Näyttelykuvia 856 & 857: Nuoria rääkkäämässä

Eilen oli tosi kiinnostava päivä. Aloitin Nuoren Voiman Liiton järjestämän taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssin – kolme kuusituntista lauantaita – vetämisen. Opiskelijoita oli kymmenen – ja heissä taattu sekä tuttu taideasioiden sukupuolijakauma: kaksi miestä ja kahdeksan naista:

Kysyin ensin Laura Laitiselta, että tarkoittaako intensiivikurssi sitä, että saan rääkätä oppilaita mielin määrin ja hän vastasi myönteisesti. Niinpä päätin tehdä työtä käskettyä ja antaa kunnolla tehtäviä.

Ensin pälätin jotain kriitikistä yleistä ja sitten laitoin seinälle Tapio Junnon (1940–2006) eroottisävyisen piirustuksen ja laitoin oppilaat pikakirjoittamaan (20 min. aikaa) oman tulkinnan ja arvotuksen teoksesta – kertomatta tekijää tai mitään taustoista. Ajattelin, että kontekstittomuus tuottaisi vaikeuksia kirjoittaa, mutta hyvinhän tuo näytti sujuvan. Tehtävää olin ajatellut vähän kuin äänenavaukseksi, ja kai se sellaisena toimi.
Sitten taas pälätin lisää, ja keskustelevainen ryhmä sai punaisen lankani hajoamaan koko ajan, mutta enpä usko, että sillä niin hirveästi on väliä, koska keskustelu sai näin sellaisia suuntia, jota oppilaat ilmeisesti halusivatkin. Sain kuitenkin käytyä läpi erilaisia taiteesta kirjoittamisen tekstityyppejä ja ennen kaikkea niitä tapoja, jolla ne solahtavat diskurssin eri uomiin ja miten ne jatkavat elämäänsä. Aloitimme lehdistätiedotteista eli aanelosista, joiden merkitystä esimerkiksi diskursiivisena tutkimusaineistona ei kannata lainkaan vähätellä. Puhuimme myös journalismin etiikasta, ja jaoin kaikille Journalistin ohjeet. 

*** 

Sitten lähdimme retkeilemään. Ensimmäinen kohde oli Galleria Heino, jossa oli Heta Kuchkan (s. 1974) ja hänen äitinsä Tuija Kuchkan (s. ?) piirustuksista ja videoista koostuva yhteinen näyttely Yritetään yhdessä vielä (14.9.–13.10):

Näyttely on aika vereslihainen ja vaikuttava ja sitä siten myös ajatuksia herättävä. Siksi päätinkin kiusata oppilaita ja antaa heille ankarat reunaehdot, jotka muistuttavat kriitikon arkista kurjuutta. Annoin heille tehtäväksi kirjoittaa päivälehteä varten pikkukritiikin: 1500 merkkiä eli vajaa liuska. Ja lisätehtäväksi annoin arvioon lisättävän raportin niistä omasta mielestä tärkeistä asioista, jotka jäivät sanomatta, koska tilaa ei ollut tarpeeksi.

***

Heinon jälkeen matkasimme Forum Boxiin katsomaan Pekka Pitkäsen (s. 1950) näyttelyä Rautakausi (6.–29.9.), johon olen elokuussa kirjoittanut lehdistötiedotteen ja josta Harri Mäcklin on kirjoittanut Hesariin arvostelun. Tehtävänanto oli ensin repiä minun ja Mäcklinin tekstit analyyttisesti auki ja vielä vertailla niitä keskenään. Sitten kunkin piti kirjoittaa omasta näyttelykokemuksestaan subjektiivinen raportti ja vertailla vielä omaa kokemusta Mäcklinin ja minun teksteihin.

Ai niin, näyttely oli juuri niin jylhän hieno kuin piti ollakin. Mutta luulenpa, että Mäcklin ja minä joudumme oppilaiden syynissä auttamattomasti liian kliseisen kielen käyttäjiksi. Uskon, että nämä älypäät kiinnittävät huomiota siihen, että olemme Mäcklinin kanssa kirjoittaneet vähän niin kuin Pitkäsestä pitääkin kirjoittaa ja samalla siis vailla mitään uusia tulokulmia.

