman uuden kokoelmanäyttelyn Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013). Keskiviikon Kauppalehdessä ilmestyi sitten lyhyt juttuni:  

Totta puhuen

Realismin kysymykset ovat nykytaiteen myötä muuttuneet hieman toisenlaisiksi kuin ennen. Enää ei välttämättä kysytä, että näyttääkö teos kohteeltaan. Teos voi pikemminkin olla itse tuo kohde, jonka totuutta katsoja joutuu miettimään. Monet taiteilijat leikittelevät todellisen näköisillä dokumenteilla, joita on järjestetty esimerkiksi erilaisiin luokituksiin kuin luonnon- ja kulttuurihistoriallisissa museoissa konsanaan. Toiset taiteilijat puolestaan dokumentoivat todellista elämää tavoilla, joka johtaa katsojan lopulta varsin poeettiseen maailmaan.

Tällaista taidetta on tehty maailmalla 1960-luvulta alkaen, ja nyt Kiasma esittää mittavassa todellisuuden ja dokumentaation problematiikkaa käsittelevässä kokoelmanäyttelyssään katsojaa hämmentävän kokonaisuuden. 

Dzamil Kamangerin (s. 1948) helmikudontainen Suomen viisumi vuodelta 2012.

Monet teokset vaativat katsojalta aikaa ja pohdintaa, oivallus saattaa tulla vasta näkökulman rajulla vaihtamisella. Tällainen taidehan on visuaalisesti toisinaan varsin vähäeleistä ja kuivakkaa, mutta kyllä Tosi kyseessä tarjoaa melko runollisiakin elämyksiä – monet teokset ovat suorastaan kauniita, jopa lumoavia.

Näyttelyssä on teemaa levitetty reunoiltaan ehkä vähän liikaakin, ja ilmeisiä puutteitakin on helppo esittää – missä ovat esimerkiksi dokumentaristimme par excellence Jussi Heikkilä ja Jussi Kivi? Kokonaisuus on kuitenkin erinomainen ja näyttää jälleen, että yksi Kiasman vahvimmista puolista on ollut sen hyvin tutkittujen kokoelmanäyttelyiden sarja. 

***

PS. Nyt olisin todella tarvinnut enemmän kuin sen 1500 merkkiä tilaa, sillä näyttelyssä oli monta työtä, josta olisin halunnut kirjoittaa. Pari niistä sai minut oikein lumoihinsa, mikä ei nykyään taidenäyttelyissä ole ihan yleistä. Esimerkiksi Hans Rosenströmin (s. 1978) ääniteos Hiljaa läsnä (2010/11), joka oli uskomattoman elämyksellinen, ja ukrainalaisen Sergei Bratkovin (s. 1960) absurdi videoinstallaatio Balaklavskin tunne (2009), ehdoton lempiteokseni näyttelyssä.
Olisin halunnut kehua myös näyttelyjulkaisua, joka oli pohdittu ja monipuolinen – joskin vähän turhan akateeminen.
PPS. Joudun nykyään antamaan tähtiä Kauppalehden kritiikeissäni. Tästä näyttelystä annoin ekan kerran viisi tähteä, mutta toimituksessa oli jostain syystä tipahtanut kaksi niistä pois. Pahoitteluni siitä.

Näyttelykuvia 502 & 503 & 504 & 505 & Luettua 75 & 76 & Katutaidetta 46: Kriitikollakin on huonot päivänsä

Eilen nivelrikkoista polveani alkoi särkeä jo aamuyöstä. Niinpä suunnittelemani näyttelykierros jäi tekemättä ja raahauduin vain Bulevardia pitkin yhteen aiemmin sopimaani palaveriin, jota en kehdannut enää siirtää niin lyhyellä varoitusajalla.

Todellisuudessa nautin Bulevardin läpi kävelystä jollain perverssillä tavalla. Teen sitä miltei päivittäin ja näen paljon huonoa tai keskinkertaista taidetta ja aina silloin tällöin sellaistakin taidetta, jonka aitoudesta en olisi ihan niin tavattoman varma. Tämä pitää jotenkin virkeänä – ärhäkkäänä ja valppaana, jos toki väliin vihaisenakin.

Olin lukenut lehdstä uutisen, jonka mukaan taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) lopettaa galleriansa 27.10. Lopettamisen syyt ovat taloudelliset, mutta Stenvall totesi myös harminsa kritiikin puutteesta: "Maalaria harmittaa, että seitsemän vuotta toiminut galleria on taidepiireissä mielletty gallerian sijaan taidekaupaksi. 'Harva taidekriitikko on vaivautunut käymään siellä. Vaikka esillä on ollut minun töitäni, näyttely on vaihtunut kaksi kertaa vuodessa.'"

Ja minähän tunsin tietysti piston sydämessäni. En ole käynyt galleriassa kertaakaan seitsemään vuoteen. Niinpä päätin tänään lopetuksen kunniaksi suorittaa käynnin edes sen yhden kerran.

