Tuoreimmassa Taide-lehdessä (4/10) ilmestyi myös arvioni japanilaissaksalaisen Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) näyttelystä Mikkelin taidemuseossa. Joskus oikein pelottaa, että kuinkakohan paljon laiskalta helsinkiläiseltä jää maakuntien mielenkiintoisia näytelyitä näkemättä. No, onneksi tuli tämä nähtyä:
Onko kuvankäsittely käsityötä?
Hiroyuki Masuyama
Mikkelin taidemuseo 26.3.–5.9.
Valokuvaan liittyvistä sekä taiteellisista että teknisistä perusasioista varmaan kaikki on tavalla tai toiselle jo kyseenalaistettu nykytaidekeskusteluiden myötä. Osa syystäkin ja ikään kuin aidosti, osa pikemminkin diskursiivisen temppuilun kautta. Valokuvan alaa on väliin pienennetty – esimerkiksi totuusarvon kyseenalaistamisella – ja väliin laajennettu, esimerkiksi nykyään niin usein toistuvalla puheella ”valokuvan maalauksellisuudesta”.
Tavallaan juuri valokuvan maalauksellisuuteen liittyy myös Mikkelin taidemuseon oma löytö: he ovat nimittäin itse tuottaneet ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvän japanilaissyntyisen mutta Saksassa nykyään vaikuttavan Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) näyttelyn.
On suorastaan vähän hupaisaa, että Masuyama valmistui taidemaalariksi Tokion taideakatemiasta mutta matkusti sitten Düsseldorfiin ja Kölniin opiskelemaan valokuvaa ja mediaa. Suomalaiset maalarithan, kuten vaikkapa Werner Holmberg (1830–1860), matkasivat aikoinaan Düsseldorfin koulukunnan jalkain juureen nimenomaan maisemamaalauksen oppiin.
1800-luvun klassikoihin on Masuyamakin tarttunut. Hän on tehnyt omintakeisella tekniikalla versioita Caspar David Friedrichin (1774–1840) ja J.M.W. Turnerin (1775–1851) teoksista. Masuyama on matkustellut paikoissa, joissa Friedrich ja Turner aikoinaan matkustelivat maalatessaan, ottanut tuhansia valokuvia ja sitten kuvankäsittelyohjelmalla rakentanut kuvanpalasista omia versioitaan sellaisista klassikoista kuin esimerkiksi Friedrichin Das Eismeer (1823–24). Tosin on kylä mainittava, että eihän Friedrich kai Oulussa ja Kemissä käynyt maalaamassa niin kuin Masuyama kuvaamassa. Mutta ei kai sitä niin pikkumainen ehkä tarvitse olla. Japanilaistaustaiselle kuvaajalle Kemin ahtojäät taitavat kuitenkin olla aika raju juttu.
Hiroyuki Masuyama: Das Eismeer, 2007.
Samalla pikkumaisuuden välttämisen halulla en myöskään vaivautuisi näkemään Masuyaman projektia sen filosofisempana kuin se on. Toki tässä yhteydessä pitäisi puhua ”ajan ja paikan problematiikasta” valokuvaajan keskeisinä teemoina, mutta en minä tätä asiaa kovin syvähenkisesti viitsisi lähestyä. Masuyaman idea on ollut hauska ja kuvia on hauska katsoa. Valolaatikoihin installoidut huolella laaditut montaasit ovat upeita, ja se riittää ainakin minulle.
Aivan yhtä hauskoja ja myös huikean hienosti toteutettuja ovat Masuyaman muutkin leikittelyt ajalla ja paikalla. Teoksessa Sakura (2006) hän esimerkiksi kuvasi yhtä saksalaista (juuri hauskaahan tämäkin on!) kirsikkapuuta tammikuusta toukokuuhun – kukintaa edeltävästä ajasta terälehtien putoamiseen saakka – ja koosti sitten useasta sadasta otoksesta yhden intensiivisen kuvan. Aivan samalla tavalla Masuyama kokosi erilaisten luonnonkukkien elämänkaarta: tuhannet otokset päätyivät yhdeksi oudon vaikuttavaksi montaasiksi teoksessa Flowers (2004).
Hiroyki Masuyama: Flowers, 2004, yksityiskohta.
Yhden tavallaan vähän filosofisen perusjuonteen näyttelystä löysin. On jotenkin paradoksaalista, että tietokoneen avulla tehty kuvankäsittely – tai siis pikemminkin katsojalle annettu yksityiskohtainen tieto siitä – tuottaa varsin vahvan käsityöläisen tunteen katsojassa. Olen joskus miettinyt sitä, että itse kiveä hakkaavan kuvanveistäjän kädenjäljen näkyminen on usein vain illuusio, mutta silti voimakas sellainen. Masuyaman töistäkin henkii jokin vahvalla tavalla manifestoituva käsityöläisen rakkaus, vaikka ne ovatkin niin high tech. Aika kummallista.
On muuten hienoa, että maakunnallinen museokin uskaltaa tehdä omia löytöjä maailmalta. Mikään Bonanza-näyttely tällainen näyttely ei Mikkelissä varmaan voi olla, mutta uskon ja toivon, että rohkea ja omaperäinen näyttelypolitiikka tuottaa kuitenkin jonain päivänä ainakin osan ansaitusta palkkiosta. Toivottavasti ainakin hyvät yöunet sitten kun näyttely on purettu.