***

Eikä tässä vielä kaikki. Kävelimme Hietalahdenrantaa takaisin kohti keskustaa ja katselimme OLOn – Pasi Karjula (s. 1964) ja Marko Vuokola (s. 1967) – teräspallukoita eli teosta Olo n:o 22 (2000), joka on siroteltu ympäri Hietalahden allasta. 

Tehtävänantona oli kirjoittaa normaali kritiikki, mutta siten, että erityishuomio kiinnitetään nimenomaan siihen, että kyseessä on kaupunkitilassa oleva julkinen teos, jonka kanssa meidän on elettävä ikuisuuksiin, eikä pelkästään esteettinen taideobjekti, joka voi herättää kirjoittajissa mitä tahansa runoja.
Nyt jään siis odottelemaan kolmea tekstiä, joita puramme kuukauden kuluttua.
Palaan asiaan.

Julkaistua 325 & Julkista taidetta 61: Silmät auki kaupungilla!

Ennen Tallinnaan lähtöäni kirjoitin joskus kesäkuussa vielä tilauksesta Kauppalehteen vähän sellaisen kevyen kesäjutun Helsingin julkisista veistoksista. Kävin myös digipokkarillani kierroksella kuvaamassa kohteita. Eilen juttu sitten vihdoin ilmestyi. Kuvat ja juttu eivät ole nyt oikein synkassa, mutta lähetin lehteen kaikkineen viisitoista kuvaa, ja kuhunkin erillisen kuvatekstin. Kuvatekstit ovat kuitenkin hävinneet johonkin eetteeriin, enkä jaksa nyt ryhtyä niitä rekonstruoimaan. Tässä julkaistu kokonaisuus: 

Silmät auki kaupungilla!

Retkeily kaupungilla voi olla kuin taidenäyttelyssä käynti. Helsingissä voi bongata yli 400 julkista teosta ympäri kaupunkia. Näköä kannattaa kuitenkin harjoittaa.

Julkisilla veistoksilla on yksi kummallinen ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi. Matkustan miltei päivittäin Felix Nylundin Kolmen sepän (1932) ohitse, mutta harvoin sitä tulee varta vasten katsoneeksi. Siellä se vain on. Oikeastaan sen huomaisi vasta, jos se puuttuisi.

Ukri Merikanto.

Näkymättömyydestä kertoo hyvin se, että kun Gunnar Finnen Espalla sijaitseva Topeliuksen muistomerkki Taru ja totuus (1932) oli evakossa sodasta ja sitten palautettiin paikalleen väärinpäin, ei virhettä huomannut vuosikymmeniin kukaan. Väärinpäin se on vieläkin.

Robert Stigell.

Ainakin pohjoismaisissa demokratioissa veistoksilla on myös toinen vahva ominaispiirre: ikuisuus. Veistoksia ei juurikaan pureta – ja siirtäminenkin on harvinaista. Yksi Helsingin vanhimmista veistoksista, C.E. Sjöstrandin Kullervo puhuu miekalleen (1968) siirrettiin aikoinaan Hesperian puistosta Talvipuutarhaan, koska sen miekka joutui jatkuvan ilkivallan kohteeksi. Tämä ikuisuusaspekti tulee turhan harvoin mukaan suunnitteluprosessiin. Valitettava tosiasia on nimittäin se, että aivan liian moni julkisista veistoksistamme on mitättömän keskinkertainen, mutta niiden kanssa on vain elettävä.

Wäinö Aaltonen.

Kolmas vahva ominaisuus, joka tosin onnistuu vain harvoilta, on veistoksen kyky luoda paikan henkeä. Roomalaisilta periytyvä paikan henki (genius loci) pitää sisällään ajatuksen siitä, että paikalla on oma varjeleva henkensä, jonka näkemisen sijaan voi tiedostaa ja tuntea. Veistos voi olla luomassa tätä tunnetta, ja parhaimmillaan se antaa paikalle nimenkin.

Matti Haupt.