Vaan kuinkas kävikään. Ennen Stenvallia tuli vastaan Galerie Aspis, jossa en ole käynyt myöskään koskaan sisällä. Se kun kuuluu niihin suomalaisiin taidekauppoihin, joista voi ostaa sitä kaikkein epäkiinnostavinta tehtailtua kallista sisustustaidetta, joka on ihan oma lajinsa (kotisivuilta: "We sell masterworks in the best condition and ship anywhere in the world. We have a large stock of original prints from the world renowned artists such as Picasso, Braque, Chagall, Matisse, Miro, Warhol and Lichtenstein."). Taiteen kanssahan tällä toiminnalla ei juurikaan enää ole tekemistä. Päätin kuitenkin käydä nyt sielläkin edes kerran. 

Vastassa ulkona kadulla oli tarjolla aikamoinen hirvitys:   

Eikä ikkunan teoskaan niin hirveästi innostanut:

Sisällä oli tarjolla Timo Solinin (s. 1947) näyttely (20.10.–20.11.). Gallerian mukaan Solin on "one of our most successful artists with several international exhibitions and awards". Jos ette häntä jostain syystä tunne, niin ei syytä kuitenkaan hirmuiseen huoleen. Solin yksi näitä ikuisesti väärinymmärrettyjä neroja, jotka tuottavat modernistisen taideteoksen kaltaisia sisällöllisesti tyhjiä objekteja ja jotka julkaisevat kirjoja tuotannostaan ja jotka saavat mystisiä ulkomaisia palkintoja ja jotka jostain yhtä mystisestä syystä eivät koskaan päädy taidehistoriaan – syynä tietenkin se, että taidemaailma on yököttävää kaverien suosintaa ja siihen nämä tositaitelijat eivät alistu. Tällaistakin taidetta Suomessa on itse asiassa aika paljon. En sitten viitsinytkään mennä sisään vaan tyydyin tiirailemaan ikkunasta ja ottamaan yhden valokuvankin sisälle päin:

 

Mutta muistakaa, että elämme kapitalismissa ja että taide on paljon monimutkaisempi professio kuin monet taide-elämää seuraavat ihmiset ymmärtävät. Ei minulla mitään valittamista ole. Eikä perusteita. Legitiimiä toimintaa, mutta aivan yhtä legitiimiä on olla kiinnostumatta siitä sen enempää.

***

Ja sitten oli viereisessä ovessa Stenvallin vuoro. Mutta minuun iskikin piru. En halunnut mennä sisälle. Päätinkin ottaa asian performatiivisesti: jos olen ollut seitsemän vuotta siellä käymättä, niin miksi ihmeessä lopettaisin tämän käymättömyyden juuri nyt? Miksi en veisi sitä katkeraan loppuun asti? Niinpä kävelin ohi ja otin vain kuvan ikkunasta:

Selvennetään kuitenkin hieman asiaa. Olen tavannut Stenvallin pari kertaa. Hän on erittäin sympaattinen kaveri. Olen nähnyt hänen maalauksiaan kohtuullisen paljon. Hän on taidokas maalari – oli jopa jo silloin, kun hän aikoinaan maalasi klassista suomalaista työläiskuvausta. Hän on myös vakavasti taiteeseensa suhtautuva maalari eikä suinkaan mikään tehtailija tai pelkkä markkinapelle niin kuin monet luulevat. 
Mutta kyllä hän on auttamattomasti tullut tiensä päähän ankkamaalarina – eikä pelkästään taloudellisesti (jos näin siis on). Taidemaailma pelaa nimittäin aina myös mielikuvilla. Stenvallin brändi alkaa monessa suhteessa olla niin kulunut ja koko ajan edelleen rapistuva, että hänen olisi syytä vaihtaa tyyliään aika nopeasti, jos aikoisi vielä saada jotain merkittävää aikaiseksi. Kaikki mahdollisuudet hänellä siihen olisi. Stenvallin ensimmäinen ei-ankkamaalaus vuosiin saataisi olla jopa mediakohun aihe.

***

Tämä siirtolavan päädyssä Ruttopuistossa ollut sapluuna oli lopulta siihenastisen päiväni paras taideteos: 

***

Sitten päätin katsastaa Taidesalongissa Heli Heikkisen (s. 1956) näyttelyn (1.–19.10.), jonka mainosta olin jo monena päivänä katsonut. Mutta koska olen freelancer, kalenterinhallintani on toisinaan aika heikkoa, ja näinkin vain jo puretun näytelyn jämät:

 

Näin osoitin siis silkkaa ammattitaidottomuutta. Oikein harmittaa ja hävettää. Heikkinen on nimittäin ihan kiinnostava taiteilija ja varsin taidokas taivaanrannan maalari. Tässä esimerkiksi Päättymättömät polut (2008):

Täten pyhästi lupaan ehtiä hänen seuraavaan näyttelyynsä.