Esimerkiksi Punavuoren Telakanpuistikkoa kutsuvat siellä istuskelevat elämää nähneet miehet ”Moukaripörssiksi”, koska siellä sijaitseva Matti Hauptin Kohottava voima (1962) luo tällaisia mielleyhtymiä, vaikka kyseessä onkin maapalloa nostava mies. Kalliossa sijainneen Agricolan puiston nimi muutettiin 1950-luvulla virallisestikin Karhupuistoksi. Niin voimallinen oli Jussi Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) – yksi Helsingin rakastetuimmista veistoksista.

Jussi Mäntynen.

Veistoksista tulee paikan henkeä luovia elementtejä myös niiden ominaisuudesta toimia vakiintuneina treffipaikkoina. Kuinka monia kertoja onkaan nuori pari tavannut Kolmella sepällä tai Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) luona? Kuinka moni skeittari on sopinut treffit Kampintorille Ernst Billgrenin veistokselle, jonka nimikin on Kohtauspaikat (1998)?

Anu Tuominen.

Julkinen veistotaidekin seuraa aikaansa – tosin tietyllä viiveellä. Nykytaide on tuonut mukanaan aivan uusia elementtejä, vaikka abstraktistakin vielä toisinaan kiistellään. Veistoksen kokeminenkin on muuttunut. Ennen niitä katsottiin tietyltä optimietäisyydeltä ja yleensä edestäpäin, mutta kuinka löytää optimaalinen kulma OLO:n (Pasi Karjula ja Marko Vuokola) teokseen Olo n:o 22 (2000), joka koostuu noin 50 teräspallosta siroteltuna ympäri Helsingin Hietalahtea.

 Matti Peltokangas.

Veistoksia voi ryhtyä bongaamaankin. Tuleepahan samalla tutustuttua sellaisiin kaupunginosiin, joissa harvemmin vierailee. Lähellä on aina yleensä myös joku baari, jossa kokemustaan voi mietiskellä.

– Helsingin julkiset veistokset Helsingin taidemuseon sivuilla: www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/index.html

Julkaistua 220: Kirveellä veistettyjä perusajatuksia

Eilisessä Kauppalehdessä ilmetyi pikkuruinen juttuni Pasi Karjulan (s. 1964) tuoreesta näyttelystä. Alan taas jo vähän kyllästyä näihin 1500 merkin (siis reilusti alle liuskan) juttuihin, mutta minkäs teet. Kriitikko tekee työtä käskettyä. Tässä siis tämä:

Kirveellä veistettyjä perusajatuksia

Suomalaisella puuveistolla on pitkät perinteet, jotka voidaan jäljittää sinnekin asti, jolloin varsinaista taidetta ei edes ollut. Kuvanveistäjä Pasi Eerik Karjula (s. 1964) näyttää koko tämän perinteen tiivistyneessä muodossa. Hän muistuttaa välillä puhdetyöntekijää ja välillä ITE-taiteilijaa, mutta taustalla on koko ajan tietoisuus merkityksistä, symboleista ja arkkityypeistä. Karjula ei kuitenkaan artikuloi tätä ironialla tai käsitteellisyydellä vaan pikemminkin kehittelee keskeneräisiä ajatuksiaan elämästä veistämällä.

Karjulan välinevalikoima on laaja. Hän saattaa havainnoida ympäristönsä kummallisuuksia valokuvan avulla ja pohtia abstrakteja ajatuksia videoteoksillaan, mutta hänen suhteensa puuhun on erilainen. Hän ei kuvaa havaintomaailmaa vaan rakentaa pienellä eleillä – vaikkakin toisinaan kirveellä veistäen, moottorisahalla sahaten tai jopa polttaen reliefin pintaa – peruskuvastoa, joka on kaikille katsojille helposti lähestyttävissä: tuossapa on talo, tuossa auto ja tuossa pallo. 

Jotain kummallista rosoa Karjulan luomassa maailmassa on. Hän on virtuoosimainen puun käsittelijä, mutta hän ei lankea silkkaan modernistisen materiaaliestetiikkaan. Karjulan veistokset eivät ole järin hienostuneita. Ne eivät ole kodinsisustusta, eikä niissä tavoitella puun mystistä ”sielua” – vaikka senkin niistä voi aistia. Kaikessa naiivisuudessaan ja suoruudessaan ne tuntuvat käsittelevän perusasioita ja -ajatuksia. Nyt ehkä voimakkaammin kuin koskaan, sillä Karjula on virittänyt Forum Boxin haastavat tilat huikean hienosti.

***

Toinen juttu, johon kriitikko saa vain tylysti tyytyä, on juttujen esillepano. Otsikot muuttuvat, lyhenevät ja pitenevät taittajan tarpeiden mukaan. Toisinaan kuvaa ei mahdu tai toisinaan se on minimaalisen pieni. Tässäkin tapauksessa Karjulan näyttelyn panoraamakuva ripustuksesta oli kaksi cm korkea, kun jutun yllä olevassa Britney Spears -jutussa oli kuusi kuvaa. Kyse on kuitenkin kuvataiteesta. Tätä tää kriitikon ja kuvataiteilijan arki on:

Näyttelykuvia 485 & 486 & 487: Sukkulointia

Rästien purku jatkuu.

Viime viikon torstaina kävin kolmessa näyttelyssä, yhdessä jopa kahteen kertaan. Suomen valokuvataiteen museossa oli Raakel Kuukan (s. 1955) retrospektiivisen näyttelyn (7.10.2011–15.1.2012) pressi aamupäivällä. Kuukka esitteli itse näyttelynsä liki tunnin kierroksella:

Hieno näyttely, jossa oli kattavasti esillä Kuukan teoksia 1980-luvulta aina näihin päiviin. Kuukka on käsitellyt suurimmassa osassa kuviaan itsensä, perheensä ja läheistensä historiaa ja muistoja. Näyttely muodostaakin jännittävän kaaren karjalaisesta evakkoäidistä suomalaisafrikkalaiseen tyttäreen. 

***

Valokuvataiteen museolta palasin keskustaan, ja kohta odottikin Forum Boxissa Pasi Karjulan (s. 1964 – pitäisi kai sanoa oikeastaan Pasi Eerik Karjula, jota nimeä hän käyttää virallisissa taideyhteyksissä, mutta en minä osaa) Pahataikina-näyttelyn (7.–30.10) avajaiset. Karjula oli ripustanut Boxiin ehkä parhaimman näyttelynsä ja oli osannut hienosti täyttää nämä vaikeat – tai ehkä pikemminkin aidosti armottoman haastavat – tilat:

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) tarkastelee tyytyväisenä nuoremman kollegansa ripustusta...

 ... johon Karjulalla on myös syytä olla tyytyväinen.

Palaan asiaan vielä, koska kirjoitin Kauppalehteen näyttelystä lyhyen jutun.

***

Ja sitten taas takaisin Kaapelitehtaalle ja Kuukan näyttelyyn. Minulla oli nimittäin hauska kunniatehtävä: pidin näyttelyn avajaispuheen. Oikein harmittaa, kun en taaskaan tapani mukaan ollut kirjoittanut puhettani paperille, koska minulle jäi sellainen tunne, että osasin aika hyvin löytää olennaisen Kuukan työskentelystä. Sen ainakin muistan, että kiinnitin huomiota siihen pitkään aikaan, jota Kuukka työskentelyssään käyttää. Hänen työnsä ei ole nopean reaktiivista vaan tarkan pohdinnan tulosta, mikä tuo siihen oman meditatiivisen lisänsä.

Oli myös hauska nähdä avajaisissa Kuukan kohdehenkilöitä, muun muassa rumpuja soittava sisar ja alla olevassa kuvassa Kymenlaakson puvussa esiintyvä tytär:

Rumpali, videoinstallaatio, 2003.

Rebekka ja kansallispuku, 2003.

***

Avajaisten yhteydessä katsoin myös Projekti-tilassa Aki-Pekka Sinikosken (s. 1978) näyttelyn Finnish Teens (14.9.–16.10). Onhan kuvissa kiinnostava raa'an dokumentaarinen ote, mutta jotenkin tätä teinimaailmaa on nähty valokuvissa viime vuosina vähän liikaakin. Ehkä sitä kaipaisi vähän temaattisempaa fokusta. Voi tietenkin olla, että Kuukan näyttely loi minulle liian latautuneen olon, koska en oikein jaksanut keskittyä Sinikosken kuviin enkä niistä kovin paljoa innostua.