***

Olihan Taidesalongissa sitten jo päällä toisen näyttelyn ripustus, jota sain vähän häiritä:

Taidemaalari Ossi Teerimäki (s. 1959) oli juuri ripustamassa näyttelyään (22.10.–9.11.). Teerimäki ei ole paljoa ollut esillä, ja hän olikin itse asiassa minulle aivan uusi tuttavuus. Varsinkin selvästi omakuviin pohjautuvat ekspressiiviset teokset näyttivät vahvoilta, joten aion mennä katsomaan näyttelyn valmiina vielä uudestaan.

***

Sitten raahauduin kotiin ja ryhdyin potemaan polveani sängyssä lukien. Otin yöpöydälle kaksi tuoretta taidelehteä, jotka luin sanasta sanaan yhdellä makaamalla.

Aloitin Taidemaalariliiton julkaiseman Taidemaalauksen uunituoreesta numerosta (3/11):

Ja voihan vittu, että tulin pahalle päälle. Olen kaikki Taidemaalauksen ilmestymisvuodet (2008–) yrittänyt olla kohtelias ja jostain kummallisesta solidaarisuudesta johtuen vaieta lehden surkeasta tasosta, mutta kyllä liika on liikaa...

Tuorein numero oli omistettu Reidar Särestönimen (1925–1981) kunniaksi elokuussa järjestetylle symposiumille. Taidemaalaus ei osoita alkeellisintakaan journalistista tajua. Jos liiton lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa ja jos lehdellä on tietty missio ("kirjoittajamme ovat kuvataiteilijoita ja uskomme, että juuri taiteilijanäkökulma tekee lehdestä tuoreen ja kiinnostavan"), olisi syytä panostaa esimerkiksi teemoihin vähän tarkemmin. Tämän teemanumeron artikkelit eivät selvästikään olisi antaneet aihetta koko lehden täyttämiseen. Hyvä toimittaja olisi tiivistänyt symposiumin sisällön yhteen tiukkaan reportaasiin ja tilaa olisi voinut antaa muullekin asialle. Nyt ainoa vähän muualle kurkottava juttu on löysää höpinää niiltä taiteilijoilta, jotka symposiumiin osallistuivat. Kaiken lisäksi haastatteluissa on yritetty rakentaa Särestöniemeen turhia tyhjänpäiväisiä aasinsiltoja. Tässä malllia näistä tuoreista ja kiinnostavista taiteilijanäkökulmista:

JONNA HYRY: Mikä on sun suhde Reidariin?

JASMIN ANOSCHKIN: [hmm... tota... ha-ha-ha...] sillä on tosi hienot roolivaatteet, ihailen niitä.

Kaiken lisäksi: luin koko lehden sanasta sanaan, ja aikaa kului aika tarkkaan puolisen tuntia. Jos olisin Taidemaalariliton jäsen, olisin loukkaantunut siitä, että liittoni tuottaa näin huonoa lehteä. Se alkaa olla jo selvä imagohaitta liitolle. Jutut ovat usein puolivillaisia, ja Jaana Teräväisen lehdelle luoma ulkoasu on täysin amatöörimäinen eikä tee kunniaa edes maalauksille. Lehdellä ei ole minkäänlaista ammattimaista journalistista otetta, ja toimistuskuntaan kuuluu vain liiton toimi- ja luottamushenkilöitä. Sinänsä ajatus siitä, että taiteilijat itse kirjoittaisivat enemmän taiteesta, on varsin hieno – ja sitä minäkin yritin aikoinani Taiteessa. Meillä on paljon hienoja kirjoittavia taiteilijoita, sekä nuoria että vanhoja, mutta jostain syystä Taidemaalaus näyttää vain tyytyvän siihen, mitä posti tuo mukanaan tai mitä jostain seminaarista saadaan vaivattomasti niputettua yhteen. Lehden teko vaatii myös aktiivista työtä, kirjoittajien etsimistä ja heidän kouluttamistaan. Tämä lehti ei sitä tunnu tekevän. 

Olen itse asiassa lukenut jokaisen Taidemaalauksen ilmestyneen numeron kannesta kanteen. Ja olen myös tuntenut koko ajan syvää myötähäpeää. Tehkää nyt ihmeessä jotain!

Sorry.

***

Ja kuin malliksi tamperelaisen Rajataide ry:n julkaisemassa 1/2-lehdessä oli myös teema. Tuorein numero käsitteli monipuolisesti kuvan ja sanan suhdetta:

Ei riittänyt puoli tuntia – ei edes tunti, kun välillä piti oikein pohtia asioita. Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin (s. 1948) toimitamassa numerossa – tässä muuten vinkki Taidemaalaukselle: voisitte vaikka kokeilla vaihtuvia päätoimittajia löytääksenne niitä tuoreta näkökulmia – oli mukana myös paljon taiteiijakirjoittajia. Näkökulmia oli monenlaisia ja teemaa käsiteltiin sekä taiteilijan omien teosten kautta (Minna L. Henriksson) että taiteilijan arkisen tekstuaalisen todellisuuden kautta (Hanna Saarikoski).

Tämä lehti arkistoidaan hyllyyn odottamaan tulevaa käyttöä.