Julkaistua 141 & Näytttelykuvia 353: "Puu on lähellä"

Eilen oli taas yksi niistä päivistä, jotka tekevät taidemaailmassa työskentelemisen arvoiseksensa. Kävin ensin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) työhuoneella katsomassa valmisteilla olevaa työtä Mäntän kuvataideviikoille. Ja olihan hieno! Otin minä keskeneräisestä työstä salaa kuviakin, kun Peltokangas oli keittämässä kahvia, mutta enhän minä niitä voi tähän laittaa. Tulee mieleen viimevuotinen tilanne, kun näin savessa miltei valmistuneen Gustav Mauritz Armfeltin, joka paljastettiin Halikossa viime kesänä. Enkä tietenkään voinut ennen paljastutilaisuutta kuviani näyttää. Siis esimerkiksi tällaista:

Peltokankaalta matkasin Galleria Ortoniin katsomaan Pasi Karjulan (s. 1964) illalla avattavaa ripustusta. 

Illalla oli avajaiset, joissa pidin pienen puheen. Sen pohjalta yritin sitten kasata aamulla ajatuksiani Karjulan taiteesta, ja laadin Ortonin verkkosivuille pienen esittelyn:

”Puu on lähellä”

Kuvataiteilija Pasi Karjula (s. 1964) käyttää monia tekniikoita ja materiaaleja, ja hänen kädessään pysyy yhtälailla videokamera kuin moottorisahakin.

Tunnetuin Karjula on kuitenkin puuveistoksistaan. Hänen vähäeleiset ja myös vähäeleisesti nimetyt – kuten vaikkapa Vuori, Savu, Joki, Mäki, Voimala, Koti – teoksensa kuvaavat juuri sitä, mitä ne väittävätkin kuvaavansa. Ja samalla ne kuvaavat loputtoman monia asioita.

Karjulan teosten symbolinen maailma on vahva, mutta ei osoitteleva eikä sisäänpäin kääntynyt. Ei ole haettua lähestyä hänen teoksiaan ’arkkityypin’ käsitteen avulla. Tämä koskee yhtälailla materiaalia kuin aihepiiriäkin. Puulla on jo sellaisenaan varsinkin meille suomalaisille aivan erityinen merkitys. Pelkkä materiaalin valinta puhuu veistosten arkkityyppisyyden puolesta. Niissä korostuu yleisesti jaettu ajatus siitä, miten menneiden sukupolvien kokemusperintö voi tiivistyä näennäiseen pieneen asiaan.

Sama koskee aihepiirejä. Ajatellaan vaikka taloa, joka pelkistetyimmilleen riisuttuna esiintyy useissa Karjulan veistoksissa. Talon tarjoama suoja, varsinkin ’kodin’ muodossa, on keskeisiä perusasioita, joka on ikään kuin luonnollisesti saanut runsaasti symbolista ja kulttuurihistoriallista sisältöä. Voimme lukea vaikka Matteuksen evankeliumista Jeesuksen sanat miehestä, joka rakentaa kalliolle ja miehestä joka rakentaa hiekalle, ja miettiä taloa kuvaamassa ihmisen elämää ja rakentamisprosessia kuvaamassa sitä, mitä ihminen toimillaan saa aikaan. Mutta aivan yhtä hyvin voimme palata lapsuuteemme – kuka Grimmin satuihin, kuka Aku Ankkaan – ja miettiä isoa pahaa sutta, joka uhkaa seinien ulkopuolella: ”Tule ulos, tai minä puhkun ja puhallan…”

Tai sitten voimme heittäytyä filosofisiksi ja ranskalaisen ajattelija Gaston Bachelardin tavoin todeta: ”Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina.”

Karjula asettuu tavallaan luontevasti suomalaiseen puuveistoperinteeseen, mutta kyse on jostain enemmästä kuin tyylillisistä seikoista. Karjula itse on todennut materiaalinvalinnastaan: ”Veistän puuta, koska se on tuttu materiaali ja lähellä. Yksi juonne tulee lapsuudesta, maaseudun kulttuurihistoriasta. Puusta on ympäristössäni aina tehty jotain.”

Taiteilija on monin tavoin katoamattomuuden vartija.

Työhuone-elämää

Keskiviikon seminaarin jälkeen oli taas hauska jalkautua taiteilijan työhuoneelle. Teorian muuttuminen käytännöksi tekee yleensä sielulle hyvää. Torstaina vietin pari tuntia Pasi Karjulan (s. 1964) työhuoneella:

Pähkäilimme hänen tulevaa Galleria Ortonin näyttelyään – mietimme eri vaihtoehtoja puuveistosten ja piirustusten välillä. Vaikka kyllähän hän tietää, mitä tekee, joten minun osuudekseni jäi lähinnä saada vakoilla hänen töitään – sekä vanhempia että ihan uusia islantilaisessa residenssissä tehtyjä – kaikessa rauhassa työhuoneen kaaoksessa sliipatun ja yliviritetyn galleriatilan sijaan. Uskon, että ymmärrykseni taideteoksista on kasvanut aika paljon juuri tällaisten mahdollisuuksien myötä.

Julkaistua 82: Ei ainoastaan leivästä

Pietarissa ollessani ilmestyi 29.10. Kauppalehdessä pikkujuttuni Vantaan taidemuseon hauskasta näyttelystä Suu kuin seitsemän leivän uuni (8.10.2010–16.2.2011): 

 

Pentti Kaskipuro, Limppu, 1965.

 Ei ainoastaan leivästä

Vantaan taidemuseossa onnistunut yhteisnäyttely

Viime vuosien teemanäyttelyt ovat kuvataiteen alalla olleet kovasti taipuvaisia raskaanpuoleisiin ja toisinaan hyvinkin filosofisiin teemoihin. Harvoin näkee sellaista, että joku tietty konkreettinen ja tietyllä vanhanaikaisella tavalla mielletty aihe olisi näyttelyn alkusykäys.

Mutta Vantaan taidemuseossapahan on nyt juuri tällainen näyttely. Suu kuin seitsemän leivän uuni on osa Museoviraston koordinoimaa Leipä Pohjolassa -hanketta, ja näyttelyn aiheena on ihan yksinkertaisesti leipä.

Mukana näyttelyssä on viisi taiteilijaa. Vanhin taiteilijoista on äskettäin kuollut graafikkomestarimme Pentti Kaskipuro (1930–2010), jolta Vantaan taidemuseo omistaa huomattavan ison ja kattavan grafiikkakokoelman. Ja Kaskipuro, jos kuka, on osannut kuvata pienten arkisten asioiden metafyysistä ulottuvuutta. Hänen vihanneksensa, juureksensa, kananmunansa ja myös leipänsä vievät keskittyneen katsojan outoihin maailmoihin. Tässä näyttelyssä niitä on tarjolla paljon, ja jo pelkkä Kaskipuro riittää ihan hyväksi Vantaan retken syyksi.

Irakilaissyntyinen Adel Abidin todistaa, että leipääkin voi käsitellä monella tavalla. Hänen huikea deadpan-komedialle sukua oleva videonsa Elämän leipä (2008), jossa ammattimuusikot soittavat vakavailmeisinä mutta svengaten kovilla leivillä, on käsittämättömän intensiivistä katsottavaa. Ja myöskin hyvin kummallista.

Ihan samaa voi sanoa myös puuveistäjiemme kärkikaartiin kuuluvasta Pasi Eerik Karjulasta, jonka Pahat taikinat pursuavat unenomaisesti talojen savupiipuista.

Hilda Kozar lähestyy kulttuurien törmäämistä, mustaa ja valoista leipää vähän viileämmän analyyttisesti. Mutta jotain ei kriitikkokaan aina ymmärrä. En tajua lainkaan, miksi Riitta Päiväläinen vaatekuvineen on edes mukana tässä näyttelyssä.

Oli miten oli, kokonaisuus on sangen onnistunut ja suorastaan hauska kaikessa omituisuudessaan, mikä jättääkin pohdittavaa pitkäksi aikaa. Ei leivässäkään ole kyse pelkästä leivästä.

Lenin-setä ei asu Vantaalla

"Taide kuuluu kansalle", on Leninin kuuluisa slogan, jota muun muassa Helsingin juhlaviikot on käyttänyt markkinoinnissaan. Kokoomuskin taitaa olla virallisesti samaa mieltä Leninin kanssa. Mutta Vantaan kaupungista en ole varma. Päätin viettää sunnuntaita taiteen parissa ja mennä Vantaan taidemuseoon katsomaan leipä-aiheista taidenäyttelyä Suu kuin seitsemän leivän uuni (8.10.2010–26.2.2011), jossa on esillä muun muassa Adel Abidinin (s. 1973) huikea video Bread of Life (2008): 

  

Tai sitten vaikkapa Pasi Karjulan (s. 1964) yksinkertainen mutta samalla arvoituksellinen veistos Paha taikina (1998):

Vaan eipä ollut Vantaan taidemuseo auki. Kunhan siis vain kävin katsomassa, kuinka lohduttoman epäsiisti ja henkisesti hylätyn tuntuinen Myyrmäen asema ainakin viikonlopun jäljiltä on. Rapuissakin sain ihan tosissani väistellä rikottuja kaljapulloja.

Koomista on se, että olin aamulla katsonut museon verkkosivuilta aukioloajat. Katsoin vain nopeasti, että viikonloppuisin museo avaa 10:ltä, enkä huomannut, että kyse oli vain lauantaista.

Vielä paljon koomisempaa on, että vasta lukitulla ovella muistin, että olin tehnyt saman turhan matkan jo kerran aikaisemminkin, pari vuotta sitten. 

Kun menin paluujunaan, konduktööri – juna oli siis vain käynyt kääntymässä Vantaankoskella – totesi, että olipa lyhyt Myyrmäen retki. Kerroin, että taidemuseo oli kiinni. "Onpas kummallinen museo, kun on sunnuntaisin kiinni", totesi konduktööri.

Kondunktöörin ihmetys sai minut oikeasti miettimään sitä, kuinka käsittämättömän huonoa kulttuuripolitiikkaa Vantaan kaupunki tekee pitämällä taidemuseotaan sunnuntaisin kiinni. Olisihan sunnuntai juuri se päivä, jolloin taide voisi kaikkein luonnollisimmin kuulua kaikelle kansalle. Minulla on sitä paitsi aika vankka aavistus, että Vantaan taidemuseo ei muutenkaan ole siellä taidemuseomaailman kävijätilastojen kärkiporukoissa.

Niinpä palasin Helsinkiin, hyppäsin junasta Pasilassa, ja hetken aikaa luulin Lenin-sedän asuvan Itä-Pasilassa:

Mutta ehkä kyse on vain sijamuodoista.

Sitten menin uimaan ja tulin vielä vihaisemmaksi, vaikka sain nauttia vedestä ja saunasta. Kuvitelkaapa uimahallia, joka olisi sunnuntaina suljettu! Miten sitä voisi asiakkaille perustella? Yrittäisikö kukaan edes tosissaan? Mielestäni tämä vertaus kertoo vantaalaisesta kulttuurin arvostuksesta karua kieltään ja varsin kiistattomasti. Eihän museolla oikeasti niin väliä ole.

Päivä oli muutenkin yhtä taiteellista antikliimaksia. Yritin vielä mennä Ravintola Lasipalatsiin katsomaan muotikuvaaja Kira Gluschkoffin (s. ?) kiinnostavan tuntuista valokuvanäyttelyä, jonka malleina on ollut suomalaisia rintasyöpään sairastuneita naisia. Olin ensinnäkin katsonut tiedotetta huolimattomasti. Näyttely avautuu vasta ensi tiistaina. Sitä paitsi ravintolakin on sunnuntaisin kiinni.  

Niin, että paskat sitten ihan vantaalaisittain koko taiteesta. Luontoa voi katsoa aina, vaikka taiteessa luonnonkauneuden tavoittelu mielletäänkin usein niin banaaliksi. Sitä paitsi ei stadilaisen tarvitse mihinkään Muonioon mennä ruskaa tiirailemaan. Helsinkiä kauniimpaa ruskaa ei Suomesta löydy:

 Väriloistoa Mäkelänkadun reunalla tänään aamupäivällä.